Part 1

KAKSITOISTA KUUKAUTTA

Kirj.

Ellen Wester

Suomennos

Helsingissä, Emil Vainio, 1908.

Etsin avarasta maailmasta ystävää, joka tahtoisi minua kuulla, kun kerron miksi tulin tähän suureen kaupunkiin ja kuinka langat elämäni kankaassa punoutuivat yhteen täällä.

Tammikuu.

Huoneeni ikkunasta näen pitkän kadun.

Kapeana ja tummana jatkuu se kauas äärettömyyteen. Iltasin säteilee valoa rivissä olevista heikoista kaasuliekeistä pitkältä eteenpäin, ja lähimmän ristikadun kulmassa olevaa viheriänharmaata taloa vastaan näen kiirehtiviä haamuja vilahtavan sivu. — Useimmiten kiiruhtavat ne arvatenkin kotiinsa, lämpöön ja valoon; toisinaan kävelevät he vitkaan. Minä tuumin silloin lienevätkö ne kaksi rakastunutta, jotka eivät huomaa pakkasta, vai raukkoja, joilla ei kotona ole sen lämpimämpää kuin kadullakaan.

Kuukauden olen ollut tässä suuressa kaupungissa. Täytyyhän sitä jossakin olla. Olen yksin — isä ja äiti ovat menneet tuntemattomaan maailmaan. Ainoa veljeni on ottanut itselleen vaimon eikä tarvitse minua lietensä ääressä eikä maailmassa.

En ole nuori — kohta kolmenkymmenen vuotias, enkä ole kaunis. Minussa ei ole koskaan ollut tarpeeksi tarmoa hommatakseni itselleni niin kutsuttua elämän päämäärää, joka kyllä olisi tärkeä ja tarpeellinen itselleni, mutta yhdentekevä kaikille muille. Taloudellinen asemani on sellainen, ettei minun ole pakko tehdä ansiotyötä. Tulin suurkaupunkiin nähdäkseni voisiko siellä elää paremmin elämänsä loppuun. — Minulle oli sanottu, että naisilla siellä olisi niinkutsutuita harrastuksia.

Asun pienen, hienon mummon luona, jolla on päivänpaisteinen luonne. Hänellä onkin reseedakukkia ikkunoilla ja vaaleat verhot Vanhoja mahonkipuisia huonekaluja peittämässä. Vanhanpuoleinen hän on, hiukan ränstynyt, voidakseen enää muuttua — se johtuu ijästä mutta hyväsydäminen. Me vietämme hiljaista elämää, kumpikin hoitaen omia asioitaan.

Hiljaisuuteen olen tottunut — koko elämäni olen viettänyt pienimmässä, unohtuneimmassa pikkukaupungissa, ja asianhaarat ovat sen tehneet että nuoruusilo tansseineen, juhlineen ja perhosleikkeineen pojan ja tytön, nuorukaisen ja neidon kesken, on jäänyt kauaksi minusta.

Siitä asti kun tänne tulin, on ilma kylmennyt kylmenemistään. Jää ei muodosta vain hienoja kirjauksia raitiovaunujen ja etehisien ikkunoihin, vaan vankkoja lehtiä ja oksia korkokuvien tapaan. Minä kaipaan skoonelaista sumuani, joka hiipii kaikkialle nurkkiin ja soppiin: tahtoisin kuulla raskaitten pisaroin tippumista tai nähdä niitä tihein helmeilevin rivein puitten alastomina oksilla.

Tuntuu niin tyhjältä ja ikävältä, eikä ainoastaan tyhjältä rakkaitten vanhusten jälkeen, jotka ovat lepoon menneet.

Yksinäisyys ja vapaus kodin velvollisuuksista ja toimista on herättänyt tarpeen, joka ennen on ollut syrjäytetty. Minä vaadin, minä vaadin itselleni jonkun, jota voisin rakastaa ja joka minua rakastaisi. Tämä on kaiketi sitä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan naimahaluksi ja joka tehdään pilkanalaiseksi.

