Part 7
Kohta sen jälkeen raapasi alus pohjaa.
Sinäkö siellä, Sören? kysyin minä.
En, vaan alus raapasi!
Silloin on tässä kallioita, sanoin minä. Ja silloin olemme Ruotsin puolella!
Niin ollaan, Jumala meitä auttakoon! sanoi Jens.
Saatanee nyt nähdä, tahtooko hän sen tehdä! sanoin minä. Ja jos vaan voipi, niin kyllä kai tekee; mutta työllä hän siinä tulee olemaan!
Alus jysähti kolme kertaa pahasti ja nyt pääsi Söreniltä ensi kerran huuto, kun naulat tunkivat syvälle lihaan.
Toisella kerralla kuulimme maston ja keularaakapuun katkeavan. Kolmannella kerralla taisi perä poikki mennä.
Kun taas huomasin, että oli tultu syvälle vedelle, sanoin minä:
Se oli varmaan "Rödskaeret". Täällä on 32 syltä vettä karin ja maan välissä, mutta sitten tulee taas kallioita, "Lille Rödskaeret". Jos pääsemme sen yli, niin tulemme "Homösva Skaerefiin" ja siihen voimme pysähtyä! Se olisi hyvä! sanoi Jens. Samassa painui koko peräpuoli alas veden alle ja ilma puristui niin tiukkaan, että me menimme melkein litteiksi.
Luulimme aluksen hajoavan ja valmistuimme jo siihen, ett'ei pelastuksesta enää ollut toivoakaan. Emme hiiskuneet sanaakaan, mutta pidimme kiinni toisistamme. Silloin kohosi hylky vähän ja nyt seurasi kuusi jysähdystä peräkkäin, ja sitten olimme taas irti. Ai saakeli! sanoi Sören. Elä kiroo! sanoin minä. Nyt se nähdään...! Ja tuskin olin saanut sen sanotuksi, kun jysähdimme viimeisen kerran ja pysähdyimme. Se on "Hornösva"! sanoin minä. Mutta nyt alkoi lasti, joka viime jysähdyksessä oli murtanut kajuutan seinän, solua perään päin. Sörenin toinen jalka joutui väliin ja oli vähällä musertua peräkaarta vastaan. Hänellä ei ollut enää voimia vetää sitä pois, mutta minä sain housuista kiinni ja sain jalan viskatuksi ylös. Sitä en olisi saanut tehdyksi, jos hänellä olisi ollut, kengät jalassaan, sillä silloin olisi kantapää litistynyt lautain väliin; josta voi nähdä, että on hyvä riisua ajoissa kenkänsä.
Se tapahtui auringon laskun aikaan tiistai-iltana. Kun huomasimme olevamme kiinni, menivät Sören ja Jens huutamaan apua musertuneen perän läpi.
Onko siellä ketään kuuluvissa? kysyin minä.
Eivät sanoneet olevan. Mutta olihan mahdoton kuullakaan mitään, sillä aluksessa pitivät kaikellaiset irtonaiset kapineet kauheata kolinata ja katkennut masto, joka oli kiinni nuorissaan ja seurasi mukana, jyskytti ulkoapäin aluksen kylkeen. Ja aallot kuohuivat yhä kallion yli.
Ei siitä mitään tule! sanoin minä. Toivokaamme saavamme olla tässä huomiseen aamuun ja säilyä paleltumasta.
Sören ei ollut samaa mieltä. Hän tahtoi ryömiä kalliolle apua huutamaan, kun arveli olevan ihmisiä läheisyydessä.
Ruotsalaiset ovat kyllä nähneet meidät! sanoi hän. Niillä on silmät kuin kalalokilla. Pyytelin häntä hartaasti jäämään. Kun olemme yhtä pitäneet tähän saakka, niin pidetään vielä tämä yö. Sinä olet meistä voimakkain; voimme tarvita voimiasi auttamaan meitä huomenna tästä ruumis-arkusta. Jos nyt pääsetkin kalliolle, niin tempaavat aallot sinut mukaansa ilman mitään hyötyä niin totta kuin nimeni on Ole Christoffersen ja minä olen luotsina Skagenissa.
Sören ja Jens ryömivät taas piiloihinsa. Mutta kun Sören nyt kerran oli saanut oikaista jäseniään, ei hän enää voinut kestää aikaisemmassa asennossaan naulojen päällä. Hän meni taas alas perään ja seisoi vedessä koko yön.
