Part 10

Sihteeri tuli sisään, laski avaimen pöydälle, heitti turkit yltään, riisui saappaat jaloistaan ja istui sängynlaidalle. Ovenraosta näki hän valkoiset luut piirongin lukoissa, hän näki avainkimpun ja hän säikähti. Sitten häntä rupesi yskittämään, hän yski monta kertaa kovasti, kuunnellen välillä, henkeään vetämättä. Lakattuaan yskimästä läheni hän Josun vuodetta.

"Josu, Josu!"

Josu hengitti melkein kuorsaten.

"Mihin olet pannut tulitikut?"

Ei vastausta; nukkui kuin kivi.

"Makaavat illasta kuin raavaat ja sitte kuhnailevat puoli yöstä, Nukkukaa hölmöt..." Sukkasissa meni sihteeri ovelle ja siitä piirongin luo.

Josu heitti päältään peitteen, mutta hengitti raskaasti.

Kuinka hiljaa sai piirongin auki! Eivät narahtaneet saranat, ei kolahtanut laatikko kuin taitavat kädet koskettelivat. Nyt jo lukitsee oven; peitto pään yli tai tuho tulee tai surma syö.

Kuunvalossa luki sihteeri rahat:

"Yks, kaks, kolme, neljä ... kymmenen."

Lukiessa putosi kolme seteliä lattialle, muristen hätiköimistään otti sihteeri ne jälleen ylös.

Jo oli toinen saapas jalassa, toinen kädessä, mutta suurempi viisaus tuli väliin, hän laski kädestään saappaan, höpisten:

"Tuhatta markkaa vaan! Pitkällekö sillä pääsee, kauanko tuhannella markalla rahoissa pysyy? Herrankakkulat! Olisi viisituhatta edes... Malta sinä paha paisuma. Sinutta tämän talon hyvyydet olisivat minun. Malta sinä pirun mieliharmi; vielä sinä kerran nukut ajattomalla ajalla."

Sihteeri veti jalastaan pois saappaan ja meni uudestaan sukkasissa piirongin luo. Tullessaan höpisi hän:

"Tuhatta markkaa vaan! Voi taivaanvaljaat, kuin ei ollut edes viittä tuhatta. Odota sinä käärmeenpoikanen! Linnunsilmä, sinun viisaudestasi ja älystäsi tulee täysi. Viisaudessasi ja vihassasi sinä vielä kerran nukut itsesi ja tuhkapöperön isäntäsi kuivalle kankaalle!"

Aamulla teki Topias tilin sihteerin kanssa. Kuin vaatteet, jotka oli hänelle ostanut ja antanut, vähennettiin palkasta, niin jäi saamista sata markkaa. Topias avasi piirongin, ottaakseen yhden setelin rahoista, jotka oli voittanut luudanvarsikaupassa, mutta Josu puikahtikin eteen, pyytäen:

"Malttakaas hiukan."

"Mitä nyt sitte?"

"No minä näin iltayönä niin hassuja unia tai näkyjä, tai..."

Veri pakeni sihteerin kasvoilta.

"Mitä näkyjä?"

"Näin rahoja otettavan täältä ja pantavan tänne; näin vietävän ja tuotavan satamarkkasia. Antakaas kuin katson."

Sihteeriä rupesi yskittämään ja hän yski itsensä punaiseksi.

Josu veti rahalootan auki, otti kymmenen seteliä siitä ja luki ne kertaalleen syrjistä.

Sitte hän lausui:

"Aivan oikein... Uneni, näköni on totta, näitä rahoja on käsitelty."

"Mistä sen tiedät?"

"Minä illalla luin nämä rahat ja asetin ne samalla ikänsä mukaiseen järjestykseen, vanhimman alle, nuorimman päälle. Nyt ne ovat sekaisin, nyt ei niissä ole ensinkään järjestystä."

"Älä houraile! Kuka näitä olisi liikutellut, kotoolla olimme joka mies."

Topias antoi yhden setelin sihteerille; tämä oli yskiä keuhkonsa kappaleiksi.

