Part 6

"Minulla oli vaan enää kolme vihollista. Pojanheitukoita en pelännyt, mutta soreassa miehessä huomasin löytäneeni vertahiseni väkevyydessä ja notkeudessa. Kuitenkin näkyi hän kammoavan rehellistä taistelua eikä laskenut minua käsiksi itseensä. Minä katsoin taasenkin tyttöä. Musta pukunsa vielä haamoitti kadun päässä. Silloin toinen heitukoista paiskasikin pullon minua kohden; se sattui ohimoihin, jalkani rupesivat menemään ristiin ja minä peräydyin horjuen seinään päin. Mutta samassa näinkin minä jotain kiiltävätä vaarallisen vastustajani kädessä. Teräkalun ottaminen tappelussa hurjistuttaa minut aina. Siinä on jotaki konnamaista. Raivona lensin häntä kohden, pääsin häntä kurkkuun kiinni ja sain jalkansa sekaisin. Hänen täytyi kaatua alleni; pojat lähtivät karkuun. Ansaitsisit kuolla, sanoin julmistuneella äänellä ja näytin puukkoa, joka oli pudonnut viereemme. Minä mahdoin olla hirveän näköinen, koska hän sulki silmänsä ja mainitsi Jumalan nimeä. Veitsen vielä muistan heittäneeni kauas, sitte en muista mitään. Kuin heräsin oli puolenpäivän aika, olin kotonani, rouva seisoi vuoteen vieressä, minä olin veressä, vuoteeni oli veressä. Rouva ei puhunut mitään, katseli vaan surullisesti ja nuhtelevaisesti minua ja meni pois. Hetkisen kuluttua tuli lääkäri. Hän pesi haavani ja otti lasinsirpaleet pois. Minä nukuin uudestaan ja aamulla olin terve, aamulla menin työhön. Illalla kutsutti rouva minun luokseen. Hän vakuutti uskovansa, että se oli ensimmäinen ja viimeinen harhaus. Minua oikein säälitti, sillä niin liikutettu oli hän. Vielä tänäkin päivänä uskoo hän, että olin ollut huonoissa paikoissa.

"Ja tyttö, jonka pelastit, oli Johanna."

"Hanna se oli, niin.. Minä sitte eräänä päivänä ajoin tavaraa asemalta ja hän tuli vastaan. Hän puhui paljo, mutta minä en yhtään kuullut sanojaan, Erottuamme en tietänyt edes hänen nimeänsä, enkä missä hän asuu. Siitä päivästä aloin hutiloimaan töissäni, sain nuhteita useampi päivä. Tiesi miten olisi rouvatta käynytkään. Ja kaiken lisäksi tuli tytöltä kirje. Hän oli loukkaantunut, kuin en mennytkään kotonaan käymään, kuten olin hänelle luvannut. Minä en lupausta muistanutkaan. Parin päivän perästä hän kuitenkin leppyi siihen määrän, että rupesi lähettämään onnittelukortteja. Niitä tuli joka päivä. Mutta minä tein yhä työni nurin narin. Missä minä sain tunninkin teuhata, siellä oli kaikki mullin mallin. Hevonenkin sai kärsiä vuorotellen nälkää ja janoa. Joll'ei Aleksei olisi luullut, että aivoni kenties tärähtivät kovista iskuista, niin ei olisi enää rouvankaan esipuheet auttaneet, vaan olisin minä armotta saanut mennä talosta. Tuli toki loppu sillekin ajalle, sillä erään kerran tuli kortti, mutta kortissa ei ollutkaan raamatunlausetta, siinä oli pyyntö, että tulisin 'Pelastuksen Portille' sinä iltana, kello kahdeksan. Minä menin ja menin hänen kotiinsa. Vanhukset syleilivät minua ja itkivät ilosta."

"Pahaa aavistaen oli isä samana iltana pukenut ylleen kello yhdeksän, kuin ei tytärtä jo kuulunut kotia, ja mennyt ulos. Rappusien juuressa oli tytär maannut kädet ristissä, silmät auki."

