Part 8

"En minä vaadi mitään muuta kuin sen, ett'ette tule käden ulottumaani ... oi, voi tätä huonetta!" Topias syöksyi suin päin kadulle, hengitti vasta siellä vapaasti.

"Oi voi sitä miestäkin, sitä kiviensärkijää! Kaivamalla kaivaa hautaa itselleen. Josu poika! Onkohan sinussa enää ehjää luuta? Minä hullu..."

Puolijuoksussa tuli Topias Kalastajakadulle. Puodin ovet olivat kiinni... Mutta näkiköhän vaan oikein? Kiinni ne ovat... Juhannus-aattona jäi Josu piirustamaan kuvaa, jolle oli nimeksi pannut: "Hellät Toverit." Se esittää kahta suutarin oppipoikaa tukkanuotan vedossa. Poikia lähestyy takaapäin ja salaa mestari, voitonriemu silmissä ja laskahihna kädessä. Kuva pani naurutuulelle katsojan, niin oli luontevasti tehty...

"Josu tule avaamaan." Topias löi oveen. "Tule Josu."

Ovia ei avattu; ei vastattukaan mitään. Topias meni pihanpuolelle, Poika on joko hartaassa työssä toverein kanssa ... tai vuoteenomana.

"Josu hoi! Tule avaamaan. Ei täällä pahaa miestä nyt ole. Josu, Josu! Etkö minua tunne äänestänikään?"

Simo samassa tuli kuistin rapuille, huusi sieltä:

"Älä kolhi käsiäsi tyhjänpäiten. Ei siellä..."

"Onko hän sitte siellä?"

"Ei; ei ole siellä eikä täällä..."

"Mistä sen tiedät?"

"Tule kuulemaan."

Topias meni, sydän kurkussa, pahin pelko povessa. Heti lauantai-ehtoisen tapahtuman jälestä oli Josu tullut kyökkiin, avaimet kädessä, vanhat vaaterievut yllä. Emäntä oli yksin kyökissä ja hänelle antoi Josu avaimet. Ei ollut itkeneen näköinenkään eikä muutenkaan erittäin surullinen, sanoi menevänsä vaan Maijua tapaamaan ja ehkä yönkin hänen kanssaan olemaan, Emäntä ei osannut mitään aavistaa, ei vaatteistakaan, poika kuin oli ylen tarkka ja säästäväinen omalleen. Mutta aamulla tulikin Maiju heille ja hän ei ollut nähnytkään Josua sitte Juhannuspäivän, jolloin yhdessä kävivät kirkossa. Tyttö parka itki jo tullessaankin. Emäntänsä oli taaskin kurittanut häntä syyttömästi. Isäntä on juoppo ja riitelee vaimonsa kanssa joka päivä. Vaimo purkaa kiukkunsa palvelustyttöön, lyö hänkin sitä joka tohtii. Molemmat ovat rangaistut häpeällisistä rikoksista.

Johannan äiti ei julennut laskea tyttöä takaisin synninpesään, vaan otti hänet omalla edesvastauksellaan kesken kuukautta palvelukseensa. Maiju on kyökissä keittämässä kahvia kotiintulleille.

"Hätäkös tässä sitte, kerran Maiju on täällä."

Topias meni kyökkiin. Siellä oli neljäntoista vuoden vanha, hento tyttö, jonka silmät ja kasvojenpiirteet muistuttivat ensimmäistä ostajaa, ennen aikojaan lakastunutta vaimoa. Hän oli itkenyt silmänsä turvoksiin Josun tähden eikä huolinut Topiaan lohdutuksista.

"Ei hän tule, ei hän taivu", virkkoi hän surullisesti pudistaen päätään ja hilliten kyyneleitään. "Josu on..."

"Kuin muistaa miten hyvä hänen oli täällä, niin tulee piankin. Jahka vähän kärsii, koettelee."

"Ei, ei... Te ette tunne Josua. Nälkää, vilua ja janoa Josu kyllä on mies kärsimään, mutta totella ja taipua ei hän voi. Josu ei koskaan ole totellut ketään muita, paitsi äitivainajata..."

