Part 2

»Ystävät?» sanoi hän hiljaisella tukahutetulla äänellä. »Ei! Emme koskaan ystäviä! Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua!»

Hän veti minut tiukasti luoksensa ja aivan kuin hurmaantuneena omista sanoistaan, toisti hän ne lukemattomat kerrat, kietoen käsivartensa lujasti hartiani ympäri ja painaen huulensa poskilleni.

Päivät, jotka seurasivat, eivät olleet pitkiä. Aamusta iltaan suunnittelin vastaista yhteiselämäämme. Kuinka voisin varjella itseäni ja häntä tottumuksen velvollisuudelta? Kuinka suojelisinkaan yhdyselämäämme? Me työskentelisimme kumpikin tahollamme ja kun hän tulisi kotiin, väsyneenä ja liikutettuna vaikeuksista, joita hän maailmassa kohtaisi, kertoisi minun syleilyni hänelle, että minun luonani löytyi sydänrauhaa ja lempeyttä, minun luonani kodin lämmittävää, tyynnyttävää lepoa.

Joka aamu sain häneltä kirjeen:

»Tulethan illalla alas, niinkuin ennenkin, rakkaani?» — Ja minä tulin.

Eikö minun olisi pitänyt niin tehdä? Onko hän voittanut minut liian helposti? En tiedä; sen tiedän vaan, etten ole voinut enkä tahtonut toimia toisin. Hän yksin hallitsee sydäntäni; en tahdo teeskennellä en ole sitä hänelle sanonut, mutta olen tullut hänen luoksensa penkille, sireenipensaston juurelle.

Ja hän on sanonut, ettei kukaan ole ollut niin hyvä hänelle, kuin minä; ettei kukaan nainen ole niin suloinen, niin viisas kuin minä, ja ennen kaikkea, että hän rakastaa minua.

Hymyillen olen ajatellut, että samoja sanoja lausuvat kaikki miehet naisille, joita he ihailevat, mutta hymyilyn ohessa on jonkinlainen mielipahakin tuntunut.

»Sinä olet viisaampi, kuin muut naiset: sinä et ole toisten naisten kaltainen», sanovat he ja ilmaisevat vaan täten, kuinka ala-arvoisina he ylipäänsä naisia pitävät.

Mutta turhamainen sydän iloitsee kuitenkin jokaisesta hellästä sanasta.

Ja kuitenkaan ei parhain ole sanoissa: se on äänen sävyssä, katseessa, siinä selittämättömässä, joka meitä ympäröitsee ja joka minulle sanoo, että ainakin tänä hetkenä olen hänelle kaikki.

Naisten tapaan kysyn, kun hän kauvan on istunut ääneti, käsi ympärilläni:

»Mitä ajattelet? Minuako? Kaikkeako?» ja saan aina saman vastauksen:

»En ajattele mitään, tunnen vaan. Tunnen olentosi läheisyyttä, tuota suloisuutta, että me kaksi olemme yhdessä.»

Ja minä saatan vain painaa pääni hänen rintaansa ja tuntea, että maailma ei voi minulle suurempaa onnea tarjota.

Maljakkoni on täynnä primuloita; älkööt ne liian pian kuihtuko!

Heinäkuu.

Kaksikymmentä pitkää kesäpäivää häiritsemättömässä onnessa! Eikö minun tule olla iloinen, että elämä on tarjonnut niin paljon?

Kun kaksikymmentä päivää on kulunut, täytyy meidän erota; hänen pitää matkustaa.

Hänellä ei ole isää, ei äitiä eikä sisaruksia. Sen verran tiedän, vaan en muuta hänen elämänsä ulkonaisista piirteistä. Minä aavistan hänen mielipiteitään monissa asioissa, luulen, että hänellä on järkähtämätön tahto, mutta itse asiassa en tunne miestä, jota rakastan.