"Eräs nais tuttava oli ollut vieraisilla heillä ja tytär oli lähtenyt saattamaan tuttavaa. Paluumatkalla tulivat merimiehet vastaansa. Yksi heistä otti väkisin tytön käden kainaloonsa ja kun tämä yritti huutamaan apua, rupesivat miehet laulamaan. Ihmiset, joita ensin osui tulemaan heitä vastaan, välttivät jo ajoissa toiselle puolelle katua ja joka ei välttänyt luuli että tyttö oli humalassa kuin ei kyennyt omin voimin kävelemään. Syrjäkadulle tultua ei ollut enää toivon kipenääkään..."

"Ja sitte me tapasimme toisemme usein, ja sitte Hanna rakastui minuun. Minä lakkasin hutiloimasta... Nyt tiedät mitä ei kukaan muut, paitsi he, tiedä. Se saatiin pysymään niin salassa."

"Rouvalle sinun pitäisi kertoa..."

"Annetaan olla. Mikä on tapahtunut se on tapahtunut. Se olisi pitänyt kertoa silloin, että olisi saanut pahan mielensä takaisin... Katsos nyt, mitä varten minä kampaan hiukseni otsalle."

Simo lykkäsi kehärät ylös. Pitkä ja syvä arpi kulki ohimoiden päällitse, lähellä hiuksien rajaa.

"Kyllä on ollut kova isku."

"Niin sanoi lääkärikin ja ihmetteli, ett'en paikalla kykertynyt... Mennään maata. Tällä lyhyellä ajalla olen jo sinusta oppinut iltauniseksi."

Hetkisen kuluttua oli huoneessa hiljaa. Ei kuulunut kuin tasainen hengitys ja hopeakellon raksutus.

* * * * *

Meni ylihuominen päivä, meni yhdeksän muutakin päivää, mutta kivensärkijä ei laahannutkaan itseään Kalastajakadun kauppapuotiin, ei koko kadullekaan. Topias oli kummissaan ja harmissaan. Moinen muistamattomuus ja leväperäisyys vivahti hänestä hiukan niinkuin epärehellisyyteen.

Simon kautta tuli asia tiettyviksi talonpuolellakin. Eräänä päivällistuntina tulivat isäntä, Johanna ja Simo puotiin.

"Mennään nyt edes onnenkokeiksi hakemaan niitä pois," virkkoi ensin mainittu. "Tottahan edes turkit..."

"Menkää niin," käski Simo, "mutta minä olenkin unhottanut sanoa, ett'ei tuo laps'kulta edes tiedä missä se kunnonmies, se pitkä roikale, asuukaan."

Simo nauroi tyrskien.

"Laps'kulta, voi laps'kulta sinua."

"Älä nyt hopota niin paljo." Johanna koetti näyttää vakavalta. "Sano, isä, mitä me nyt teemme?"

"Mitäs me teemme? Hautaamme naurulla..."

Topias sattui samassa katsomaan ulos. Kadulla näki hän poliisin, poliisilla oli mustat kulmakarvat ja pulska poskiparta.

"Tuo tietää, missä hän asuu." Topias hyppäsi kadulle ja huusi poliisin sisään.

"Tiedättekö," kysyi hän sitte, "missä se mies asuu, joka syksyllä vartioitsi minun hevoistani kirjakaupan kohdalla?"

Poliisi koetti parhaan perään muistutella, vaan ei saanut tapauksen päästä kiinni.

"Minkälainen mies hän oli?"

"Pitkä kuin humalistosalko; vähä vaatteita yllä ja kasvoissa arpia."

"Ahaa!" Poliisi muisti asian kuin eilisen päivän. "Mitä se veitikka on jo ennättänyt tehdä?"

Topias kertoi järjestyksessä kivensärkijän teot, tunnollisuudet ja kunnottomuudet. Poliisi tuli rauhattomaksi niinkuin olisi seisonut neuloilla.

"Voi veitikas! Tulkaa nyt kanssani. Voi vanha veitikas!"

