Chapter 6

Mieli kuitenkin loi itsekseen kuvia kotiintulohetkestä, miten isoiksi ne Matti ja pieni Kaisu ovat kasvaneet kuuden ja puolen kuukauden ajalla. Ja miten ne rientävät vastaan, kun näkevät pellon alla tulossa. Ja miten niillä puhtaat kaulaliinat liehuvat juostessa, miten Matti langeta tupsahtaa juostessaan, mutta kimpoaa siitä ylös jatkamaan matkaansa. Miten Manti kerkiää paljo ennen toisia isän syliin rekeen. Miten äiti, tuo kodin sydän, puhtain ja iloisin kasvoin rientää kartanolle vastaanottamaan ja nostamaan reestä. Miten puhtaaksi siellä on kaikki laitettu. Miten kahvipannukin nököttää puhtaana ihan kullan hohtavana. Miten Mantin pyöreä pieni pöytä on katettu puhtaalla pöytäliinalla, miten siinä keskellä seisoo kellahtava kynttilä puhtaassa jalassaan, miten kaikki on kodikasta ja ihmeen miellyttävää.

Näissä unelmissaan eli Antti itsekseen ja olo tuntui kuin kotona olevan.

Mutta Jukke oli koonnut viimeiset parhaat valttinsa päästäkseen ruunikosta puheen alkuun Antin kanssa, ennenkun tullaan kotiin:

»Minulla olisi puhuttavaa sinun kanssasi eräästä taloudellisesta asiasta. Maltatko sinä kuunnella?»

»Tokihan tuota», virkkasi Antti mukauttaen.

Jukke rykäsi ja jatkoi: »Muistathan että se meidän isä-vainaa sinun naimisesi aikana aikoi Hannan tehdä perinnöttömäksi, kun se hänen tahtoaan vastaan meni sinulle eikä Tapanilan Santerille. Mutta nyt on isä kuollut ja mennyt lakineen, niin saattaisimme ruveta tuumimaan toisenlaisia tuumia. Minun mielestäni on Hanna samanlainen sisar kuin muutkin ja se sinun joukkosi on tullut minulle rakkaammaksi kaikkia muita, että minä niille soisin parasta mitä voin. Ja kun meillä siinä ei koko veljeskunnalla ole emäntää ja emäntää se talo kaipaa, se on luonnollinen asia, niin olen Hannalle luvannut, että hän saa tulla asumaan kotiin omalle maa-osalleen, kuten muutkin ja emännäksi taloon. Siten pantaisiin nämä taloudet yhdeksi, kun ei ne näy kuitenkaan tulevan aikaan Tannilassa, jos sinä et ole kotona. Jos tahtoisit tienata rahoja, niin eipähän olisi huolehtimista, ettei tulot ja koti tulisi hoidetuksi. Kyllä minä niistä huolen pitäisin. Oltaisiin aikansa yhdessä mikä sovittaisiin ja erotessa jaettaisiin maat ja tavarat miehiä myöten ja siinä saisi Hannakin osansa isän perintömaasta ja taloudesta, kuten kaikki muutkin... Niin, mitä sanot tästä hommasta sinä puolestasi?»

Tuo Juken puhe tuntui Antista niin törkeältä ja se esitys niin syvään vaikuttavalta että sen sisältö ei selvinnyt oikein, mitä se on, ja tahtoi Antti päästä siitä mitä pikemmin, ja sanoi vaan että:

»En sano mitään.»

»Tallassasi olkoon», vastasi Jukke ylpeällä painolla ja jatkoi: »Koska olet niin ylpeä, niin pannaan käytäntöön se isävainaan päätös, että Hanna jääköön osattomaksi.»

»Se on pieni asia. En minä ole Hannaa perinnön tähden ottanutkaan, vaan sitä paitse se ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös. Ei ne kaikki ole päätöksiä mitä vihapäissään sattuu sanomaan. Eikä se kannata puhua ollenkaan.»

Jukke, huomatessaan Antin mielen, heittäytyi äänettömäksi, pelkäsi että Antti ehkä vihastuisi, jos hän vielä jatkaisi, ja päätti koettaa Hannan kautta päästä vielä siihen asiaan käsiksi.

