Part 7

"Mitä poika on tänään taas tehnyt?"

"Mitäkö tehnyt? Muistakoon joku toinen hänen työnsä, mutta en minä. Ensimmäiselle ostajalle saarnasi hän pitkän saarnan Pukkilan pappilan apupapin papupadasta, toiselle kasvatti hän kuusta sokuritopan huipulla, kolmannelle näytti hän pitkää kynttään, joita ei ole leikannut puoleen ajastaikaan. Kynsi on kuulumaton taikakalu. Sillä katoaa naarannappi, se tietää säät, tuulet, ostajan rahavarat eli toisin sanoen: maailmassa ei tapahdu mitään, joka ei jo seisoisi kirjoitettuna hänen kynnessään. Päivää ennen toista vedenpaisumusta putoaa se itsekseen pois, ken sen ennen leikkaa, sarvinaudaksi paikalla muuttuu. Neljännen ostajan kanssa meni hän ulos kadulle, heitti itseään kiekkona, niin että tukka pöllyi. Ei siinä vielä läheskään kaikki tämänpäiväiset vehkeet."

"Mainio poika!"

"Ja mikä minua enin harmittaa on se, ett'en saa olluksi kova sille peijoonalle, en voi täydestä sydämmestäni sanoa ainoatakaan ankaraa sanaa. Ei minusta olekaan hänen kasvattajakseen."

"Ohoi! Älä nyt niin korkealle kiipee. Näethän pojan silmistäkin jo, että siellä sisässä on hyvää. Pahat tapansa ovat katupojan pahoiksi tavoiksi pikemmin hyveitä. Tottahan tervesieluinen poika osaa hauskaa pitää. Vai vaatisitko että hänen pitäisi istuman ja torkkuman? Ja sinä juuri olet omiasi hänen isännäkseen, hoitajakseen. Hyvyyttä, hellyyttä poika raukka tarvitseekin, sillä kovuus, ankaruus turmelisi kaikki. Vähennä vaatimuksiasi nyt alusta ja muista, että hän on ollut vapaa mies. Korota sitte vähä vähältä, ett'ei huomaakaan muutosta."

"Taidat olla oikeassa, ja oletkin."

"Lue jo kirje, olen utelias nyt kuten..."

Arastellen, ikäänkuin varoen, ett'ei vaan rikkoisi kirjaintakaan, avasi Topias kirjeen. Helka kirjoitti:

"Minä ja yks' nuori mies tulemme Simon häihin tulisella hevosella, rautaisilla rattailla. Simon äiti ei uskalla tulla meidän matkaamme, vaan hän ja Tapani tulevat hummalla. Martta jää kotiin Hannansa kanssa ja Perttu ei lupaa astua askeltakaan kenenkään kuolevaisen ilon tai surun tähden. Pelkään, että nuori mies jonka nenässä jo selvästi näkyy samanlainen pykäle kuin isänsäkin, ei enää tunnekaan setäänsä..."

"Onkohan se mahdollista?" kysyi Topias kesken lukemistaan.

"Se on nyt kuin kädessä", vastasi Johanna kiusalla. "Tietysti poika vierastaa sinua, huutaa ja kirkuu, jos yrität ottamaan syliisi."

"Huonot häät minulla sitte..."

"Lue nyt eteen päin, laps'kulta."

"Martta on terve ja Hannansa samoin", luki Topias edelleen. "Tapani on tullut entistä ylpeämmäksi. Minusta ja sinusta puhun hän niinkuin lapsista puhutaan. Jos väittelen hänen kanssaan, joka ei tapahdu harvoin, sanoo hän heti ylpeästi: Mikä sinä olet? Ei mikään muu kuin lapsi. Ja minkä muun luulet ison Topin olevan? Hän on lapsi niinkuin sinäkin. Ja lapset eivät tiedä ennenkuin tiellä käytetään. -- Kevät on ollut kaunis, lumi ja jäät menivät kuin härmä. Tätä ktrjoittaissani on akkunani auki, oraspellot vihannoivat, käki kukkuu petäjikössä, leivo livertelee ylhäällä ilmassa, järven pinta vilmehtii. En osaa kirjottaa tähän mitä näen, mitä tunnen. Lähden nyt verkkoja kokoomaan järvelle. Metsän puille ja järven laineille laulan mitä sydämmessäni tunnen. -- Nuori mies oli yötä kanssani ja hän nukkuu vielä. Päivällä piirustan tähän hänen kuvansa ynnä jonkun haarukan yhdistynein voimin. -- Yks' tyttö hupakko oli mustasukkainen Johannalle, mutta älä sitä kenellekään sano, sillä salaisuuden tietää ainoastaan Helka."