Toiset jäivät puotiin; Topias lähti poliisin kanssa. Tunnin kuluttua palasi hän, pyyhkien kylmää hikeä otsastaan.

"Mitä minä jouduin näkemään ja kuulemaan!" Topias veti hiuksiset kellonperät taskustaan pöydälle. "Siinä on kaikki mitä sain takaisin, nekin menivät poikki, mutta sainpa kun sainkin ne pois paholaisen luolasta, parhaat toki sain pois. Minua oikeen viluttaa..."

"Nuo vitjat ovat Helan tekemät. Täällä on kuumaa kahvia. Hanna keitti tällä ajalla. Juo, että lämpenet", pyysi Simo.

"Vai ovat ne Helan tekemät." Johanna otti vitjat käteen. "Minä jatkan ne, niin hyvin kuin vaan taidan."

Juotua kahvia kertoi Topias:

"Tiellä jo poliisi ilmoitti minulle, että se mies, se kiviensärkijä on tuonoin astunut vankilan portista ulos. Silloin minä jo pelkäsin jatkaa matkaani, mutta menin yhtä kaikki. Ja me tulimme suureen kivirakennukseen. Mustia miehiä, mustia naisia tuli vastaamme joka sopessa, joka nurkassa. Kaikki he kävelivät horjuen, kaikilla heillä oli pistävä katsanto, kaikki he haisivat paloviinalta. Käännytään pois, sanoin minä poliisille, sillä minua pelottaa tämä talo ja tämän talon ihmiset. Täällähän on erillaista kuin.. Mies ei saa koskaan pelätä, vastasi poliisi; käykää kanssani vaan... Me nousimme rappuja ylös aina kolmanteen kerrokseen. Sitte pysähdyimme ja poliisi rupesi jyskyttämään nyrkillä oveen. Ryskytykseen vastattiin kiroomalla, vinkumalla. Poliisi löi yhä kovemmin, uhaten särkeä sapelilla lukon, joll'ei paikalla avattaisi. Vanha akka, jolla oli silmät kuin koiralla, avasi kiroten oven eteemme. Tulkaa pois Herran tähden, sanoin minä poliisille, mutta hän tuuppasi minut edellään huoneesen. Kaksi miestä makasi lattialla, kiviensärkijä ja hänen kierosilmäinen kumppaninsa. Turkkia, saappaita ja kelloa ei siellä ollut missään; siellä oli vaan viinaa, viinaa ja tunkiota ylt'yleensä. Koiransilmäinen akka kiroili ja haukkui meitä. Hän käski meitä tappamaan itsensä, paistamaan hänet elävältä. Oi, voi, hän käski meidät syömään silmät hänen päästään. Poliisi tarkasti huoneen. Hän nosti yhtä likaista ryysyä, laski toista ja helisti kolmatta, kakluunin tuhvasta löysi hän kellon; hän näytti sitä minulle. Ei se ole minun kelloni, sanoin minä, minun kelloni oli umpikuorinen ankkuri. Sitte minä katsoin taakseni. Mustia ihmisiä oli tullut tungokseen asti avoimen oven eteen. Tulkaa pois, tulkaa Herran nimen tähden pois täältä, sanoin minä poliisille ja törmäysin samassa mustaan joukkoon. Kauhean pitkä mies sattui eteeni. Miehellä oli silmät, odottakaas, akalla oli silmät kuin koiralla, niin jo muistan, miehellä oli pikkaiset, naskalimaiset silmät, semmoiset kuin tiikerilläkin. Ja hänellä oli nuo vitjat kaulassa. Tuolla on minun kelloni, sanoin minä ja tartuin vitjoihin. Linkkuveitsi, tavallinen kääntöpää, tuli liivinlakkarista eli mistä lie tullutkaan ulos. Mies pihahti ja iski kyntensä rintoihini. Mutta minä räimäsin hänet toisella kädelläni aina kolmannen oven alle yhteen mykkärään, toiseen käteeni jäivät vitjat. Ja sitte minä lähdin. Minä tulin kuin Jumalan tuuli, aina kahdella hypyllä raput. Taakseni en katsonut ennenkuin kadulla, En minä osaa sitä puhua, mutta semmoista en minä ole nähnyt maailman päivinä."