"Näkyjä, näkyjä", kangerti hän. "Minäkin olen nähnyt näyn, kuulkaas niin kerron..."

Josulla oli hallussaan kidutuskoneen ruuvit. Hän yhä kiristi:

"Vaikka olimmekin kotoolla, ei se merkitse mitään. Avainkin oli iltayöstä vesisangon alla."

"Mutta sen kätköpaikkaa ei tiedä muut kuin me. Ja kuka nyt olisi liikutellut rahoja eli ottanut ja pannut, vienyt ja tuonut niinkuin sinä sanot, älä päättömiä puhu, äläkä muita hulluna pidä."

Sihteeri pääsi henkiin, yskäkin lakkasi.

"Jos rahoista edes olisi pois", tajusi hän huomauttaa, "niin..."

"Mekin uskoisimme näkysi, niin ikävätä kuin olisikin..."

"Oli mitä oli, mutta kyllä näitä vaan on pidelty, sanokaa vaan minun nähneeni vaan unia, näkyjä..."

"Joissa ei ole päätä eikä perää..."

"Enempää kuin minunkaan näyssäni. Kuulkaas, minä kerron..."

Josu jätti heidät ja meni puotiin. Topiaalle kertoi sihteeri:

"Komisariusvainaja ei suvainnut tupakkia poltettavan konttoorissa. Ymmärrätte sanomattakin että ukon kieltoja oli tarkoin toteltava. En minäkään, vaikka olin palvellut häntä kymmenen täyttä vuotta, uskaltanut edes iltasilla työstä lähtiessäni sytyttää savua suuhuni ennenkuin ovi oli selkäni takaalla. Mutta hänen sairastaissaan kuolintautiaan haikuttelivat apulaiseni, kaksi nuorta poikaa, eräänä aamuna. Minäkin poltin paperossin, sillä en osannut pelätäkään, että sairas mies kömpisi meitä katsomaan. Mutta kuinkas kävikään? Konttoorin ollessa pahimmillaan savua täynnä näin minä vainajan astuvan rappuja ylös. Tuli ja tervatut tappurat, kuinka minä peljästyin, kuinka minä tunsin kylmiä virtoja selkärangassani kulkevan, sillä esimiehenä ja vanhimpana olin minä, ja yksin minä, jokaisesta epäkohdasta vastuunalainen. Ja komisarius tuli konttooriin, käveli keskelle lattiata. En uskaltanut nostaa silmiäni työstä, odotin vaan joka silmänräpäys räjähtävän, salamoivan. Vaan ihmeekseni ei hän virkkanut niin luotua sanaakaan, seisoi vaan tuokion keskellä lattiata ja lähti sitte ääneti pois. Minä ihmettelemään, mutta apulaisenikos vasta minua ihmettelemään, sillä he eivät olleet nähneet ketään. Vedimme asiasta suunuottaa iltaan asti. Illalla tahdoin minä saada täydellisen voiton, jota varten vaadin apulaiseni käymään rouvanpuolelle. Ja luuletteko, mitä minä sain siellä kuulla -- minä, joka olin kertonut mitkä vaatteetkin hänellä oli yllä, mikä hattu päässä -- minä sain kuulla ett'ei komisarius ollut koko päivänä astunut jalallaankaan ulos huoneesta. Se oli näky ja se tiesi kuolemaa; hän kuolikin kohta."

"Kukahan meistä nyt kuolee? Varmaankin te, joka uskotte..."

Sihteerillä oli sukulainen maakartanossa lähellä kaupunkia. Nyt häntä halutti mennä tervehtämään sukulaistaan, jota ei ollut nähnyt moneen aikaan. Koska ei ollut mitään kiireitä töitä, niin tulisi viipymään siellä kuukauden, ehkä enemmänkin.

Siis matkalaukku kuntoon ja hyvästi näkemään asti.

Josu lakasi hänen jälkensä kadulle asti ja virkkoi sitte:

"Nyt hän meni meiltä ja meni ijän päivän kanssa."

Topias oli kummissaan ja kysyi:

"Mitä sinä oikein ajat takaa?"

