Part 9

Milloin eivät torvet soineet, puhui sihteeri rahasta ja talonpojista. Talonpoika, jolla on rahaa, on aatelia. Raha yksin on kuninkuutta, se yksin antaa arvoa, älyä. kaikki muu on turhuutta!

Tuli aamu ja tilinteon aika. Topias heräsi täysin pukeutuneena. Hänen päänsä oli raskas, ruumiinsa kipeä, korvansa soivat, kätensä vapisivat. Ja ajatuksensa olivat niin sakeat, ett'ei tolkkua tahtonut saada edes nykyisestä hetkestä. Simon luona olonsa kuitenkin muisti vähittäin täydelleen. Hän siellä joi viiniä, jopa laulelikin. Mutta minne meni sieltä? Senkin vielä muisti, että Johanna käski häntä kotiin. Totteliko hän käskyä? Eipä suinkaan. Satasärmäiseen lasihuoneesen meni hunajaa juomaan, laulelemaan, juopuneena reuhkaamaan. Siinäkö loppu? Ei likimainkaan. Oli vielä muutakin, oli soittoa ja kansaa, viiniä ja marmoripöytiä. Eilen oli raha kuninkuutta, eilen olivat talonpojat aatelia. Ravintolan suuressa salissa vielä yöllä käytiin. Sihteeri söi ja hän maksoi, maksoi issikallekin, joka hänet ravintolan edestä kotiin toi, odotusrahoja yli määrän.

Ohimoluunsakin olivat niin arat, etteivät sietäneet sormella painaa, kurkkua kuivatti, hengitys kävi säännöttömästi, epätasaisesti, sydän tykki kiivaasti...

"Kuinka minun on tuskan kuuma."

Topias nousi ylös, nouti kylmää vettä, joi sitä, hauteli sillä silmiään, ohimoitaan. Sitte keitti hän kahvia ja herätti Josun.

"Mihin aikaan minä tulin kotiin?"

"Taisi olla puoliyö."

Raukkamaisuus ei ollut Topiaan luonteenmukaista. Kahvia juodessa virkkoi hän iloisesti:

"Viinalla ja viinillä ei ole yhtään eroa, toinen juovuttaa niinkuin toinenkin."

"Viina on vaan kalliimpaa; siihen meni äitini talo."

"Oliko äidilläsi talo?"

"Oli ennen aikaan. Vaan isän luona kävi usein vieraita. Hän tarjosi heille viiniä ja joi itse kanssa. Viiniä ja vieraita kesti niinkauan että talo myötiin ja me muutimme asumaan hyyryille. Olin silloin jo niin suuri, että muistin kaivata kodin pientä puutarhaa, jossa Maiju leikki kanssani. Kuin viini ja vieraat loppuivat, rupesi isä juomaan viinaa ja lyömään..." Josun ääni sortui ja hän nousi lähteäkseen avaamaan puodin ovea.

Topias hänet esti.

"Vielä yksi asia tänä aamuna ennenkuin aljetaan päivän työt", sanoi hän ja otti poikaa kädestä kiinni. "Muistitko sinä siunata itseäsi illalla ennen nukkumistasi?"

"Muistin."

"Hyvä että muistit. Eilen minä join ensi kerran viiniä niin paljo, että tulin humalaan; eilen illalla panin ensi kerran siunaamatta levolle. Mutta niin ei tapahdu enää toista kertaa. Yhdy liittooni, ett'emme milloinkaan juo viiniä, emmekä milloinkaan nuku siunaamatta."

"Äidilleni olen tehnyt samat lupaukset, vaan merenrannalla jo tulin rikkoneeksi toisen. Nyt lupaan uudestaan teille."

* * * * *

Kesä loppui ja syksyn raikas tuuli jo puhalti mereltä. Taivas oli selkeä, kirkonkellot kaikuivat ja ihmisiä liikkui kadulla. Topias ja Josu seisoivat pihalla katsellen kadulla kulkijoihin.

"Ehkä Johannan hampaita on ruvennut uudestaan särkemään ja ehk'eivät sen vuoksi tulekaan", lausui Topias. "kiiruhtakaamme jo, muuten myöhästymme."