"Minä näin äitisi kerran. Eikö hän kuollut maaliskuussa?"

"Kuoli. Jos hän eläisikin vielä, niin kyllä Josukin tulisi." Maiju ei voinutkaan enää hillitä kyyneleitään...

"Älä nyt itke. Huomenna tulee uusi päivä ja huomenna Josu jo katuu ja tulee."

Topias ei odottanut kahvia, vaan meni edellä kotiin. Josun huone oli siivottu; vaatteet, paidasta alkaen, olivat naulassa, säästölaatikko, kirjat, revolveri ja Toverit pöydällä. Uudet saappaatkin, joita säästi niinkuin olisivat olleet kultaa, seisoivat pesukaapin ja muurin välissä.

Pääkirja oli piirongissa; kahden päivän sisääntulot olivat siihen merkityt ja rahat asetetut eri komeroon rahalaatikossa.

Simon ja Johannan tultua menivät he puotiin. Pieninkin kapine oli paikoillaan. Lootassa oli rahaa toistakymmentä markkaa.

"Katsokaas", huudahti Topias osottaen sormellaan lattiaa; "tuossa on verta, ja tuossa, ja tuossa. Voi kaiken kauheata miestä!"

Hyytyneitä verilätäkköjä olikin lattialla monessa kohden. Kuin he katselivat tarkemmin, niin huomasivat että verta muuannekin oli pirskunut pisaroittain.

"Voi mua hullua...!"

Sinä ehtoona valvoi Topias kauemmin; mieli ei tyyntynyt, ajatukset eivät rauhoittuneet. Ennen maata menoaan kävi hän vielä Josun huoneessa, katseli kirjoja, kuvaa, etsi veripilkkuja vaatteista. Lähtiessään pudotti hän säästölaatikkoon viisi penniä.

Nukkuissaan hän näki ilkeitä unia. Hän oli taas olevinaan suuressa kivirakennuksessa. Siellä kolmannessa kerroksessa näki hän Josunkin, muita mustempana, muita likaisempana. Suuri rakennus sitten muuttui äkkiä pieneksi alastomaksi huoneeksi, jonka seinillä oli käsirautoja ja jalkarautoja ja jonka akkunan takaalla oli rautaristikko.

Aamu tuli ja kaikki olikin vaan unta, pahaa unta. Jumalan kiitos, ett'ei toki totta ollut. Oli jo surua tarpeeksi; vähemmässäkin.

"Missä raukka yönsä lepäsi? Kukaties paljaan taivaan alla, kovalla kalliolla. Mitä hän päivällä tekee? Pahuutta. Mitä hän kuulee ja näkee ympärillään? Pahuutta."

Semmoisia kysymyksiä versoi Topiaan päässä; ne katkeroittivat hänen mielensä ja muuttivat hänen tyynen luonnonlaatunsa kärtyiseksi, äreäksi.

Vaan olihan kaupungissa poliiseja. Topias puhui niille onnettomuuden tapauksen. Lopuksi lausui hän käskeväisesti ja niinkuin vihoissaan:

"Etsikää poika vaikka harmaan kiven sisästä; kyllä minä maksan vaivanne."

Poliisit ryhtyivät etsimään paraan perästä ja heitä auttoi sihteeri, Hänkin huini poikajoukkoja toreilla, satamissa, mutta kului viikko, toinenkin eikä vaan Josun jälkiä haistettu. Topias tuli kärsimättömäksi yhä, ei jaaritellut ostajien kanssa niinkuin ennen ja harventi käyntejään talonpuolella.

Päiväsurunsa oli toki hänelläkin. Erään kerran loppui kahvi ja oli lähdettävä kaupungille uutta toimittamaan. Tukkukauppiaalle luki silloin Topias suolaisen arvostelun muurahaispesän järjestyksestä ja vertaili sitä kyläkuntain järjestykseen. Edellinen oli kehno jälkimäisen suhteen. Maalla jos katosi ihminen, niin liikkeelle lähtivät kylämiehet eikä ajateltukaan heretä ennenkuin kadonnut oli löydetty. Kuinka toisin täällä! Vaikka on sotaväkeä ja muuta väkeä, jotka joutaisivat hakuun lähteä, niin tietävinäänkään ei olla pojan katoamisesta. Se on sydämmetöntä välinpitämättömyyttä kuin annetaan heikon ja turvattoman...