"Ei puheeni ollutkaan unta, näkyä, vaan täyttä totta." Josu rupesi kertomaan yöllistä tapahtumaa unhottamatta ainoatakaan sanaa.

Topiaan oli pakosta uskominen. Hätähinen lähtö, yskiminen ja punastuminenkin vaan varmensivat pojan sanoja.

"Senkö sain kiitokseksi?" Topiaan sydänala ihan turposi mielipahasta. Viluinen ja nälkäinen mies, jonka taivas'alta otti hoitoonsa, sanoi kiitokseksi häntä tuhkapöperöksi. "Ja kuivalle kankaalleko sanoi meidän kerran nukkuvan? Houkko mies! Ei hänellä ole onnemme ohjia. Vaikka hänelle olisi onnistunut tekemään meidät keppikerjäläisiksi, niin emme siltä olisi hukassa. Alottaisimme uudestaan ja muutaman vuoden päästä olisimme entisessä tommissa, mutta hän arvatenkin olisi ehtinyt sillä ajalla haaskata varastamansa ja kurjuus taas edessään kahta kovempana."

"Tulkaa tänne, minä näytän vielä muutakin." Josu vei Topiaan sihteerin kirjoituspöydän eteen, kaivoi laatikosta kaksi rypistynyttä paperipalasta, joihin oli kirjoitettu kauppiaan nimi. "Toinen näistä on teidän kirjoitustanne, toisessa sihteerin, Sanokaa kummassako on teidän kirjoitustanne; tuntekaa, eroittakaa omanne."

Topias tirkisti, vertaili nimiä toisiinsa, mutta ei kyennyt päättämään minnekään päin, niin yhtäläiset olivat nimet. Kirjaimet olivat kuin valetut toisensa näköisiä, ylöspäin vinoon meni kumpainenkin nimi, kuten ainaki hänellä itsellään, oliko sitte viivaa paperissa tahi ei.

"Voi vitsottu! Vai on näistä toinen hänen. Minä en ole mies sanomaan kummastakaan, ett'ei olisi omaa työtäni."

Josu otti käteensä mustuneemman paperipalasen.

"Katsokaa, tässä on ristimänimen ja sukunimen väli lyhempi kuin tuossa toisessa, tässä ovat pilkut suuremmat ja rumemmat, ynnä isot kirjaimet suhteellisesti pienemmät. Tämä on teidän omaa kirjoitustanne, tuo toinen on hänen jäljennöksensä."

"Onpa niinkin."

"Hän ei luullut minun nähneen salaisia harjoituksiaan, mutta niin pökelö en toki ollut. Minä näin kohta ensimmäiset kokeensa ja tämän onnistuneimman otin tuhasta. Tuota alkuperäistä säilytti hän huolellisesti, mutta unhotti sen kerran pöydälle. Minä silloin pistin nämä molemmat laatikkoon. Minun lakkareistani ja kaikista muista koloista etsi hän sitä kymmeneen kertaan, mutta laatikosta, omien papereittensa seasta, ei hän osannut etsiä."

"Sen miehen pää olikin siis pahoja aivoituksia täynnä; eihän kukaan aikeettomasti opettele tuommoisia taitoja. Luullakseni olisi hän minun nimelläni koettanut saada rahaa eli aatelia itselleen. Ja tuommoisen viisauden vaikutuksesta me sitte nukkuisimme itsemme kuivalle kankaalle. Mikä rohkea mies! Hän naurattaa minua melkein yhtä paljon kuin säälittääkin."

"Nyt minä pääsin hänestä."

"Pääsit kyllä. Minä vieläkin sanon sinulle, että ihmisen onni on toki paremmissa käsissä. Älä koskaan pelkää pimeyden valtaa ja sen voimaa. Niillä on lyhyet ja heikot kädet."

Sihteeri ei tullutkaan kuukauden kuluttua takaisin, kuten oli luvannut, Sekin todisti häntä vastaan, sillä puhdastuntoinen ei olisi suotta välttänyt tulla näkyville.