Antti tahtoi vierottaa luotaan ne ajatukset, mitkä syntyivät Juken puheen johdosta, ja palata takasin siihen äsköiseen ihanaan kuvitelmaan kotiinpääsyhetkestä, mutta ne Juken esittämät asianhaarat kangertivat mielessä niin kummallisesti, ettei hän niistä päässyt erilleen niinkuin luuli.

»Onko Jukke mieleltään nyt kokonaan muuttunut, kun näkee että minäkin olen mies, joka pystyn joukkoani hoitamaan ja työntymään omin neuvoini elämälle? Vai onko todellakin kotiväellä semmoinen ahdinko, etteivät tule aikaan Tannilassa, ja säälistä olisi rakastunut minun perheeseeni? Vai onko tuossa pelko siitä että minä rupeaisin riitelemään Hannalle perintöä nyt, kun on ukko kuollut ja itsekin tietävät, että se ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös, ja tuolla tavalla toivotaan pääsevänsä helpommalla? Vai ovatko tulleet käsittämään että Hannan laista emäntää tarvitaan talossa? Vai oliko tuo puhe vaan paljasta sitä, että harkitaan minun mieltäni, miten minä kiehun sen Hannan perinnön perässä?» ajatteli Antti pitkistään. Mutta viimein taas palasi ajatukset kotikunnahille, ja niille kultaisten toiveitten rikkaille vuorille eksyivät kokonaan siksi, kunnes matkakin loppui.

VIII.

Antin tulijaiset.

Ilta oli jo myöhä. Tannilan vanhassa tuvassa palaa loihotti puhtaaksi nuohottu kattolamppu, joka valaisi koko huonetta, mutta sitä paitsi pöydällä paloi kaksi kyntteliä, jotka valaisivat pöytää, jossa oikein istuvillaan juotiin isän tuliaisteetä. Antti, Hanna ja Jukke ne istuivat kolmikynnessä pöydän ympärillä ja ristiin haastelivat iloisesti. Oli Antillakin kieli nyt löytynyt, vaikka sitä Jukke ei matkalla saanut käytäntöön. Mutta nyt Antti eillimmäisenä kertoili matkansa vaiheita melkein pikkuseikkoineenkin. Hanna myöskin vuorostaan kertoi kotiseikoista hauskimpia osia: ikävät puolet saivat nyt jäädä toistaiseksi.

Puhelivat pitkän hetken, huolimatta kuluiko yötä paljon tai vähän. Lapsetkin unohtivat iltaunensa, kirkkain silmin vaan silmäilivät isää, natustelivat isän antamia tuliaisnamusia ja seisoskelivat pöytää vasten isän ja äidin vaiheilla. Ja somalta ja mukavalta tuntui, kun isä oli kotona. Antistakin tuntui lystille ja lämpimälle kotona olo.

Viimein kohosi Hanna pöydästä, alkoi tyhjentää pöytää teen juontiastioista ja ystävällisesti muistutti:

»Eipä arvaa isä, että meillä kotimiehillä odottaa valmis lintukeitto isää.»

»No aivanko todella?» kysyi ihastuen Antti.

»No vielä paremmalla kuin todella. Tässä viikolla Aholan Maija toi kaksi lintua, niin säästin ne isän tulemaan, kun tiesin, että lintukeitto on isän lempiruoka.»

»Siinäpä teit paremmin kuin hyvästi», lisäsi Antti hyvissään. »Laitappa todellakin iltasta, kyllä se nyt kotiruoka maistaakin. Mutta minä käyn ruuan laitanta-aikana oriin illastamassa.» Otti naulasta matkaturkkinsa, pujotti sen päälleen, matkalakkinsa pisti päähänsä, pisti lyhtyyn tulen ja lähti raikkaasti kävellä rapsimaan ulos. Pitkävartiset saappaat olivat vielä matkajäleltään suorana jaloissa, varsien suut kahta puolta kiinnitetyt valkeilla napeilla tumman harmaisiin kangashousuihin, joten valkeat napit vilkkasivat kävellessä saappaitten varsien suista.