»Jumala, anna minulle kärsivällisyyden ihana lahja», rukoilin minä ensi iltana tänne tultuani, kun seisoin ikkunani ääressä ja katselin alas kadun sumuisen himmeään äärettömyyteen, ja ajattelin, että aivan tuon näköisenä oli tulevaisuus edessäni. »Jumala, anna minulle kärsivällisyyden ihana lahja.»

Helmikuu.

Huoneessani riippuu rokokoopeili, kullatussa, kaareilevassa kehyksessä, ja peilin alla kullatulla hyllyllä seisoo pieni porsliininen pari, puuteroittuine irtonaishiuksineen ja rintaröyhelyksineen. Heillä on sirosti teeskentelevä ryhti — tyttö ottaa povestaan kirjeen ja ojentaa sitä pojalle ja tämä kumartaa, käsi sydämellään, ja näyttää vakuuttavan pettämätöntä jumaloimistansa kylliksen ihanuudelle ja sulolle. Tuo pieni, huolettomasti hymyilevä pari johtaa ajatukset menneisiin aikoihin jolloin ihmiset — niin kuvittelemille — kulkivat tanssien elämänsä läpi.

Oliko se kevytmielisyyden vai filosofisen uskalluksen huippu, joka loi rokokoon hymyilyt ja eriskummaiset koristeet?

Minä haluan heittää luotani kaikki mietiskelyt ja selitysten etsimiset, tahdon kuin keveästi heittää yltäni talvitamineet: ne painavat harteita ja käyristävät selän. Niin tekee myöskin mietiskelyn viitta.

Maailmassa on talvi. Koskahan tulee uusi kevät päivänpaisteineen lämmittämään nuoria taimia? Tai uusi kesä kultaisille paratiisiomenoineen, joita ei ole kielletty syömästä?

»Minä uskon Herraamme, mutta hän ei tee enää mitään ihmetöitä», sanoo emäntäni. Siihen päätelmään on hänen elämänfilosofiansa kiteytynyt.

Uskon minäkin Herraamme, mutta tahtoisin lisäksi uskoa, että hän vielä joskus tekisi ihmetyön. Yhden ainoan pienen ihmetyön ilahuttaakseen köyhää sieluparkaa!

Sinä päivänä en enää mietiskellyt, vaan lähdin etsimään ystäviä ja sukulaisia.

Toinen ystävättäristäni on naimisissa, on varakas ja onnellinen, tavallisen onnellisuuskäsitteen mukaan. Hänen miehensä on virkamies. Ollen toimessaan koko aamupäivän on hän parhaimmissa tapauksissa kotosalla jonakuna iltana, muulloin vain päivällistä syödessään — niin, ja öisin ja tietysti sunnuntaisin! Hänellä on sitäpaitsi pieni tyttö, joka on terve ja reipas. Mitä ihminen enempää pyytää voi?

Tapaahan sitä näin onnellista perhe-elämää joka päivä ja joka kadulla. Mitä varten siis ihmetöitä? Tulee olla tyytyväinen.

Toinen ystävättäreni on naimaton, niinkuin minä. Mutta hänen täytyy tehdä työtä elatuksensa takia ja olla iloinen, niinkauan kuin tämä työ tuottaa hänelle jokapäiväisen leivän ja viisikymmenisen säästöön vuodessa. Ja kun hän ei voi enää työskennellä? Kuinka sitten käy? En tiedä. En tiedä mihin vanhat naimattomat naiset joutuvat. Sanomalehdissä näkee heidän kuolonilmoituksiaan, mutta missä olivat he eläissään. Olen varma siitä, että me kaikki olemme tunteneet jonkun vanhan, työstä kuluneen naisen, joka niin tyyten on maailman silmistä kadonnut, että kuolemanilmoitus vaan herättää ajatuksen: »Kas, vieläkö hän eli?» Ja sitten kadutaan lyhyellä ja nopeasti haihtuvalla katumuksella, ettei olla mitään hänen hyväkseen tehty, tuon huonosilmäisen, kumaraisen vanhan naisen.