Kesällä, tullessaan pankista, jossa piti liikerahojaan juoksevalla tilillä, näki Topias hänet Esplanaadin satasärmäisessä lasihuoneessa. Hän oli hienosti puettu ja kauppias Aleksei oli hänen seurassaan. Yhdessä puittivat he itsensä toisesta särmästä ulos kuin Topias toisesta särmästä tuli sisään. Nainen katseli ahkerasti kuvastimeen ja korvissaan oli uudet hohtokivillä koristetut korvarenkaat. Hän niitä katseli, puhellen ja nauraen itselleen. Pyydettyään hunajata kysyi Topias:

"Taidatte olla kauppias Aleksein sukua."

"Olen", vastasi nainen naurahtaen.

"Tehän se olitte, joka lauloitte: Ja se rakkaus!"

"Varmaankin sisar."

"Orpana vaan... Ai, ai, ai se rakkaus..."

Topiasta kylläännytti kuherteleminen; hän joi hunajan hätään ja meni pois.

* * * * *

Kesällä synnytti Johanna tyttären ja hänen henkensä häilyi elämän ja kuoleman välillä. Hän oli kuumeessa kaksi vuorokautta ja puhui koko sen ajan taivaasta ja kunnian kruunusta. Simo silloin vannoi:

"Jos hän jää henkiin, niin tottelen tahtoaan ja muutan Pohjanmaalle maata viljelemään."

Johannan vanhemmat kuulivat valan, iloitsivat siitä ja kiittivät Jumalaa.

Sitten kuume lakkasi ja sairas vaipui pitkälliseen uneen. Herättyään oli hän terve; voimatkin palasivat vähitellen.

Mutta Simossa taisteli paha ja hyvä. Kuin vanhukset muistuttelivat valan, esteli hän:

"Emme vielä muuta; ei Hanna ole vielä täysin terve; vähän aikaa vielä."

Siten hän tinki tuntonsa kanssa niinkauan että paha voitti hyvän. Omantunnon soimaukset valan rikkomisesta ja hyvän hengen hyljäämisestä upotti hän viiniin ja väkeviin juomiin. Johanna oli vaan enää varjo siitä mitä ennen oli ollut. Silmäin haaveessa oli haudan haavetta, äänen murheessa oli haudan murhetta, kasvot olivat kuin hautaan laskettavan kasvot. Silmät ja sydän itkivät aikansa; sitte ne lakkasivat ja Johanna oli kuin elävältä kuollut.

XII.

Oli sysky-ilta ja myrsky kävi kovasti. Tuuli vihelsi katujen kulmissa ja rajusti löivät aallot laituria vastaan.

Topias ja Johannan isä astuivat kiirein askelin Kruununhakaan päin ja tulivat sisään onnettomuuden majaan.

Simo oli selvänä. Akkuna merelle päin oli auki ja hän istui avatun akkunan lähellä, kuunnellen myrskyn vinkunata, vaahtopäiden riehua. Viereisestä huoneesta kuului matalaa puhetta.

Topias veti taskustaan paperin heti kuin tuli sisään, avasi sen Simon eteen pöydälle ja käski:

"Kirjoita nimes alle."

Simo luki kirjoituksen ja katsoi sitte ulos pimeyteen. Paperiin oli kirjoitettu, suurisummaista hyvitystä vastaan, avioeron myönnytys Johannalle. Muutama kynänveto ja hän on vapaa, muutama kynänveto vaan ja hän on viisi kertaa rikkaampi entistä!

"Kirjoitatko?"

"Kirjoitan."

Johannan isä rupesi lukemaan rahaa; korkeita setelipinoja kohousi eteensä pöydälle. Johanna tuli sisään viereisestä huoneesta, jättäen oven peräänsä auki. Äitinsä ja Maiju istuivat siellä, kumpikin puolellansa kehtoa.

Topias sulki avatun akkunan; Johanna tuijottaen katsoi isäänsä ja setelejä. Hiuksensa olivat hajallaan ja kalman väri oli kasvoillaan.