Hän sitävastoin — ah, hän saa tietää jokaisen ajatuksen sielussani, minulla ei ole mitään salattavaa enkä ole mitään salannut. Hän on herrani. Hän sanoo toisinaan, että olen arka ja kylmä, ja se on totta; mutta sekin johtuu toivosta olla hänelle mieleen. Hän ei haluaisi, että antaisin hyväilyjä tai hyviä sanojakaan enemmän, kuin mitä hän haluaisi.

Siinä suhteessa on hän sellaisen miehekkyyden perikuva, joka itse tahtoo tahtoa, eikä hän siis vastaa haaveellisia kuvittelultani.

Olin nimittäin kuvitellut miestä, joka ymmärtäisi ja ehkäpä myöskin heltyisi siitä, että nainen antaisi hänelle enemmän rakkautta, kuin mitä hän pyytäisi, mutta sellainen mies ei ole armaani.

No niin, hänen tulisi matkustaa, ja minä olisin sillä aikaa sukulaisissani maalla. — Mieluimmin olisin minä jäänyt huoneeseeni ja puutarhaani; mutta, kuinka yksinäinen ihminen onkaan, aina pitää arkimaailma lukemattomilla kahlehtivilla tempuilla hänestä kiinni, ja minä läksin, jottei kukaan kummeksisi miksi yksin olisin kaupungin pölyssä.

Mutta päivät olivat pitkät, yöt pitemmät ja epäilyksien katkeroittamat.

Muistelin nyt, että kaikkien niitten hellien sanojen joukossa, joita hän minulle oli sanonut, ei milloinkaan ollut pienintäkään viittausta yhteisestä tulevaisuudestamme. — Alituista hellyyttä, sydämellistä rakkautta, mutta tämä aina vaan nykyhetkeksi, ja se sai alussa minunkin uskomaan että tämä oli kaikki.

Itkin pitkinä, valoisina kesäöinä, jolloin epäluulo ja luottamus keskenään kamppailivat, ja väsynein ajatuksin nukahdin aamupuoleen, alkaakseni seuraavana iltana kamppailuni uudelleen.

Kun erosimme, olimme sopineet, että kymmenen päivän päästä tapaisimme toisemme jälleen sopessamme, joka minulle oli paratiisin yrttitarha, siksi että me kaksi olimme yksin siellä. Ja me kohtasimme toisemme, mutta kuinka?

Hänen otsansa oli poimuissa, huulet puserretut kapeaksi viivaksi ja katse oli ilman lämpöä. Ja minä tiesin itsestäni, että epäluulo väijyi silmissäni, jotka eivät uskaltaneet kohdata hänen katsettaan.

Pitkän aikaa seisoimme ääneti vastatusten, sitten kiedoin itkien käteni hänen kaulaansa ja painoin pääni hänen rintaansa. — Hän ei kysynyt, miksi itkin, puristi minua vain rintaansa, silitti tukkaani ja kuiskasi yksinäisiä, helliä sanoja.

Mutta tämän kohtaamisen jälkeen tiesin ja tunsin minä, että hän soljui pois luotani — pian — ja ettei minulla olisi oikeutta eikä tahtoa pidättää häntä. — Ja tieto tästä kypsytti myöskin erään päätöksen minussa.

Niistä käsityksistä, joita kasvatus oli minuun istuttanut n.k. naisellisesta arvokkuudesta, olin jo osittain vapautunut, ja viimeisenkin kiinnipitämisen halun itkin pois hänen sylissään.

En koskaan vaatisi porvarillisia oikeuksia rakkauteni vastineeksi! Sen tulisi olla vapaan lahjan. Eihän rakastaminen ole ainoastaan puoleensa vetämistä, vaan myöskin uskollisuudessa pysymistä! Jollei hän tätä ymmärtäisi, pitäisi minun koettaa olla suvaitsevainen — niinkuin sitä tulee olla rakasta ystävää kohtaan, jolla on toinen usko.