"Pian he jo tulevat." Johanna otti kirjeen, ruveten lukemaan sitä itselleen uudestaan.

Simo oli Aleksein piharenkinä kihlausaikansakin. Topias ja Johanna tekivät joka ilta kävelymatkan häntä vastaan. Oli iloa, oli onnea.

Ikäväkseen huomasi Topias Josun tupakoivan. Huoneessa haisi aamusilla tupakilta ja rottingin pää oli musta. Topias seurasi Johannan neuvoa eikä ollut tietävinäänkään asiasta, antoi vaan huomionsa vanhettua, mutta ei unhottua.

"Poltatko sinä tupakkia?" kysyi hän sitte erään kerran päivällistä syödessään mutta niinkuin sivumennen ja niinkuin ei poika olisi ollut niitä miehiäkään.

"Poltan." Josu katsoi rohkeasti Topiasta silmiin.

"Minä ostin sinulle säästölaatikon ja panin sen pöydällesi. Milloin olet päivän polttamata pudotan siihen viisi penniä. Se tekee viikossa kolmekymmentä viisi penniä, paljonko vuodessa?"

"Kahdeksantoista markkaa ja kaksikymmentä penniä", vastasi Josu vikkelästi.

"Rahoilla voit ostaa kirjoja tai voit niillä käydä kouluakin, voit ottaa tunteja laskennossa ja kirjanpidossa. Nuorena on hyvä oppia."

Sen enempää ei asiasta sillä erällä puhuttu. Muutaman päivän kuluttua otti Topias laatikon käteensä: siellä kilahti, mutta ei muuta kuin yksi ainoa raha.

"Se on kallis raha." Topias asetti laatikon paikoilleen. "Ei kukaan voi arvata kuinka kallis raha se on."

Samana iltana tulivat he kävelyltään Topiaan luo teetä juomaan. Simo oli tottunut elämöimään pojan kanssa ja hän huusi:

"Josu hoi! Tule tänne, tule hätään."

Poika tuli; ovelle asti käveli hän jaloillaan, siinä muutti hän kädet jaloiksi, käyden niilläkin suoraan kuin seiväs.

"Katsos; minulla on tässä uudenaikuisia paperosseja. Näiden päässä on tulivehkeetkin. Katsos, minä raapaisen vaan, noin ... ja nyt se palaa, nyt siitä tulee savut. Veisaatko taas sen vuorolaulun: 'Onko Keiturilta ketään kirkoss?' niin saat itse raapaistakin sen palamaan."

Josun silmät kiilsivät; hän putisi, tutisi, niin teki mieli.

"No saat kaksi. Tiedätkö, näissä on yhdeksän makua: karamellin, neilikan, piparikakun, punajuurikkaan... Manna ei ole näiden rinnalla..."

"Minä en enää polta tupakkia; minä ostan kirjoja ja käyn koulua." Josu heitti itsensä seisoaltaan ovensuuhun kolmella ympäriheitolla taaksepäin, jäi joka kerralla jaloilleen ja meni ovesta ulos.

"Hauska kapine, tuo poika."

"On se. Ei sen kanssa ikävä tule; sillä on yhdeksin kopekit."

Ensimmäisten ulkomaalaisten laivojen tullessa Helsingin rantaan tuli isännän veli. Johannan tyyneys ei kestänyt, kuin lyhyt mies, heiluvin askelin astui sisään erään pyhäpäivän ehtoolla.