Minkäpä sille teki tukkukauppiaskaan, vaikka oli säälivä luonto hänellä. Ja pojassahan itsessä syy. Miksikä karkasi?

Topias ei suvainnut Josua sanottavan syylliseksi puolella sanallakaan. Isän, konnan kaikki syy. Se hirtehinen oli taikinanmurena, josta sitten hapatus kävi.

Olihan se niinkin. Mutta mitään muuta keinoa kuin odottaa talvea ei ollut. Kylmä ja nälkä pehmittävät, ottavat sisun pois. Odottaminen siis...

Tuosta jo Topias suuttui; hän avasi tukkukauppiaan silmät ja korvat lausumalla:

"Ja minä sitten istun kädet ristissä odottaen talvea, kylmää. Niinkö sanoitte? Ajatelkaa, että poika olisi oma lapsenne. Odottaisitteko sitten vaan talvea, istuisitteko kädet ristissä...?"

Kysymys ei kuulunut säädyttömältä, nenäkkäältä, niin lämmin oli siinä henki ja niin sydämellisesti lausuttiin sanat.

"Kyllähän tulee kuin aikansa on. Eihän maa niellyt, eihän meri vienyt poikaa. Toivotaan vielä." Tukkukauppias puristi Topiaan kättä. "Minulla on kiirettä. Hyvästi! Toivotaan toki..."

"Toivossa aikakin kuluu." Topias lähti kävelemään kotiin päin.

Ilma oli rasittavan tyyni ja kuuma. Keskikesän aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta; säteet heijastivat laseista, seinistä, trottoareista ja polttivat kävelijän kasvoja. Keskikaupungissa ei liikkunut tuulen värettäkään. Hitaasti ja niinkuin aprikoiden askeleitansa, käveli Topias; ruumiinsa oli kuuma mutta mielensä kylmä. Kuin hän vaan näki pienen pojan, niin heti sen Josuksi luuli ja luokse riensi, ilonsirma silmissä, toivonsirma sydämmessä.

Pettymyksien lisäksi tuli hän vielä käyneeksi harhaan. Merenlahti jo näkyi, mutta katu ei ollutkaan Kalastajakatu.

"Sekö vielä tässä!" napisi hän itsekseen.

Mutta samassa näkikin hän kaksi poikaa lahden rannalla; pojilla oli onget olalla ja tuohiset kädessä.

"Annas ollaksensa! Eikös nuo olekin Josun silloiset riitaveikot?" Topias taas kiirehti ilon ja toivonsirmaneen.

"Narttu vieköön! Samat velikullat ovat ja ongelle menossa. Sitte minä olenkin ämmä, jos ei tästä nyt..."

Topias lähti juoksemaan poikien perään ja huusi heille:

"Kuulkaa, hyvät Jussit."

Pojat seisahtivat. Jo matkan päässä otti Topias rahakukkarostaan kaksi markan kappaletta. Saavutettuaan pojat hypitteli hän markkoja kämmenellään ja kysyi:

"Näettekö, mitä minulla on tässä kädessäni?"

"Näemme; siinähän on kaksi herraa!"

"Kaksi nuorta ja kaunista herraa!"

"Nyt on seikka semmoinen, että te saatte nämä rahat, nämä nuoret ja kauniit herrat, jos vaan tahdotte ansaita ne."

"Jos me tahdomme ansaita ne! Käskekää meitä ja me menemme vaikka mihin, vaikka tervatynnyriin."

"Ja me teemme vaikka mitä, syömme vaikka naulan rohtimia."

"Minä osaan polttaa tupakkia, niin että savu käy korvistani."

"Ja minä saan savun tulemaan kynsieni alta."

