Part 3
Hänellä oli oikein hyvä ja kaunis venhe. Tuuli oli raitis ja myötäinen eikä siinä ollut paljon huolehdittavaa, minä istuin perässä ja Anders istui tuulen puolella keskellä venhettä ja leikitteli muun työn puutteessa kantolastikivien kanssa.
Se halkasee hyvin laineet, sanoin minä. Onko kukaan sitte jälkeenpäin kysellyt tuota "kirjaa"?
Sitäkö tyhmää kirjaa? Minä jo luulin, että olitte sen unohtaneet!
Ei, kyllä minä olen sen muistanut. Luulenpa, että kirjan voisi löytääkin, jos oikein tahtoisi.
Hän katsoi minuun ja oli hyvin tervejärkisen ja epäuskoisen näköinen.
Kuulkaahan nyt, elkäähän sentään minua narrinanne pitäkö, vaikka viimeksi puhuinkin vähän liikaa. Olen jo sanonut heille, miten asianlaita oli ja olen päässyt rauhaan — varsinkin kun sillitkin katosivat teidän mentyänne.
Vai niin. Mutta _jos_ nyt semmoinen kirja kuitenkin olisi olemassa...! Tehän tiedätte, että on vaarallista laskea leikkiä sellaisten asiain kanssa?
Anders Andersen vihelti eikä mitään vastannut.
Pistin käteni povitaskuun ja ai'oin juuri ottaa esille tuon ostamani painetun vihkosen, mutta solahutinkin sen väljän takinhihani läpi kouraani.
Minulla on vähän nälkä, sanoin minä. Tulee nälkä merellä; eikö teillä ehkä olisi pala leipää tai lasillinen olutta täällä perälaatikossa?
Tehkää hyvin ja katsokaa itse. Avaatte vaan luukkua hiukan... ei siellä mitään herkkuja ole, mutta kun tyytynette vähään...!
Mitä teillä on täällä laatikossa?
Liekö vanhat sukkani. Ruoka on alla! Löytyykö?
Jo löysin! Mutta täällä on jotain paperia...!
Paperiako?
Niin, kirja on!
Kirja — laatikossako?
Katsokaa itse — olkaa hyvä!
Ojensin hänelle _Cyprianuksen._
Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi. Hän istui siinä kirja kädessä ja tuijotti kirjaimiin. Sitten pudotti hän sen ja katsoi vuoron minuun ja vuoron kirjaan.
Mi-mitä tästä ajattelette?
Mitäs itse ajattelette, Anders Andersen? — Me tuijotimme toisiamme silmiin. Sitten nousi hän.
Te olette se kaikista suurin...!
En voinut enää kauvemmin pidättää itseäni.
Saatte pitää sen, kun sen kerran olen teidän takaanne löytänyt. Mutta sitä ette saa kertoa, että _minä_ löysin sen!
Hän kumarsi kiitokseksi, pisti kirjan poveensa ja pani liivinsä tarkasti nappiin.
Nyt tästä vasta kujeet syntyvät. Laskekaa vähän! Kas niin! Tuolta tulee lisää tuulta ja nythän meillä on se pirun taikakalu venheessä...
Ja Anders Andersen nauroi ja minä nauroin mukana. Mutta yhtäkkiä kävi hän totiseksi ja kysyi:
Oletteko varma asiastanne?
Mistä?
Ettei siinä ole mitään...
No ei niin pienintäkään!
Kovin kourin.
Jens Svendsen oli — häpeä sanoa — parantumaton juoppo.
Jens oli naimisissa Björnin ja Nielsin pikkuserkun kanssa.
Hän kuului siis vaan osaksi perheesen, mutta luettiin kuitenkin sukulaiseksi Hannan vuoksi.
Hanna oli hänen vaimonsa. Hän oli yhtä vähän kuin Tiinakaan sukupuolensa lempeimpiä. Mutta jos luonto oli kieltänytkin häneltä hellän mielen hyveet, oli se korvaukseksi varustanut hänet voimakkailla käsivarsilla ja terävillä silmillä, joita molempia hän käytti estääkseen perhettä aivan kokonaan vaipumasta kurjuuden kuiluun.