Korvat hörpässä oli Simo kuunnellut Topiaan kertomusta.

"Nyt kirjoitat kotiisi," sanoi hän, nauraen että oli tukehtua, "ja mainitset kirjeessä kaiken tuon. Olen varma, että Helka heti pyörtyy ja Martta ja Tapani sairastuvat keltatautiin. Parannuttuaan tulee Tapani tänne kaupunkiin, vankkureilla ja luokkavaljailla viemään kotiin sinua, laps'kulta!"

"Älä nyt ijäksi." Johanna taas kielsi, töin tuskin voiden itsekään hillitä nauruaan.

Isännän kellossakin oli sama ääni. Huolimatta Topiaan vakavuudesta nauroi hän:

"Helpolla siitä asiasta löytää hyvänkin puolen. Mies oli kaikissa tapauksissa tunnokas, armelias mies. Olisi hänen sopinut ajaa hevosella tuohon oven eteen ja kauppias olisi kiltisti nostanut rekeen kahvia, nisujauhoja, sokeria... Epäilemättä!"

"Kuinka teissä on miehiä ilvehtimään." Johanna oli pannut vitjat kaulaansa ja tuli ihan Topiaan lähelle. "Mene saattamaan Simoa ja ostakaa sitte yhdessä sinulle uusi kello. Minä olen niinkauan puodissa."

Ottaessaan rahaa lompakkoon, päivitteli Topias:

"Ei se kipeä, mutta se häpeä. En pitänytkään silmiäni auki, vaikka Tapani niin moneen kertaan varoitti ja takoi päähäni:

"Tule jo, jok'ei katso silmillään, katsokoon kukkarollaan."

Illalla tuli poliisi puotiin, kirjoitti kellon numeron muistikirjaansa, kyseli saappaiden ja turkkien tuntomerkit. Toruttuaan kauppiasta aika lailla siitä ett'ei tämä heti ilmoittanut asiasta poliisille, meni hän pois, päätellen mennessään:

"Veitikas! Mitä otti ja teki! Mutta sitte minä olenkin Matti, jos en ennemmin tai myöhemmin tuo niitä käteenne. Vanha veitikas! Sitte syö kissa kauroja, jos en tuo. Voi...!"

Vasta nyt selvisi Topiaalle kiviensärkijän viisas kavaluus. Markan terävät hampaat ja kahdenmarkan lovi eivät myöskään olleet sattumia. Rahat olivatkin samat. Myöntää täytyy, että mies oli viisas ja kavala, mutta kaikessa viisaudessaan ja kavaluudessaan tuhma, sangen tuhma...

Onnistuukohan poliisi käsittämään ne? Tuskin. Simolla lienee oikein. Hyvää huomenta niille saa sanoa, niin turkille ja saappaille kuin kellollekin.

Pitikö asia salata kotiväeltä? Ei. Ilmi se kerran kuitenkin tulee.

Topias haki puodista paperia ja rupesi kirjoittamaan kirjettä Helalle. Kirjoitettuaan kaupastaan kuinka se yhä paremmin alkaa kannattamaan, ilmoitti hän myöskin saaneensa jo maksaa ensimmäiset oppirahat, kuin lainasi epärehelliselle ihmiselle kellonsa, vaatteita ja pienen summan rahaa.

VIII.

Talvi oli mennyt ja päivät olivat jo keväisiä.

Tähän asti ei Topias ollut tuntenut ikävää nimeksikään. Tointa ja työtä oli hänellä puuttumatta. Varhaisina aamuhetkinä lueskeli hän kirjoja, joita Johanna hänen luokseen toi, päivillä oli hän kauppiaana puodissa, emäntänä ja piikana kotonaan. Mielensä oli pysynyt kiinnitettynä aineellisuuteen, käytännöllisyyteen. Pääkirjan numeroilla oli ihmeellinen lumousvoima silmiin, mieleen.