Minä itse istuin kyyryisissäni siinä, missä olin istunut. Tunsin, että jos nousisin pois, en enää voisi asettua entiseen asentooni, jos se kävisi tarpeelliseksi. Sillä minä olin yhtä murea kuin talven yli säilytetty omena.
Niin kului sitten sekin yö. Mutta nyt emme enää kysyneet toisiltamme, mitä ajattelimme. Ainoastaan Jens alkoi aamupuoleen yötä puhella hiukan hurjasti kotiväestään, niinkuin olisi unessa hourinut. Hän sanoi kuulleensa sorsan rääkyvän ulkona ja se oli saattanut hänet kotiaan ajattelemaan.
Kohta sen jälkeen huusi hän:
Vesi nousee, nyt upotaan!
Se on vale! sanoi Sören. Meren valosta huomasimme, että oli vielä yö. Ja me päätimme tulleemme karille pakoveden aikaan ja että se nyt oli vesi, joka nousi, eikä alus, joka upposi.
Huusimme nyt kaikki niin kovasti kuin voimme apua; mutta vastausta ei kuulunut. Silloin sanoi Sören Kappelborg, joka oli jo puolikuoliaaksi puristunut, että hänen kaikkia jäseniään niin pakotti ja kirveli, ett'ei hän enää voisi kauvemmin kestää. Käyköön miten käy, mutta hänen täytyy koettaa päästä ulos niin kauvan kuin vielä on voimia vähänkään.
Kysyin, oliko hänen nälkä, mutta hän ei sanonut olevan ja samoin vastasi Jens.
Silloin tarttui Sören minua käteen ja minä tartuin Jensiä ja me kahlasimme varovasti perään tulleen aukon luo. Täällä käytti Sören tilaisuutta hyväkseen, kun vesi virtasi ulos, ja sukelsi aluksen alle ja sai onneksi kiinni peräsimestä, ennenkun aalto tuli takaisin. Sitten kiipesi hän aluksen pohjalle.
Näetkö mitään, Sören? huusin minä hänelle.
Näen majakan kokan puolella!
Millaisen majakan?
Punaista ja valkeata!
Hyvä on! sanoin minä.
Sitten kuulin hänen huutavan apua ja olin niinkuin kuulevinani vastauksen kaukaa. Nyt tulee apua! sanoin minä Jensille. Jo olisikin aika tulla! Kylmä jähmetytti jäseniämme. Mutta se, että ihmisiä oli läheisyydessä, muutti asiat.
Sören oli hylyn pohjalla istuen keksinyt ruotsalaisia kalastajain venheitä ja huutanut lähimmäiselle. Kalastaja, joka juuri parhaallaan järjesti kantolastia venheessään, säikähti kuullessaan ihmisäänen aluksesta, jonka oli luullut "kuolleeksi", niin että pudotti raskaan kiven purtensa pohjaan ja oli vähällä saada aikaan suuren vahingon. Ne kai luulivat, että se oli profeetta Joonas, jonka se suuri meri\ kummitus suustaan sylkäsi, niinkuin kaikki olemme sen tapauksen vanhasta kuvaraamatusta nähneet.
Ettekö te helvetissä näe, että täällä on tanskalaisia kalastajia Skagenista! huusi Sören.
Hän laskeutui taas veteen hylyn taa, piteli molemmilla käsillään peräsimestä ja veti oikealla ensin minut ja sitten Jensin ulos.
Hylystä vietiin meidät ensin venheisiin ja sitten Fjellbackan kalastajakylään. Se on sanottava, että ihmiset siellä olivat oikein ystävällisiä meitä kohtaan; — mutta onhan se ymmärrettävääkin, että kun niin usein tulevat suurissa merivenheissään Skageniin ja saavat meiltä pyytämämme kalat hyvään hintaan, niin eivät voi tylyjä olla, kun me tulemme heitä tervehtimään — — kumollaan olevan aluksen kellarissa!...
Kiitin kertojaa ja kysyin, tarkastellessani hänen ahavoittuneita kasvojaan, eikö hänellä tai muilla ollut jälkivaivoja siitä retkestä.
Ei erinäisiä! vastasi hän ja siirsi mällin toiseen suupieleen. Onhan sitä tottunut, joskaan ei aivan niin paljoon, niin kuitenkin johonkin. Pahimmin kävi Hans Lauritsenille; mutta ei kai hänenkään ole sen pahempi olla nyt kuin meidänkin kerran on tuleva olemaan. Me uskomme näet täällä Skagenissa niin, että Taivaan Taatto ottaa rehellisen kalastajan hyvästi vastaan, kun kerran sinne Hänen pakinoilleen tulemme.