Hanna rupesi kapperehtamaan ruuan laittamispuuhassa. Mutta Jukke syöksähti Hannan kimppuun, seisotti hänen lattialle ja kiireesti alkoi kuiskutella:

»Antilta on saatavat ne rahat pois aivan ensi tilassa. Ei hänessä ole niitten haltiaa. Ei se ole mies, joka kalun saa, vaan se joka kalun katsoo, sanotaan, ja tosi onkin. Tänä aamuna kun tapasin Suvannon kaupungissa, niin oli rinkelinkauppiaalta rinkeliä ostamassa ja niitä jakoi kelle sattui, yksin kerjäläisillekin. Ja kestikievarissahan sitä oikein oltiin majallakin kuin suuret herrat. Minun piti herralle tuoda sitten hevonen valmiiksi kartanolle, johon saatettiin herra sitten tamineineen. Ja se saattajaneiti, joka toi sen kapineita, se kun nauratteli ja oli hyvissään ja kutsui vastakin käymään. Siinä pidetään niitä aivan varsinaisina, että herrat paremmin tulisivat taloon juomaan ja tuhlaamaan rahojaan... Arvelin antaa hänelle potkun, vaan heitin kuitenkin sillä kerralla semmoisekseen.»

Hannan kasvot kuohahtivat punaiseksi. Leimautti kysyvän katseen Jukkeen ja kuiskaten kysyi:

»Oliko se Antti humalassa, vai miten se niin?»

»No ymmärräthän sinä nyt sen verran... Selväkö se on, joka sillä tavalla meinaa, ja selväkö sinne menee?» kuiskasi Jukke tosissaan, nyökäytti päätään, silmät välähti hätäisesti ja lisäsi: »No, elä suinkaan sano, että minä olen puhunut. Muista se, että elä sano minun puhumakseni.»

Hanna pyörähti ruuan laittamiseen. Poistaakseen itsestään sitä tietoa ajatteli: »On se Jukke toisinaan liian tarkkasilmäinen. Ei se nyt tuokaan asia toki niin liene kuin hän on huomannut. Ja oli miten oli, oma asiansahan se on.»

Jukke jäi tupaan kädet taskuissaan kävelemään edestakasin lattialla ja hautoi hyvää ajatusta povessaan. Hyväntuulen näköisenä kävellä törkkäili lattialla, ottipa sikaarin taskustaan, sytytti sen ja veteli siitä, kupristeli mustia kulmiaan ja paksuja hieman vinoja silmäluomiaan ja mukavasti pihautteli sinertävää savua paksujen huuliensa raosta.

Hannan iltasruuat olivat jo pöydällä, kun Antti tuli tallista, puhaista tupsautti lyhtynsä kynttelin sammuksiin ja lyhdyn pisti naulaan. Ja kun ei ollut muutakaan sen mieleisempää puheen aluksi, niin alotti ruunikosta.

»Hyvästi se on äiti oriin hoitanut, kyllä se nyt jaksaa pompotella. Mutta ei se näy minua enää tuntevan, katsella nurjautteli, kuten ainakin tuntematonta. Mutta kyllä se siitä tutustuu, kunhan muutamia päiviä ollaan yksissä.»

»Kyllä se on Pokke ensimmäiseksi mielessä aamusella kun nousee ja iltasella viimeiseksi minä sen illastan. Ja hyvissä väleissä me olemmekin Poken kanssa. Koreasti se katselee aina, kun minä menen talliin. Minä kun en milloinkaan mene talliin niin tyhjänä, ettei olisi jotakin niepseämpää makupalaista suuhun pistettäväksi. Milloin leipäpala, milloin sokerimuru. Ja milloin minä vaan oven aukasen, niin paikalla se kääntyy katsomaan. Silmät loistavat ja huulet höpäjävät, että mitä sinä nyt annat. Ja kartanolta kun kuulee minun ääneni, niin jo alkaa jalkojaan kopistella, että täällä sitä on hänkin», puheli Hanna naurusissaan, kun kuuli Pokkea kiitettävän.

Antti heitti turkin päältään, ripusti sen naulaan ja mielissään lämpimästi katseli perhettään ja kun näki perheensä ystävälliset kasvot vastassaan, niin unohti kokonaan ruunikon asiat ja lausui:

»Nyt sitä ollaan kotona... Tuntuupa siltä kuin jommoisenkin taakan olisi hartioiltaan pudottanut... Vasta omiensa luona on ihminen kotonaan. Maailmalla, jos siellä on kuinkakin hyväin ystäväin keskellä, niin samassa saa muistaa olevansa viekastenkin keskellä. Kodin rauha on niin kaukana kuin kotikin...»

Hannan leppoisille kasvoille vierähti kirkas kyynel ja lämpimästi kysyi:

»Ethän lähde isä enää?»

