Part 2
Niinpä tahdomme me siis — koska on velvollisuutemme virkkaa heille sananen, ennenkun he eroavat isästä ja äidistä ja vaimoonsa sidotut — mitä sanon minä, ennenkun he eroavat tästä ystäväseurasta...
He jäävät tänne huomiseen! virkkoi ravintolan pitäjä.
Eivät jääkään! huusi Björn ja löi nyrkkinsä pöytään.
Kuulkaa häntä! huusi Niels, joka juuri silloin astui sisään. Tuuli on hyvä ja etelässä, Björn!
Minä tiedän sen! vastasi Björn ja oli noussut seisoalleen.
Hiljaa! huusi isäntä. Antakaa kiertäjän puhua loppuun.
Niin, kuulkaa nyt minua, rakkaat ystäväni! soperteli väkipyörän kiertäjä ja heilahteli edestakaisin. Mehän olemme kaikki ihmisiä ja me rakastamme kaikki rakasta synnyinmaatamme. Minä en sano isänmaata, minä sanon synnyinmaata. Sillä emmehän tiedä, mistä isämme ovat tulleet, mutta sen me tiedämme, missä itse olemme syntyneet...
Mitä roskaa se on! huusi Niels, joka oli käsittänyt aseman ja oli sotatuulella.
Mikä mies se on tuo? kysyi puhuja ja koetti sameine silmineen saada tuon vieraan olennon eteensä vakiutumaan. Onko se mies, joka ei tahdo juoda sy-synnyinmaansa ma-maljaa, niin sanon minä: Hyi saakeli, sanon minä!
Niels katsahti merkitsevästi Björniin.
Puhdistammeko pahnan ja otamme sitten Tiinan kanssamme?
Björn viittasi hänelle kädellään. Mutta kun se häävieras, joka oli tukenut väkipyörän kiertäjää, kuuli "pahnasta" puhuttavan, päästi hän kiertäjän menemään, tämä kaatui nenälleen, siitä syntyi suuri häläkkä, huudettiin ja meluttiin ja Niels oli tarttunut oikeuden palvelijan hännykseen — silloin asettui Tiina, aseman juuri kireimmillään ollessa, muinaisajan uljaiden naisten tavoin, päättävästi herransa ja puolisonsa rinnalle, ja ilmoitti, että "hän kernaammin purjehti hänen kanssaan vaikka Jyllantiin kuin että suvaitsi tämmöistä meteliä omissa häissään tapahtuvan".
Sillä oli asia päätetty ja ratkaistu. Väkipyörän kiertäjä kannettiin viereiseen huoneesen sängylle; käsiä puristettiin ja laseja kilistettiin. Björn ja Niels esiintyivät nyt mitä herttaisimpina; Niels tilasi boolin _omalla_ kustannuksellaan. Ravintolan pitäjäkin mukautui.
Rauha ja sopu palasivat, maljoja maisteltiin ja lauluja laulettiin.
Ja sitten ruvettiin lähtemään.
Björn oli riemuissaan voitostaan kutsunut koko seurueen, myöskin oikeuden palvelijan, huvipurjehdukselle.
"Hän kyllä heittäisi heidät maihin kalkkipolttimon luona, elleivät tahtoisi lentää kauvemmaksi 'Lentokalan' selässä."
Kutsumus otettiin toistaiseksi vastaan, ett'ei äsken parantuneita haavoja uudelleen auki revittäisi. Mutta kun tultiin ulos "Kullatusta tervakannusta" vaikuttivat raitis ilma, auringon valo, voitto ja sulhasmiehen ajatukset kaikki yhteensä niin voimakkaasti Björniin, että hän yhtäkkiä tarttui Tiinaa vyötäisiin ja vannoi tahtovansa tanssia hänen kanssaan hampurin polskaa, ja huolimatta morsiamen itsepintaisista vastaponnistuksista pani hän todellakin ohikulkevien suureksi hämmästykseksi ja riemuksi tuumansa toimeen.