He lähtivät. Kadulla tuli Johanna heitä vastaan. Ja hän olikin yksin! Tervehtämättä, näkemättä meni hän Topiaan ja Josun sivutse.

"Entä Simo ja Maiju?" kysyi Topias kääntyen hänen peräänsä.

Johanna ei vastannut, nosti vaan muhvia kasvojen eteen ja pakeni Topiasta.

"Hän oli itkenyt", virkkoi Josu, "eikä hän nähnytkään keitä me olimme."

"Itkenyt hän niin oli eikä hän juuri eteensä nähnyt. Minä luulen että Maiju on mennyt edellä kirkkoon ja odottaa siellä meitä."

XI.

Tuli kylmä talvi; pitkiä pakkasia ja pitkiä pyryjä oli yhtenään. Topias ei ollut vetänyt vääriä viivoja piirustuksiinsa eikä ollut laskenut väärin laskujansa. Ensimmäisestä urakasta ei hän päässyt kymmenenkään markan isännäksi, mutta jo syksytalvella huusi hän suuremman huudon, josta voitti sievän summan, lähimaihin kolmeensataan markkaan.

Josu vaurastui ja kehittyi nopeasti. Älykkäissä kasvoissaan ei näkynyt jälkeäkään entisestä katupojasta. Sielunsa oli terve, mielensä hilpeä ja vilkas, järkensä terävä. Hän oli isäntänsä oikea silmä, oikea käsi.

Oli aamupäivä, ulkoolla pakasti ja pyrytti. Lumisena ja kuuraisena tuli Topias kaupungista, mutta ei malttanut riisuakaan ennenkuin jo virkkoi Josulle:

"Vaikka ajattelisit pääsi yhdeksään kertaan ympäri, niin et sittekään arvaisi mitä äsken tein."

"Ettehän vaan ostaneet pitkää ja korkeata..."

"En toki. Minä otin hankkiakseni satatuhatta luudanvartta."

"Vai satatuhatta. No eipä vähät mitään. Kuka niitä tarvitsee?"

"Ne viedään ulkomaille, sorvataan vaan ensin täällä sorvaustehtaassa. Tehtaan herrojen kanssa minä kontrahdin tein."

"Tehtaasen on, tiedän mä, Alekseillakin osansa. Mutta nyt minun täytyy lähteä."

Josun oppitunti kirjanpidossa alkoi ja hänen oli joutuminen opettajansa luo. Vääntäen Vappuvainajan laulun sanat, hyräili hän mennessään:

"Ja se rikkaus, ja se rikkaus!"

Josun mentyä otti Topias Helan valokuvan käteensä, katseli sitä ja lauloi laulun vääntämättömänä.

Sitte katseli hän kontrahtia, johon oli nimensä kirjoittanut. Arvelutti ylen rohkea kauppa ehtoineen, määräyksineen, vaikka oli rahasta tiukka aika kaupungissa ja maalla. Jos siitä kastumaan rupee, niin kastuu kaulaa myöten, jos takavoitoksi kääntyy, niin ei siitä selvitä sadalla markalla, eipä vielä kahdellakaan. Penni on pieni raha, mutta jos penninkin voittaisi joka varrelta, niin kyllä kastuisi kaupasta ja kastuisikin roimasti. Puolet eli viisikymmentä tuhatta semmoista tuumanpaksuista kalikkaa löytyy surutta kodin ja Yli-Tuomon niitynmäkilöistäkin...

Kruununsihteeri tulikin samassa puotiin. Hän oli surullinen ja kuin puhui niin hampaat kalisivat ja ääni kähisi.

"Te saatte tuolla lailla kuoleman yskän. Kasvonne ovat siniset."

"Minä yskälle sen seitsemän, mutta..." ääni muuttui surkeaksi ja lause keskeytyi.

"Onko vieläkin pahempia...?"

"On; komisarius on kuollut!"

"Ja te olette nyt viraton."

"Niin olen."