Antti ei vastannut mitään, näki että ruoka oli pöydällä, niin istui pöydän taakse ja kehotti Jukkeakin tulemaan pöytään.

Jukke istui lavitsalle vastapäätä Anttia. Mutta isän viereen riensi Matti ja toiselle puolen Kaisu. Manti jäi Matin ja äidin väliin. Lämpimästi katsahteli niitä isä ja täytti niitten kädet ruualla, sitten vasta rupesi itse syömään ja selittämättömän somalle tuntui olo.

Jukke muisti äsköistä puhettaan Hannalle ja tunsi olevan pahan olla, kun näki sen Antin perheolon niin lämpimäksi. Tunsi juuri hänelle sanotuksi, mitä Antti äsken sanoi kyläisten ystävien keskessä pitävän muistaa olevansa viekasten keskessä. Tunsi pistoksen povessaan, kun tiesi, ettei tämäkään joukko ole niin puhdasta kuin Antti näkyi mielessään kuvittelevan. Oikein painostavalta tuntui se, mitä hän äsken Hannalle viskutteli, ja mieli teki pakenemaan. Sanan puhumatta lähtikin Jukke kotiinsa, kun pääsi vaan syömästä.

»Tukkilaiset ovat tukkilaisia, ei niistä liian pahasti saata puhua eikä uskoa kukaan», ajatteli Jukke kävellessään Vaaralaan, ja hyvälle tuntui, kun Hanna näkyi uskovan sen, mitä hän äsken viskutteli. Ja mielessä näkyi vaan outo kuva siitä Antin perheen keskinäisestä vilpittömyydestä, mikä on nykyään vallitsemassa.

IX.

Antti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista.

Huomisaamun aurinko näytteli jo kasvojaan, kun Tannilan tuvan sivuikkunasta tunkeutuvaa ruusuvaloa kämmenen levyinen kaistale kainosti seisoi tuvan tummassa periseinässä, isän vielä vuoteellaan hervotonna levätessä, kasvoilla hymyilevä tyyneys ja tukeva rinta hiljalleen lainehtien.

Lapset hiljaa hiipien katselivat isää ja olivat mielissään, kun isä oli kotona. Matti ja Kaisu ne mielivät ääneen puhelemaan keskenään, vaan Manti se nyrkkiä puistaen ja kulmiaan kupristaen muistutti pysymään hiljaa, että isä saisi nukkua.

Mutta ovi aukeni kiireesti ja Juken ruskea muoto ilmestyi ovelle. Katsahti sänkyyn ja kynnyksen yli astuessaan puoliääneen virkkoi:

»Ka, vieläkö täällä nukutaan.» Ja samassa palasi takasi ulos, kun Mantin nyrkistä näki kieltävän merkin, mutta oven lupsautti raskaasti kiinni, että seinä jymähti.

Silloin vavahti Antin koko ruumis, silmät remahtivat auki ja hieman hätäinen silmäys lennähti ympärille. Mutta kun havaitsi, että on kotona ja silmät sattuivat ympärillä oleviin puhdassilmäisiin lapsiin, niin suuriin silmiin ilmautui nuortea ihastus ja pitkästä matkustuksesta pakkasahvassa pöhöttyneet kasvot kuontuivat lauhkeaan hymyyn. Matkustuksesta kangistuneen ja nukkuessa rauvenneen kätensä ojenti lapsiinsa päin ja leppoisasti huomautti:

»Ettekö nyt tahtoisi tulla isän syliin.»

Silloin Matti ja Kaisu kilmasivat sänkyyn ja tukkeutuivat isän kainaloihin kuin kananpojat emonsa siipien alle.

Manti se oli jo mielevämpi, hän ei viitsinyt tulla joukkoon, seisattui vaan sängyn vierelle ja naurusuin katseli toisia.

Isä näki, ettei Manti viitsi tulla sänkyyn toisten joukkoon piehtaroimaan, niin kysyi:

»Onko äiti keittänyt kahvia? Jos on, niin Manti pikkanen, tuoppas sitä minulle tänne.»

Manti pyörähti kuin pulmunen ruokahuoneesen ja heti pienellä tarjottimella kantaa kipsutteli isälle kahvia.

Isä nousi istualleen sängyn laidalle, otti Mantin tuoman kahvikuppinsa, laski sen sängyn vierellä olevalle tuolille ja ojenti seinälle, että Manti ottaisi hänen nuttunsa taskusta sieltä naulasta paperikäärön ja antaisi hänelle.