"Minä osaan itkeä ja nauraa yht'aikaa."

"Ja minä osaan näytellä humalaista."

"Pahanpohtimet! Sanokaa jo mitä tahdotte."

"Sanokaa niin mitä tahdotte. Pahanpohtimet."

Pojat haltioissaan ja uteliaina odottivat mitä heidän piti tekemän. Saatuaan suunvuoron virkkoi Topias:

"En minä ollenkaan epäile taitojanne, mutta nyt niitä ei tarvitakaan. Jos tahdotte ansaita nämä, niin hankkikaa minulle tieto Josun nykyisestä olopaikasta ja hankkikaa se hyvin pian."

"Ettekö mitään muuta vaadikaan?"

"Siinäkö koko työ onkin?"

"Mutta teidän pitää menetellä niin viisaasti ja varovaisesti, ett'ei Josu saa haistaakaan. Uskallatteko..."

"Käännetty ja väännetty! Ettei tuota nyt..."

"Luettu ja laulettu! Ettei tuota nyt..."

"Siis sovittu asia. Te otatte selvän missä Josu nyt oleksii ja minä annan teille kummallekin markan. Tuohon käteen."

Pojat eivät virkkaneet sitä tai tätä; katselivat vaan onkimatoihin.

"No ettehän uskallakaan."

"Kyllä me vaan uskallamme, mutta..."

"Asioissa on niin monta mutkaa."

"Käskitte meitä äsken tekemään sen hyvin pian."

"Jos me nyt menemme tuhlaamaan aikaa juonikkaiden särkien ja ahvenien kanssa, niin ymmärrättehän, ettei tulekaan työstämme valmista hätään. Mutta jos te uskotte antaa meille kummallekin etukäteen kymmenen penniä, niin..."

"Ostamme korppuja syödäksemme ja heitämme ongellemenon... Tiedättekö, särki ei olekaan niin yhdenpäiväinen; se närppii silloin tällöin ja tarttuu onkeen koska muistaa. Jotta nyt pääsisimme paikalla toimiin, niin antakaa meille kummallekin etukäteen..."

"Kymmenen vaivaista!"

"Eli kymmenen viheliäistä!"

Topias antoi kummallekin pojalle kymmenen penniä, lausuen antaissaan:

"Täysinäisen herran saatte kumpikin sitte."

"Mutta ettehän vaan syö sanaanne?"

"Ja juo lupaustanne."

"Älkää, hyvät ystävät, sitä epäilkö."

"Me lähdemme nyt sitten katsomaan missä Josu oleilee."

"Ja huomen-illalla tulemme sanomaan teille missä hän asustelee."

Kello kolmesta saakka istui Topias seuraavana päivänä, milloin hänellä vaan oli joutilasta aikaa, puodin kynnyksellä ja tähysteli siinä poikain tuloa. Silmänsä eivät väsyneet katselemiseen ja mielensä pysyi jännityksessä. Kello ehti kahdeksaan, liike hiljeni kaupungissa ja Kalastajakadulla; kello yhdeksän aleni aurinko taivaanrantaan, merenpinta punerti. Yö, kaunis kesäyö hiipi kaduille käsikädessä hiljaisuuden kanssa.

Kello kymmenen tulivat pojat.

"Tässä me nyt olemme ja nyt me tiedämme missä Josu on."

"Ja nyt me tulimme sanomaan teille missä hän on."

"Nyt on hän talossansa."

"Nyt on hän linnassansa."

"No ilmattu ihme!" Topias vei pojat huoneesen.

"Annettuaan heille voileipää ja maitoa syödä ja markan rahan kumpaisellekin, sanoi hän:

"Ilmattu ihme! Lähtekäämme nyt."

He kulkivat kauas merenrannalle, Katajanokan taakse. Kuin sitten suuri, kumoon kaadettu venhe näkyi etäällä, seisahtuivat pojat ja kysyivät:

"Näettekö tuota venhettä tuolla kaukana?"

"Näen."

"Sen alla on nyt Josu."

"No ilmattu ihme!"