"Minulla on työtä teidän moiselle miehelle."

"Ettehän leikkiä laske?"

Topias näytti sihteerille luudanvarsi-kontrahtia.

"Minä otan teidät apulaisekseni, jos ette vaan ole kovin kallis."

"En minä ole kallis; minä tyydyn siihen palkkaan, jonka itse annatte."

"Josun huoneessa saatte asua, saatte muuttaa jo huomenna, kyllä minä siksi toimitan sängyn. Mutta huomenna jo täytyy lähteä luudanvarsia ostamaan. Ostakaa joko läheltä eli kauempaa, mistä vaan saatte helpommalla hinnalla ja huokeimmilla ehdoilla."

"Semmoista puhetta kelpaa kuunnella. Talonpojat vaan ymmärtävätkin..."

"Huomenna puhutaan tarkemmin."

Josun tultua kotiin meni Topias Simon luo. Johanna itki ja Simolla oli edessään pöydällä punssipullo, ryyppäili siitä, vaikka oli jo puoli humalassa. Topiaan silmät ihan sokenivat suuttumuksesta, mutta sen sijaan, että olisi ruvennut pitämään nuhdesaarnaa, virkkoi hän viattomalla äänellä:

"Myötkö minulle vanhat turkkisi?"

"Mitä niillä teet?"

"Kysy sinä sitä. Sano myötkö eli etkö?"

"Pöhkö! Osta tai ota ilmaiseksi. Pöhkö!" Simo kaatoi punssia lasiin. Johanna tuli häntä estämään ja pyytämään.

"Älä Simo kulta enää ryyppää."

Simo kiersi toisen kätensä Johannan ympäri ja veti hänet hellästi syliinsä, toisella kädellään vei hän huulilleen punssilasin ja tyhjensi sen.

Illalla meni Topias talonpuolelle. Vanhukset istuivat teepöydän ääressä ja vaimon oikea käsi oli miehen vasemmassa kädessä. He paraillaan lukivat Jaakopin epistolasta sanat:

"_Autuas on se mies joka kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu on, niin hänen pitää elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut on, jotka häntä rakastavat_."

Topiaan inhimilliset viisaudet menivät tuhansiksi kappaleiksi. Hänen mielensä oli pakahtua, mutta äänettömyys huoneessa oli siksi pyhä, ett'ei sitä voinut rikkoa. Emäntä kaatoi teetä kuppiin ja viittasi häntä juomaan. Tee oli jäähtynyt kylmäksi. Topias joi kylmää teetä ja tuli murretuin mielin pois.

Illan yksinäisyydessäkin hän vielä näki heidän äänettömän surunsa. Hän näki miten turvautuivat suuressa murheessaan Jumalan sanaan, miten alistuivat napisematta korkeimman tahdon alle.

Monta kertaa ennen nukkumistaan huokasi Topias:

"Voi taivaan hyvä Jumala ja perhoispariskunta!"

Aamulla varustettiin sihteeri matkaan. Rahaa antoi Topias niin paljo yli käsirahojen, että sai ostella voitakin yhdellä tiellä ja rahojen lisäksi hyviä neuvoja pään täydeltä. Penni piti säästettämän missä sen vaan voi säästää, turhaan kyydillä ajeleminen oli vältettävä ja pyrittävä matkamiesten ja muiden semmoisten rekeen, jotka vievät helpommalla.

Sihteeri nosti turkinkauluksen korvilleen ja vakuutteli lähtiessään rahoineen, ohjeineen:

"Te olette tyytyväinen matkaani; saatte nähdä vaan."

Josun silmät olivat syrin karin ja hän ei puhunut eikä pukahtanut tuntikausiin. Topias valmistihe lähtemään kolmen junassa kotiin.

"Mitä varten on nenäsi mennyt solmuun?"

"Miksi otitte meille vierasta väkeä? Ei sihteeristä ole meidän mieheksi."

"Älä nyt lähimmäisestäsi pahoin ajattele, parempi että lähdet tuliaisia ostamaan ja pistät pienen runon Helalle."