Simo kastoi kynän läkkiin, kirjoitti kirjaimen, alun toistakin, mutta laski äkkiä kynän kädestään, nousi ylös ja lausui:

"En minä kirjoitakaan."

"Miksi et kirjoita?" kysyi Topias hämmästyneenä.

Simo katsoi setelipinoihin pöydällä.

"Kyllä minä kirjoitankin, mutta en minä jätä tytärtäni _hihhulilaisille_; en minä anna lastani..."

Johanna peitti käsillään kasvonsa ja virkahti rukoilevalla äänellä:

"Taivasten tähden! Älkää lastani..."

Setelit putosivat isän kädestä; hän näki tyttärensä sielun tuskan, kuinka se oli ankara ja rusentava, hän näki oman voimattomuutensa ja hän jo luuli että kaikki on hukassa.

Mutta Topias läheni Simoa ja lausui kovalla äänellä:

"Paljonko tahdot lisää rahaa, että luovut lapsesta niinkuin eronmyönnytyksessä seisoo? Suurenko summan tahdot? Sano!"

"Kymmenentuhatta."

"Kirjoita sitte vaan nimes; rahat saat paikalla."

Simo istui jälleen kirjoittamaan ja painamaan sinettiään nimensä alle. Johannan äiti kääri sill'aikaa vaatteita lapsen ympäri ja lähti Maijun kanssa edellä kotiin.

Johannan isä luki rahoja, käski samassa:

"Menkää nyt."

Tuuli puhalti setelit pöydältä lattialle; setelien sekaan kaatui Johanna.

"Minä haen ajurin", lausui isä, "menen samalla lääkärin luo ja vien hänen edellä kotiin."

Hän läksi kiireesti.

"Lapseni, lapseni", rukoili Johanna. "Älkää ryövätkö minulta lastani. Minä kärsin mielelläni vaikka kuolemaan asti kuin ette vaan vie minulta lastani. Tuokaa, tuokaa..."

Simo katsoi ulos myrsky-yöhön; tuuli ulvoi, vaahtopäät valittivat rajusti. Kädet ristissä ja kattoon tuijottaen vaikeroi Johanna yhä:

"Viekää minut vaikka hautaan, mutta antakaa minulle lapseni, antakaa..."

Issikka samassa ajoi pihaan; kolina kuului kamariin.

Topias heitti peitteen Johannan yli ja otti hänet syliinsä. Simo ei kääntänyt kasvojaan.

"Kuule Simo", virkkoi Topias kynnyksellä seisoen ja ovea avaten.

Simo käänsi katseensa heihin.

"Mitä sanomista sinulla on?"

Ääretön ylenkatse näkyi Topiaan silmissä ja kuului sanoissa kuin virkkoi:

"Ei sinun sielussasi olekaan Jumalan kuvaa, siellä on _rahan_ kuva. Hyvästi!"

* * * * *

Johannan sielussa oli henkinen yö. Hän puhui toisen hetken kuolosta ja haudasta, toisen hetken taivaasta ja kunnian kruunusta.

Mutta perhoispariskunta ei horjunut uskossaan.

"Herralta on tämä tullut," sanoivat he, "ja meidän pahain tekoimme tähden on tämä tullut."

Ja henkinen yö rupesi vitkalleen valkenemaan kirkkaaksi päiväksi. Tuskan henkien ahdistaissa Johannaa, huusi tämä lastaan ja Topiasta. Kuin he tulivat näkyville vaipui hän katselemiseen ja nukkui. Ensimmältä olivat unet lyhyitä ja horrostilan tapaisia, mutta aikaa mukaan pitenivät ne ja muuttuivat raskaammiksi. Kalman väri katosi kasvoista samassa määrässä kuin levon hetket pitenivät. Kevaillä ei silmissä enää ollut haudan haavetta, niissä oli kärsimyksissä kirkastuneen sielun ylevää ja korkeata surua.

Simo lähti jo talvella rahoinensa, summattomine rikkauksinensa Pietariin.