Keskikesän ja purppuranpunaisten ruusujen kuukauden viime päivinä oli ilma tukahuttava ja kuuma; pian loppuisi tuoksu ja lämpö. Hänen katseensa etsi minun katsettani arkana ja kysyvänä, ja minä tunsin, kuinka hän taisteli irroittaakseen minut sydämestään ja elämästään. Hän kyllä tulisi taistelussa voittamaan, sen tiesin, ja ääni minussa huusi: »Miksi, miksi?» Mutta mitään kysymystä ei tullut huulieni yli, köyhän ylpeänä vaikenin.

Nyt tapahtui aina, kun iltasin erosimme, että hän kiitti minua hyvyydestäni (hän ei olisi sitä tehnyt, jos hän olisi katsonut itsellään olevan oikeutta siihen) ja hän pidätti minua ja sanoi hyvää yötänsä niin hellästi — — toivoinpa melkein, että olisin ollut hänelle vähemmän rakas. Hänen olisi silloin ollut helpompi sanoa eroa tuottavat sanansa.

Mutta hetkiseksi vain saatoin kohota niin epäitsekkäisiin mietelmiin; seuraavana hetkenä katsoin lohdutukseksi sitä, että hän piti minusta juuri niin intohimoisesti, kuin hän piti.

Kun nyt kirjoittelen tätä, muistelen kaihomielin erästä tapausta, joka säilyy elämäni kultaisimpana muistona.

Ensi kertaa oli hän kanssani meillä ja minun huoneessani. En tiedä mikä häneen niin vaikutti, kun hän katseli ympärilleen siellä, mutta hänet valtasi liikutus, jota hän ei voinut hillitä.

Hän oli polvillaan edessäni, tarttui minuun kylmin, vapisevin käsin, huulten lausuessa katkonaisia, pyytävää rakkautta, rukoilevaa valitusta ja vakuutuksia sisältäviä sanoja.

Olen ylpeä, että hän rakastaa minua juuri niin, mutta minuun koski ja minua pelotti nähdä väkevää heikkona ja että hän niin oli unohtanut kaiken muun maailmassa, paitsi minut ja tunteensa. — Ja vapisevalla säälillä annoin hänelle sen ainoan, mitä saatoin antaa — viileitä, arkoja hyväilyjä, tyynnyttääkseni hänen rajusti liikutettua mieltänsä.

Elokuu.

Niin tuli emäntäni kotiin, ja hillitseminen, johon hänen läsnäolonsa meidät pakotti, oli hyvä meille molemmille.

Seurasi nyt muutaman viikon rauha, jolloin kolmannen henkilön läsnäolo — henkilön, joka lempeänä ja hiljaisesti, mutta eräänlaisella uteliaalla mielenkiinnolla tarkkasi meitä — sai meidät palauttamaan ensi aikojemme puheliaan ystävyyssuhteemme, jonka hauskuutta nyt enensi tieto siitä, että sanojen takana piili niin paljon sydämellisyyttä ja yksimielisyyttä.

Kumminkaan en tuskin tunniksikaan unohtanut, että isku sattuisi, eroamisen raskas portti tulisi sulkeutumaan välillemme.

Eikä hänkään sitä unohtanut. — Jos hän näinä päivinä puhuikin paljon enemmän, kuin mitä tapansa oli juodessaan kanssamme teetä puutarhassa iltaisin, niin tapahtui se sen vuoksi, että hän tahtoi antaa minulle mukaani — erottuamme — niin paljon kuin suinkin olemustaan muistoksi.

Vaikeata oli pidättää kysymystä: »Kuinka kauan?» joka piili jokaisessa väreilevässä sydämeni tykinnässä, mutta minä kestin sen, ja nykyisyys, tuo kiitävä, tuskinpa olemassa-oleva, koska se on jo poissa, kun siihen yrittää tarttua, sai suoda minulle harhaonnensa.

Elokuun lopussa.

Tänään on elämäni sammunut, onneni murskaantunut! Hän on matkustanut ja tuntuu, kuin kaikki tunteeni olisivat kuoleentuneet ja jäätyneet.