Sen tehtyään päästi hän Tiinan ja tarttui oikeuden palvelijaan, jonka täytyi tehdä hänen kanssaan laukkavuoro katua pitkin. Mutta silloin selitti oikeuden palvelija, että tämä oli jo "hävytöntä", riuhtasihe irti ja poistui niin punaisena kuin kuninkaallinen vaunukuski, vetäen vielä ravintolan pitäjänkin mennessään.
Seuraavaan katukulmaan oli naulattu ilmoitus suuresta eläinten näyttelystä, johon oli kuvattu elefantteja, apinoita ja karhuja. Etenkin nämä viimemainitut herättivät sulhasen huomiota; hän sanoi tahtovansa mennä katsomaan kaimojaan ja häävieraiden oli täysi työ saadessa hänet järkiinsä.
Mutta tästä syntynyttä väittelyä oli kokoontunut koko joukko väkeä kuulemaan. Seurattiin suurella uteliaisuudella kookkaan kalastajan vilkasta puhetta ja kun hän nyt yleisön vilpittömäksi iloksi esitti kohtauksia karhujen elämästä, niin lähtivät loput kutsuvieraista käpälämäkeen, samalla kuin osa kuokkavieraita seurasi Björniä, Tiinaa ja Nielsiä hyvän matkaa Toldbodeniin.
Kas niin, Björn, ei hyvää liiaksi! rauhoitteli häntä Niels, kun näki poliisinkin jo liittyneen hääsaattoon.
Enkö saisi pitää hauskaa omissa häissäni? kysyi aina hyväluontoinen Björn ja katseli ilosta loistaen ympärilleen.
Tiina oli itkuun purskahtamaisillaan, mutta kärsi kuitenkin nurkumatta. Hän oli onnensa osan valinnut, menköön nyt kuten parhaiten taitaa.
Kyllä kai se siitä vielä antautuu, ajatteli hän itseään lohdutellen.
Ja niin tultiin Toldbodeniin ja astuttiin purteen.
Käärit kai vähän purjeita! tuumivat lossimiehet.
Täydet purjeet! huusi Björn. Tämä on häämatkani!
Vai niin! vastasivat lossimiehet selitykseen tyytyväisinä, mutta kuiskasivat kuitenkin Nielsille: osaako hän hoitaa venhettä?
Hänkö? vastasi Niels ja hymyili.
Oletko valmis, Niels? huusi Björn.
Hyvä on!
Oletko sijoittanut Tiinan hyvästi pohjaan?
Hyvä on!
Ann' mennä sitten!
Hurraa! huutivat kaikki lossimiehet, mutta pudistelivat kuitenkin päätään.
Siitä tulee märkä häämatka, ell'ei hän purjeita vähennä.
Ja märkä siitä tulikin.
Tiina ei sitä koskaan unohtanut ja Björn kertoi siitä myöhemmin seuraavasti:
Me lensimme halki laineiden. "Lentokala" lenti kuin lempo. Kaikki luotsivenheet jäivät kuin humahtaen jälelle; ne huusivat meille jotain, mutta minä heilutin hattua ja kysyin, voivatko he erottaa, millä värillä pursi oli maalattu?
Kaikki purjehtijat laskivat riepunsa alas, toinen toisensa perästä; mutta me annoimme niiden seista.
Kai se ne kantanee? kysyi Niels.
Sen _täytyy_ kantaa! vastasin minä.
Tiina makasi pohjalla ja työnsi takaisin kaikki ravintolanpitäjän herkut. Onneksi oli, ett'ei se ollut syönyt enempää kuin mitä oli syönyt.
Minä vaan kehoittelin häntä, ett'ei olisi milläänkään, mutta en luule hänen juuri kuulleen, mitä sanoin.
Niels ja minä olimme likomärät, purjeet olivat likomärät ja Tiina oli likomärkä.
En ole koskaan, en ennen enkä jälkeen sillä tavoin purjehtinut.
Kotiin saakka en uskaltanut häntä viedä. Me laskimme kauppakaupunkiin ja nousimme maihin.