"Viikkoon aikaan ei ole ollut talkkunajauhoja ja runohenki..."

"Surkea runoniekka! Minä pyydän Helkaa laittamaan talkkunapussin kaulaani. Mene nyt ostamaan..."

Josu puki palttoon ylleen, veti hansikkaat käsiinsä ja lähti. Päänsä heitti hän vallattoman mahtavaan asentoon.

Topias ei voinut katsella menoaan nauramatta, niin tuo osasi astua hienosti ja pitää päänsä uljaasti kenossa. Olisi Maiju näkemässä niin syntyisi riita kuin kovasin pikkuparoonin ja palkkapiian välille. Harvas ja kerta kuin Maiju heillä käy tulee siitä aina nupinaa ja jupinaa, Josu kuin aina ärsytteli herrasryhtiä tavoittelemalla puheissaan, askeleissaan. Maiju jo uskoo, että ylpeys kasvaa veljen toiseksi olennoksi.

Kauan viipyi Josu kaupungilla, mutta Topiaalle ei tullut aika pitkäksi, sillä aivonsa oli rakentelmia, tuulentupia täynnä. Yksi rakas ajatus tuli ja toinen meni; juotos ne kaikki yhdisti yhdeksi kukkapoluksi. Ja kukkapolun äärimmäisessä päässä oli pitkä ja korkea kivikartano valtakaupungissa!

Josun hoilaus hänet herätti rakkaista unelmista.

"Ijät ja ajat olitkin..."

"Kävin monessa paikassa, mutta nyt olenkin runotuulella. Lyijykynä vaan tänne."

"Voi velikulta, veikkonen!"

Josu löi laulua makeiden ja kauniiden ympäryspaperiin sillä aikaa kuin Topias vyötti turkkiaan.

"Nyt ollaan valmiita."

"Niin täälläkin ... painovirheetkin ovat jo..."

"Hyvä... Huomenna tulen takaisin ... Pyöritäänpä nyt tuulimyllyä ennenkuin erotaan."

He pyörivät siksi että molemmat hengästyivät.

"Nyt minä lähden. Hyvästi vaan!"

Josu tuli perään puodin kynnykselle ja virkkoi Kalevalan tapaan:

"Mitäpä jos olisi koppoa net'en korjahan?"

"Voi vekkuli itseäsi!"

Kirjaimet kultasepän kyltissä näkivät Topiaan ja kaukaa kääntivät kylkeään, niin että olivat aina suoraan häntä kohden.

"Mitäpä jos olisi mennä ostamaan sormuksen?"

Tietämättään oli Topias lausunut sanat ja tietämättään oli hän tullut kadun poikki kultasepän puotiin. Pieni oli sormus, jonka osti; pikkusormessaan ei se mennyt kuin hivenen ylitse ensimmäisen taipuman. Mutta tuulentuvat ja kivikartanon se varjosi ja syrjään sysäsi. Se vaihtoi ne kaikki pitkiin silmäripsiin ja hopean heleään ääneen.

Kolmatta kievarin väliä oli asemalta Yli-Tuomoon, mutta kolmatta ei ollut enää pitkältä, pari virstaa vaan sivutietä. Ne Topias käveli, laskien kyytimiehen Simon kodin kodalta takaisin menemään. Pienessä tuvassa oli jo pimeä hänen mennessään ohi. Sisään olisi muuten poikennutkin terveisiä tuomaan. Mutta nyt ei sopinut. Nukkukoon eukko rauhassa, kuitenkin on kukkunut aamua aikaiseen...

Taivas oli tähdessä eikä tuullut nimeksikään. Tähtien karkelota oli kuukin tullut katsomaan ja valaisi nyt kapeata metsätietä. Valkoiseen hankeen loivat puut ja pensaat varjoja; metsän hiljaisuus oli täynnä haltiain haastelua, impein hengähdystä.

Metsätie loppui ja aukeama alkoi. Näkyi valkea Helan kamarissa, näkyi tuuliviiri akkunan kohdalla. Jota lähemmäksi Topias tuli tuuliviiriä ja valoa, sitä nopeammiksi muuttuivat askeleensa. Ali-Tuomon pihalla hän ei enää käynyt, hän juoksi, nousi rapuissakin kahdella hypyllä.