"Menkää te nyt yksin; me jäämme tähän."

"Odottamaan teitä ja Josua."

Astuen varpaillaan ja pidättäen hengitystään läheni Topias venettä. Savupilviä tuli sen päästä merenhiekalle ja heikkoa vihellystä kuului alta.

Topias keikahutti veneen ylös. Josu oli jo makuulla, toinen käsi niskan alla, toisessa kädessä sikarinpätkä. Perunanhituja, paistetun kalan jätteitä ja suolakkeita oli hänen vieressään tuohisessa. Vuode oli tehty kortteista, sammalista ja lehdistä.

"Sinä taas poltat, vaikka minä olen joka ilta pannut säästölaatikkoosi kuusi penniä."

Josu ei liikahuttanut jäsentäkään, katsoi vaan avaruuteen ja vastasi:

"Kaikki katupojat polttavat."

"Onko sinun täällä parempi ollaksesi kuin kotoolla, Kalastajakadulla?"

"On."

"Kuinka niin? Minä luulisin täällä olevan hyvinkin katalan oltavan."

"Täällä en tarvitse pelätä isääni, sillä täältä ei hän löydä minua. Ja vaikka löytäisikin, niin ei minulla ole mitään otettavaa. Täällä on hyvä olla."

"Tule kotiin nyt."

"Enkä tule."

"Kasvatkin niin paljo, ett'ei vaatteesikaan sitten enään sovi ja minä täydyn taas ostaa uudet sinulle. Heitä jo se sikaari suustasi."

Josu totteli ja heitti pätkän mereen.

"Menköön tuonnekin, mutta en tule, en."

"Miksi et tule?"

"Minä olen katupoika, minä olen rosvon poika." Sanat tulivat korahtamalla.

"Miksikä niskoittelet? Ethän niskoitellut äidillesikään."

"Kuka sen sanoi?"

"Maiju."

Josu rupesi vapisemaan, kätensä puristuivat nyrkkiin.

"Isä lyö minua ja muut lyövät Maijua", lausui hän riivatulla äänellä. "Minusta ei ole lukuakaan, mutta Maijusta. Kun minä kasvan suureksi, niin minä tapan ne ihmiset, jotka ovat lyöneet Maijua."

Nojaten veneensyrjää vastaan antoi Topias minuutin mennä. Ankaralla äänellä, lausui hän sitten:

"Sano minulle, kenenkä äidillä on semmoinen poika, joka karkaa hyväin ihmisten luota pahuuden palvelukseen. Sano minulle kenenkä äidillä on semmoinen poika, joka jo nuorena ja pienenä miehenä miettii ihmisiä tappaa."

Koston idut tulivat kitketyiksi ajoissa ja niissä el vielä ollutkaan syviä juuria: Josu kieritteli itseään hiekalla ja itki.

Topias kylvi kylvöään muokattuun ja pehmeään peltoon. Hän nuhtelevaisesti jatkoi:

"Muut tahtovat sinulle hyvää, mutta itse sinä tahdot itsellesi pahaa. Etkö ole kuullut sanottavan, että ihminen saa niitä kaloja joita hän onkii. Minä selitän sen lauselman siten, että ongella siinä tarkoitetaan ihmisen ajatuksia, haluja. Ajatteletko, haluatko tehdä pahaa, niin myös kerran toteutuvat ajatuksesi, halusi; kerran ne ovat kaikki tekoina. Paha on makeata ja pahat työt tulevat joutuinkin rakkaiksi; pitkäkin nuora täyttyy niistä pian, sillä yksi pahateko on portaana toiselle pahemmalle. Mutta sitten ne kuristavatkin. Kuin pahojen töiden nuora tulee täyteen, ei se enää olekaan makea, sillä se on piikkiä täynnä. Kukin paha työ on piikki ja jokainen piikki pistää, kuristaa. Tämä karkaamisesi on myöskin yksi piikki, pitkä ja terävä, hyvin pitkä ja terävä."

Josu kätki kasvonsa hiekkaan; itki että ruumiinsa vavahteli.