Kippari, joka oli vanhan venheeni ostanut, oli laivasillalla.
Mitenkäs olette te tämmöisessä säässä täysin purjein laskeneet? kysyi hän. Onko teillä lastia?
On häälastia! vastasin minä; jo se on enemmän kuollutta kuin elävää lastia. Olkaa hyvä ja auttakaa vähän; meidän täytyy saada muori maihin, muuten se ehkä henkensä heittää!
Ja siitä saimme Tiinan maihin. Ei voinut hän jaloillaan seista, ja meidän täytyi viedä hänet erään hyvän tuttavani luo kaupunkiin. Ja siellä makasi hän kolme päivää ja kolme yötä ja minun täytyi kuleksia kuivin suin kaupungissa sen aikaa, eikä kyennyt hän edes nenääni nuolasemaan.
Syntyihän siitä sitten koko komerssi, kun Tiina tointui; ja satoihan niitä haukkumisia myöskin siitä, että "olin häntä noin kiikutellut".
Mutta eihän pidä vaatia mahdottomia ihmisiltä, jotka tulevat suoraan maalta, eivätkä ole nähneet yhtaikaa vettä enemmän kuin mikä mahtuu papin kastemaljaan.
Ja vaikka minä saankin haukkumisia, ja saan aina samoja joka kerta kuin kerron tästä retkestä, niin että Tiina on kuulemassa, niin pyyhkäisen minä vaan näin — kas näin — käs'selälläni nenäni alusta ja sanon: oli se kuitenkin ihmeellisin häämatka, minkä olen milloinkaan tehnyt!
Enkä minä sen seikan tähden ole niitä sen useampia tehnytkään.
Cyprianus.
Anders Andersen kertoi eräänä iltana:
"Lars istuu tuulen puoleisella laidalla, kumartuu alas ja laittelee painolastikiviä.
"Sillä meillä oli hyvä tuuli, puhalsi perähangoilta ja nuorat olivat pingallaan; pursi oli vakava, ja se, joka perässä istui, tunsi sen ulkoa kuin aapisen, eikä siinä ollut mitään tehtävää Larsilla eikä muutenkaan.
"Me olimme tulleet maan suojaan ja laineet tulivat perästä ja purteni — se uusi pursi — liiteli ylös ja alas eikä ollut sillä ollenkaan aikaa pysähtelemään, mutta mennä touhusi oikein aika vauhtia eteenpäin.
"Ja Lars istui, niinkuin sanoin, ja laitteli painolastikiviä.
"Lars oli nuori mies, jonka olin saanut apumiehekseni Johanneksen jälkeen, joka oli loukannut itsensä.
"Se luistaa oikein hyvin, Lars? sanoin minä.
"Lusitaapa todellakin, sanoo hän. Sinulla on aina ollut hyviä venheitä, Anders Andersen, ja aina olet sinä saanut hyvästi kalaa, jos et yhdellä lailla niin toisella: ja se saattaa olla tyytyväinen, joka on päässyt toverinasi kulkemaan.
"Onhan niitä huonompiakin tovereita! sanon minä; ja on venheitäkin huonompia kuin tämä!
"Onpa tietenkin! sanoi Lars. Mutta mikä se on tämä paperi täällä kivien välissä?
"Panesta tulemaan se tänne peremmä, sanon minä.
"Lars panee tulemaan paperin, jossa on jotain painettua kirjoitusta. Ja paperi oli sekä keltanen että likanen, ja jos minä sanon mieleni, niin arvasin minä, että se voi olla palanen jostain vanhasta sanomalehdestä.
"Mutta sitä en sanonut Larsille.
"Mitä se on? kysyy Lars.
"Hm! sanon minä. Se voi olla monenkin moista.
"Kuinka niin? sanoo Lars. Mutta mitä luulet sinä sen olevan?
"En tiedä, Lars, sanon minä. Voi olla sitä, voi olla tätä.