Etsin siis ystäviä ja sukulaisia.

Alapuolella olevassa huoneustossa soitettiin tottumattomin, harjoittelevin sormin Punaista sarafaania, tuota vanhaa kulunutta, äärettömän surumielistä säveltä. Se sopi minulle, joka yksinäisenä ja hämilläni odottelin oven avautumista.

Herrasväki oli kotona ja minut vietiin saliin. Se oli suuri ja siinä oli uusia huonekaluja, jotka näyttivät käyttämättömiltä. Kauniin, valkohapsisen ukon kuva, puettuna vuosisadan alkupuolella käytettyyn pukuun — tunsin hänet hyvin, olihan hän meidän yhteinen isoisämme — antoi huonolle arvokkuutta.

Kului kotvanen, ennenkuin kukaan tuli, ja minulla oli hyvää aikaa ihmetellä, mitä minulla siellä oikeastaan oli tekemistä. Olikohan tarpeellista, että tunkeuduin perheeseen sentähden, että meillä oli yhteinen isoisän isä? Nyt olisi heidän pakko teeskennellä minua kohtaan harrastusta, jota he tietenkään eivät voineet tuntea, ja vastavuoroksi olisi heillä oikeus kysellä minulta aikeitani, ja arvostella niitä pois lähdettyäni. Sitten he ehkä katsoisivat velvollisuudekseen kutsua minut useimmin kotiinsa; tai jolleivät sitä tekisi, tuntisin minä katkeruutta mielessäni.

Talon rouva tuli, rakastettavana ja armollisena, täsmälleen parahultasen kylmänä. Ettei hänellä ollut aavistustakaan minusta ja hommistani, sen soin hänelle anteeksi; vaikkapa hän olikin naimisissa isäni serkun kanssa.

Hänen miehensä herätti minussa suurempaa harrastusta; häntä pidetään lahjakkaana ja hän on noussut korkeaan asemaan. Minua huvitti koettaa keksiä, oliko hän todellakin älykkäämpi kuin useat muut, vai oliko sattuma tyrkännyt hänet ylöspäin. Mitä ihmiset sanovat, siitä vähin välitän.

Pidän suurimpana, eittämättömänä oikeutenani, huolimatta siitä, miten yleinen mielipide arvostelee henkilöitä ja asioita, itse tutkia ja tuomita, niinkuin parhaaksi näen. Kuitenkin oikeutta noudattamalla ja jos suinkin mahdollista, pakottamatta käsityskantaani muille. — Tämä viimeksimainittu on vaikeata.

Maaliskuu.

Olen nyt tottunut elämääni täällä; tunnen joka kukan huoneeni seinäpaperissa, ja verkkokalvooni on näköala huoneestani painunut niin, että saatan nähdä sen, kun ummistan silmäni — pitkän, julman pitkän kadun, joka päättyy usvanharmaaseen etäisyyteen, ja lähinnä minua poikkikatu ja siinä vanha harmaanvihreä talo oikealla, sama, jonka ohi kiirehtivät varjot hiipivät iltaisin; ja vasemmalla unohduksiin jäänyt puutalo, ikkuna päädyssä. Samoin kuin minun ikkunani, avautuu sekin pieneen ahtaaseen tarhaan päin, jossa valkeat sireenit kukkivat juhannuksen aikaan, sanoo emäntäni jolla on lupa käydä siellä.

Minä lueskelen ja mietin ja koetan olla joksikin huviksi niille muutamille ihmisille, joiden kanssa tulen tekemisiin.

Ensiksi emännälleni ja hänen ystävättärilleen, kolmelle vanhalle naiselle, jotka ovat vähän kuuroja, vähän kankeita jäseniltään ja kovin kursailevaisia. Kerran viikossa tulevat he whistiä pelaamaan ja toisinaan olen minäkin mukana pääasiassa sentähden, jotta en kangistuisi liian suureen itsekkyyteen ja etten kokonaan unohtaisi kodin pieniä itsensä uhrautumista kysyviä velvollisuuksia.