"Setä, setä!" huudahti hän ja hyppäsi merimiehelle kaulaan. "Viimeinkin tulit."

Merimiehen rohkeat silmät kostuivat, kiinteät lihakset auringon polttamissa kasvoissa värähtivät.

"Semmoinen olet, jommoiseksi olen sinut ajatellut, Johanna!"

Mutta rauhallisena, tyynenä kävi perhoispariskunta kaivattua vierasta vastaan ja vei Simon eteen.

"Meillä on nyt kaksi lasta."

"Ja yhtä rakkaita ovat molemmat."

Merimies laski aarteensa Simon syliin.

"Teidänkin minä tunne", sanoi hän Topiaalle, "sillä Johanna on viimeisissä kirjeissään aina puhunut teistä, koska olette sulhasensa lapsuustuttava. Tuo pieni mies..."

"On minun puotipoikani, Josu nimeltään."

"Sinä Josu soisit varmaankin minun nyt heti alottavan puhelemaan englantilaisten nyrkkitaisteluista ja kuuman Indian suurista kaupungeista, mutta tänä iltana en minä vielä niihin ehdi, minulla on lähempänä sydäntäni muita kerrottavia. Odota kiltisti toiseen kertaan..."

Myöhäiseen iltaan kertoili merimies, mitä hänellä oli lähinnä sydäntä. Kertomus siirtyi ajassa taaksepäin kaksikymmentä vuotta, paikasta kauas Pohjanmaalle. Silloinkin oli kevät ja pyhäpäivä, kuten nytkin. Matalassa, turvekattoisessa majassa vietettiin häitä. Hääväkeä oli kolme henkeä, morsian, sulhanen ja kertoja. Viulua ja seppelettäkään ei ollut, mutta oli uskoa ja rakkautta. Ainoastaan hän ja sulhanen muistavat miten oli kaunis turvekattoisen mökin morsian. Hääilta oli tienhaarana kahdelle veljelle. Kaksikymmentä vuotta on kumpikin veli kulkenut tietänsä...

Ja sitten tuli Helka nuoren miehen kanssa. Johanna, Topias ja Simo olivat häntä asemalla vastaanottamassa. Topiaalta ratkesi tilaisuudessa kaikki malttinsa rikki. Hän teki sata tarpeetonta käännöstä, pyörähdystä Helan ja pojan ympärillä, käveli milloin oikealla, milloin vasemmalla puolella heitä, puhui ajatuksia, joilla ei ollut mitään yhteyttä keskenään, nauroi ja ihmetteli, vaikk'ei mitään naurettavaa ja ihmeteltävää ollut. Vasta väkevimmän puuskauksen ohi mentyä muisti hän ottaa Helalta pojan syliinsä. Poika paukahtikin itkemään.

"Härkä laulakoon ja karhu tanssikoon! Katso kuinka koira karjaan menee, lirkun lirkun kotiin tulee. Kissa vieköön! Täss' on kello, kaunis katsella."

Topias veti kellon lakkaristaan, sommitteli sanojaan kaiken kauneiksi. Ja poika tyyntyi, suu meni sokeriseksi ja käsi kiertyi Topiaan kaulalle.

"Setä!"

"Kenen poika?"

"Tädin."

Kotoolla sai Topias Josusta apulaisen ja Topi oli ilonpäivissä heidän käsissään. Puskettiin härkää, hypeltiin harakkaa, pidettiin piilosta. Josu kasteli kielellään karamellia, pisteli niitä pojan kasvot täyteen. Otti sitte revolverin, tähtäsi sillä pojan nenänpäähän. Helka kaljahti, lipsahdus kuului ja paperossi lensi luotina ulos. Aseella, jonka oli saanut Simolta, oli hän jo monta aikaa pelättänyt. Poika, ollen muutenkin matkasta väsynyt, nukkui kesken aikoja iloonsa. -- --

Häävieraiden joukossa oli myöskin kauppias Aleksei rouvineen. Viimemainitulla oli alhainen käytöstapa ja lempeät silmät. Suositellen Topia itseensä istui hän Tapanin ja Simon äidin seurassa, puheli asiantuntevan tarkkuudella maanviljelyksestä, karjan- ja taloudenhoidosta. Josu, silmät kiiluvina kärkkyi siinä neljäntenä. Lempeä ja ihmisystävällinen rouva voitti pojan suosion; Topi istui hänen syliinsä, piteli sormuksia, kelloa.