"Ja minä kohotan perääni, ja nostan perälaudan luukkua, jossa viskainta pidetään, ja tarkastelen paperipalasta; ja sitten pistän minä paperin sinne sisään ja panen luukun paikoilleen ja istahdan itse luukun päälle; ja sitten sanon minä, kun venhe taas kääntyy tuuleen: Se sopii!
"Mikä sopii? sanoo Lars.
"_Cimbrianus!_ sanon minä..."
Sitten istuu Lars vähän aikaa ja soluttelee kiviä sormiensa välissä, ja sitten katsahtaa hän minuun ja kysyy:
"Mitä sillä tarkoitat?
"Tarkoitan aina mitä sanon, poikaseni!
"Taas istuu hän hetkisen ja kysyy taas:
"Tarkoitatko sillä sanoa, että sinulla on _Cimbrianus_ venheessä?
"Minä sanon, että se paperipalanen, jonka sinä löysit, sopii tuohon laatikkoon, jossa minulla on tavarani! Se on minun laatikkoni! eikä kukaan pääse sinne paitse Anders Andersen ja minä itse!
"Tulemme siitä maihin ja miehet tulevat meitä auttamaan ja me vedämme purren kuiville ja panemme tuet alle ja otamme tavarat venheestä ja naiset tulevat myöskin rantaan ja vaimoni kysyy Larsilta:
"Minnekkä sinulla on semmoinen kiire Lars?
"Hän ei vastaa mitään, mutta katsahtaa minuun ja kiinnittää kulkuaan hietikkoa pitkin ja menee suoraa päätä kapakkaan.
"Anna sinä hänen mennä! sanon minä vaimolleni. Hän on pistänyt sormensa myrkkykalanruotoon, jonka löysi kivien välistä venheen pohjalla!
"Kunhan ei vaan olisi pahastikin pistänyt! sanoo eukkoni ja aikoo lähteä jälkeen.
"Mutta minä pidätän hänet ja sanon, ettei tarvitse hätäillä; ehkei se ole niin vaarallista.
"Lars katsahti taakseen niinkuin jotain siihen sanoakseen. Ei kuitenkaan virkkanut mitään, vaan kiirehti tiehensä.
"Lähden siitä sitten minäkin illalla kapakkaan.
"Astun etumaiseen huoneesen ja toivotan jumalan rauhaa ja istuudun penkin päähän.
"Siellä istuvat jo pieni Kasper Kullraemmer ja Johan Ditten ja Povl Svendsen ja Kaliforniamies ja Björn ja useita muita miehiä ja useimmat väistivät he tieltäni ja herkesivät haastamasta.
"Istui siellä Larskin ja oli istunut jo kauvankin, jonka saattoi helposti huomata.
"Jumalan rauhaa! sanon minä vielä kerran. Mitäs miettehet tänä iltana maksaa, jos saanee luvan kysyä?"
He eivät nyt juuri mitään virkkaneet, mutta olihan minulla lupa ajatella mitä halutti. Ja sen minä teinkin ja sitten sanoin minä Larssille: No, Lars, mitenkäs oli sen kalanruodon?
"Minkä kalanruodon? kysyy Johan Ditten; sillä aina piti hänen saada kaikki tietää.
"Se on tietysti valetta! sanoo Kaliforniamies. Sillä hänen tapansa oli aina sanoa, että kaikki on valetta. Sen oli hän oppinut Ameriikassa.
"Mitä te siinä istutte ja mutisette? kysyi silloin Björn ja pani kouransa korvan taa. Oletko sinä nyt taas kujeilemassa, Anders?
"Pyysin juodakseni lasin olutta, ja sitten kysyin minä Björniltä, eikö hän tahtoisi tehdä seuraa.
"En huoli, vastasi Björn. Mitä sinä olet uskotellut Larsille?
"Join ensin olueni ja vastasin sitten, ett'en ollenkaan ymmärtänyt, miksi he kaikki olivat niin kireällä päällä.
"Elä luikertele! sanoi Povl Svendsen. Vastaa suoraan, onko totta, että sinulla on _Cimbrianus_?"