Mutta olen myöskin ollut suurilla, uudenaikaisilla päivällisillä muiden ystävätärteni luona.

Siellä oli naisia silkissä ja hepenissä, herroja kunniamerkeissä, ja tunnustettu kaunotar, joka piti hovia ja oli seuran keskipisteenä.

Ennen oli minulla tapana uneksia olevani kohteliaiden miesten kunnioituksen esineenä nyt en sitä enää tee. Pöytäkumppanini osoittikin aivan selvästi, ettei minulla ollut mitään siinä suhteessa odotettavissa. Hän puhui niin vähän kuin suinkin ja kiinnitti huomionsa muuten ahkerasti ruokaan.

Toisella puolella istui nuori lääkäri, joka ei myöskään puhunut monta sanaa kanssani. Mutta minä pidin hänen ulkomuodostaan, hänen leveästä kaarevasta otsastaan ja terävistä ilottomista silmistään. Ja kun hän puhui pöytänaisensa kanssa, oli hänen kielensä niin hienosti sivistynyttä, lausetapansa niin täsmällistä, että se ilahutti herkkää korvaani. Herkkää sentähden, että olen enemmän lukenut kuin kuullut puhuttavan.

Vielä herätti eräs henkilö pöydässä harrastustani: vanha tyttö, joka aivan hiljattain oli mennyt naimisiin korkean virkamiehen kanssa. Tämä oli punakka, kömpelö, saamaton ja puheli vaan virka-asioistaan: vaimo näytti kalpealta, lempeältä ja älykkäältä ja katseessa oli jotain odotuksen tapaista.

Minua huvittaa nähdä hänet toiste ja silloin tarkata, onko hänen toivonsa pettynyt vai täyttynyt.

Kotimatkalla tulin jutelleeksi pöytänaapurini, lääkärin kanssa. Tulimme yhtaikaa portaita alas ja meillä oli sama matka, joten hän ei voinut olla sanomatta jotakin.

Ilmassa oli kevään aavistus, vaikkakin muureilla, kivillä ja pensailla kimalteli miljoonittain säteileviä pieniä kuurakristalleja, ja me kävelimme hitaasti eteenpäin yhdessä, sillä hän asui kumma kyllä ikkunani alla olevan kadun varrella.

Puhuimme hänen tieteestään ja hän arveli, että yksi ainoa eittämättömästi toteennäytetty tosiasia voitti kymmenet nerokkaasti keksityt, mutta todistamattomasti tehdyt hypoteesit. Hänen mielipiteensä ovat ehkä oikeat, mutta siitä huolimatta uskalsin mainita Michel Servet'in, jonka nero arvasi yhden elintoiminnan salaisuuksista. Ehkäpä se johtui turhamaisuudesta, että ilmaisin hänelle tietoni Servet'istä, mutta siinä tapauksessa sain kyllä rangaistukseni, kun seuralaiseni antoi asiallisen ja käytännöllisen vastauksensa:

»Eihän häntä oikeastaan voida lukea lääkäreihin.»

Kuinka tämä kuului kuivalta!

Hetkistä ennen olisi minulla ollut tuhansia sanoja valmiina, nyt en keksinyt muuta kuin tämän:

»Mutta hän oli älykäs ja onneton.»

»Täytyykö olla onneton, jotta saisi teidän myötätuntonne osaksensa?» vastasi hän, ja niin olimme portillani.

Kun laskin ikkunaverhoni alas, välähti pääni läpi ajatus, että nyt tunnen ainakin yhden, jonka jokapäiväinen tie käypi pitkää, pimeätä katua pitkin.

Huhtikuu.

Muistelen usein etelämpänä olevaa kotiani, joka sijaitsee ylenevällä merenrannalla.