Perttu luki iltavalkian lähellä "Sibyllan ennustuskirjaa".

"Sinäkö se olitkin. Kuuleppa kuinka tässä..."

"Minä se olen. Entä Helka?"

"Tuli juuri kotooltasi ja meni kamariinsa... Tässä sanotaan..."

"Älä joutavia jaarittele." Topias meni hiljaa kamariin.

Helka istui selin oveen, kutoi sukkaa ja hyräili:

"Voi mikä lienee tullutkaan, Kuin ei jo kultaani kuulukaan."

"Helka!" virkahti Topias ja astui hänen eteensä.

Helka siunahti; ääni värisi kuin haavanlehti ja sukankutimet putosivat helmalle.

"Säikähdin; tulit kuin taivaasta pudotettu." Ääni oli tyynempi, mutta silmät olivat jo ehtineet tulistumaan, sydän oli jo ehtinyt sykkäilemään.

"Minä ostin sinulle sormuksen. Sopiiko minun ostamani...?"

Vallaton hymy oli hiipimäisillään Helan huulille, vallattomat kuopat olivat muodostumaisillaan poskille, mutta kuin katsoi hän Topiasta silmiin, niin voimat pettivät, sulut murtuivat ja sydän otti väkirynnäköllä omansa.

"Sinä paha poika!" sanoi hän puoleksi itkien puoleksi nauraen. "Olethan ikäsi tiennyt ett'ei Helan sormeen kenenkään muun sormus sovikaan."

Tapani leikkasi tallinparvella silppua heidän mennessään Yli-Tuomoon. Martta puuhasi tuvassa illallista, Hanna oli hereillä kätkyessä ja Topi siinä vieressä puuhevosineen.

"Setä, pörhönen!" Hevonen kaatui nurin niskoin ja Martta oli vähällä särkeä saviastian.

"Hyvät lapset, Herran lahjat. Mistä siunatuilta...?"

Mutta jo näkikin sormuksen siskon sormessa.

"No jo nyt..."

Kuin tuulessa juoksi hän tallinsillalle ja huusi Tapanille:

"Tule sisään; vieraita tuli."

"Keitä?"

"Sulhaisia ja morsiamia."

"Oletko järjelläsi?"

"Olen... Tule nyt."

Hälinä kuului tallinparvellekin Tapanin korviin. Ketähän väkeä siellä onkaan? Helan heleä ääni kuuluu yli muiden, mutta kuuluu sieltä karkeampikin ääni, vaikka poika kirkuu kuin veitsissä. Sulhasia ja morsiamia. Totta toisen kerran! Siitä on kauan kuin tyttö on noin heleästi nauranut.

Käytyään ensin tallin miespuolessa tuli Tapani tupaan ja jäi hämmästyneenä seisomaan ovensuuhun. Veli kotoolla! Ja minkäänlaista tietoa edeltäkäsin lähettämättä. Mitä onkaan tapahtunut? Ei ainakaan mitään ikävää, eihän silloin noin peuhattaisi.

Vilahdukselta näki hän sormuksen Helan sormessa kun hän keinutteli tyttöä käsivarrellaan. Sitäkö siis ilo ja häly merkitseekin? Semmoisella hypylläkö se tehtiinkin? Veljen toinen silmä on auennut, ehkä toinenkin kohta aukenee. Lapset eivät tiedä ennenkuin tiellä käytetään.

Tapani sammutti soihdun, meni ja nykäsi veljeänsä, lausuen samassa:

"Tule jo katsomaan tytärtänikin, miten on kasvanut kauniimmaksi sitte viimeisen. Sillä on tädin silmät, äidin..."

"Mennäänkö Topi?"

"Ei; ajetaan vielä."

"Tehdään toi ja syödään voi."