"Cimbrianus? mitä paljon se on? Se on ilkeä kirja, tiemmä, sanoi vanha Kasper Kullraemmer. Eikä ole hyväksi kenellä se on."
"Vaan kuitenkin olet sanonut Larsille, että sinulla on se kirja! sanoi Björn."
"Niin sanoi! huusi Lars ja löi nyrkkinsä pöytään nähdessään, että kaikki olivat hänen puolellaan. Jos olen sanonut sen, niin kai lienen tarkoittanutkin, mitä olen sanonut, vastasin minä. Mutta nyt sanon minä, ett'en tiedä mitään siitä kirjasta, josta te nyt puhutte. Toivoisin kuitenkin tietäväni, sillä silloin en varmaankaan olisi kadottanut kaikkia silliverkkojani; tai olisin ainakin voinut sanoa, ketä ne ruotsalaiset olivat, jotta verkkoni varastivat.
"Siinä nyt kuulette! huusi Lars ja muuttautui toiselle puolelle pöydän.
"Se on helv— vale! sanoi Kaliforniamies.
"Sinä pidät meitä pilkkanasi! sanoi Björn.
"Petä hänet mitenkä petät! sanoi Povi.
"Ja silloin nousi vanha Kasper ylös ja tarttui lasiinsa ja sanoi, että oli häpeäksi koko kylälle, että täällä oli semmoinen kalastaja; sillä joko minä tein pilkkaa ja ivaa heistä kaikista tai käytin minä 'epärehellisiä' keinoja venheessäni; ja olkoon nyt, että tässä oli kysymys toisesta tai toisesta, hän ei ainakaan viitsi täällä kauvemmin istua!
"Ja sen sanottuaan otti hän hattunsa naulasta ja meni.
"Samoin tekivät muutkin, toinen toisensa perästä. Lars solahti ulos ovesta minuun katsomatta, mutta toisilla oli kullakin minulle jotain sanomista. Eivätkä ne suinkaan miellyttäviä asioita sanoneet, sillä kunkin heltta oli hiukan kuumunut kapakassa istuessa ja oli siinä sitten vähän vanhaa känääkin siitä, että minä sain hyvästi kaloja. Mutta kun minä en ollut siitä millänikään, niin istuin minä siinä ja myhähtelin koko asialle.
"Viimeinen joka meni ulos, oli Björn — tavallisuuden mukaan. Tiina oli ensi alussa pitänyt tapanaan tulla häntä noutamaan, mutta siitä oli Björn tehnyt lopun. Sillä, sanoi hän, naisilla on _omat_ tehtävänsä ja miehillä _omansa,_ eivätkä ne saa sekoittaa niitä toisiinsa. Sillä hän on hyvä kalastaja ja kunnon perheenisä ja hän kyllä itse pitää huolen siitä, milloin hän menee kotiin, niin ett'ei talo tule siitä kärsimään.
"Hän tuli nyt luokseni ja laski suuren nyrkkinsä niskalleni — mutta hyvin varovasti — ja sanoi: Kuule, Anders, mehän olemme vanhoja tuttuja, me molemmat; tunnusta nyt asia, niinkuin se on. Onko siinä mitään tuossa Cimbrianuksessa eli onko se vaan sinun kujeitasi? Minä en kerro siitä kenellekään!
"Mutta minä vastasin, ett'en minä siitä mitään tiennyt.
"Silloin otti hän nyrkkinsä pois ja meni ulos ovesta sen enempää kyselemättä. Kääntyihän vaan ovessa ja katsoi minuun.
"Mutta minulla oli silmäni siellä, missä nenäni oli: lasissani. Ja sitten meni hän.
"Kohta tein minäkin samoin.
"Seuraavana päivänä odottelin minä Larsia venheelleni. Mutta hän ei tullut. Minä otin toisen miehen mukaani merelle ja tapahtui niin, että me saimme sinä päivänä verkkojen täydeltä silakoita. Kun palasimme kotiin, oli Lars ollut vaimoni luona ja sanonut itsensä irti yhtiöstä.