Pääni on kylmä ja selvä. Muistan hänen jokaisen sanansa, niinkuin en koskaan ennen ole voinut muistaa ja jonka vuoksi en ole voinutkaan antaa minkäänlaista kokonaiskuvaa keskusteluistamme.

Päivällisaikaan sain häneltä kirjeen, lyhyen, niinkuin ennenkin.

»Tule alas puutarhaan kello neljä. Minun täytyy puhua kanssasi. Rakas lapseni, voinetko antaa anteeksi?»

En tiedä miten aika kului. — Luulenpa polvillani rukoilleeni Jumalaa auttamaan itseäni ja muistan, että kyyneleeni vuotivat herkeämättä ja ilman nyyhkytyksiä.

Varmaankin olin kalpea, kun hänet kohtasin, sillä kun hän näki minut, peitti hän kädellään hetkeksi silmänsä, kuin tahtoisi hän karttaa tuskallista näkyä. — Sitten syleili hän minua ja suuteli. Hänen huulensa olivat kylmät; kuoleentunut oli kaikki ihanuus, joka meitä oli lämmittänyt; oli niin kuolonhiljaista ympärillämme.

Ja sitten alkoi hän puhua. Hänen äänensä tuntui pakotetulta ja sanat tulivat lyhyinä ja katkonaisina.

»Työni täällä on päättynyt.» sanoi hän. »Minun tulee matkustaa — matkustan tänä iltana.»

»Matkustatko?» kysyin minä. Kesken syvintä hiljaisuutta kuulin juoksevan veden ääntä, se lirisi ja kohisi korvissani ja pauhun takaa kuului oma ääneni heikosti etäältä.

Ääretön minuutti kului, ennenkuin hän vastasi. — Niin, kuinka se oli hänelle vaikeata, mutta kieleni ei totellut tahtoani antaakseni sanan lohdutukseksi.

»Sinä et voi minua seurata — — olen sidottu toiseen» — — Hän vei minut sireenimajan penkille, missä niin usein olimme istuneet. Pidellen jääkylmää kättäni omassaan puhui hän nopeasti: »Sinä et voi sitä ymmärtää, mutta niin se on — olen usein aikonut puhua tästä — — — jo aikaa sitten — mutta en ole voinut. — Minä rakastan sinua.»

»Sinä — rakastat — minua?» Kuivat huuleni antoivat sanoilleni kovemman soinnun, kuin mitä tahdoin, mutta en voinut niitä pidättää.

»Niin, minä rakastan sinua,» toisti hän. »Luuletko sinä, että janoinen mies, jolla on vaivalloinen tie edessään, voisi olla juomatta tien ohessa olevasta lähteestä vaan siitä syystä, että pelkäisi sen hämmentyvän? Sinä tulit vastaani niin terveenä ja älykkäänä; minun täytyi virkistää itseäni sinun raittiilla olemuksellasi, en voinut muuta. — Tahdon kertoa sinulle kappaleen äärettömän tavallista historiaa, tuomitse minut sitten. Tiedät, että olen yksin, köyhä olen aina ollut. Vähäinen omaisuuteni riitti tuskinpa ensi lukuvuosiksikaan. — Asuin erään lesken luona, jolla oli yksi ainoa tytär. Heidän hyvyyttään yksinäistä kohtaan täytyy minun aina kiitollisuudella tunnustaa.

»Siitä on nyt kuhmut seitsemän vuotta, jolloin kiitollisuudesta, jota silloin luulin rakastumiseksi, sidoin tyttären kohtalon omaani.»

Hän vaikeni. En voinut vielä mitään sanoa, kehotin vaan päännyökkäyksellä häntä jatkamaan.

»Pian huomasin, miten asian laita oli,» jatkoi hän, »mutta hän oli saanut sanani; en tuntenut vetovoimaa kehenkään toiseen naiseen, ennenkuin sinä laskit lumipisarasi ikkunanlaudalleni ja sitten empimättä lahjoitit seurasi minulle kevätiltaisin.»