Mutta kevät teki muutoksen. Päivät, jotka olivat ennen joutuneet iltaan pian kuin puro putouksessa, alkoivat tuntumaan pitkiltä ja pääkirjan numerot menettivät ihmeellisen lumousvoimansa. Ajatukset katkoivat aineellisuuden kahleet ja puodilla, kaupanteolla ei ollutkaan enään suurta arvoa. Topias koetti ajatuksiaan vangita, mutta ei voinut. Jos niitä toiselta viereltä solmesi pääkirjaan, niin toiselta jo mennä viuhkittivat järvelle, kummipojan kehdon viereen ja Helan kamariin. Monta puuta, monta kiveä, monta mätästä, joiden olemassa oloa ei hän ennen ollut huomannutkaan, keksivät ajatukset istumasijoiksi itselleen, levähdyspaikoiksi lennolleen.

Kevätpäivä oli illassa, aurinko alenemaisillaan.

Luettuaan rahat, päivän sisääntulot, otti Topias pääkirjan tiskille, kirjoitti numerot kirjaan. Kauppa oli käynyt vilkkaasti kaiken päivää, tuskin puolta tuntia oli puoti ollut tyhjänä. Kuka jätti markan, kuka kaksi ja niin korkeni summa yli yhdeksänkymmenen!

Tukkukauppias ja Simo olivat kehoittaneet häntä laajentamaan liikkeensä ja muuttamaan keskikaupunkiin. Mutta Johanna oli kieltänyt kovasti ja samassa saarnannut tyytyväisyydestä ja ahneudesta. Mitäpä jos ei huolisikaan Johannan kielloista? Mitäpä jos laajentaisi liikkeensä ja muuttaisi valtakaupunkiin...? Pääkirjan numerot muuttuivat; yhdeksänkymmentä markkaa suureni yhdeksäksisadaksi markaksi!

Vieterikello oli vaiti; aurinko paistoi huoneesen oven pienistä ruuduista. Nojaten kyynäspäillään tiskiin katseli Topias yhä kirjaan. Hänen huulensa menivät hymyyn, sillä kopeat numerot samenivat, himmenivät ja niitten sijassa näkyi pitkäripsiset silmät!

"Vielä ei ole päivä lopussa, vielä voisi yksi ja toinen käydä kaupoilla, mutta minun mieleni on sairas ja ruumiini veltto. Kyntäminen tai halkojenhakkaaminen olisi minulle nyt hyvin terveellistä."

Topias korjasi kirjan ja rahat, pani oven salpaan ja meni ulos. Lumi oli roskana ja räystäiltä lorisi vesi. Meren valkoiseen vaippaan oli aurinko hioittanut sinisiä pilkkuja. Tuulikin oli pehmeätä, tuoreelta ja makealta tuntui huulissa. Valtakaupungissa se ei olekaan semmoista; siellä on tuulessa asfaltin hajuakin... Mutta täällä, Kalastajakadulla, se on puhdasta, etenkin kuin tuulee tuolta mereltä, kuten nytkin. Ja meri, sehän on kuin Korsijärvi. Kenties jo tulevalla viikolla sulaa järvi ojan suusta, Tapani vie siihen rysiä ja niitä käy kokemassa tietenkin Helka!

Taas näki Topias tuliset silmät pitkine ripsine.

"Minä menen Johannan luo, ehkä ikäväni sitten..."

Johanna tuli häntä ovessa vastaan, ilon, onnen taivas silmissä.

"Hyvä että tulit, aioinkin juuri tulla..."

"Minua vaivaa koti-ikävä. Ikävöin järveä, poikaa..."

"Laps'kulta!"

"Jos menisin viikoksi, kahdeksi kotiin."

"Laps'kulta!"

"Ei minun pääni yhtään kiellä, vaikka lähden huomenna."

"Laps'kulta!"

"Nähtyäni järven, pojan ja ... pitkän matkan."

"Kirjoita Tapani tulemaan vankkureilla ja luokkavaljailla."

"Naura vaan, parempi katsoa nauravan suuhun kuin... Sinulla on silkkiliina päässäsi, minne...?"