"Minulla on tätikin; onko sinullakin?"

Tapani häpesi, kuin sinutteli rouvaa. Hän kompastellen torui:

"Poika sinä, johan sinä..."

"Kuka sinun tätisi on?"

"Helka. Äidillä on jo sormus ja tädillä on kello."

Mutta Josu ei ollutkaan keinoja vailla.

"Mennään kuvia katsomaan Topi", sanoi hän vilkkaasti, "siellä on hevonenkin, pieni liinaharja."

Hevonen voitti; kello ja sormus menettivät arvonsa. Topi kurotti käsiään Josulle.

"Menkää nyt", myönsi Tapani, "mutta tulkaa sitte tänne jälleen."

Harvat, valitut henkilöt olivat ne, joiden kanssa kauppias Aleksei suvaitsi puhua sanan, kaksi. Huomattavassa määrässä tyytymättömän näköisenä istui hän kamarissa albumia selaillen, omia sikarejaan polttaen. Työmiehiä ja talonpoikia, karkeita ja ruskeita kasvoja näki joka puolella, minne vaan silmänsä kääntikin.

"Joka kestäisi tätä tunnin, kaksi."

Mitäpä siitä, vaikka hän itse oli kansan alimmista kerroksista, koska oli sivistynyt ja rikastunut. Hän taisi useampia eläviä kieliä ja oli kuulu kavaljeeri. Hänen rikas, karjalainen luonteensa hurmasi häneen hienotkin seuraihmiset...

Josu tuli Helan ja pojan kanssa kamariin kuvatauluja katselemaan. Aleksei istui selin heihin.

"Katsos hepoa!" Josu hirnasi ja Topi häntä matki moneen kertaan. Aleksei istui yhä selin heihin.

"Tulkaa tännemmäksi; täällä on kaunis kuva." Helka vei Josun ja Topin toisen taulun eteen. Siinä oli puutarha, lintu oksalla, poika ja tyttö pisteaidan ulkopuolella. Omenapuita ja viinamarja-pensaita kypsin hedelmin oli puutarhassa. "Sano Josu, miksikä poika ja tyttö ovat seisahtuneet tuohon puutarhan lähelle. Mitä he siinä tekevät?"

Hopean heleä ääni herätti Aleksein; hän kääntyi kuvatauluun päin.

"He katselevat noita omenia ja viinimarjoja", vastasi Josu, "harmittelevat mielessään, ettei pisteaita ole harvempi ja matalampi."

"Sinä vekkuli! Haha-ha!"

Aleksei laski albumin kädestään pöydälle ja katsoi Helkaa.

"Sinä vekkuli! Etkö näekään sulosuuta laulajaa, jota poika ja tyttö ovat seisahtuneet kuulemaan. Sinä vekkuli!"

"Maalaistyttö tuo on, hopeaääninen kaunotar, pitkin silmäripsin, tummine kasvoine? On, on. Lyhyet helmatkin sen todistavat..."

Aleksei nousi ylös ja läheni heitä. Kysymys katsoi raukeilta kasvoilta ja liehakoitseva miellyttäväisyys karkoitti varjon korkealta otsalta. Kasvojen veltot piirteet elostuivat, kiihoittuivat; kiihko näkyi silmienkin valossa. Hän rupesi puhumaan Helalle metisiä sanoja ja kukitettuja lauseita, niinkuin olisi ollut edessään vaan mainittu kaunotar.