"Antaa vaan sanoa! sanoin minä.
"Kun tapasimme toisemme, niin hän vaan katsoa jyräsi minuun kulmainsa alta ja samoin tekivät vähitellen kaikki muutkin.
"Annoin heidän jyrätä ja hoidin vaan toimiani. Mutta sitten tapahtui niin, että ruotsalaiset kävivät kovin lähenteleviksi ja tekivät meille kaikenlaista kiusaa ottamalla pois pyydyksiämme ja muullakin tavoin meitä häväisten.
"Lopulta kehittyivät asiat niin pitkälle, että Björn, joka myöskin oli menettänyt pyydyksiä, suuttui silmittömäksi ja puhallutti miehet torvella kokoon, ja me tulimme kaikki ja seisoimme siinä ja väittelimme puoleen ja toiseen, mitä nyt olisi tehtävä.
"Kuulia ja ruutia! sanoi Björn, sillä hän oli oikein vihainen.
"Toiset arvelivat kuitenkin, ett'ei käynyt sillä tavoin, ja kun he kauvan olivat tarinoineet sinne ja tänne, niin pyysin minäkin vihdoin sananvuoroa:
"Saattaisihan niitä rosvoja ampuakin, sanoin minä, mutta sitten joudumme me itse paljon pahempaan pulaan jälestä päin. Eikähän liene hyötyä linnassa istumisestakaan, kun on vaimo ja lapsia hoidettavana. Olisi paljoa parempi, jos saisimme tietää niiden nimet, jotka pyydyksiämme varastelevat, niin voisimme antaa heidät ilmi ja niin olisi meidän valituksillamme jotain varmaa pohjaa!
"Voisitko sinä ehkä sanoa meille nimen? kysyi Povl Svendsen, ja iski silmää toisille.
"Ehkä mä voisin! vastasin minä. Se, joka on varastanut pyydyksiämme, on nimeltään Ole Jönsson Liljedal ja asuu vastapäätä Maagelejessa!
"Kaikki vetäytyivät he kolme askelta taapäin eikä kukaan virkkanut mitään.
"Mitä hän sanoo? kysyi Björn ja pani kouransa korvan taa.
"He kertoivat hänelle sanani, jonka jälkeen Björn katsoi merkitsevästi minuun ja kysyi:
"Oletko varma asiasta?
"Varma olen! vastasin minä.
"Ja sitten menivät kaikki kokouksen pitäjät tiehensä. He eivät _uskaltaneet_ olla minua lähellä; ja siitä illasta alkaen pitivät he minua ilmeisenä noitana.
"Se nyt oli muuten hyvin luonnollista noitumista. Sillä minä olin edellisenä päivänä löytänyt muutamia omista verkoistani, jotka selvästi oli leikattu poijusta irti veitsellä, ajelehtimassa kalamatalikolla ruotsalaisessa nuorassa, jonka kohossa oli rosvon nimi.
"Mutta siitä en tietysti virkkanut muille mitään.
"Asiassa ei saatu mitään aikaan. Björn sai kyllä kirjoituksen teetetyksi ja lähetti sen oikeusministerille, mutta liekö ollut oikein kartoitettu, koska emme siitä kuulleet hiiskahdustakaan. Vai olisiko ministeri sen hukannut taikka ei osannut hänen sihteerinsä lukea Björnin karhun käpäliä. Eihän siis voi moittia heitä siitä, että antoivat sen ajelehtia niinkuin ne verkotkin, joiden tähden oli valitettu.
"Se vaan on varmaa, että nyt se heidän Cimbrianuksensa vasta oikein isoksi äityi. Ei kukaan tahtonut olla missään tekemisissä minun kanssani, ja kuitenkin kiertelivät he minun ympärilläni, ja jos sanon totuuden, niin alkoi minua jo suututtaa koko tämä hassu juttu. Sillä jos minä _nyt_ olisin väittänyt sen valheeksi ja pilanteoksi, niin eivät he olisi uskoneet minua, enkähän minä voinut sanoa sitä todeksikaan; sillä ei kai sitä nyt ole koskaan ollut semmoista kirjaa, enkä ainakaan _minä_ ole sitä nähnyt. Vai mitä _te_ siitä arvelette?"...