»Sinun olisi pitänyt sanoa se minulle silloin.» ääntelin minä, »olisi ollut helppoa alussa.» — Voi miten oli vaikeata puhua: minun täytyi työntää tavut yksitellen.

»Luuletko, että meille olisi käynyt toisin silloin?» vastasi hän, »minä en sitä usko — vaan kyllä vaikeammaksi tuskat myöskin sinulle — ja sitäpaitsi unohdin minä hänet ja kaiken muun, siksi kunnes — kunnes. — Muistatko sitä päivää, jolloin sanoin sinulle, ettemme koskaan voisi olla ystäviä?»

— — Vedin käteni hänen kädestään eikä hän yrittänyt saada sitä takaisin. Hetkisen istuimme molemmat ääneti; sitten nöyrryin tomuun asti.

»Ja tahdotko nyt lähteä takaisin hänen luokseen? Täytyykö sinun täytyykö sinun jättää minut?»

Hän kumarsi päätään syvästi, kun hän vastasi:

»Hän on saanut sanani — hän ei ymmärrä, että tahdon päästä vapaaksi — hän on odottanut seitsemän vuotta. — Älä katso minuun.» jatkoi hän kiihkeästi, en voi kestää katsettasi.

»Kaikki on niin sietämättömän häpeällistä, niin äitelän jokapäiväistä — hän on antanut minulle rahaa lukujani varten — kirjojani varten, jotka olivat ainoa intohimoni, ennenkuin löysin sinut. Minun täytyy ne maksaa.»

Toisen kerran oli hän polvillaan jalkojeni juuressa; ensi kerran intohimon ihanassa huumauksessa; toisen kerran katumuksen tekijänä, pää sylissäni, jotta peittyisi häpeän puna.

Ja toisen kerran olin voimaton.

Intohimon harkitsemattomaan pyyntöön en tahtonut suostua; polttavaa häpeätä en voinut lieventää. Nyt, niinkuin silloinkin, saatoin vaan hiljaa sivellä hänen tukkaansa ja poskeansa ja säälien odottaa, kunnes mielenkuohu asettuisi.

Kesti kauvan, ennenkuin hän nosti päätään. Yhäti polvillaan, sanoi hän sitten:

»Sinä tiedät nyt että menen kurjuutta kohti. Voitko antaa minulle anteeksi, että anastin itselleni muutamia onnellisia sekunteja?»

En voinut vastata, sillä juuri silloin olisi vastaukseni tullut katkeraksi, nuhtelevaksi. Ja mitä se olisi hyödyttänyt? Hänen päätöstään ei vastaukseni kumminkaan koskaan voisi muuttaa.

Hän nousi.

»Kohta on aika erota ja minä pyydän sinua vaan muistamaan —». Ääni petti, mutta hetkisen kuluttua jatkoi hän: »pyydän sinua muistamaan, että olet ollut minulle rakkain maailmassa. Sinä et ole voinut käsittää tunteitani, niin luulen, sinä olet aina ollut kylmä ja hillitty. — Minun lohdutukseni on, että ehkäpä sinä pian unohdat —»

Tätä en voinut kestää, kohotin vastustaen käteni ja kuiskasin:

»En ole tätä ansainnut; se on hirveätä.»

Hänelle varmaankin selvisi, että hän oli tehnyt vääryyttä minulle, ja hän näki, kuinka kärsin, sillä äkkiä oli hän taas luonani ja painoi pääni hellästi niinkuin ennenkin povelleen.

»Ei, ei», sanoi hän, suudellen minua nopeasti, »olin luonnoton, sinä olet aina ollut vaan hyvä, eikä minulla ole oikeutta sanoa muuta kuin anteeksi ja taas anteeksi.»

Kirkonkello löi viisi kumeata lyöntiä, ja me ponnahdimme pelästyneinä erillemme.