Se kyllä olikin tarpeen. Jens oli niin usein "poissa" omalla tavallaan, kun muut miehet olivat poissa pyydyksillään.
Muuten oli hän kyllä niinkuin niin monet muut märkätaiteilijat siivo ja hyväluontoinen heikkoinakin hetkinään.
Lapsistaan — hänellä oli kaksi poikaa ja yksi tyttö — näkyi hänellä olevan hyvin hämärä käsitys. Välistä kun hän tuli syrjäkaria niinkuin krapu hamuillen kalastajakylän katulankkuja pitkin, saattoi hän seisahtua, nostaa raskaat silmäkulmansa ylös ilmaan, koettaen saada niiden näköpiirissä pysyttää edes jotain niistä monista esineistä, jotka aaltoilivat hänen ohitsensa niinkuin vaaleaan sumuun kiedottuina.
Ne olivat tavallisesti nuo esineet kalastajani valko- ja keltatukkaisia lapsia.
Prrr! sanoi hän ja ojensi etusormensa heitä kohden, ikäänkuin olisi tahtonut kirjoittaa kuvioita ja kirjaimia eteensä ilmaan.
He pysähtyivät, nauraa virnistelivät hänelle tai piiloutuivat peloissaan toistensa selän taa — aina sen mukaan, minkä ikäisiä ja kokoisia olivat.
Onko se — onko se Sivert?
E-e!
Onko se — Jakob?
Ei vastausta.
Onko se ehkä Johanna?
Ei vastausta, ja sitten huudetaan: E-eei!
Hän näkyi rauhoittuneen. Ne olivat nuo hänen kolme lastaan. Hänen oli aina vähän vaikea muistaa nimiä. Saatuaan nuo kieltävät vastaukset, tunsi hän omantuntonsa rauhoitetuksi siksi päiväksi.
Jos hän sitävastoin sai myöntävät vastaukset, laski hän ensin alas etusormensa ja asetti sen sitten päätään pudistaen nenälleen.
Vähän aikaa tässä asemassa mietittyään lausui hän hitaasti ja pannen painoa kullekin sanalle:
Niinpä — saatte — sitten — mennä — kotiin — lapset!
Hänellä oli rauha kaikkien ihmisten kanssa, paitsi yhden. Oli yksi ihminen, jota hän pelkäsi. Se oli tietysti hänen vaimonsa.
Hän oli lakannut miettimästä, kuinka suurella tai pienellä syyllä hän häntä pelkäsi, ja kuinka suurta vääryyttä hän teki vaimoaan vastaan. Välistä sai joku sukulaisista, välistä hänen vaimonsakin hänet kohentumaan, jopa merellekin lähtemään. Mutta hänen omantuntonsa vaivat olivat tuollaisen retken jälkeen niin suuret ja hänen kokemuksensa maailmasta ja ihmisistä niin uudet ja oudot, että hän pelästyksissään sukelsi siihen unhotuksen viinavirtaan, jossa hän oli tottunut niin suurella taidolla pulikoimaan.
Hänellä oli kaksi hyvää ystävää.
Toinen niistä oli hänen lankonsa Martin soittoniekka.
Martin soittoniekka oli tietysti saanut nimensä siitä, ett'ei hän koskaan soittanut eikä ollut edes ajatellutkaan ruveta soittokonetta käsittelemään. Hänen isoisänsä sitävastoin oli — jos saa uskoa mitä kerrottiin — nuoruudessaan soitellut tanssimusiikkia juhlatiloissa ja siitä saakka oli nimi kulkenut perheessä ikuisena perintönä.
Martin ei siis soittanut. Me voimme lisätä, ett'ei hän tehnyt mitään muutakaan.
Hän ei tupakoinut, ei nauttinut väkeviä, ei kiroillut eikä riidellyt akkansa kanssa. Hänellä ei ollut mitään noista tavallisista kalastajain heikkouksista, mutta vastapainoksi ei hän myöskään kalastanut.