Metakoimisesta ei olisi hevin heretty, Martta avasi matkalaukun, löysi sieltä Josun ostamat ja heitti ne Helan syliin, tullen itse viereen katsomaan. Päällyspaperiin oli kirjoitettu lyijykynällä kaksijaksoinen, ontuva runo jonka Helka heti luki:

I.

Mulla on kihlat, neitonen! Annatko suukkosen, kultanen? Istutko rekeen, impynen? Astutko vaunuun lintunen?

II.

Tunnissa kahdessa elämänkorpi, on Viipsitty vaapsittu, kannot ja kuopat Kunnialla kuljettu Kalastajakadulle. Neitonen, kultanen, impynen, lintunen!

"Sitä Josua, sitä senpäiväistä vekkulia?" Helka nauroi heleästi.

"Sepä merkillinen poika katupojaksi", ihmetteli Martta. "Minä olen aina ajatellut häntä likaseksi riikiöksi, sellaiseksi, jonka hampaat aina ovat irvissä..."

"Älä nyt ... näkisit kerran häntä..."

"Kannattaakin pojan runoilla ja suitsuttaa sinun kunniaksesi. Onhan sinulla taas paita ja sukat valmiina... Vaan kuule Topi! Lakkaa jo ja joudu tänne, muuten Hanna ja täti..."

Toista kieltoa ei tarvittu.

Melukin sitte heikkoni vähitellen. Topin silmät menivät sikkaraan ja Hanna nukkui äidin syliin. Taaskin hiilos räytyi mustaksi ja tupa kenenkään huomaamatta pimeni; mutta ei räytynyt hiiloksen lähellä istujain mieli, ei raskautunut sydän ajatusten paljoudesta. Suuri seinäkellokin tuvan peränurkassa löi lyöntejään iloisesti ja hypähtelemällä riensi viisari liidulla uudistettujen numerojen yli. Martan ottaessa valkeata oli kello jo yksitoista.

"Miten ilta joutui, miten aika meni! Minä luulin, että olemme vasta istuneet tunnin, korkeintaan kaksi."

Tapani etsi hiiloksesta hehkuvan hiilen piippunsa pesään, virkkoi samassa:

"Illallinenkin on jäähtynyt. Voi noita lapsia!"

Ketä lapsia hän sitte sanoillaan tarkoitti, ei Helkakaan muistanut kysyä.

Topias palasi yöjunassa Helsinkiin. Ilma hankitsi pyryä, taivas oli nahkapilvessä, tuuli kylmästi ja tuiskutti pieniä jäärakeita tuulen kanssa. Joutuakseen pikemmin kotiin, otti hän aseman luota issikan. Kuomireki, yhden hevosen vetämänä, joutui kiitämään edellään. Äkkiä hevonen pysäytettiin tulisesta juoksustaan ja turkkeihin puettu herra astui ulos. Katu oli siltä kohdalta pimeä, mutta ohi ajaessaan näki Topias herran suutelevan valkoista kättä, joka kuomista ojennettiin ulos. Taaskin leikillisesti uhattiin etusormella ja samassa nauraen saneltiin:

"Ack, ack, ack den kärleken..."

Sitte hevonen käännettiin ympäri ja annettiin mennä takaisin tulisessa juoksussa. Herrakin läksi kiireesti eteen päin ja istui kadunristeyksessä issikan rekeen, Siinä kaasulyhdyn valo lankesi kasvoilleen ja Topias tunsi hänet kauppias Alekseiksi.

Josulla oli vielä valkea ja hän tuli hypäten avaamaan Topiaalle. Joka ovi oli etusalvassa.

"Terveistä! Helka kiitti runostasi ja lähetti sinulle taikinajauhoja ja" -- Topias veti matkalaukusta paidan ja sukat -- "nämä... Katsoppa vaan!"

"Voi yhdeksänkymmentä kuinka kauniit sukat! Niissähän on taivaankaaren kaikki värit... Olisitte tuoneet pojan tänne, kosk'ei kerran tyttö..."

"Älä hätäile. Annetaan ensin Joulun mennä toisen tulla, niin..."

"Mitä sitte?

"Istuvat korjahani molemmat."