Hän astui askeleen taapäin ja sanoi jäykästi:

»Minun täytyy mennä: vaadin liikoja, kun pyysin, että nyt jo voisit antaa minulle anteeksi. — Mutta sano minulle ystävällinen sana ennen kuin eroamme —». Äänensä oli tuskallinen. »Anna minun viedä mukaani toisellainen muisto jäähyväisistämme — En saata nähdä kalpeita kasvojasi ja jähmettynyttä ilmettä sinun ennen niin lempeissä silmissäsi — —»

Silloin katosi sekä heikkouteni että arkuuteni. Kärsimysten synnyttämä innostus pelasti minut hetken tuskista. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja suutelin monta kertaa hänen rakkaita, älykkäitä silmiään, jotka sulkeutuivat suudelmistani.

»Mitä sanoisin?» kuiskasin hiljaa. »Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua —»

Sinä hetkenä olisin melkein voinut toivottaa hänelle valoisata elämää, mutta sehän olisi ollut pilaa.

»Mene nyt,» lisäsin minä, »nyt saatan antaa sinun mennä.»

Hän suuteli, sanaakaan sanomatta, käsiäni ja meni.

Tulin huoneeseeni. Tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi kohdannut jotakuta toista, niin vähän minä tunsin. Ja vielä nytkin tätä kirjoittaessani, kun uusi päivä on koittanut, en tajua itsestäni enempää, kuin jos olisin täysin jäätynyt.

Kaikki on niin kylmää, selkeätä ja läpinäkyvän tyhjää — — Ei löydy niin mitään koko avarassa maailmassa.

Syyskuu.

Minulle on sanottu, että on olemassa hermo, joka on niin tärkeä, että pieninkin kosketus siihen tuottaa häiriötä elimistön toimintaan, ja jos se joutuu kovaan puserrukseen, taukoo sydän lyömästä, keuhkot elämää tuottavaa ilmaa imemästä. Katse käy sameaksi ja aivot työskentelevät umpimähkään.

Niin oli minun laitani monta päivää hänen lähtönsä jälkeen.

Voi niitä pitkiä, mustia öitä, jolloin katkera epätoivo ahdisti sydäntä, jolloin kyyneleet vaan polttivat, tuottamatta apua.

Puhutaan kyynelten lohdusta, kyynelten virkistyksestä.

Sillä tarkoitettanee — kyyneleitä, millä kuollutta itketään.

Mutta ken suree sitä, joka on poispyyhitty, hävitetty omasta elämästä, hänelle ei löydy katkerampaa tuskaa kuin yksinäiset kuumat kyyneleet, jotka polttavat ja kuivettavat mielen ja kärventävät tyysten kaikki hyvät tunteet.

Vasta aamulla vaivuin hetkiseksi raskaaseen horrostilaan ja koko päivänä oli vainen yksi ainoa valoisampi hetki.

Kun heräsin, en ensin tiennyt muuta kuin että aurinko paistoi ja kukkia oli maljakossa.

Mutta seuraavassa hetkessä tuli tuska taas painostavana ja siitä oli mahdoton päästä — ja se lamautti kokonaan toimintatahtoni.

Ja päivät olivat niin pitkiä, pitkiä!

On niin väsyttävää kärsiä, väsyttävää tuntea; niin sanomattoman väsyttävää kaihota ja kummeksia, kun vastausta ei kuulu ja kaiho ei mitään auta.

En uskaltanut katsoa hänen ikkunaansa. Kerran yritin, ja vieläkin kauhistun muistellessani hurjia ajatuksiani elämiseni mahdottomuudesta ja sitä tuskaa, joka painoi minut maahan rukoilemaan ihme-työtä, jota ennen leikilläni olin sanonut toivovani, mutta jota nyt en kuitenkaan uskonut tapahtuvaksi.

Toisinaan olen sydämessäni äärettömän katkera häntä kohtaan, joka anasti itselleen rakkauteni ja sitten jätti minut.