Hän oli ehkä hiukan "pyhä". Se ei kuitenkaan tullut näkyviin millään silmäänpistävällä, tai hänen ympäristöään loukkaavalla tavalla. Syystä tai toisesta oli hän luopunut useimmista tämän pahan maailman heikkouksista, ja palkkioksi siitä oli hän vapauttanut itsensä kaikista tämän maailman askareista.
Luultavasti "valmistautui hän" — niinkuin Björn arveli — "käymään sitä utakammin työhön kiinni kerran toiseen maailmaan päästyään!"
Jos Fiskebaekin kalastajat olisivat osanneet oppineiden sanoja käyttää, olisivat he ehkä kutsuneet häntä filosoofiksi.
Hän mietiskeli asiain menoa, mutta ei ottanut osaa niiden kulkuun.
Hän ei oikeastaan koskaan lausunut mitään tuomiota mistään asiasta ei ainakaan mitään ennenaikaista tai ankaraa. Se henkinen ilmapiiri, jossa eli, oli niin kaukana ja korkealla, ja hänen mukavuuden vaistonsa niin kehittynyt, ett'ei hän koskaan laskeutunut kulkemaan sitä pitkää taivalta, joka erotti hänen oman kantansa muiden kannasta. Samoin kuin eräs toinen muinaisajan filosoofi, jätti hän vaimonsa huoleksi perheensä ylläpidon, ja niin kerrottiin, että hän samoin kuin tuo toinenkin suuri mies tuhkataajaan sai kuulla siitä pahoja sanoja vähemmän jalo-aatteiselta vaimoltaan.
Tämä mies oli Jens Svendsenin toinen ystävä.
Toinen oli hänen koiransa "Peto".
Jensillä oli näet koira, villakoira, joka muisti kerran olleensa valkoinenkin ja pitkäkorvainen.
Mutta kauvan, kauvan sitten oli sen karva ollut niin väittelyn alainen, ett'ei nyt enää maksanut vaivaa karvasta puhuakaan.
Samalla olivat ajanhammas ja oma paha tapa hieroa niitä lankkuihin ja kieritellä niitä hiekassa kuluttaneet sen korvanlehtiä niin, että koiraa ensi näkemässä saattoi luulla piskiksi.
Mutta tarkkaan katsottuna oli se kuitenkin villakoira ja omisti kaikki tämän rodun hyvät ominaisuudet. Sen äly oli uskomattomiin asti kehittynyt; iloisuus oli vaan kadonnut, ja kun se välistä viehättyi lasten kanssa telmimään, katui se sitä hetikohta; ne olot, joissa se eli ja vaikutti, olivat niin totiset, ett'ei mitään kevytmielisyyttä saattanut puolustaa.
"Peto" oli tavattoman älykäs ja tavattoman kehittynyt koira.
Jens oli kerran saanut sen eräästä laivasta. Se oli tapahtunut hänen "parempien" päiviensä aikana, jolloin hän kävi hiukan kauppaa ohikulkevien laivain kanssa. Oli hierottu kauppaa eräästä köydenpäästä, mutta ei oltu päästy oikein hinnoilla sopimaan. Jensin mielestä oli köydenpää liika pieni ja viina-annos — jonka hän siitä oli suorittanut — liika suuri.
Silloin nakkasivat he koiran hänen venheesensä hinnan tasoittamiseksi.
Se oli tapahtunut koiran valkosien päivien aikana. Koira oli silloin vielä melkein penikka, mutta osoitti jo erinomaisia älyn merkkejä, ja minkä se niin loistavasti alussa lupasi, sen se sittemmin vuosi vuodelta täytti.
Se oli kasvanut yhdessä lasten kanssa ja suvaitsi heidän tehdä itselleen melkein mitä hyvänsä. Hannaa se ei sitävastoin voinut sietää, mutta osasi kuitenkin hillitä tunteensa häntäkin kohtaan.