Kesällä lähtivät Johanna ja vanhempansa Pohjanmaalle ainiaaksi. Maiju seurasi heitä arvelematta sinne tai tänne. Josusta ja Topiaasta erosivat he laivarannassa.

"Maiju ja minä tulemme Jouluna häihisi", virkkoi Johanna antaessaan kätensä Topiaalle.

"Rautasilla rattailla", lisäsi hän samassa, kuin kyynelvirta syöksähti silmistä, ja lähti Maijun kanssa joutuin laivaan.

Johannan isä piti kädessään Topiaan oikeata kättä, äiti vasempaa.

"Ja me tapaamme toisemme tuolla korkeudessa."

"Karitsan häissä."

Topias ei saanut sanaa suustaan ja Josu itki, ett'ei tahtonut jaloillaan pysyä.

"Maiju, Maiju", pyysi hän, "älä mene, älä..."

Savu tuprusi laivasta, koneet rytisivät, vesi solisi pyörissä.

Laivan keula kääntyi aavaa kohden. Peräkannella seisoi Johanna, lapsi sylissään ja Maiju vieressään.

Topias ja Josu seisoivat rannalla; peräkannen ja rannan väli rupesi levenemään levenemistään; suuri laiva pieneni pieneksi pilkuksi ja katosi sitte näkyvistä.

"Nyt he menivät, nyt ei heitä enää näykään. Maiju, Maiju!"

Topias tarttui Josua käteen ja lähti.

Niinkuin varkain, roiskahti mustasta pilvestä raskas sade; he kastuivat läpimäriksi ennenkuin ehtivät kotiin Kalastajakadulle. Aurinko paistoi koko sateenajan, vaikka vettä tuli taivaasta, niin että katot sauhusivat.

Illalla nukkui Josu kyyneleihinsä. Väliovi oli auki ja Topias kuuli hänen kuiskaten huokaavan:

"Maiju, Maiju, älä mene."

Vielä kuului sieltä kuiskaamalla:

"Äiti!"

Sitte huokaukset kuolivat; Josu nukkui rauhan unta.

Topiaan ajatukset lähtivät lentämään lintujen teitä. Ei näkynyt enää katuja eikä kauppapuoteja, mutta näkyi järvi, lepikkömaa ja sirkeärunkoinen petäjikkö. Petäjikön rintamalle laittoivat ajatukset pitkän ja korkean kivijalan; kivijalalle kohousi hirsikerros toisensa päälle, siksi että koko rakennus oli valmis pärekattoineen, savupiippuineen ja tuuliviirineen. Ja lepikkömaan karhivat ja kyntivät ajatukset pitkäsarkaisiksi, syväojaisiksi pelloiksi. Saroissa lainehti puna-olkinen ruis, olissa pitkät tähkäpäät kaarentivat kaulojaan. Järveltä tuuli rintamalle päin. Tuuli toi mukanaan makean lemun puna-apilaasta, jota rukiin takana kasvoi. Siellä mehiläiset surisivat, pörisivät. Hauen molskahdus järvessä kuului lähteensilmälle saakka; lähteensilmä oli laitettu kaivoksi. Alempana oli ulkohuoneita sekä riihi, navetta ja talli. Niiden yli näki rintamalta Yli-Tuomoon, Ali-Tuomoon. Tyynenä pyhä-aamuna kuuluu Yli-Tuomosta kanteleen soitto, kuuluu Tapanin ehjä ja voimakas ääni...

Nauraen unissaan kuiskasi Josu:

"Äiti! Minä saan Maijun kiinni, äiti!"

Topiaan ajatukset ajautuivat karille. Josun täytyy erota hänestä ja kulkea alotettua tietä. Poika on nuori ja maailma on viettelyksiä täynnä. Yksi ainoa hairahdus voi turmella hyvän alun. Ruo'an, vaatteen ja palkan ohessa tarvitsee hän isällistä hoitoa, lempeätä kohtelua. Ja molempia saa Josu -- ajatus tuli kuin korkeudesta -- tukkukauppiaan luona.