Topias käänsi veneen kumoon, tarttui Josua käteen ja lausui lempeästi:

"Sano minulle kutka nyt tuolla korkeudessa, tähtien takana iloitsevat kyyneleistäsi, murheestasi."

Nousten polvilleen ja katsoen Topiasta silmiin, vastasi Josu:

"Jumala ja äiti."

Aurinko nousi, rastas viserti aamuvirttä riemumielin. Yön lyhyt valta oli loppunut ja ihana kesäaamu alkanut.

"Mennään nyt." Topias nosti Josun seisomaan.

He lähtivät kävelemään kotiin Kalastajakadulle.

* * * * *

Johannan setä ikävöi merelle, pyynnöt, rukoukset eivät auttaneet. Kuin orjan herransa käskyä, täytyi hänen totella aaltojen houkutuksia.

"Kuin tulen toisen kerran, niin sitten jään luoksenne olemaan. Herran huomaan siksi." Hän irroitti kaulastaan Johannan kädet ja läksi.

Vastoin Johannan ja hänen vanhempainsa tahtoa osti Simo talon Kruunuhaasta ja tahtoi muuttamaan sinne. Johanna tuli alakuloiseksi, vaan suostui muuttoon, koetettuaan ensin tehdä heikkoa vastarintaa jonkun kerran. Itsekään ei tiennyt miksi aavisti ja pelkäsi onnettomia päiviä, ilotonta tulevaisuutta. Sisällinen ääni, hyvän hengettären tapainen, puhui ja pelotteli. Korviaan ei voinut tukkia ääneltä, levollisesti ei voinut ajatella tulevia aikoja.

Vanhukset olivat kiintyneet Kalastajakatuun. Siinä olivat alottaneet köyhänä elämään. Muuttamisesta eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan, niin raskasta kuin ero ainoasta lapsestaan heille olikin.

Maiju sai vapaasti valita palveluspaikan, joko lähteä nuoren emännän kanssa tai jäädä edelleenkin vanhaa emäntää palvelemaan. Tyttö oli epätiedossa muuttoaamuun asti. Josu ja Johanna olivat maneeteina, kumpikin veti puoleensa häntä. Ratkaisevana silmänräpäyksenä voitti Johanna ja Maiju seurasi nuorta pariskuntaa heidän ensimmäisenä palvelijanaan.

Sunnuntaipäivät vielä olivat heille kaikille hiljaisen riemunpäiviä. Sunnuntaiaamuina tulivat Johanna, Simo ja Maiju vanhuksien luo ja yhdessä sitte lähtivät sanaa kuulemaan. Kirkkotie tosin eroitti heistä Topiaan, Josun ja Maijun, mutta ero ei häirinnyt sielujen sointua. Erotessa ja yhtyessä oltiin iloisia ja ilossa oli hengellistä rikkautta virtanaan.

X.

Uusi toiminta-ala avautui Topiaalle luettuaan sanomalehdestä ruokatavarain hankintaurakan erääsen valtionlaitokseen. Hän kirjoitutti sihteerillä tarjoukset, joiden täyttämisen isäntä ja Simo takasivat, ja meni paperineen huutokauppaan. Koska hinnat olivat alhaisimmat kuin kenenkään muun tarjoojan ja takuumiehet tunnetut, niin hyväksyttiin Topiaan tarjoumukset, vaikka hän itse olikin nimetön, tuntematon. Hyväksymistä olikin hän toivonut kuin kuuta nousemaan. Silmämääränään tästä ensimmäisestä hankkimisesta ei ollutkaan juuri voitto, vaan jalansija yleisessä luottamuksessa.

Kihamoissaan meni hän huutokaupasta Simon luokse. Simo piteli käsissään vyyhtiä, jota Johanna keri kerälle. Topias oli juopunut onnesta.

"Kymmenen vuoden kuluttua", sanoi hän nauraen, "on minullakin oma talo, on tämmöinen pitkä ja pulska; uskokaa jos..."

"Hyväksyttiinkö paperisi?" kysyi Simo.