Anders Andersen tarkasteli minua syrjäsilmällä, ollen puoleksi veitikkamainen, puoleksi välinpitämätön. Näytti minusta kuitenkin siltä, että hänen kasvonsa tällä kertaa olivat tavallista totisemmat ja teki hän minuun yleensä sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut pulassa, tuo kunnon mies.
Kuuluisuus saattaa välistä olla aika kiusallista laatua.
En vastannut mitään, tein vaan merkin, että hän jatkaisi.
Hän jatkoi, nähtävästi vähän pettyneenä siitä, ett'ei saanut apua:
"Olin niinkuin sanoin, jo kyllästynyt tähän pilaan, mutta tuumasin kuitenkin: joka leikkiin rupee, se leikin kestäköön! ja minä luimistin korviani ja toimitin askareitani.
"Sain kalaa siihen aikaan tavattoman hyvin, kun muilla oli kovin huono onni. Ja kaikkeen siihen oli tietysti syynä Cimbrianus.
"Eräänä aamupäivänä, kun olin tullut maihin ja sillit olivat päästetyt verkoista ja naiset olivat ajaneet ne ostajan luo ja verkot oli pantu kuivamaan ja kaikki muut olivat menneet kotiinsa nukkumaan, — niin olin minä jäänyt vielä venheeni luo jotain askaroimaan.
"Niin tulee siinä silloin Lars luokseni eikä katso minua silmiin, vaan sanoo:
"Anders Andersen, ruvetaanko taas yhdessä kalastamaan?
"Ei, Lars hyvä, sanon minä; venheessäni on nyt täydet miehet, eikä siinä ole sijaa useammille!
"Eiköhän mahtaisi sentään vielä olla?
"Ei ole! vastaan minä.
"Tahdotko lainata minulle kirjasi? kysyy hän.
"Minkä kirjan?
"Kyllä sinä itse sen tiedät.
"Ei ole minulla mitään muuta kirjaa kuin virsikirja ja allakka. Ne kyllä saat!
"Lainaa minulle kirjasi vaan yhdeksi päiväksi.
"Minkä kirjan?
"Cimbrianuksen! kuiskaa hän ja katsoo minua suoraan silmiin.
"Sinä olet narri, sanon minä ja käännän hänelle selkäni.
"Vielä minä tämän muistan! sanoo hän sitten.
"Hyvä on kun muistat! sanon minä ja jatkan työtäni.
"Hetken kuluttua, kun ei ketään ollut näkyvissä, tulee vanha Kasper Kulleraemmer hiipien luokseni. Hän oli koko ajan ollut kaikista jyrkin minua kohtaan.
"Päivää, Anders! sanoo hän.
"Jumal' antakoon!
"Olet saanut hyvästi silliä tänään.
"Aina hiukan.
"Niin, sinä hoidat hommasi, Anders, ja olet meitä kaikkia muita taitavampi kalastaja, olet kuin oletkin.
"Minulla on uusi venhe, hyvät pyydykset, — paitse ne, jotka ruotsalainen varasti — ja taitavat apumiehet. Itse olen täsmällinen; se on se joka auttaa, ja kun Jumalakin puolestaan auttaa...
"Jumala? sanoo Kasper ja siirtyy vielä lähemmä minua. Kuule, Anders, luuletko, että hänen apunsa aina riittää?
"Niin sanoo pappi ja on se itsestäänkin luultavaa. Mitä tarkoitat?
"En juuri mitään tarkoita. Tahtoisin vaan kysyä sinulta — mehän olemme vanhat tutut, me, eikähän pitäisi olla riitaa välillämme, koska siitä ei ole mitään vahinkoa sinulle eikä mitään hyötyä meille — KALASTAJIA etkö voisi lainata minulle kirjaasi, vaikkapa vaan muutamiksi päiviksi?