Manti kiepasi heti ottamaan käärön ja toi sen isälle, josta isä jakoi namusia kullekin. Ja sitten vasta rupesi kahvia itsekin juomaan, kun sai lasten hampaat ratajamaan. Ja hauskalle tuntui seura.

Jukke se navettakartanossa askarteli Hannan apuna, olipa puhdistanut oriinkin, laittanut sille vuoteet, tehnyt appeen ja vaalinut kaikin puolin, Hannalle kannellut vesiä avuksi, pilkkonut puita, korjannut pitimiä ja autellut missä vaan taisi. Mutta nyt kun Hannallakin loppui toimet navettakartanossa ja hän jouti tulemaan tupaan, niin tuli Jukkekin mukana ja alkoi reippaasti kertoilla:

»Orit oli pahansiivoinen. Se kun eilen hikosi eikä minultakaan illalla tullut sitä harjatuksi, niin oli aivan talloihin kuivanut. Mutta nyt minä sen puhdistin taas tuota niinkuin parhaamman jälkeen. Puhdistin koko tallin, laitoin vuoteet uudet, että saattaa siellä nyt poika pötköttää... Tuo ori se on minun huolenani enemmän kuin omat hevoset, aivan joka päivä sitä pitää käydä katsomassa. Nytkin kun arvasin, että sinä matkaraukeissasi nukut pitkään ja kun tiesin, että orit jäi illalla puhdistamatta ja Hannalla ovat aamuasiansa tehtävät, niin paikalla kun heräsin, täytyi lähteä oritta hoitamaan, ja nyt se on kyllä hoidettu.»

»Hyvä, hyvä, kunhan tuli hoidetuksi», mukautti Antti ja kääntyi lasten kanssa viehkuroimaan sängyssä ja ottamaan osaa niitten piehtaroimiseen ja leikkeihin eikä tuntenut halua Juken kanssa jatkamaan puhetta.

Mutta Hanna toi isälle uudet, puhtaat sukat ja kengät, jotka oli jo aamulla noustuaan voidellut, istahti hänkin sängyn laidalle, puristi isän käden toiseen käteensä ja sulautuneena hänkin katseli niitä iloisina piehtaroipia, isän antamia namusia nakertelevia, hyöteäverisiä lapsia.

Antti tunsi olevansa nyt täydellisesti kotona...

Äidin käsi isän käteen puristui lujempaan ja herttaisemmin. »Ethän lähde isä enää... Ethän raski heittää tuota pikkuista pulmusparvea tänne ikävöimään... Ei kellään ole niin hyvä olla kotona kuin meillä on... Ethän lähde?»

Antin oli vaikea vastata, mutta ei kuitenkaan voinut nyt olla vastaamatta, kun illalla oli jo samanlaisen kysymyksen antanut mennä ohi. Oli pitkän aikaa ääneti, mutta viimein puristi vaimonsa kättä ja päättävästi lausui:

»Olen liian nuori vielä jäämään kotiin. Sananlasku sanoo: Laaja on urohon tarha. Meillä nuorina, voimakkaina ollessa ei ole ainoastaan hoidettava tämä pieni koti, meitä isänmaa kaipaa enemmän... Sitten kun tulen vanhaksi, vapisevaksi, sitten vasta saatte kotiin viimeisiksi päivikseni.»

Hanna sekoitti vastaukseensa hieman leikkiä ja iloisemmasti jatkoi:

»Hym, kuka sinua sitten vanhana viitsii nähdä kotona?»

»Minusta ei ole mikään niin kaunis kuin vanha ihminen, jos se on leimattu hyvyyden sinetillä. Eikä mikään niin ruma kuin vanha ihminen, joka kantaa häijyyden todistusta», virkkoi Antti tyynesti.

Hanna ei jatkanut puhetta, syventyi vaan ajattelemaan mitä mahtoi Antti tarkoittaa sillä puheella isänmaasta, eikö kotona oleminen ole samalla isänmaan palvelusta, kun siinä kaikin puolin on kelvollinen yhteiskunnan jäsen. Vai onko silläkin tukkityöllä joku isänmaallinenkin merkitys, eikä muistanut mitä Antti tuonoisessa kirjeessään oli maininnut siitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kehotuksesta ja pyynnöstä.