"Kuinkas muutoin? Sanokaa minun sanoakseni, että kymmenen vuoden..."

"Istu pohatta", käski Johanna.

"Oih kuinka käteni kuoltuivat", valitti Simo, laskien vyyhdin tuolille. "Annatko Hanna viiniä, niin juomme Topin onneksi. Ken tietää vaikka mies olisi luotu..."

"Kauppaneuvokseksi... Täytyyhän teille sitten antaa." Johanna toi heille viiniä, otti käsityötä itselleen ja istui keinutuoliin. Hän näytti onnelliselta...

Topias näytti rakentelujaan Simolle. Ensimmäinen urakka oli vaan pienenä alkuna seuraaville, suuremmille. Ja sen täyttäminen kunnollisesti on etuisampi pientä voittoa. Jos vähemmin tunnokkaasti sen täyttäisi, niin saattaisi voittaa jonkun kymmenen markkaa, mutta ei voittaisikaan hyvää nimeä. Ja hyvä nimi kuitenkin tuottaa vastaisuudessa tuhatta kertaa enemmän.

Simo oli samaa mieltä.

"Siinäkin tapauksessa", lausui hän, kaataen viiniä Topiaan lasiin, "että et saisi vaivoistasi mitään, voitat paljon, jos tavarat ovat hyviä. Kiitoksen saaminen niistä on sinulle tavallaan pääoma."

"Niin on veikkonen. Otaksukaamme että toisessa samanlaisessa tilaisuudessa joku muu tekee yhtä halvan tarjouksen kuin minäkin. Ei ole vaikea päättää kumpaiselle annetaan: sille, jonka kunto on taattu, jonka rehellisyys ja omanvoiton pyytämättömyys tunnetaan."

"Sinun päätäsi, miten siellä on viisauden suonia."

"Mutt'ei yhtään rakkauden suonta", nauroi Johanna. "Oletko saanut kirjettä Helalta?"

"Olen ... tässä on. Siinä kyöpelin vuorenkin kuva. Lue se."

"Juodaan Helan malja."

"Helan malja! Vaan mennäkseni takaisin äskeiseen pakinaamme, sattuu sitten tulemaan tuhansia kysymykseen. Yli-Tuomon Topias astua jomppii taaskin paperineen herrain eteen, herrat tuumivat ja tuumivat, sillä hänen tarjouksensa ovat joitakuita pennejä korkeammat leiviskältä ja tynnyriltä kuin alhaisimman tarjoojan. Ja kas vaan ihmettä mitä tekivät! Topiaalle työnsivät koko herrauden. Mitähän varten? Sitä varten, että tietävät hänet tunnolliseksi, kunnolliseksi. Jos siitä voittaa, ajattelevat herrat, niin voittakoon hän. Jos ei siitä taas voita, tulevat tavarat sittenkin hyviä... Kenen malja nyt juodaan?"

"Hannan."

Viini oli kirkasta ja tulista. Simo esitti yhä uusia maljoja ja Johanna naurahdellen maistoi Topiaan lasista tai kastoi siihen sokuripalasen.

"Puhu nyt", käski hän useinkin Topiasta, "minä kuuntelen..."

Topias olikin puhetuulella. Huutokaupasta johtui puheensa ensin mieskohtaisiin asioihin, niinkuin Kauppatoriin, pitkään ja pulskaan taloon ynnä Topiin, joka tulee tänne koulua käymään; mutta pian hän alkoi puhumaan yleensä koko maailmasta ja sen ihmisistä niinkuin aikoisi huutokaupassa nekin ostaa itselleen.

Simokaan ei saanut kylläänsä Topiaan iloisuudesta. Hän käänti taas puhetta kysymällä:

"Kuinkas on Helan laita ja kuinkas on rakkautesi laita?"

Topias joi uudelleen Helan maljan ja vastasi kysymykseen tuntemattoman runoilijan sanoilla:

"Yhden tytön mielitietty soisin olevani, Rakkaudesta rikkaammaksi soisin tulevani."