Kohta tulopäivänä oli Hanna tervehtinyt häntä kenkänsä kärellä ja huutanut:
Pitääkö meidän vielä tuo petokin elättää?
Koira oli siitä vähän hölmistynyt ja ryöminyt piiloon siksi päiväksi. Mutta yöllä oli se hiipinyt esiin, nuuskinut kengän käsiinsä ja jyrsinyt sen pohjattomaksi.
Siitä alkaen ruvettiin sitä "Pedoksi" kutsumaan.
Vanhin poika, joka siihen aikaan juuri opetteli puhumaan, oli sen siksi ristinyt ja nimi tarttui.
Koiralle itselleen lienee yhdentekevää, mikä nimi sillä on. Varmuudella sitä tietysti ei voi väittää, mutta hyvin luultavaa se on. Välittämättä nimensä epäedullisesta merkityksestä kantoi "Peto" sitä uskollisena isännälleen ja hyväntahtoisena lapsille, ollen alituisella sotajalalla Hannan kanssa ja osoittaen mitä täydellisintä välinpitämättömyyttä kaikkia vieraita kohtaan.
Sitä mukaa kuin olot tuolla kotona kävivät kurjemmiksi, liittyi koira yhä lähemmin ja lopulta aivan kokonaan isäntäänsä.
Se seurasi häntä kapakkaan, mutta ei astunut koskaan ovesta sisään.
Niin kauvan kuin isäntänsä oli sisällä, asteli se edestakaisin takapihalla, joka oli rannanpuolella. Se tervehti — mutta vaan näön vuoksi — ravintolanpitäjän kahlekoiraa, juoksi sitten rantatöyräälle, jossa hieroi korviaan maalle ajautuneihin merikaisloihin, vetäsi pari kertaa sieramiinsa raitista meri-ilmaa, pyörähti muutamia kertoja häntänsä ympäri ja paneutui sitten kääröön oven eteen.
Jos kuka pyrki sisään tai ulos, täytyi hänen kiivetä koiran yli. "Peto" ei liikahtanut paikaltaan, ennenkun ovi aukeni ja sen oma isäntä kompuroi ulos.
Silloin seisoi koira kohta pystyssä valmiina seuraamaan mukana.
Se teki uudelleen kaikki isäntänsä kiertomatkat ja joka ei tuntenut "Petoa" entuudestaan, hän saattoi luulla hänestä mitä pahaa hyvänsä.
Kun Björn kohtasi nuo toverukset tällaisella kävelyllä, vihelsi hän tavallisesti koiralle; mutta vaikka Björn olikin ainoa vieras, jolle koira osoitti jotain huomiota, niin oli se kuitenkin surullisesta velvollisuudestaan siksi selvillä antaakseen minkään vihellyksen houkutella itseään ainoatakaan askelta totutulta ladultaan, eivätkä siinä olisi kaiken maailman luupalatkaan mitään vaikuttaneet.
Se on ihmeellinen koira vanavedessä kulkemaan, vaikka Jens, se sika, kovin mutkitteleekin! tuumaili Björn mietteissään.
Ja Björn seisoi ja katseli hetken aikaa koiran ja isäntänsä jälkeen.
"Peto" tallusteli Jensin askelissa häntä ja korvat surumielisesti riipuksissa ja silloin tällöin vähän päätään pudistellen. Kun tämä liiaksi kallistelihe uhaten kaatuakseen, hypähti se syrjään ja haukahti lyhyesti ja ojentavasti: Vov!
Se auttoi melkein aina.
Jens kokosi viimeiset voimansa, sai taas kiinni häilyvästä tasapainostaan ja loi raskaan, laimean katseen seuraajaansa.
Kiitos!
Siitä kulkivat he sitten eteenpäin siksi, kunnes Jens ajoi lankkuun kiinni.
"Peto" siirtyi silloin keskelle tietä, etsi syvimmän kärrynjälen, pisti häntänsä siihen, jäykisti etujalkansa ja jäi odottamaan.