"Mitä kirjaa?
"Kyllä sen itse parhaiten tiedät!
"Tiedän vaan, että te olette typeriä ihmisiä kaikki täällä, joille voi uskotella mitä hyvänsä. Mutta nyt täytyy teidän antaa minun olla rauhassa, eli minä suutun!
"Paljoko tahdot, jos lainaat minulle kirjasi 8 päiväksi?
"Tuhat tuhatta tuhoa saat, jos et lakkaa lörpöttelemästä. Ymmärrätkö?
"Näytti kuin olisi hän jo ymmärtänyt, sillä hän meni tiehensä; mutta sitten tuli se ja sitten se ja nyt ovat he kiusanneet minua näinä päivinä niin, ett'en saa rauhaa missään. Ja ihmeellisintä on, että minä saan kaloja venheen täydeltä, kun eivät muut saa puolta nelikkoa. Niin ett'eihän heitä oikeastaan voi moittia siitä, että heidän päänsä on käynyt vähän pyörälle. Mutta hiidessä olisi saanut olla koko juttu; sillä joka kerta kuin me nyt menemme yöksi merelle ja minä istun perässä, niin ajattelen sitä ja tätä ja tuota kirjaa myös, että jos semmoinen todellakin olisi olemassa? Se on nyt semmoista vanhaa typerää juttua, josta akat ja vanhat kalastajat puhuvat, jotka eivät kykene muuhun kuin suutaan soittamaan. Ja sentähden uskottelin minä sen tuolle yksinkertaiselle Larsille. Mutta jos nyt sentään semmoinen kirja olisi olemassa...?"
Anders Andersen keskeytti puheensa ja katseli minuun hyvin utelevasti.
Minä nousin ylös ja kiitin häntä ja annoin hänelle sen selityksen, että mikäli tiesin oli semmoinen kirja olemassa ja että sitä ihmiset vanhaan aikaan hyvin halusivat omistaakseen; mutta voiko se nykyaikana auttaa ihmisiä kalansaaliissa, siitä en osannut ainakaan minä mitään sanoa, kun en itse ollut koettanut.
Muuta selitystä ei hän saanut. Ja sitten kätki hän kasvojensa ilmeen niinkuin tapansa oli, niin ett'ei voinut nähdä, oliko hän tyytyväinen eli ei.
Minä matkustin kaupunkiin muutamia päiviä sen jälkeen ja tulin sattumalta kulkeneeksi yhden noita pieniä puotia ohitse, joita on Kongens Hanven varrella ja joista sotamiehet ostavat pienet ostoksensa. Usein olin nuoruudessani seisoskellut noiden ikkunain ääressä ja lukenut niitä "viisuja", joita niiden sisään oli ripustettu ja joita luultavasti sotamiehetkin ostelivat — kun en minä itseäni lukuunottamatta tiennyt, kuka muukaan niitä ostaisi.
Tapasin täällä paitse joukon uusia sekä iloisia että surullisia viisuja myöskin vanhat tuttavani "Unikirjan", "Ritari Pietarin ja kulta-avaimet", ja oikean _Cyprianuksen._
Nimikirjaimet olivat painetut oikein silmäänpistävällä paksulla musteella; alkulehti oli muutoin punanen.
Se sopii! ajattelin minä itsekseni muistaessani samalla ystäväni kalastajat. Pistin kirjan povitaskuuni ja palasin heidän kyläänsä. Näin jälleen kalastajani majat ja venheet, nuo hienosta, lentävästä hiedasta muodostuneet hietasärkät ja nuo tukevat, rauhalliset kalastajat.
Tapasin Anders Andersenin. Lähdemmekö merelle kalaan iltapäivällä? Onko teillä aikaa? kysyin minä.
Hän vastasi kohteliaasti niinkuin tapansa oli: Aina on minulla aikaa teitä varten.
Lähdimme kalaan kahdenkesken.