Muutamalla ihmisellä on selittämätön viehätysvoima. Kaikki heidän puheensa ja liikkeensäkin ovat viehättäviä. Viehättäväisyys on luontaisena sädekehänä heidän olennossaan. Luonnottomassakin, äkkiarvaamattomassakin asemassa, johon sattuma tai kohtalo viskaa hänen, osaa hän viehättää. Helka ei ollut seurustellut koskaan hienommissa piireissä, mutta kuitenkin osasi hän käyttää itsensä tekemättä virhettä kauneus- ja hienoussääntöjä vastaan ja näyttämättä typerältä maalaistytöltä. Väliin oli asia, josta puhuttiin, hänelle kokonaan hämärä, väliin oli ihailijan sana kaksikielinen, tuhatmielinen, vaan silloin salainen viehätysvoima ja vaistomainen kauneudentunto tulivatkin avukseen ja hän lausui sukkelaan sanan, teräksisen ajatuksen hämärästä kohdasta. Juuri silloin kuin liehakoitsija odotti palkintoa medestänsä, kukistansa, juuri silloin osasi hän nauraa hopeisimman naurunsa...

Kauppias Aleksei juopui ensin Helasta.

Mikä ihmeellinen talonpoikaistyttö! Avoin kuin kirja, mutta kysymysmerkkejä siltäkin joka sivu täynnä, Suloutensa ei ole opittua, tavoiteltua, se on luonnollista, olennollista. Mutta ei hän sentäänkään ole tiedoton sen mahdista. Hän hurmaa ehdoin tahdoin. Ihmeellinen talonpoikaistyttö!

Aleksei oli pelännyt saavansa ikävää työkansan seurassa ja sentähden jo ennen häihin tuloaan sopinut rouvansa kanssa tunnista, jolloin kiittäisivät ja sanoisivat hyvästi. Uhraten kaikissa omat ilonsa tuli rouva kellonlyömällä Aleksein luo, valmiina lähtemään, jos pelätty ikävä vaivaisi tätä. Mutta Aleksein pelko olikin ollut ennakkoluuloa. Hänellä olikin hauskaa, hauskempata kuin missään tapauksessa olisi voinut toivoakaan. Täällä näki hän monesta ajasta alkuperäistä maakansaa ja tyyppejä...!

Rouva loi mieheensä kiitollisen katseen ja meni jälleen Tapanin seuraan. Tapanilla oli vetovoima, Topi. Rouvan omasta onnesta puuttui paras, hänellä kuin ei ollut yhtään lapsia.

Sitte Aleksei juopui viinistä.

Hornan taivas! Ihmeellinen maalaistyttö vältti häntä, mutta vältti tulisin silmin, kuten suuren maailman nainen, saadessaan kultakalan verkkoon. Ja mies, jonka seuraan hän pakenee, jolle puhuu, nauraa, on pulleaposkinen pökelö, maalaistonttu, härkimys! Tekisikö hän niin kietoakseen vaan lujemmaksi, sytyttääkseen vaan syvemmälle? Jumal'avita! Niin hän tekeekin. Ja kysymysmerkit selvenevät. Laske vaan verkkosi meteen, sytyttele vaan...

Mutta, kuka on tuo mies, joka katsoi häntä ja katsoi kuin kuolema, kaunokaisen nauraessa hänen iloöljyllä voidelluille sanoilleen. Häntä pelotti katse, jonka terävänaamainen ja rokonarpinen moukka häneen iski. Se piru on syönyt hyvän ja pahantiedon puusta, olkoon sitte keijukaisen suosikki, veli tai... Ykskaikki!

Viiniä, enemmän viiniä!

Tummanpunanen puku tuon vartalon ympärillä, ah! Muodinmukainen tanssijaispuku korsetin kanssa, rinta ja käsivarret paljaina, ah!

"Kerrankin sain saarretuksi teidät aitaukseen. Nyt ette pääse edes ettekä takaisin. Lupaatteko istua alallanne siinä istuimen vieressä, niin haen limonaatia."

"Erehdytte minun suhteeni..."

"Kuinka?" Aleksei vaaleni hiukan ja otsalle levisi varjo.

"En minä mihinkään karkaa, hahaa. Ei minua kukaan kaipaakaan."

Hän istui uutimen viereen, ojensihe vartalonsa ja löi etusormen päitä toisiinsa.