Björn seisoi, kun sattui olemaan joutilasta aikaa, välistä pitkät ajat lähimmän nurkan takana ja katseli tuota omituista näytelmää.
Kun Jens taas alkoi irtautua lankusta, niin tapahtui tuon tuostakin, että tasapainolaki lakkasi häntä suojelemasta.
Lankku jäi pystyyn, mutta Jens kaatui.
Siinä sitä nyt oltiin. "Peto" hypähti taas jaloilleen, läheni varovasti, nuuski karvoja, pisti hännän hiekkaan, ulvahti vähän ja asettui jalat harrallaan parin kyynärän päähän toveristaan.
Mutta vähitellen alkoi "Pedon" pää painua maata vasten; sen punaset silmät tuijottivat säälien onnettomaan, mutta samalla oli niissä vihaa, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa:
Hyi saakeli, sitä kirottua viinaa!
Vaan kun ei mikään muu näkynyt auttavan, juoksi hän säännöllisesti joka kerta Martin soittoniekan luo apua hakemaan.
Se kyllä tiesi tapaavansa hänet aina kotona.
Kun koira tuli yksin ja hätäisen näköisenä, tiesi Martin heti, millä asioilla se kulki.
Martin soittoniekka astui kohta ulos. Olipa sade tai pouta, kesä tai talvi, aina oli Martin samalla tavalla puettu. Hänellä oli päässään nahkanen sadelakki, joka alituisesta tervaamisesta oli käynyt niin kovalle kuorelle, että se oli kuin laava tulivuoren laella. Hänen ruskeanpunainen villaröijynsä olisi ollut kallisarvoinen lahja johonkin kansantieteelliseen museoon — jos näet vaate olisi kestänyt matkan vaivoja. Hänen purjekangas-kengistään oli vaan yksi mielipide koko kylässä, se näet, että niiden kunnossapitämiseen kului vuosittain enemmän purjerihmaa kuin koko kylän muihin tarpeisiin.
Tässä puvussa seurasi hän koiraa ja on se pidettävä todistuksena "Pedon" erinomaisesta älystä, ett'ei se tuota kummitusta pelästynyt.
Koira juoksi edellä ja käännähti vähä vähä jälelleen katsoakseen, tuliko toinen perästä.
Martin ei koskaan pitänyt kiirettä. Oikea filosoofi toimii kaikissa oloissa tyynesti. Sitäpaitse tiesi hän kokemuksesta, ett'ei häntä tällä kertaa jätettäisi.
Tuli siitä soittoniekka sitten siihen, missä Jens makasi.
"Peto" asettautui ääreen ja alkoi ulvoa, tahtoen sanoa:
Nyt olen minä tehnyt tehtäväni; ole nyt hyvä ja tee sinä vuorostasi.
Ja Martin soittoniekka kävi käsiksi tehtäväänsä.
Hän istuutui lankkua kannattavan pölkyn päähän, otti lakin päästään, pyyhki hihallaan harmaantunutta tukkaansa, tarkasteli laavakuoren monia halkeamia ja puheli sitä tehdessään näin:
Siinä sinä nyt olet, Jens!
Ei vastausta.
Tulet kapakasta, Jens!
Ei vastausta.
Saisit jo heretä ryyppäämästä, Jens.
"Peto" ulvahti.
Kuuletko, Jens; koirakin, vaikka on järjetön eläin, on yhtä mieltä kanssani. Hä! Ja kun koiralla on niin paljon älyä, pitäisi sinullakin olla älyä luopua viinasta, hä?
Jens soperteli jotain semmoista kuin että pitäisi taas päästä jaloilleen.
Mutta Martin ei liikahtanut paikaltaan.
Mitäpä se sinua auttanee, Jens? Vaikka nyt tänään nostankin sinut jaloillesi, niin kaadut taas huomenna. Sanonko sinulle, Jens, mikä sinä olet? Jens, sinä olet sika!
Koira ulvoi hyväksyvästi.
Makaava sopersi taas jotain; se oli kysymys, joka päättyi sanaan "Hanna".