Kaukana maalla on multa jo ammoin peittänyt keltaisen sannan, metsää kasvaa sen päällä tai peittyy se saraheinän sinivihreäin korsien alle. Mutta kumpujen ylenevät ja alenevat piirteet panevat aavistamaan, että aallot ennen vanhaan ovat täällä vyöryneet. Näkinkengän kuoret ja kanervan alla löytyvät hienoksi murentunut santa todistaa, että meri on muodostanut niin matalat harjut kuin liikkuvat särkätkin ulkona rannikolla sekä veden partaalla olevat uurteiset kohokkeet, jossa märkien levien alle kätkeytyy eläviä mereneläviä ja täyttyneitä simpukoita.

Kuvittelen, että tämä on sitä, mitä ylipäänsä nimitetään kehityskuluksi.

Minä ajattelen ja uneksin aikojen merta. Se lainehtii ja liikkuu alituiseen: se on kirkas, mutta kumminkin läpinäkymätön, sillä mikään ihmisellinen silmä ei ole sen syvyyttä mitannut. Mutta niin kauvan kuin se on aaltoillut, on se kohottanut pinnalle ja mukanaan pyöritellyt elämän atoomeja, äärettömän pieniä olijoita, joista toisia nimitetään ihmisiksi. Nousuveden pitkä aalto nostaa heidät olemassaolon rannalle, ja he pysähtyvät siihen ja edistävät voimansa ja tahtonsa tomuhiukkasilla sitä rakennustyötä joka aina on käynnissä.

Silloin tällöin on varmaan löytynyt joku suurempi luja keskuspiste, jonka ympärille tartuntavoiman lait heidät on koonnut. Toisinaan ovat he myöskin jääneet siihen, mihin ovat pysähtyneet vaan sentähden, ettei heissä ole ollut kylliksi tarmoa vyöryä eteenpäin. Siis kiinteät kummut, rajamerkit suvun historiassa, ovat näin muodostuneet; niitten santajyvästen mielestä, jotka vasta ovat rannalle huuhtoutuneet, tuntuvat kumpujen rivit ylitsenäkemättömiltä.

Etäämpänä kasvaa suuria, kuihtuneita puita, elottomia sankareita ajatusten maailmassa, ja toisia, jotka vain ylimmässä latvassaan säilyttävät vihertävää oksaa — ajatusta, joka on elänyt halki aikojen, lähempänä rantaa näkyy kutistuneita, ryhmyisiä runkoja, joiden kasvua myrskyn vihurit ovat estäneet, ja joiden latvat ovat kehittyneet yksipuolisesti, niin että ne kaikki viittovat samaan suuntaan; mutta monilla lähempänä olevilla kummuilla ei idä mitään muuta, kuin kuivaa rantaolkea ja teräviä korsia.

Kaikilla on kuitenkin samainen alkulähde: pienten santajyvästen väsymätön työ on luonut ja muodostanut ne kaikki.

Mitä varten ja miksi tätä väsymätöntä työtä vuosituhansien halki? Taivaaseen asti eivät santajyväset vielä ole päässeet, mutta ne haluavat varmaankin nousta sinne asti.

Mitä hyödyttää mietiskely? Mitä varten ja miksi? Koskaan en päässyt pitemmälle.

Ajatuksiltani väsyneenä menin kuukauden viimeisenä päivänä alas puutarhaan.

Ilma oli lauha ja maa oli niin kostea, että vesi pursui esiin siitä, mihin jalka vaan tallasi. Pensaitten silmikot paisuivat suurina; sopessa pilkisteli krookuspäitä esiin, ja nurkassa, minne etelänaurinko paistoi, kukkivat lumipisarat vihertävän valkeina ja täyteläisinä.

Olin poiminut niitä ja aijoin jälleen palata sisälle, kun ikkuna lähelläni avautui ja tervehtivä ääni lausui:

»Hyvää iltaa, neiti, teittepä viisaasti, kun tulitte hengittämään vähän kevätilmaa ahkeran päivätyönne jälkeen.»