"Voi haikula! Ottiko neitonen kihlat, antoiko kultanen suukkosen?"

Topias nosti leikkihaluisen pojan jalkaterilleen seisomaan, hypitteli häntä hyvän kuuron, hokien:

"Otti ja antoi, otti ja antoi."

Hehkeämielisenä palasi sihteeri matkaltaan. Voita oli hän ostanut alle keskihintojen ja luudanvarret oli saanut monta prosenttia helpommalla kuin isäntänsä. Kaupungin lähitienoilla olivat talonpojat nostelleet nokkaansa hänelle ja olleet kitsaita vitsametsistään, mutta hän käänsikin heille selkänsä ja meni ylemmäksi maakuntaan. Ja kyllä vaan tuli matkat maksetuiksi, vaivat palkituiksi. Jota ylemmäksi meni, sitä alemmaksi laskeusivat voin ja luudanvarsien hinnat, sitä auliimmasti avattiin ovet herrasmiehelle, joku kylvi kultaa maakuntaan! Niin vierasvaraistakin oli kansa, ett'ei hänen tarvinnut majataloissa asua ja yösijoista rahaa maksaa. Ja rikkaita olivat talonpojat. Rahaista rahaa tosin ei ollut, mutta sen parempi, oli ruokainen koti, oli suuruksinen ja rasvainen aitta. Eikä hän vielä ollut lähelläkään maansydäntä, jonne mielensä paloi, luonnollisuuden tilassa olevia ihmisiä katsomaan. Mikäpä siellä olisi elellessä tietoviisaan miehen? Opettaisi ymmärtämättömille ihmisille mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä on oikein mikä väärin, jakelisi heille neuvoja käräjänkäynnissä, niin sylin täydeltä kantaisivat elantotarpeita neuvojalle. Kyllä vaan kelpaisi tietoviisaan elellä maan sydämmessä!

Tuohon huomautti Josu, vastenmielinen iva huulilla:

"Eihän maantie tietääkseni nouse pystyyn eteenne. Minä teidän sijassanne lähtisin laulaen maansydämmeen asumaan."

Siristäen silmiään hymyili sihteeri Josulle ja jatkoi puhettaan. Pitkittä pakinoitta sovittiin sahaus- ja vetopalkoistakin. Eivät tinkineet, eivätkä väheksineet hänen ehdoitelemiansa hintoja.

"Lisäämme nyt sitte juomarahat", virkkoi Topias kiihkoissaan, "niin voimme heti laskea voitot eli tappiot."

Sihteeri otti kynän käteensä ja teki numeroita arkin sivun täyteen. Ilahuttava tuhatluku tuli viimeiseksi.

"Onko se voittoa?"

"On. Ja se on niin lujasti laskettu, ett'ei sormea väliin saa; ja jos tuppaamalla saisikin, niin kyllä summa nelinumeroisena pysyy."

"Toisin sanoen: se voi yletä, mutt'ei aleta. Minä olin pöllö kuin en uskaltanut ottaa viittäsataa tuhatta toimittaakseni. Olisi kelvannut korjata viisituhatta markkaa yhden tuhannen sijaan."

"Entä jos vielä...?"

"Nyt se on myöhäistä. Minä kävin sorvaustehtaan konttoorissa kuulemassa. Heillä on tiedossaan jo tämänvuotiset luudanvarret, on yksi miljoona ylikin. Ne jotka minun jälkeeni tulivat kaupoille olivat viisaita, ottivat kukin niin paljo kuin vaan saivat. Ja sen he tekivät minun vahingokseni."

"Viisaus on alusta maailman elänyt tyhmyyden kustannuksella."

"Mutta en minä vahingostani välitä; pelkään että äkkinäinen rikastuminen ja menestyminen ei ole terveellistäkään."