Martin asetti lakin päähänsä ja nousi ylös.
Ei, hän ei ole kotona nyt; koettakaamme siis päästä pois ja tulla kotiin ja nukkua itsemme selväksi, ennenkun hän tulee takasin!
Siinä oli arka asia, jonka filosoofikin käsitti. Häntä itseäänkin haukuttiin, vaikk'ei hän juonut; toista peitottiin, mutta hänpä joikin. Mutta syystä tai syyttä, heitä yhdisti yhteinen onnettomuus. Ja niin auttoi filosoofl juomarin jaloilleen ja antoi hänelle häntä kotiin saattaessaan ja koiran edellä juostessa kaikenlaisia nuhteita ja hyviä neuvoja tyynellä ja siivolla tavallaan.
Nuhteita ja neuvoja; eivät ne kuitenkaan mitään auttaneet.
Oli kerran kesäinen yö. Muutamat kylpyvieraista olivat panneet toimeen pienet kemut ravintolassa reippaimpien kalastajien iloksi. Oli erottu iloisina ja tyytyväisinä. Meri oli tyven ja hopeansininen ja itäisen taivaan hattarat loistelivat yhä kirkkaampina. Venheet ja muut lähempänä olevat esineet kuvastuivat tummansinisinä taivaanrantaa vasten.
Kaikki olivat vaiti.
Silloin sanoi Björn, että se oikeastaan on omituista; kun tavallisina päivinä tulee tähän aikaan aamusta rantaan ja laittelee kapineitaan venheesen, niin ei tule ollenkaan huomiolle panneeksi, kuinka kaunista se kaikki tämä on. Mutta kun on vieraita ihmisiä mukana, ja kun ei ole mitään tekemistä verkkojen ja pyydyksien kanssa, niin on se ikäänkuin — ikäänkuin...
Ikäänkuin lukisi piplian historiaa! jatkoi Povl Svendsen.
Niin, jotain sentapaista! arveli Björn.
Seisottiin taas vähän aikaa äänettöminä, ja sitten tehtiin jo eroa, kun rantahiekalla huomattiin joku makaamassa.
Se on Jens Svendsen! huudettiin.
Kokoonnuttiin hänen ympärilleen ja pudisteltiin häntä.
Hän ei liikahtanutkaan.
Onko mies kuollut? arveli muuan kylpyvieraista, jota alkoi viluttaa kylmässä aamu-ilmassa.
Ei se pakana niin helposti kuole! vastasi Björn ja vyöräytti hänet kylelleen.
Pullo putosi Jensin povesta.
Björn otti pullon ja tarkasteli sitä ilmaa vasten.
Se on tyhjä.
Jensin läheisemmät ja etäisemmät sukulaiset seisoivat ympärillä ja pitivät neuvottelua. Ei siinä paljoa puhuttu; nuo ihmiset surkuttelivat Hannaa, että sen piti elättää tuollaista kelvotonta; toisekseen on juoppous merimiesten ja merenrantalaisten mielestä asia, joka — niin, se annetaan osaksi anteeksi, kun siinä on niin monta hullunkurista puolta; ja merimies rakastaa leikkiä.
Vaan toisekseen: "tämä on jo laidatonta", niinkuin Björn sanoi. Jos tuo elämä saisi vain jatkua, niin joutuisi perhe sukulaisten niskoille ja Jens köyhäin kotiin. Pitäjähän se oikeastaan saisi maksaa; mutta perhe saisi _häpeän,_ — ja Björnit olivat arkoja arvostaan.
Eikö sille voisi antaa kylpyä, joka kerrankin tepsisi? ehdotteli muuan.
Miehet kohottivat epäillen olkapäitään, mutta kun tehtiin varma ehdotus, niin se hyväksyttiin.
Asia alkoi pilaa tehden, mutta kun mielet keskustellessa nyt kerran olivat tulleet liikkeesen, niin ryhdyttiin täydellä todella toimeen panemaan ehdotusta.