"Mikä hävyttömyys hienon pinnan sisässä! Kyllä minä limonaatin maksan, maksan siinä sivussa muutkin makeat. Hahahaa! Äskeinen silmänräpäys jo oli kylmää vettä, mutta nyt tulee vielä kylmempää... Jos minä tämän alotin, alotin sen tietämättäni, loppukoon jo..."

Voittaja palasi, kaksi lasia tarjottimella.

"Kas tässä; siinä on vähä viiniä seassa. Te nauroitte täällä; nauroittekohan vaan minua? kauniit naiset useinkin..."

"Minä nauran aina, milloin minun on vaan hauska."

"Onko teillä nyt hauska ollaksenne?"

Hän vastasi hopeanaurulla.

"Kauneuden malja! Rikkaus ja rakkaus on katoovaista, kauneus kestää kuolemaan asti. Te olette kaunis, olette liian kaunis kuolemaan, kuivamaan maalla. Tiedän minä mitä siellä on, tuhmia ihmisiä, lunta ja lokaa. Viekää kukka puutarhasta korpeen, ei se siellä kauankaan kukoista. Ei mikään hedelmä tuleennu.

"Raakako minä olenkin."

"Ajatelkaapa navetan sijaan muotimakasiinia, koruompelua tai..."

"Kyllä, (nyt minä maksan) mutta silloin minä ajattelen myöskin... Sanonko minä mitä ajattelen?"

"Sanokaa."

"Minä ajattelen turhuuden ja himojen markkinoita."

"Nythän te olette kummallinen." Aleksei jo maistoi tappion esimakua; hän vaaleni enemmän kuin äsken.

"Ja te olette _kunnoton_! Hahaa. Teidän maljanne!"

Hän nousi äkkinäisellä liikkeellä ylös. Silmät iskivät tulta, haavoitetun sielun inho ja sääli, viha ja suru lähtivät silmistä luoteina.

Aleksei astui ehdottomasti askeleen taaksepäin. Nauru kaikui vielä hänen korvissaan. Oliko se hopean heleä? Jos ihminen silloin nauraisi kuin sydäntä revitään rinnasta, niin juuri semmoiselta mahtaisi nauru kuulua.

Mutta hän kohotti olkapäitään ja oli samassa taas kuulu kavaljeeri.

"Perhanan hyvä, ettei ollut täällä ketään, jonka kanssa olisin voinut mennä vetoa lyömään. Olisin tuosta raakaleesta pannut yhden kivitaloni..."

Aleksei etsi rouvaansa. Oikein harmiksi pisti kuin löysi hänet kapeanaamaisen moukan seurassa, lapsi sylissä ja vanha ämmä vieressä!

"Tuolta noin tulee täti; tädillä on kello ja äidillä on sormus."

Helka ei ehtinyt kynnyksellekään kuin Aleksei jo rouvaneen meni ulos toisesta ovesta.

"Olisimme olleet kauemminkin", sanoi hän morsiusparia hyvästijättäissä, "mutta minun on oltava tullikamarissa puolen tunnin sisään."

Simo saattoi entiset haltijansa kuistille.

"Kiitän kunniasta, että..."

"Älä sano niin, älä hulluja... Olisimme olleet kauemminkin, mutta asiat vaativat..." Aleksei tarjosi käsivartensa rouvalle ja läksi.

Simon äidin oli pakosta jääminen Helan kanssa kaupunkiin pariksi päiväksi vielä häiden jälkeenkin, sillä salaliitto tehtiin ja Tapani lähti salaa maata myöten. Lähdöstä ei virkettu eukolle sanaakaan, oltiin vaan menevinään kaupungilla käymään. Kun hän huomasi sitte petoksen, niin siitäkös hänelle hätä käteen. Matkustaa vanhalla ijällään junassa, joka käy veden ja valkian voimalla! Onkos kuultukaan? Huimasi päätä jo. Paljas ajatuskin, entä sitte itse matka. Juna pihisee, puhisee ja lentää; se louskuttaa ja lentää. Mikä sen hillitsee, kuka sen hallitsee? Mikä siitä eteen tulee, mikä lopuksi lankee? Mikäs muu kuin tuomiopäivä!