Vaan en kauvaa. Kesken kurjuutta tunnen selvästi, kuinka on parempi tuhlaten lahjoittaa pois olemuksensa parhaan aarteen, kuin ettei koskaan tulisikaan tilaisuuteen lahjoittamaan.

Kurja kiusaus hiipii myöskin usein mieleeni. — Olisihan voinut tarjota hänelle ne rahat — jotka hän oli velkaa sille toiselle — Parempi mikä hyvänsä, kuin olla ilman häntä. Parempi jos olisin rukoillut häntä, ettei hän jättäisi minua, olisin kiusannut, houkutellut häntä, olisin antanut hänelle kaikki, silloin olisi hänen ollut pakko jäädä luokseni.

Mutta kun hän kertoi minulle kohtalostansa, ei pälkähtänyt mieleenikään ostaa hänet vapaaksi, ja se vaisto oli oikea.

Rahavelka olisi kyllä voinut tulla korvatuksi, mutta seitsemän vuoden uskollista hellyyttä ja kärsivällistä luottavaa odotusta ei koskaan voisi kullalla maksaa.

Kysymykset ja mietteet risteilevät yksitoikkoisessa kiertokulussa. Minä alan ja lopetan samalla tavalla, päivät pääksytysten.

Hän ei rakasta tuota toista; minun kanssani olisi hän voinut tulla onnelliseksi, ajattelen ensin — mutta sitten:

Onko kenelläkään oikeutta tulla onnelliseksi rikotun lupauksen kautta?

Voipiko sitä tullakaan onnelliseksi, kun saavuttaa onnensa toisen onnen kustannuksella? Ei, mutta nyt olen minä onneton, tuo toinen saavuttaa onnensa minun ja hänen kustannuksella. Voipiko siis tuo toinenkaan tulla onnelliseksi?

Eikö hänen olisi pitänyt esittää asia hänelle ja antaa hänen päättää? — — Ei, ei, seitsemän vuoden uskollisuus ja miehen sana painavat toisessa vaakalaudassa, minun onneni toisessa, ja se ei voi nousta niitten tasalle.

Sydämeni lemmitty, tee niinkuin muutkin. Syö, juo, tee velvollisuutesi, ajattele vähän äläkä tunne mitään; toimita lapsia itsellesi ja kuole!

Ja kuitenkaan en saata muuta luulla, kuin että sinä vuosien vieriessä jäät yhä enemmän yksin. Minä näen sinut yksin lukuhuoneessasi; älykkäät silmäsi ovat väsyneet ja sinä nojaat pääsi kättäsi vasten.

Ehkä muistelet minua joskus, sillä unohtaa et sinä minua voi, olen siksi paljon rakastanut sinua.

Tiedän kyllä, että suruni kerran tyyntyy, ehkä piankin; tiedän, että ihminen unohtaa jo ennenkuin tahtookaan. Tiedän, että elämä tuo mukanaan monenlaisia velvollisuuksia, monenlaisia hommia, kunnes vanhuuden tautinen hämäryys viimein päättyy lepoon.

Tiedän edelleen, että monet, jotka ovat tulleet yhteen rakkaudesta, eroavat vihassa ja että vieläkin useammat pysyvät yhdessä tottumuksesta ja veltosta välinpitämättömyydestä. Tiedän, kuinka vähän aikaa lemmen intohimo kestää, tiedän sen; tiedän tuon kaiken; — mutta mitä se auttaa, kun tunteet ovat nuorekkaat ja haavaa kirveltää?

Lokakuu.

Huokausten kuukausi.

Sade pärskyi ikkunoihin ja virtasi ränneistä ja katoilta; ei ainoatakaan häiritsevää auringonsädettä näkynyt leikkimässä lattian valkeilla laudoilla. — Olen ollut sairas ja emäntäni on hoitanut minua näppärän keijukaisen tavoin. Aavistiko hän syyn tautiini, sitä en tiedä: emme puhuneet siitä. Julkisesti kutsuttiin sitä influensaksi.