Tuo sikahumalassa oleva mies riisuttiin ja hänen päällensä vedettiin pitkä yöpaita, jonka eräs kylpyvieraista luovutti tähän tarkoitukseen käytettäväksi.
Pullo pistettiin hänen rinnan päälle ristiin pantujen käsien väliin.
Kestikievarin isäntä antoi tuoda pitkän puutarhapenkin ja Jens Svendsen vieritettiin penkille.
Sitten nostettiin hänet sukulaisten voimakkaille olkapäille ja kannettiin — kuolon hiljaisuuden vallitessa — nukkuvan kalastajakylän läpi.
Kestikievarin isäntä ja eräs nuori ylioppilas kulkivat edellä kukin lyhtyineen. Kylpyvieraat ja kalastajat olivat saattoväkenä; ja sarastava aamu valaisi hämärällä, aavemaisella valollaan tuota kammottavaa ja samalla hullunkurista ilveilyä.
"Mutta missä on koira?" oli Björn kysynyt.
Kaikki kummastelivat, ettei se ollut saapuvilla. Eihän se tavallisesti koskaan pettänyt, olipa yö eli päivä.
Mutta kun pysähdyttiin sen majan eteen, missä Jens ja Hanna asuivat, kuului sieltä heikkoa vikinää ja pidätettyä murinaa.
"Peto" oli sulettu huoneesen.
Pantiin paari punaseksi maalatun oven eteen ja yksi kantajista alkoi soittaa harmonikalla: "En tiedä, koska loppuni tulee".
Koiran vikinä muuttui ulvonnaksi ja se raapi ovea sisästäpäin.
Kantajat ja saattoväki vetäytyivät vähän syrjempään, ainoastaan soitteleva Povl Svendsen jäi istumaan lähimmän lankkupölkyn nenään virttään soittamaan.
Lankkujen ja aitojen päältä tarkastelivat muut punaseksi maalattua ovea.
Silloin kuului sisältä Hannan ääni.
Pidätkö suusi, kirottu Peto!
Koira lakkasi ulvomasta. Kohta aukeni ovi ja paljas, voimakas käsivarsi heitti hänet pihalle.
Heitto oli niin voimakas, että koira lensi suoraan yöpaidassa lepäävän miehen rinnan päälle.
"Peto" kohosi taas jaloilleen, tuijotti hetken aikaa allaan olevaan ruumiisen, hyppäsi sitten maahan, ja alkoi kamalasti ulvoen juosta edestakaisin tuvan edustalla, niinkuin yhtäkkiä olisi saanut raivotaudin.
Vähitellen rauhoittui se, lähestyi paaria, nuuski penkkiä, kohosi takajaloilleen, nuuski makaavaa ja puhkesi viimein kovaan, läpitunkevaan ulinaan.
Sen voisi ehkä tulkita näin:
Minä en nyt mitenkään pääse tästä selville. Sen kyllä huomaan, että hän ei ole kuollut. Mutta tulkaa ainakin minua auttamaan — sama se, vaikka saankin jälestäpäin selkääni!
Harmonikan soittaja oli vetäynyt syrjään ja seisoi nyt hänkin aidan takana muiden kanssa.
Silloin aukeni ovi, Hanna tuli ulos lyhythihainen paita päällään, käsivarret paljaina, lyhyt säkkikankaasta tehty hame lanteilla, jalassa mustat villasukat ja puukengät; kädessä oli hänellä pesinkarttu.
Oletko se sinä, sen...? huusi hän eikä malttanut katsoa eteensä, vaan seisoi siinä käsi ojona niinkuin loukatun kotilieden kostonhimoinen hengetär valmiina lukemaan tuomiotaan onnettoman yli.
Voi, Herra Jumala varjelkoon!
Karttu putosi hänen kädestään ja sanatonna tuijotti hän eteensä.
Aamuhämärän epäselvässä valossa, jota täällä huoneiden välissä oli vielä niukemmalta, makasi mies siinä — ruumisvaatteissa, kalpeana ja liikkumatonna.