Tuo isän puhe kotoa poislähdöstä ja äidin totisuus vaikutti lapsiinkin, että jokahisen kasvot kävivät totisiksi. Mantilla meni sormi suuhun, siirtyi isän luokse sängyn viereen seisomaan ja nurpeasti kysyi:

»Mihin se nyt isä lähtee?»

Antti taputti Mantia poskelle ja naurusuin lupasi:

»En minä nyt heti lähde mihinkään, hyvä Manti, ole huoletta.»

Manti ei uskonut isän sanaa, luuli vaan häntä hyvittävän, yhä hieroi sormeaan suussaan ja yhä raskaampimielisesti lisäsi:

»Läbdettepähän.»

Isä silitti Mantin päätä ja lämpimästi lisäsi:

»En todellakaan minä nyt heti lähde mihinkään. Olen nyt monta viikkoa kotona, levähdän teidän luonanne, hyvät lapset. Ja sitten kuin tulee kova talvi, kylmää kaikki nuo järvet paksuun jäähän ja viitoitetaan tiet, ettei eksy, ja tulee paljon lunta, että saattaa suksilla hiihdellä, niin sitten vasta lähden... Ja sitten kevään kauniina päivänä tulen teitä perhosia taas katsomaan. Ja sitten meillä on taas yhtä lysti kuin nytkin.»

Nyt Manti uskoi, kasvoihin palasi iloinen loiste ja hypähtäen kiepahti äidin viereen sängyn laidalle istumaan ja halaili äitiä iloissaan, vaikka ei tiennyt syytä minkä tähden hän halaili. Sisällinen mieli se vaan sillä tavalla tunkeutui ulos.

Jukke ei sekautunut sanallakaan perheen puheisiin, veteli sikaariaan, kävellä törkkäili lattialla edestakasin, silloin tällöin heitti vaan nurkkasilmäyksen sinne sängyn puolelle ja ajatteli:

»On hupsun kummaa tuommoinen lekerrys.»

Mielessään hykähteli aina väliin: »Tukkilaisen isänmaa, hym, tukkilaisen isänmaa, missähän se on... Pajupensaan takanako joen rannalla nukkuessa laukkureppu pään alla, kun nälkä suolissa huutaa... Vaiko lautalla vorokkia kiertäessä, kun etuvartiosta on kuulunut huuto huikea että ankkurin vei. Vai laukeavalla ruuhkallako, jossa joutuu rälliä polkemaan tukkien päällä ja kilistelemään silmiään, että joko pitää lähteä ahventen puolelta pölkkyä katsomaan vai vieläkö on toivoa ihmisten ilmoista. Hym. Tukkilaisen isänmaa... Kaikkia sitä kuulee... Ja toinen viisas uskoo sitten minkä tuo Hanna ... kyllä minä vielä selitän sille, missä se on tukkilaisen isänmaa. Hym. Tukkilaisen isänmaa... Vie koirille semmoinen valtakunta».

Viimein alkoi kuitenkin tuntua pitkältä se yksinään oleminen. Ja kun ei siitään kukaan hänestä perustanut, niin rupesi näyttämään, että hän on liiaksi koko talossa. Niin sanan puhumatta astuskeli ulos ja lähti kävelemään kotiinsa. Ja sillä matkalla haihtui mielestä se kumma tukkilaisen isänmaasta. Vaan samassa selvisi kuin päivä se yhdeksi taloksi rupeus. Että kun se nyt alkaa höperöidä kesänsä talvensa maailmalla, niin mikä sen talon pidosta tulee. Mutta sama sille, missä hän on milloinkin, kunhan vaan rahaa tuopi. Antaa sitten miehen palvella isänmaata, vaikka pakran varrella tai tarpomalla jokirämeitä... No, niin se on kuitenkin, että minun se on ruunikko. Tottapahan arpa sanoi. Ja se on kuin sanottu, että Siirin kanssa kyllä sovitaan. Ja siellä markkinoilla, siellä syntyy kestit. Silloin ei ole paljas siipi ja haarikka pöydällä... Onni se on ihmisen purje. Sen alla sitä ei tule ikävä elämän laivalla viilettäessä. Vaan ne ovat yhdet, jotka sen saavat mastoonsa. Onni, se ei nouse joka miehen mastoon. Se on sananlaskukin, että onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala jokaisella. Ja tosi se onkin, ajatteli mielessään Jukke ja muhkeilla mielin likeni kotiaan.

