Part 3

Hän on ollut täällä jo parisen viikkoa, on tyyni ja hiljainen keski-ikäinen virkamies, silmät surumielisen hyväntahtoiset. — Keskinkertainen mitä lukuihin ja matkustuksiin tulee. — Kun hän on tunnin kuluttanut lääkärin odotushuoneessa ja sitten viisi minuuttia saanut sähköä, käyttää hän loput aikaansa huvittaaksensa itseänsä ja meitä, perusteellisesti ja raskaasti, sillä sellainen hän on.

Aina kun emme seuraa häntä ulos, jää tuo kunnon pormestari kotiin ja pitää meille uskollisesti seuraa.

Toisinaan iltasin, kun päivä on huvituksissa kulunut, olen ihmetellyt itseäni, että olen voinut laskea leikkiä ja nauraa. Olen hävennyt sitä puhtaasti eläimellistä elämänhalua, joka kiiltoa nostaa silmiin ja ruusuja poskille. — Mutta syvimmällä syvyydessä piilee kuitenkin oma todellinen minäni, joka suree ja katselee väsyneen halveksivasti ja veltolla hämmästyksellä tuota vale-iloa.

Joulukuu.

Kummallinen maailma!

Hiljattain näin armaani naimailmotuksen — purin hampaani yhteen ja tukehutin tuskanhuudon. Ja samana päivänä kysyi minulta toinen mies, tahdonko ruveta hänen vaimoksensa!

Vähää ennen joulua olin lukenut, että rakastettuni oli nimitetty sairashuoneen lääkäriksi pieneen, kaukana olevaan seutuun, ja nyt vei hän vaimonsa kotiinsa.

Tuntui surkealta ja häpeälliseltä seurata hänen elämänsä tapauksia aivan samalla tavalla, kuin muut saattoivat sen tehdä, ja kun käteeni rutistin sanomalehden, minä melkein halveksin häntä ja tuntui hyvältä ja helpottavalta olla katkera ja kova.

En tahtonut häntä muistella; en hetkeäkään ajatella, että hän nyt palkitsisi tuon alttiin sielun seitsemänvuotista uskollisuutta.

Kuumeen polttaessa suoniani ehdotin, että päivä kulutettaisiin huvituksissa — iloissa.

Teimme ensin rekiretken; sitten tarjosi pormestari päivällistä shampanjan kera — ei sovi keski-ikäisen naima-aikeissa olevan ruotsalaisen tyytyä vähempään — ja sitten joimme kahvia ja kuuntelimme musiikkia kullatussa kahvilassa ja tulimme kotiin myöhään hämärissä.

Olisimme päättäneet päivän eräässä teatterissa, mutta täti Agneta ei jaksanut enää ja uskoi, että me toisetkin voisimme paremmin, jos joisimme teetä kotona rauhassa.

Tuli oli sammunut vieraskamarin pesässä; punainen hiillos henki vielä lämpöä ja heikkoa valoa. Huoneessa tuntui hyasintin ja kielon tuoksua ja kodin lämmin, hauska ilma lehahti meitä vastaan.

Istuuduin korkeaselkäiseen iso-isäntuoliin. Täti Agneta tipsutti keittiöön ja pormestari käveli edestakaisin lattialla.

»Te olette ollut niin iloinen tänään, neiti», sanoi hän pysähtyen ja laski kätensä tuolini selustalle. »Minulle on ollut mieluista nähdä teitä sellaisena. — Ensi aikoina olitte niin kalpea ja hiljainen. Mutta olittehan ollut sairas?»

»Niin, olin ollut sairas.» vastasin hajamielisesti. Ehkäpä hehkui palanut roihu toisessakin kodissa illanhämyssä? Ehkä oli ilma sielläkin hellä ja lämmin? Ei, ei ajatella, ei ajatella!

Pakotin itseni kuuntelemaan pormestaria, joka seisoi puhellen hiukan pitemmältä ilostaan, nähdessään minut iloisena ja sitten yksinäisestä kodistaan, ja kuinka hän tulisi meitä kaipaamaan. Ja kuinka olikaan, kysyi hän minulta enkö voisi päättää tulla sulostuttamaan tätä yksinäistä kotia.

»Ymmärrän kyllä hyvin, ettette te koskaan voi tuntea minua kohtaan sitä kuin minä teitä», jatkoi hän lämpimämmällä äänellä, »ja mielessäni välkähti, että tekisin viisaasti, jos vastaanottaisin hänen rehellisen kätensä, sillä minä — minä rakastan teitä.»

Tuo sana koski minuun, en saattanut sitä kuulla, ja minä ojensin käteni estääkseni sen toistamista.

Mutta tämän käsitti kosijani kehoitukseksi, hän kumartui lähemmäksi minua ja hänen silmiinsä syttyi äkkiä tuli, joka samalla sammui, mutta joka kertoi minulle, että minua hän pyysi ja tahtoi omistaa eikä vaimoa noin vain ylimalkaan.