Käännyin; siinä oli nuori lääkäri, naapurini ystävättäreni päivällisiltä. Hän asui siis tuossa unohtuneessa puutalossa, ja hänen ikkunansa avautui puutarhaan päin. Yhdellä ainoalla askeleella olisi hän voinut astua ikkunalaudan ylitse ulos.

Kun hän nyt puhutteli minua, tunsin hämmästyksen ohessa kiitollisuutta, että hän oli viitsinyt huomata minut. Koko pitkän päivän olin istunut ikkunani ääressä ommellen ja tuumiskellen ja joku oli siis huomannut minut, oli arvellut, mitä siinä tein ja ehkäpä mitä ajattelinkin. En osannut mitään vastata, mutta astuin nopeasti pari askelta ja laskin lumipisareeni hänen ikkunalaudalleen.

»Ovatko nämä kaikki minulle?» kysyi hän, ja äänessä oli hämmästynyt sointu. »Tuhannet kiitokset. Saanko tulla ulos tarkastamaan valtakuntaanne?»

Ja ennenkuin ennätin muuta kuin vilahdukselta katsoa häneen huoneseensa, oli hän hypännyt ulos ja seisoi vierelläni. Näin vaan, että kaikkialla oli kirjoja, kaikilla pöydillä ja tuoleilla.

»Kuinka paljon teillä on kirjoja!» sanoin minä.

»Niin», vastasi hän. »Ne ovat nyt kerta kaikkiaan minun intohimoni! Mutta se on kallista — olen varmaankin maksanut enemmän, kuin olisi pitänyt tyydyttääkseni sitä! Jonakin päivänä saan varmaankin katua! Intohimoistaan saa aina maksaa!»

Hänen katseensa oli vakava, vaikkakin hän hymyili. Hetkisen kuluttua jatkoi hän:

»Mitä kiirettä teillä on tänään ollut?»

»Ei mitään», ääntelin minä ja punastuin. — Kuinka olisin voinut kertoa, että neuloin koruompelua veljenityttären hameeseen? Eikö se hänestä tuntuisi mitättömältä työltä?

»Ei mitään! — Kuinka naisellinen vastaus», sanoi hän, kohottaen olkapäitään.

Jos hän vielä olisi kysynyt, niin olisi hän mielellään saanut tietää, mitä olin ommellut ja mitä sen ohella olin ajatellut, mutta hän alkoikin puhua puutarhasta, keväästä ja ilmasta ja sitten elämästäni.

»Teillä on varmaankin ikävä?» sanoi hän, mutta silloin minä vain hymyilin. —

Ikävä! Olinhan elänyt niitten runoilijoitten mukana, joiden teoksia olin lukenut. Sellaisessa seurassa ei ole ikävätä. — Olin kaipaillut sielua, joka olisi omani: mutta yksinäisyyttäni ja sydämeni surua kuvaamaan olivat sanat liian pieniä ja köyhiä.

Hämärä laskeusi harmaana harsona talojen välille, kun erosimme, ja hän lausui toivomuksenaan, että useimmin kohtaisimme toisemme. Oliko se vaan lauseparsi? Korviini ei se siltä tuntunut.

Nyt tiedän, kenen lamppu se on, joka palaa niin myöhään illalla. Katu ei enää ole tyhjä ja autio — mutta pimeys tuolla puolen valonsäteen on niin musta.

Toukokuu.

Suloinen keväinen kuukausi on takanani; olen saanut puhua ja olen kuullut eläviä sanoja.

Sen jälkeen, kun tapasimme toisemme puutarhassa, iltana, jolloin lumipisareet kukkivat, olemme kohdanneet useasti toisemme — tuskin saatan sanoa, kuinka usein, sillä olen mennyt sinne, kun tiesin hänen siellä olevan.