"Mennään Simoa vastaan."

"Näin aikaiseen!"

"Tänään hän tulee aikaisemmin. Eikö hän ole puhunut sinulle..."

"Ei Simo enää kykene mitään järjellistä puhumaan. Hän on niin onnellinen."

"Onko hän niin onnellinen?" Johannan haaveellisissa silmissä oli verraton riemu. Hän tarttui Topiasta paksuun peukaloon kiinni. "Onko hän niin onnellinen? Sano!"

"On, on. Onnellinen on sulhasesi."

"Huomenna on kihlajaisemme."

"Tule sitte, kultanen!"

He kävelivät puolittain kiirehtimättä. Topias lupasi kirjoittaa Helalle, että jättää kaupunkiintulonsa tuonnemmaksi, häiksi. Tapani ja Perttu voivat tulla maata myöten, Helka ja Topi junassa, päivää, kahtakin ennen. Jakaisi vaan odottaa...

"Kuukauden. Simo tietää jo mitä rengin leipä maistaa. En minä anna hänen olla kauemmin kenenkään käskettävänä." Johanna tuli lähemmäksi, loi kauniit silmänsä Topiaasen ja likisti paksua peukaloa. "Sinä sanoit hänen olevan niin onnellisen. Älä lue sitä minulle viaksi" -- ääni muuttui hiljaiseksi -- "mutta minä olen ylpeä hänestä ... ja sinusta! Oi, minä olen ylpeä kaikista teistä, joiden seurassa hän on kasvanut. Tiedätkö, toisinaan on Simo juuri niinkuin sinä."

"Kaikki me olemme ylpeitä Simostakin. Marttakin sanoi jouluna..."

Topias keskeytti lauseensa ja hiljensi äkkiä askeleitansa. Heidän kohdallaan kadun toisella puolella, oli kolme pientä poikaa kuumassa käsikähmäkässä keskenään. Kaksi isompaa näkyivät olevan liitossa, joten pienin taisteli ylivoimaa vastaan. Pieni urho, joka torjui lyöntejä ja antoi lyöntejä, oli Josu. Päättäen sanoista, joita kahakassa vaihdettiin yhtä tiheään kuin iskujakin, oli riidanaiheena joku löytö, josta liittoutuneetkin vaativat osaa. Topias kiirehti apuun ja kehoitti poikia:

"Sopikaa riitanne."

Ahdistajat tekivät aselevon ja suurempi alkoi selvittämään riidan syytä. He olivat nähneet lakritsipyssyn kadulla ja lähteneet yhtä haavaa kaapaisemaan sitä, mutta Josu oli vikkelin ja ennätti ennen.

"Vaikka on pienin."

Mitäpä tuo pienuuteen kuului? Vaikka onkin pienin niin on semmoinen jehu! Tahtoo nytkin pitää yksin kaikki, vaikka jakaminen olisi vaan oikeus ja kohtuus, koska se kaikin nähtiin.

"Kuinka te sen kaikin näitte?" virkkoi Josu, sovittaen itseään parempaan puolustusasentoon; "edellänihän te kävitte."

Topias uskoi jo totuuden olevan Josun puolella, mutta toinen velikulta tokasi:

"Jos me edellä olisimme olleet, kuinka me sitte olisimme nähneetkään?"

"Että löysit..."

"Kun olin niin hullu, että sanoin."

"Sama mieskin; sinä nyt olisitkin..."

"Sama jehukin; sinä nyt vaan..."

Huomattuaan asian haarat ristiriitaisiksi, rupesi Topias rauhanvälittäjäksi. Hän sanoi osaa vaativille.

"Tyydyttekö siihen, että minä annan teille kummallekin viisi penniä ja te sitte puolestanne annatte Josun pitää löytönsä?"

"Tyydymme; tuohipäitähän olisimme, joll'emme..."

"Oikeita nautoja olisimme..."

Topias antoi rahan kummallekin pojalle ja kysyi samassa:

"Ja oletteko nyt sopumiehiä?"