Tätä en ennen tullut ajatelleeksi: taikka olin ajatellut, niinkuin sitä koneellisesti ja kylmästi ajattelee kaikenlaisia kohtauksia — en ollut tuntenut sitä. — Mutta samalla kuin tunsin sen, tiesin myöskin, ettei hän koskaan voisi saada sitä, mitä pyysi.

Huuliani, joita yhden ainoan lemmensuutelot olivat pyhittäneet, ei saanut toinen koskettaa.

Kauvas häipyivät arkionnen unelmat ja kotoiset hauskuudet hänen rinnallaan. Minua tympäisi tuo kunnon mies ja hänen lempivä katseensa. — Mitäpä voisi hän minulle tarjota? Ei hän voinut saada verenpisaraakaan minussa liikkeelle.

Siirsin tuolini kauvemmaksi ja aloin, hämilläni ja änkyttäen, outoa työtä, rukkasten antamista.

Ja tein sen niin huonosti, että pormestari katsoi vastaajan syyt mitättömiksi ja täydensi omaa puhettaan.

Hän kävi kaunopuheiseksi ja innokkaaksi ja puhui itsensä lämpimäksi, mutta lämpöä minä vähimmin halusin.

Viimein täytyi minun sanoa hänelle, että aivan hiljattain olin rakastanut, toista niin, kuin minulle oli mahdollista ja etten vielä voinut kuvitellakaan voivani antaa toiselle hituistakaan siitä mieltymyksestä, jota vaimon tulisi tuntea miestänsä kohtaan.

Sanan »vielä» pistin lauseeseen kohteliaisuudesta häntä kohtaan, mutta hän tarttui siihen, kuin olisi se ollut pääasia puheessani.

»Emme puhu siitä nyt sen pitemmältä.» sanoi hän, »minä voin odottaa. Te olette minulle niin rakas. — Kesän puoleen tulen uudelleen, teen kysymykseni vielä kerran ja toivon ajan auttavan minua.»

Luulen, että hän piti aikaa korkeampana oikeuspaikkana, jossa jutut hitaasti päätettiin. Herra pormestari »kävi kuninkaissa» kosimisensa kanssa. Kuningas Aika parantavalla voimallaan varmaan päättäisi asian hänen edukseen.

Seuraavana päivänä matkusti hän hallitsemaan kaupunkiansa ja koska täti Agneta näytti vähemmän pettyneeltä, kuin mitä luulin, otaksun minä, että hän oli tehnyt toivehikkaan aikateoriiansa tädillekin selväksi.

Keskusteluamme emme uusineet. Vähää ennenkuin hän matkusti, täti Agnetan hyväntahtoisesti kadottua, sanoi hän vainen:

»Luvatkaa minulle, armas, kalpea lapsi, että toisinaan muistelette minua, joka tästä päivästä alkaen, siihen asti, kunnes kesä-aurinko paistaa, joka päivä tahdon ajatella sitä hetkeä, jolloin taasen saan pyytää onneani.»

Hän suuteli kättäni monta kertaa ja painoi sitä rintaansa vasten nöyrällä hellyydellä, joka ei mitään pyytänyt, vaan ainoasi antoi. — Ja siilon houkutteli hänen hellyytensä minua eikä tympäissyt.

Mutta ei, en tahdo antaa pelkurimaisen suojaa, turvaa ja kotia kaipaavan tunteen houkutella itseäni. Se ei kumminkaan koskaan voisi korvata sitä, mitä vainen yksi voipi antaa.

* * * * *

Ajatukset liikkuvat vyöryävässä sekasorrossa nyt, kun teen tilinpäätökseni vuoden viimeisenä päivänä.

Kirkas ja kylmä on talviyö, kalpeita ovat kuvat niistä ihmisistä, joita olen kohdannut — nyt kun ne kulkevat sisäisen katseeni sivu. Hänelläkin, jota rakastan, on harso silmillä, mutta lempeni elää.

Vieläkin saatan tuntea autuaan väreilevän tunteen hänen syleilyssään; vieläkin saatan kuulla sydämellisen sävyn hänen äänessään. »Rakastaa sinua enemmän kuin kaikkia muita — se ei olisi paljon!» sanoi hän kerran.

Kun kesäinen onni oli täysinäinen, hallitsin minä ihanaa nykyisyyttä. Nyt hallitsee ajatukseni ihanaa menneisyyttä, jota ei mikään maailmassa voi riistää minulta pois. Koskaan ei muistojeni onni saata kuolla, rakkauteni ei koskaan muuttua tavaksi.

Ja minä olen elänyt, sillä olen tuntenut, tuntenut niin, että sydän on ollut haljeta ilosta ja surusta.

Maljani on täysi muistojen primuloita, jotka eivät koskaan kuihdu.

Loppu.