Joka päivä en sinne mennyt. Vanhat tarut naisellisuuden velvoituksista pidättivät minua toisinaan, ja usein esti menoani epäilys viehättämiskyvystäni. Sellaisina iltoina laskin ikkunaverhot alas ja sytytin lampun, lukeakseni sanoja, joilla ei ollut mitään merkitystä minulle. Taikka seisoin kätkössä ikkunani luona odottamassa, avautuisiko vastapäinen ikkuna ja joku katsoisi, enkö minä jo tulisi. Aina se ei tapahtunut, mutta kun niin kävi, ilostuin kuin olisin saanut lahjan, jonka ehkä olin toivonut saavani, mutta jota minulla ei ollut oikeutta odottaa.

Usein olemme kuitenkin tavanneet ja ennättäneet puhella monenmoisista, jotta nyt katson häntä ystäväkseni — ja enemmäksikin.

Hän ajattelee selvästi ja terävästi, mutta kylmästi ja hänellä on kova kohta sydämessään, skeptisismin aiheuttama jäätynyt paikka, joka synnyttää kylmyyttä ja epäilyä. — Hän lukee, lukee aina; ei saadakseen tietää, vaan unohtaakseen, tuntuu minusta toisinaan. — Mitä voi hänellä olla unohtamista? Nuoruuden hullutuksiako? Ei, hän tuntuu eläneen yksin, lukujenpa hommissa vaan. Jonakuna päivänä saan tietää, mikä häntä painostaa; toisinaan tuntuu, kuin pyörisi se hänen huulillaan. Silloin vaikenee hän pitkiksi ajoiksi ja kävelee edestakaisin käytävällä, siksi kunnes aijon kysyä, mitä se on — enkä ymmärrä, miks'en kuitenkaan tee sitä.

Se tekee minut kumminkin vähän levottomaksi, vai lieneekö siihen syynä kevään kuohuva, kuumentava ilma?

Ostin eilen kokonaisen maljakon kalpeita primuloita. — Voipiko löytyä parempaa, kuin sellainen kukkaisaarre on? En halua niitä yksitellen, säästeliäissä ja niukoissa annoksissa, kuin pohjolan kesäpäiviä. — Ei, en huoli ollenkaan tai sitten tahdon tuhlaavan yltäkylläisesti yhtaikaa. — Kuihtukoot ne sitten ja jääkööt korvaamattomiksi.

»Onnellisempaa on, kun voi tyytyä vähempään», vastasi hän, kun mainitsin jotain tähän suuntaan, laskiessani maljakon hänen ikkunallensa.

Olin silloin juuri heittänyt luotani kevään levottomuuden ja vastasin hänelle ylimielisen iloisesti. —

»Niinpä niin, onhan viisaampaa jakaa kultaa annoksittain, kun kerran varasto on niin pieni; mutta tahdonpa kerran maljakon täyteen primuloita ne kuihtuvat, sen kyllä tiedän — mutta minä olen ne omistanut ja jääköön niiden tuoksu elämäni suloisimmaksi tuoksuksi.»

»On parempi tyytyä vähempään», toisti hän ja katsoi minuun, ei, vaan ohitseni, kulmat kurtussa ja katse synkkänä.

Sitä katsetta minä en siedä; se nostaa muurin välillemme, se painaa minut mitättömäksi. Sillä vaikka hetkistä ennen olen tuntenut olevani lähellä häntä, niin kutistuu sydämeni silloin tuskaisesti sen edessä, jota en tunne, ja kevätilta muuttuu kylmäksi ja pimeäksi, siksi kunnes hän jälleen pehmiää ja puhuu.

Mutta kun me sinä iltana erosimme — kun tähdet harvakseen taivaalla tuikkivat ja kostea maa tuoksui — sanoi hän hiljaa — ilta oli niin juhlallisen kaunis, että me koko viime hetken olimme puhelleet hiljaisin äänin:

»Kiitos, että tulette tänne alas; te olette hyvä», ja sitten suuteli hän kättäni, jota omassaan piteli.