"Olemme. Hyvä Jussi minä olenkin!"

"Enkä minäkään ole mikään paha Paavo!"

"Uskon minäkin sen. Lakritsi vaan on ylen makeata ja... Tule Josu huomenna käymään minun puodissani Kalastajakadulla. Minulla on asiata sinulle. Tule siihen puotiin, jonka päädyssä on tuuliviiri."

Kertoen Johannalle syksyistä kohtaustaan Josun kanssa, jatkoivat he taaskin matkaansa kiirehtämättä, mutta Simo ehti jo hyvän matkan heitä vastaan. Topias tervehti häntä suorin sanoin ja runolla:

"Sinäpä ehdit häistä läksiäisiin... Sulhanen suuressa onnessa, etsivi, rientävi, löytävi..."

Simo siitä nauramaan:

"Luetko arkkiveisuja, vai osaatko omasta päästäsi. Hitoissa! Ei täällä muut kauppiaat ainakaan runohengestä rikkaita ole."

Topias aikoi vielä jatkaa Maan kyyhkysestä ja öljypuun lehdestä niinkuin sulhasen ja morsiamen vertauskuvista, mutta ei voinut naurusta hänkään.

"Hupeloita me ihan olemme", Johanna koetti hillitä nauruaan. "Ei olisi liikaa, vaikka ihmiset osoittelisivat sormillaan meitä."

"Sano, että olemme hupsuja ja sano että osoittelevat varpaillaan meitä, en minä välitä rahtuakaan. Miksi en nyt saisi nauraa ja olla iloinen? Huomenna on minulla vapaapäivä, kentiesi ensimmäinen vapaapäivä ijässäni. En ole herrastanut, en ole vetelehtinyt päivääkään, niin pitkälle kuin itse muistan taakse päin vuosiani. Onko liikaa, jos nyt olen hupsu? Lue, Topi, veisujasi, olkoot sitte arkista tai omasta päästäsi." Simo otti käsivarrelleen Johannan, huolimatta kadullakulkijain uteliaista silmäyksistä.

Aamulla tuli Josu puotiin. Topias ja Simo tutkivat hänen tietojaan. Poika osasi kirjoittaa ja laskea lukua kuin kruununsihteeri. Kun hän oli suorittanut kymmenmurto-esimerkin, kysyi Topias:

"Oletko käynyt koulua?"

"Kävin minä kansakoulua..."

"Kauankin?"

"Yhden päivän, tuntia vailla sekin."

"Kuinka sanoit? Yhdenkö päivän vaan?"

"Minä en tykännyt koulusta eikä koulussa tykätty minusta, ei alussakaan. Siellä tuli heti riitoja ja sekaannuksia, tuli jos jotakin."

"Kuinka sinä sitte osaat..."

"Minä opin kotoolla sen minkä Maiju oppi koulussa, laskennossa menin hänen edelleenkin."

"Onko Maiju vielä koulussa?"

"Ei, hänen täytyi mennä palvelemaan kuin äiti kuoli... Maiju oli jo viimeisellä luokalla."

Josu tuli perin toiseksi mieheksi puhuessaan Maijusta. Ilveellinen puhetapa muuttui tunteelliseksi, puoli kesyttömille kasvoille ilmaantui lapsellisen hellyyden värähdyksiä.

"Ja Maiju on sinun kultamurusesi." Topias tarttui takintapaisen vaatteen kaulukseen. "Kuka on isäsi?"

Josun sydän meni syrjälleen, silmät katsoivat alas lattiaan ja siitä oveen. Takintapainen vaatteen kaulus oli vähällä jäädä pitelijän käteen.

"Minne sinulla on niin kiire? Mitä tuolla ulkoolla teet?"

"Mitä milloinkin, kuta kulloinkin. Enimmäkseen olen vapaana miehenä."

"Seiso nyt siinä."

Topias ja Simo poistuivat toiseen huoneesen. Molemmat olivat mieltyneet poikaan. Poika oli katsonut karttamatta, silmät olivat viisaan näköiset. Mitä hänellä oli pahoja tapoja, ne olivat päällä, näkyvissä. Harjailee vaan, niin tulee hyväkin...