Josua vaan ei sihteeri voinut vetää nenästä. Sitä kylmemmäksi kävi heidän välinsä, jota enemmän hyvitteli poikaa, jota enemmän koetti olla hänelle mielin kielin. Josu karttoi sihteerin seuraa, vastasi mielittelyihin lyhyvin, mutta hiotuin lausein. Niiden terä teki useinkin naarmun, vaikka sulaa leikkiä olivat olevinaan. Vaikka kumpikin näin olivat silmätikkuina toisilleen, niin eivät tosin kaunanneet toisiaan selän takana. Kerran vaan Josu väitti Topiaan kanssa, ett'ei hän koskaan näe sihteerin sinisempää silmää, molemmat ovat muka yhtäläiset keltaiset.

Sihteeri piilotti vihanhampaan kokonaan ja palkitsi pahan hyvällä. Hän kiitti Josua edessä ja takana, kotona ja kylässä. Semmoinen poika, ett'ei toista viidessä maaherran läänissä. Äly terävä kuin madon kieli, sydän sokurinen kuin koivun mahla, silmät ja korvat tarkemmat kuin lintukoiralla!

Sisätuloja oli sihteerillä kirjoitustyöstä, jota vähin erin sai kaupungista, keneltä, ei Topiaskaan tullut kysyneeksi. Kirjoituksilla oli aina kova kiire, sihteeri ei silloin joutanut syömäänkään yhdessä pöydässä, haukkaili vaan iloissaan voitaleipää ja keikutti kynää paperilla. Valmiiksi saatuaan lähti niitä perille viemään ja viipyi säntilleen sillä tiellä yön ja päivän yön perään. Vedenjanoisena ja väsyneenä tuli aina niiltä matkoilta kotiin.

"Josu ja minä emme juo viiniäkään", lausui Topias hänelle erään kerran, jolloin taas tuli janoisena ja töhertyneenä kotiin. "Tulkaa meidän seuraamme; raittiin miehen elämää ei voita mitään."

"Sen minä teenkin. Miks'ette jo ennen sanoneet noita sanoja?"

Seuraavalla kerralla viipyi hän taaskin määrätyn aikansa. Sen verran vaan muutti tapojaan, ett'ei janonnut vettä isäntänsä nähden.

Pyryjen ja pakkasien aika jo oli ohitse, vaan kevätkylmiä riitti vielä.

Josu oli isännästään oppinut illantorkuksi, aamunvirkuksi, mutta eräänä iltayönä ei hän saanut nukutuksi, vaikka kuinka olisi koettanut. Sihteeri oli edellisenä iltana lähtenyt kirjoituksia saattamaan ja vanhojen laskujen mukaan piti, jo hetkinen sitte, askeleensa kuuluman eteisholvissa. Siellä oli avaimellakin kätköpaikka. Ett'ei Josun yörauha tullut sihteerin tähden häirityksi, oli Topias keksinyt oivan keinon: avain pistettiin vesisangon alle, milloin sihteeriä odoteltiin yöksi kotiin.

Josu luki sadun ketusta ja koetti taaskin nukkua, mutta turhaan. Ajatukset olivat kaikkea muuta, vaan ei väsyneet. Maanrajalla olevasta akkunasta paistoi kuu huoneesen kapean juontuvan. Ovi isännän kamariin oli raollaan ja sinnekin tunkeutui juontuva pienenä valoviivana. Siellä isäntä nukkui, harva ja tasainen hengityksensä kuului kellon kera. Valkoiset luut piirongin lukoissa ja avainkimppu näkyivät raosta juontuman kohdalla. Eilen oli isäntä tehnyt lopputilin sorvaustehtaan herrojen kanssa ja tuhatta markkaa oli kassalaatikossa liikerahoja. Pienet rahat, liki tuhatta markkaa, oli vienyt tukkukauppiaalle. Kumma, kuinka ajatukset soutivat...

Mutta jo kuuluikin eteisholvissa tutut askeleet, semmoiset vauhkat ja viekkaat, niinkuin olisi astuja menossa naapurin naurismaahan.

Josu veti peiton ylitseen ja rupesi nukkumaan koiranunta. Sihteeri kuin taas lukee vanhat luvut hänestä, sanoo häntä pirun mieliharmiksi, koiranpoikaseksi ja jos joksikin, niin nauraa hän peiton alla, nauraa ja kuuntelee.