Ja kun pääsin huoneeseeni, täytyi minun hetkisen itkeä, osaksi ilosta, osaksi säälistä omaa itseäni kohtaan, kun saatoin uskoa, että hänen suutelonsa tarkoitti muuta kuin hyvän miehen kunnioittavaa kiitollisuutta naisen ystävällisyydestä.

Primulat tuoksuivat; tähdet tuikkivat ja välkkyivät rauhattomina, uni ei ollut koskaan tulla.

Kesäkuu

On riemuitsevan ihanaa kesäisessä kuussa, kun sireenit tuoksuvat ja ilma on lauha ja aurinko viipyy viipymistään eikä halua sammua ja uinua.

On riemuitsevan ihanaa, kun koko maailma on laskeutunut usvaisten, loistavien pilvien joukkoon, niin että vain pieni kolkka maastamme kohoaa siitä esiin — jos vaan löytyy kaksi ihmistä, jotka pitävät toisistaan niin täysin, etteivät välitä menneisyyden yhteenliittyvästä perspektiivistä eikä tulevaisuuden koleasta sarastuksesta, vaan elävät aurinkoisessa, suloisessa nykyisyydessä.

_Nyt_ me rakastamme toisiamme; _nyt_ omaamme toisemme; _nyt_ olemme nuoria, voimakkaita tunteissamme, rohkeita mieleltämme. Nykyisyyden hetket välkkyvät niin voimakkain loistein etteivät ne kalpene vanhuuden etäisimpinäkään päivinä.

Olen polvistunut hurmaavasta kiitollisuudesta siksi, että hän on sanonut rakastavansa minua, siksi, että hän on käyttänyt juuri tätä suurta sanaa, jonka edestä itse ajatuskin väistyy kuin sitovan valon edestä, ja jota väreilevät huulet vain kuiskien lausuvat; jonka edessä me vaistomaisesti suljemme silmämme, siksi että katsettamme, jota taivaan salama häikäsee, samalla kohtaa intohimon tuli.

Kun kesäillat pitenivät, istuimme mekin kauvemmin keskustellen.

Olimme molemmat yksin maailmassa. Emäntäni oli matkustanut pois ja hänen vanha palvelijansa lähti joka päivä, annettuaan minulle päivällistä, tyttärensä luokse, toiseen kaupunginosaan. Hän oli iloinen saadessaan mennä, ja minun puolestani sai hän niin mielellään, niin mielellään olla poissa.

Pienen puutarhatilkun ympärillä törröttivät talot liidutuin, sokein ikkunasilmin; minun ikkunani ainoastaan oli puhdas ja avonainen ja hänen ikkunansa oli osaksi kirjojen peitossa.

Koko päivän työskentelin ja uneksin — uneksin ja harmittelin hulluuttani, kun rakastin. — Mutta iltasin tuli hän luokseni ja kertoi päivänsä kokemuksista, ja unelmat ja harmit katosivat ja jälelle jäi ihana tieto siitä, että nykyhetki oli minun.

Oli niin helppoa puhella ensi aikoina, ajatukset tulivat niin täyteläisen rikkaina. Mutta vähitellen kävivät välihetket pitkiksi ja painostaviksi. Alussa olivat ne olleet niin valoisia kuin varhainen ilta, mutta nyt kun ne kestivät kauvemmin, pysähtyivät ajatukseni, ja hänen katseensa kävi synkäksi ja miettiväksi.

Pieni oka painautuu sydämeeni ja pistää, kun muistan, että _minä_ välihetken katkaisin sinä iltana, jolloin sireenit tuoksuivat väkevämmin kuin muulloin ja ilma oli lämmin.

»Sanokaa minulle,» virkoin nopeasti, kun pitkä vaitiolo oli nostanut hänen kasvoilleen tumman ilmeen. »Miksi olette niin synkän näköinen? Sanokaa se minulle? Olemmehan ystävät?»

Sanani herättivät myrskyn, jonka hillitsemätöntä vauhtia en olisi odottanut.