Vaikeroiden vaipui hän penkille vainajan viereen.
Ei huomannut hän nuoria, ei pulloakaan.
Hän oli kuollut, hukkunut, yli ajettu...
Hän oli rakastanut Jenssiä, kun tämä oli nuori ja reipas kalastaja. Välillä oleva aika kaikkine seikkoineen oli yhtäkkiä kadonnut. Hän oli kerran rakastanut häntä, nyt oli hän kuollut.
Hanna vaikeroi:
Jens, oma Jenssini! Etkö voi nyt mitään virkkaa? Mitä on sinulle tapahtunut? — Tule, pikku koiraseni, tule! Voi, hyvä Jumala, hän on kuollut; ja lapset, ne onnettomat!
Hän ei ollenkaan tullut ajatelleeksi, että lapset varmaankin olisivat onnettomammat semmoisen isän _kanssa_ kuin _ilman._ Hän kutsui koiraa; hän tahtoi tällä hetkellä osoittaa hellyyttään jollekin. Mutta koiralla oli hyvä muisti; se siirtyi yhä ulomma sinne päin, missä Povl Svendsen oli kätkeytynyt lankun varjoon.
Povl Svendsen oli iloinen veitikka. Hän ei voinut kauvemmin pidättää itseään. Harmonikkaansa äännähyttäen hätisti hän koiraa luotaan ja silloin huomasi hänet Hanna.
Hän hyppäsi pystyyn. Nyt selvisi hänelle yhtäkkiä kaikki. Nyt huomasi hän puutarhan penkin ja nuorat ja — pullon.
Jens makasi ja horisi jotain hampaittensa välissä.
- Odotahan sinä! huusi Hanna, syöksi sisään ovesta ja palasi sieltä likavesikorvon kanssa, jonka sisällyksen hän tyhjensi autuaasti kuolon uneen nukkuneen silmille.
Kuollut ulahti, kiskoi nuoriaan ja alkoi anoa armoa.
Vastustamaton naurun rähäkkä remahti lankulta ja aidoilta.
Hanna katseli ympärilleen ensin säikähdyksissään, sitten kostoa tuhkien.
Vai armoa sinulle, vai armoa! Ei, selkääsi saat — ja selkäänsä pitäisi saada kaikkien niiden konnien, jotka pitävät onnetonta vaimoparkaa pilkkanaan. Tuossa saat ruumispaidastasi ja tuossa saat pullostasi, sen hylkiö! Ulvo mitä ulvot! Ulvo mitä ulvot!
Hän oli tarttunut äsken pois heittämäänsä karttuun ja nyt sai penkkiin köytetty raukka varmalla, mutta säälimättömällä kädellä selkäänsä niin, että luut ruski.
Koira, joka nyt huomasi toden tulleen, hääri ympärillä hameesen tarttuakseen, mutta sai muutamia niin tuntuvia iskuja turpaansa, että ulisten peräytyi.
Jens sai selkäänsä kuin puimakoneesta. Hän kiljui, repi nuoria ja rukoili armoa. Mutta yhä sakeammin satoi iskuja ja miesten täytyi viimein juosta hätään ja ajaa kostonhimoinen aviopuoliso väkisin tiehensä ja telketä ovi hänen jälkeensä.
Nuorat päästeltiin irti ja Jens nousi istumaan penkille. Pullo oli vierähtänyt hiekkaan. Käsiin, kasvoihin, rintaan ja jalkoihin olivat iskut sattuneet. Hän tekeytyi kovin kurjaksi ja tarkasteli verisiä sormiaan ja turvonneita jäseniään.
Björn kävi häntä puhuttelemaan.
Pidä suusi, Jens, ja kiitä Jumalaasi, jos tämä löyly on ollut hyväksi. _Niin_ perinpohjaisesti et vielä varmaankaan ole ennen saanut takkiisi ja ell'ei _tämä_ nyt auta, niin taitaa olla parasta, että hiivaamme sinut mereen heti paikalla.
Se olisi oikein sinulle! vahvistivat kaikki muutkin.