"Ja tuo puolivilli näkö katoaa saippualla, vedellä ja ravitsevalla ruo'alla. Ota Josu puotipojaksesi, mutta kamita se kruununsihteeri, niin ett'ei katso taakseen koko Kalastajakadulla."

"Älä veikkonen syyttä suotta..."

"Jonkin kolttosen hänkin sinulle tekee, kuten..."

Kello samassa kilahti ja Topiaan oli meneminen puotiin.

Josun kohtalo oli nyt päätetty. Topias käytti häntä suutarin ja räätälin luona, osti pienen sängyn, pöydän ja tuoleja varastohuoneesen. Johanna toi pöydälle kukkia, satukirjoja, Simo kuvia, leikkikaluja.

Ja Topiaan koti-ikävä meni sitä tietä, sillä Josusta sai hän ilon ja surua, vieläpä runsaasti molempia. Vapaan katuelämän vapaista sukkeluuksista ja nokkaviisauksista ei poika heltinytkään niin vähällä harjaamisella kuin luultiin. Maata selkimäseljällään tiskillä ja siinä maatessa syljeskellä kattoon oli yksi hänen mielitehtäviään. Joskus ehätti Topias puotipoikansa pitämässä leikkiharjoituksia sillien kanssa. Sillit olivat asetetut tiskille riveihin, pintooneihin, kullakin neljä tikkua jalkoina ja nuppineula ratsastajana. Ilveileminen oli Josun heikoimpia puolia. Jos ei ostaja ollut ikäihminen tai muuten erin vakava ulkomuodolleen ja jos Josu sai vapaasti menetellä niin luki hän kauppojenalkajaiseksi "hospodipomiloon" asianomaisine sormiliikkeine, kauppojentekijäiseksi näytti hän mielellään jonkun sirkuskonstin, joko sitte nostamalla molemmat jalat niskan taakse tai, katsojan suureksi hämmästykseksi, puhaltamalla kymmenpennisen kämmeneltään näkymättömiin.

Vaarallisimmiksi pahennuksiksi tulivat entiset kumppanit, vapaat miehet. Kalastajakatu näkyi äkkiä tulleen katupoikien luvatuksi maaksi. Topias Yli-Tuomon puodin lähellä niitä oli aina, aamua varhain, iltaa hiljaan. Siinä he söivät, siinä he joivat, siinä oli heidän hyvä olla. Puotiin puhuttiin viheltämällä, yskähtelemällä, viittoilemalla. ainoastaan rohkeimmat uskalsivat tulla sisään tervehtimään Josua, onnenpoikaa. Vainu oli heillä ihmeen tarkka, mutta sattui sentäänkin, että se petti ja kauppias olikin itse puodissa. Mutta rohkealla olikin sillä kerralla asiaa, hän kaupitsi kissankultaa ja harakankiviä.

Josukin oli monenmuotoisissa asioimisissa heidän kanssaan. Yhdelle oli hän velkaa korvatillikan, toiselle nyrkkilyönnin, kolmannelle molemmat, hypätä ulos kadulle ja maksaa velkansa korkojen kanssa oli minuutin työ.

Topias oli avutoin, hän torui Josua, käski isällisin sanoin poikia asettamaan leirinsä muuanne, turhaan molemmat. Pojat olivat paatuneita velikultia ja Josu ei voinut luonnolleen niin mitään.

Mutta Simo keksi keinon. Hän toi Aleksein puodista pitkän rottingin, piti sillä erään kerran havaannollisen näyteluennon, mitenkä menetellä poikien kanssa. Se vaikutti silmin nähtävästi. Josun entiset kumppanit ihan kiersivät Yli-Tuomon puotia.

Helalta tuli kirje, vastaus hääkutsuun. Johanna näki posteljoonin poikkeavan puotiin ja hän tuli kuulemaan, lukemaan kirjettä. Topias oli nyrpeällä mielellä, sillä hän juuri pääsi pauhaamasta Josua.