Olen jälleen ollut pystyssä muutaman päivän. — Puutarhan viimeinen kukka on lasissa vierelläni: se on märkä ja paleltunut orvokki, jossa enää on tuskin mitään jälellä kesäistä tuoksua ja eloa.

Eilen menin päättävästi ikkunaan. Vastapäätä olivat uutimet lasketut alas, kukaan ei siellä asunut. Näin edessäni tuon tyhjän huoneen, ilman kirjoja, ilman papereita, huonekalut jäykästi seiniä myöten — ilman häntä!

Kyyneleeni vuotivat, mutta en enää rukoillut saada häntä jälleen nähdä, en enää rukoillut onnea.

Huolimatta toiveista, haluista ja kaipuista kulkee elämä säädettyä rataa. Se oli minun kohtaloni, että hänen tiensä koskettaisi minun tietäni.

En viipynyt kauvaa ikkunan ääressä, vaan menin takaisin nojatuoliini pesän luo, jossa tuli räiskyi ja lämmitti. Kirkas liekki tervehti minua niin lämpimästi tullessani ikkunan kylmyydestä, ja ensi kertaa kesän jälkeen tunsin vähäistä mielihyvän tunnetta. Se oli vaan heikko heijastus häviämättömästä elämänhalusta, joka intohimossa nousee huippuunsa ja joka ei sammu, ennenkuin sielun ja ruumiin tuskat ovat hävittäneet kaikki fyysilliset voimat.

Päivemmällä tuli minua tervehtimään naimisissa oleva ystävättäreni ja nuori rouva, jolla oli odottava katse.

Ystävättäreni tukeva kukkeus muistutti daaliata, jonka säännöllinen, kehittynyt kukanterä on porvarillisen hyvinvoinnin perikuva. Hän säälitteli minua, sanoi että näytin kalpealta ja että lepäsin niin heikkona tuolissani. Ilahuttaaksensa minua kertoi hän hullunkurisia tapauksia kodistaan ja lastenkamarista.

Toinen istui aivan ääneti vieressä; hänellä ei ollut sellaisia kokemuksia, ja kun katsoin häneen, huomasin, että odottavaa katsetta ei enää ollutkaan, vaan että silmät sumenivat, kun tuli lastenkamarista puhe. Hän oli siis toivonut lasta — niin, niin, — — olihan se kyllä parasta, mutta aivan samaa en tosin ajatellut, kun ensikerran hänet näin.

Raikkaan lumen tuoksu tuli toisen nuoren iloisen naisen mukana huoneeni riutuvaan ilmastoon. Se sai minut väsyneesti kummastelemaan, kannattiko todella kärsiä niin paljon, kun voisi ottaa sattumalta itselleen miehen ja tulla tyytyväiseksi, niinkuin hän. — Voisihan siis elämä muodostua siedettäväksi kylläkin, jos vaan ottaisi sen, mitä tarjolla oli, eikä antaisi niin paljon, että itse köyhtyisi.

Voipiko minusta koskaan tulla niin maailman viisasta?

En tiedä.

Marraskuu.

Emäntäni, täti Agnetan luona on vieras ja juuri tänään on hän kukitetuin lausein sanonut minulle, että tuo vieras sopisi niin hyvin mieheksi minulle — minulle, joka tänään olen sanomalehdestä lukenut kihlausilmotuksen, jossa armaani nimi oli toisen rinnalla —! Voi sinua, elämän surkea komediia!

Nyt tahtoo täti Agneta olla regissöörinäni ja järjestää minulle sen onnen, jota kaipaan. Luulenpa, että hän ihan tarkoituksella on pyytänyt kunnon veljenpoikansa luoksensa siksi aikaa, kun tämä oleskelee täällä puhumassa lääkäreitten kanssa huonoista pää- ja käsivarsihermoistaan.