Löytyypä vielä toinenkin keino. Jos tukkukauppias ei helly ottamaan poikaa palvelukseensa, niin maalataan kylttiin uusi nimi. Hänellä on niin paljo rahaa pankissa, että voipi huoletta mennä olemaan petäjikköön, kyntämään ja kuokkimaan lepikköä; Josu jääköön kauppiaaksi. Teille tietymättömille hän ei vaan jätä poikaa, sillä eihän hän enää saisi lepoa yöllä eikä päivällä, joll'ei olisi varma, että poika on hyvässä turvassa, isällisessä hoidossa. Äidinkin, kuihtuneen vaimon, kuvan näkisi aina nuhtelevaisena edessään.

Josu nukkui itsensä iloiseksi. Huoneestaan kuului aamulla, Topiaan herätessä, iloinen ääni:

"Hyvää huomenta! Kenestä näitte unta yöllä?"

"Helasta ja Topista. Entäs sinä?"

"Minä näin äidistä ja Maijusta. Olimme kodin puutarhassa, Maiju leikki kanssani ja äiti luki kirjaa vieressämme. Kirjan kannessa oli suuri kultaristi."

"Kauniita unia näitkin. Sano paljonko minulla on rahaa jouksevalla tilillä pankissa?"

"Kahteen tuhanteen."

"Ja puodin pesäarvo...?"

"Teki viime viikolla viidettä tuhatta. Vaan mitä varten niitä nyt tahdotte tietää." Josu tuli Topiaan huoneeseen keveämielisenä, ilokielisenä. "Rahaa meillä on että alimaiset mätänevät", sanoi hän, ottaen Helan valokuvan pöydältä käteensä. "On rikkautta, on rakkautta."

"Istu kirjoittamaan, sillä aikaa kuin minä keitän kahvia."

"Runoako? En minä nyt..."

Topiaan sydäntä karvasteli, mutta hän lausui peittelemättä.

"Kirjoita sanomalehti-ilmoitus, että meillä huomisesta alkaen myydään tavaroita kahdenkymmenen prosentin alennuksella."

Josu tuli äänettömäksi ja kauniit kasvot muuttuivat surullisiksi. Hän ymmärsi täydellisesti mitä ilmoituksesta seuraa. Muutama viikko niin puoti on tyhjä ja isäntä lähtee pois. Maijukin on kaukana Pohjanmaalla.

Tummeni Josun silmissä ja hän koetti puhua, mutta ääni murtui, sanat sotkeutuivat. Kuitenkin totteli hän ja istui kirjoittamaan, vaan paperi kastui kyynelistä ja kirjoitus tuli kaikenmuotoista.

Saatuaan kahvin valmiiksi otti Topias Josun istumaan polvelleen. Kietoen sormensa ympäri pojan korvakiharoita virkkoi hän:

"Kultapoikani! Älä nyt itke, minä en jätä sinua kadulle. Kas tässä uutta paperia, kirjoita nyt siihen kauniisti."

Josu taas rupesi kirjoittamaan.

"Ehk'ei tätä paperia viedäkään. Ja jos viedäänkin, tapahtuu sekin hyväksesi, parhaaksesi. Ei ihmisen onni ole sattuman käsissä, kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu hyväksemme."

Heti kun väkeä tuli puotiin, lähti Topias kaupunkiin. Kalastajakadulla tuli häntä vastaan kauppias Aleksei ja kruununsihteeri.

"Olimme tulossa teille," virkkoi ensin mainittu, "vaan..."

"Käännytään takaisin, ei minulla mitään niin painavan kiireitä asioita olekaan."

"Ei, mennään vaan teidän tietänne ja jutellaan käydessämme."

He kääntyivät kävelemään Topiaan kanssa ja Aleksei puhui käyntinsä tarkoituksen. Epähuomiossa ja katsomatta tarkemmin suuria varojaan oli hän tilannut lastillisen kahvia ulkomaalta. Koska oli havainnut Topiaan toimenmieheksi, niin tuli hän esittämään eikö tämä ottaisi osaa lastista, vaikka ei muuta kuin tuhannen markan eli kahden edestä.