Vasta viinin loputtua karahviinista muisti hän lähteä. Johanna käski hänen menemään suoraan kotiin, vielä etehisessäkin huusi perään:

"Älä vaan poikkee minnekään. Muista se!"

Topias tuli ulos kaupunkiin. Hän näki ainoastaan isoisia ja kauniita kasvoja kaikkialla. Ihmeellisen keveänä leijui mieli halki maiden, yli taivasten.

Esplanaatilla oli seitsemän värisestä lasista tehty satasärmäinen virvokemyymälä. Nuori nainen möi siinä hunajaa, kylmiä vesiä ja hienoja sikaareja. Naisella oli taivaansininen silkkipuku yllä, kultaa sormissa, korvissa ja ranteissa. Tunnettuaan naisen samaksi, jonka hatusta syksyllä putosi riikinkukon höyhen, meni Topias myymälän sisään ja tervehti häntä hyräillen kansanlaulua:

"Hyvää iltaa, kulta ihanaisen."

Hymyillen kahdelle valkolakkiselle herralle, jotka menivät myymälän sivu, vastasi nainen.

"Hyvää iltaa!"

"Olette jo oppinut suomea."

"Suomi on kaunista kieltä... Hunajaako tahdotte?"

"Antakaa hunajaa... Suomi on kaunis maa, Suomen kansa on kaunista kansaa. Ja Suomen kieli ja Suomen laulut!"

"Hunaja ja mesileipä makealle maistuu. Kultani huulet ja suu..."

Topiaan laulellessa ja juodessa hunajaa tuli kauppias Aleksei myymälään, osti makeahajuisen sikaarin ja naureli naiselle.

"Vanha tuttu! Juotteko kanssani lasin hunajata?"

"En."

Aleksei nauroi ja nainen nauroi.

"Minä sitten juon yksin... Loiskis! sanoo suomalainen... Ja laulaa:

"Ja se rakkaus ja se rakkaus! Ai, ai, ai se rakkaus..."

Naisen sydän syttyi lauluun. Hän uhkaavaisesti osotteli etusormellaan kauppias Alekseita ja lauloi laulun ruotsiksi:

"Och den kärleken, och den kärleken! Ack, ack, ack den kärleken..."

Aleksei rupesi jatkamaan puhetta ruotsiksi.

"Suomi on kaunista kieltä, miksei...?" Topias loukkautui ja lähti pois.

Vähän matkan päässä tuli kruununsihteeri häntä vastaan. Hän käveli arvokkain askelin ja päänsä oli ylevästi vasempaan kallellaan. Topias aikoi juuri kysyä minne menisivät juomaan lasillisen viiniä, mutta sihteeri sai kielensä liikkeelle ennen. Heitellen vanhaa sateenvarjoaan ylös olkapäähän ja alas saappaansa kärkeen sanoi hän:

"Eikö käydä kappeliin?"

"Käydään... Sanoittekin miehen sanan."

Siellä vesi suihkusi, torvet soivat ja viinurit juoksivat. Siellä oli kansaa, nuorta ja vanhaa, nauttimassa ruokaa ja juomaa, soittoa ja kesäillan kauneutta.

Topias tilasi viiniä. Hännystakkiin puettu viinuri toi sitä, kantaen kolmella sormella tarjotinta, jossa lasit olivat. Eikä läiskähtänyt viini maahan, vaikka juosten tuli ja tarjotin sormilla heilui kuin seinäkellon heiluri.

"Loiskis! sanoo suomalainen." Topiaan mieli liiteli yhä yleis-ihanuuksissa. Täällä kappelin lähellä asuisi hän kymmenen vuoden kuluttua. Ja kartano onkin omansa, ei ole siitä velkaa penniäkään, vaikka on yhtä pitkä ja korkea kuin Simonkin talo. Vahinko, ett'eivät Johanna, Simo ja Josu ole muassa. Mutta, voihan hän kutsua heidät luokseen vaikka jo huomenna, ja tarjota viiniä. Illalla sitte voivat tulla tänne yhdessä. Köyhtymättä voi hän kerran viikossa sen tehdä...