Nuorten kesken oli ilo ja riemu ylimmillään aamusta iltaan.

"Nyt menette valokuvaamaan itsenne", vaatii Johanna Topiasta ja Helkaa, "ja maksatte minulle velkanne."

Topias otti pojan syliinsä ja sanoi Helalle:

"Mennään, ja yksillä oven aukasemisilla."

"Niin kolmisinko?"

"Niin kai. Topi sopii istumaan polvillesi ja minä seison takanasi, kuten Simokin seisoo tuossa kortissa Johannan takana."

"En minä anna sinun seisoa takanani, seiso yksin."

"Akkonesi", oli Simo valmis ivaamaan.

"Tuommoista puhetta", nauroi Johanna, "sanotaan neitojen kesken rukkasiksi."

"Sanottakoon vaikka töppösiksi, mutta nyt sinä lähdet," Topias vei Helan kun höyhenen.

Kaksi päivää ei ole pitkä aika, varsinkaan riemun vuossa. Simon äiti luki matkustavaisten rukouksia maalla ja merellä, kävellessään iloisassa seurassa Kalastajakadulla asemalle. Siinä vasta tuli kovin eteen. Pelko vei vähät voimat, niin että Simon täytyi kantaa hänet vaunuun.

"Älkää pelätkö, mummokulta", lohdutti Johanna häntä. "Tässä menette, että hupsis vaan!"

Ero ei tullut heille kenellenkään karvaaksi, sillä Topiaan päähän läiskähti sukkela tuuma.

"Tänä vuonna on Juhannus torstaina", sanoi hän ja rinkuloitti sormellaan Helan olkapäähän niinkuin olisi kirjoittanut siihen sanansa. "Aattona tulen kotiin. Kahta päivää varten en viitsi kiirehtiä takaisin, vaan olen siellä maanantaihin asti. Muista sanoa Tapanille, että tulee asemalle ottamaan minun. Kuule Simo, mikä estää teitä...?"

"Ei mikään. Tuletko Johanna?"

"Tulen; ilolla tulen. Sinä Topi osasit vasta sanan sanoa."

"Tule nyt pieni mies sedän syliin, niin saat suukkoja. Kas noin, yks, kaks, kolme. Ja nyt antaa täti. Ota vaan, minä pidän kiinni. Kas noin, yks, kaks, kolme. Nyt saat sedältä vielä yhteen kertaan. Laske, laske vaan poika minulle... Kas noin, yks, kaks, kolme. Ihmeen makea suu sinulla olikin!"

Josun mieliin ei ollut aiottu huvimatka. Jota lähemmäksi Juhannus-aatto tuli, sitä väkäräisemmäksi ja koukkuisemmaksi näyttihe hän puheissaan, olennossaan. Lausuipa kerran Topiaallekin:

"Minä vilistän tieheni, ett'ei kuu kuule eikä päivä näe, joll'ette siksi ajaksi palkkaa poliisia tuohon puodin eteen."

Topias oli hyvinkin ymmärtävinään mitä poika pelkäsi. Hän katsoi rottinkiin ja huomautti samassa:

"Onhan tuo tuossa; on pitkä ja vahva."

"Minä seitsemäntoista niistä, mutta..." Siihen selitys jäikin. Silmät katsoivat lattiaan, häpeän puna nousi poskille.

Topias silloin puhui puoleensa päin:

"Mitä niitä hopsotuksia sitte? Kuka nyt niin arkalasta on, ett'ei uskalla tämmöisenä valoisana vuodenaikana yksinkin asua talossa. Saavathan takaovet olla..."

"Niin mutta..."

Omaksi onnettomuudekseen lausui Josu nuo kaksi sanaa. Topias hänet pöngitti ylten ympäri.

"Tulisi Maiju ehkä äitisi kanssa, jos kehtaisi pyytää. Mutta kuka kehtaa? Sanoisi pian jänishousuksi ja katsoisi almanakasta syntymäpäivää, joka kohta yhdennentoista kerran..."