Sihteeri auttoi Alekseita. Hän olikin asian alkuun pannut. Pelkästä hyvästä sydämmestä oli ehdoitellut, että tulisivat viriän ja valppaan Topiaan luo, tälle hyötyisätä kauppaa tekemään. Kahvi tulisi nimittäin monta penniä naulankin osaksi helpommaksi tukkukauppiaiden hintoja. Säkin osaksi siitä jo painuisi monta markkaa ja tuhatta eli kaksi tuhatta markkaa antaisivat sievän voiton, jos vaan nyt hellittäisi ne kukkarosta.

Loppupäätös sihteerin puheesta oli se, että Topiaan nyt jos koskaan sopisi korjata lompakkoonsa monta sataa markkaa niinkuin tieltä löydettyjä rahoja.

"Tilaus vaan olisi paikalla maksettava. Sanokaa nyt..."

"Olisin ilomielellä suostunut ehdotukseenne," vastasi Topias, "mutta lopetan kauppani."

"Antaudutteko kokonaan suuriin liikkeisin?"

"Minä lopetan isot ja pienet liikkeet ja lähden maalle, kotiin."

"Sitte ei enää puhuta mitään."

"Minulla on yksi täpärä asia, enkä tiedä, vaikka vielä illalla tulisin tilaamaan..."

"Tulkaa vaan; kuukauden kuluessa saapuvat kahvit."

Tukkukauppias oli kiukkuisella päällä kuin Topias tuli puhuttelemaan häntä; hän par'aikaa vihoitteli vanhemmalle konttoristille ja vanhemmalle kauppapalvelijalle.

"Te olette kaikki yhden yhtäläisiä niin monta kuin teitä on," moitti hän. "Sata sokuritoppaa kastui eilisessä sateessa, niin että lohkeevat nyt käsiin. Mutta liikuttiko se teitä, hyvät herrat?"

Vanhempi konttoristi puhdisti ensin itsensä. Konttoorissa oli eilen tiukalta työtä, siellä on tänäpäivänä, huomenna ja aina tiukalta työtä. Ei konttoorista joudeta kävelemään ja kurppailemaan laivanpurkausta katsomaan; ei siellä kukaan piittaa sokuritopuista, kastukoot tai pysykööt kuivina...

Hänet keskeytti vanhempi kauppapalvelija. Puodissa ja makasiinissa oli eilen ollut kiire toisen kiireen kyljessä. Kolmattakymmentä tilausta toimitettiin maakauppiaillekin, niin että kyllä pysyivät jalananturat kuumina. Vaikka eilen olisi satanut kultamunia, niin ei puodista ja makasiinista olisi kukaan joutanut rantaan varvastelemaan ja pilviä kurkistelemaan...

"No, no, hyvät herrat. Yksi nuori poika konttooriin lisää ja puotiin samoin. Jos sokerit sittekin kastuvat, ammun minä teidät kuuhun. Hyvät herrat! Kaksi nuorta poikaa avuksemme."

Konttoristi ja kauppapalvelija poistuivat töihinsä. Tukkukauppias kääntyi Topiaan puoleen.

"Miten nyt ovat asianne? Te näytätte niinkuin olisitte hävinnyt mies. Ovatko asianne niin tahi näin, puhukaa vaan. Minä autan kolme kertaa miestä."

"Minä tulin puhumaan teille Josusta."

"Puotipojastanne. Onko se vesari taas lähtenyt merenrannalle suolakkeita syömään."

Topias näytti sanomalehti-ilmoitusta ja virkkoi samassa:

"Josu tulisi mielellään teille konttooripojaksi."

"Onko tämä hänen kirjoitustansa?"

"On, mutta se on hätä hätää söhritty; hän osaa kauniimpaakin ja osaa hän vähän kirjanpitoakin."

"Vai niin, vai niin. Hyvä, hyvä. Lähettäkää se juupeli tänne tänään, nyt oitis. Menkää nyt sanomaan, että hän laittaa luunsa tänne."

"Kyllä; minä vaan puhuisin ensin kaksi sanaa."

"Puhukaa, puhukaa."