Ja Juhannus-aattona he menivät ilouhumussa ja jättivät Josun yksin kotiin.

IX.

Kalastajakadun kauppapuodissa oli jo tapahtunut se, jota Josu oli vapisten ajatellut.

Maanantai aamulla oli kruununsihteeri asemalla huvimatkailijoita vastassa ja heille murhesanomia tuomassa. Kuin syöstyri oli Josun isä lauantai-ehtoolla puikahtanut puotiin, rahalootaan. Poika yritti vastustamaan, huutamaan, mutta isä löi häntä, löi niin kovasti että veri juoksi raukan suusta, sieramista. Luulletikin näkyvät sinervät ja sormensijat vielä tänäkin hetkenä pojan korvissa ja silmien alla. Käpälämäkeen sitten rahoineen sen vilkkinän kanssa. Josu perästä itkien, huutaen apua ja poliisia. Mihinkä poika, pikkanen taatiainen, pitkän ryövärin jälessä pääsi? Ei mihinkään, ei kuhunkaan. Mutta niinkuin suuhun ja käteen, niinkuin sallimuksesta joutuikin hän apuun täpärimpänä sekuntina, Kalastajakadulle näkyi vaan enää rosvon haamu. Hän likisti hattunsa syvemmälle ja lähti tuulispäänä ryövärin jälkeen. Ja kiinni hän hänet sai, vaikka tosin yhdennellätoista hetkellä, sillä liki suuren kivirakennuksen porttia jo ehti sissi. Sinne sisään jos olisi ehtinyt kääntymään, niin ei olisi enää maksanut vaivaa muuta kuin huutaa eläköön perään. Mutta oli hänkin siksi vikkelä. Poliisin huostassa on nyt rosvo ja kauppiasta vaan odottavat rahoja perimään ja päättämään...

Topias kelmeni.

"Jumalan onni, ett'ei tappanut poikaa. Minkähänmoinen peto, minkähänmoinen julmuri onkaan se Josun isä? Nyt minä hullu, vaivanen jo ymmärrän miksi poika pelkäsi yksin kotiin jäädä. Tulkaa sihteeri kanssani."

Sihteeri tunsi tarkoin paikat ja vei Topiaan muitta mutkitta oikeista ovista sisään. Huone oli alaston, rautaristikot ikkunain takaalla lisäsivät synkeyttä. Topias näki jalkarautoja, käsirautoja seinillä. Ja hän oli mennä seljälleen kuin näki edessään kiviensärkijän.

"Herra auttakoon! Tekö olettekin Josun isä? Ja jaloissanne on jo raudat."

"Armahtakaa, armahtakaa!"

"Hämeen herrat köyhän miehen lasta", lisäsi kylmäverinen ja säälimätön konstaapeli konnan rukoukseen. "Niin lauletaan Hallin Jannenkin laulussa."

Univormuun puettu herra toi Topiaalle kiviensärkijän rosvoamat rahat. Siinä oli seteleitä, kuparia ja hopeaa puoleensataan markkaan.

"Kaiketi tahdotte asian oikeuden eteen?"

"Armahtakaa, armahtakaa..."

"Lupaatteko", kysyi Topias änkyttäen kiviensärkijältä, "ett'ette tämän erän perästä jalallannekaan astu Kalastajakadulle, ette puoleen piiriinkään?"

"Lupaan; armahtakaa..."

Sihteeri ei malttanut pysyä erillään keskustelusta, vaan meni syyhyttä saunaan. Kallistaen päätään oikeaan sanoi hän saarnaavaisesti:

"Kiittäkää onneanne, että jouduitte tekemisiin näin hyvän miehen kanssa. Olisi nyt joku toinen, niin ei teitä auttaisi rukous eikä raha."

"Suus kiinni, sinä nälkäroukku! Armahtakaa..."

"Sitä sappea, kun sillä miehellä on. Älkää häntä päästäkö noin vähällä; vaatikaa..."