Hanna kun näki, että Jukke meni pois, niin jatkoi äsköistä puhettaan:

»Onko se todellakin totta, että jo talven aikana lähdet pois kotoa?»

»Kyllä se on totta, että tästä kelin tultua lähden matkoille. Täytyy lähteä, ei auta», vastasi Antti vakavasti.

»Mistä se on tullut senlainen määräys?» kysyi Hanna hieman oudoksuen.

»Ei tuota virallista määräystä ole tullut mistään, vaan muuten se on niin, että kyllä sitä täytyy lähteä. Annappas kun näytän tuota Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjettä.»

Antti hyppäsi sängystä, kaivoi matkalaukustaan kirjeen ja virkeämielisenä istui Hannan viereen sänkyyn, aukoi kirjeen ja jatkoi:

»Se Suomen Kirjallisuuden Seuran johtokunta kirjoittaa tässä muun muuassa näin:

Koska kansamme muinaistarusto on epäilemättä vailla niitä syntysanoja, joilla Väinämöinen valmisti sotivenosensa, niin toivomme teistä löytävämme niitten sanojen etsijän ja löytäjän, joilla kansamme muinaisuuden satakaari valmistetaan.

Verrattomasta arvosta ovat kokoelmanne rakkaalle isänmaallemme kansamme muinaiskehdon tutkimisessa.

Sydämmestämme toivomme teille runsainta myötäkäymistä matkallenne.

Hyvin kunnioittaen

j. n. e.»

Hanna ei ymmärtänyt tuon kirjeen sisältöä. Ajatukset ihan seisoivat siihen ja mielestä tuntui somalta, mutta ei tiennyt, minkä tähden se niin somalta tuntui. Mielessä pyöri Väinämöisen sotivenonen, kansamme muinaisuus, muinaistarusto, Kirjallisuuden Seura, isänmaa ja kaikkea mitä vaan kirjeestä kuului. Mutta ei ollenkaan selvinnyt, mitä ne mikin merkitsivät, tuntui se aivan mahdottomalta tullakaan sitä ymmärtämään, vaikka kuinka koettaisi. Mutta somalta se vaan tuntui ja mieleen vakautui se ajatus, että on kai se nyt paljoakin arvokkaampaa tointa kuin tukkilaisen virka ja eihän aina tarvitse nimittää tukkilaiseksi. Ja saattaahan vielä olla niin, että siitä hyvinkin suuri virka paisuu, kun jaksaa retkeillä. Silloinpa veli-Jukkekin näkisi, että on ne ihmisiä tukkilaisetkin. Ja yhä paremmaksi kuontui mieli ajatellessa, kuin Antti pääsee toisenlaiseen toimialaan, ettei aina tarvitse olla tukkilaisena.

Nyt ei enää Hanna kieltänyt Anttia lähtemästä, mutta kääntyi häneen ja alkoi vaikeroida:

»Mutta minä en jaksa hoitaa tätä taloa. Saat myödä tai antaa arennille tämän talon... Minä menisin Vaaralaan kotiini. Nyt kun isä on kuollut, niin siihen on jäänyt maatilkku minullekin... Se isävainaan uhkaus, että hän minut tekisi perinnöttömäksi, oli vaan turhanpäiväistä uhkausta. Se on kuolintaudissaan sanonut, että pitää antaa osansa Hannallekin, ja nämä velimiehet eivät tunnu sitä kieltävänkään. Mutta Juken kanssa olemme hommanneet, että rupeaisimme yhdeksi taloksi. Nyt sinä panisit rahasi Vaaralan velkoihin ja kaikki talous tulisi yhteiseksi. Tätäkin maata, jos ei myötäisi, hoidettaisiin yhteisesti niin kauvan kuin sovittaisiin. Siinähän kasvaisivat lapsemme isommiksi. Ja kun ei alettaisi sopia, niin eroaisimme sitten tänne ja jakaisimme Vaaralasta minun osani syrjämaaksi tai möisimme velimiehille. Tai jos sopisimme yhdessä elämään ja kuolemaan, niin sehän olisi sen parempi. Rahvaan kattilahan se on aina rasvasempi... Niin olemme Juken kanssa tuumanneet... Ja hyvään tarpeeseen siihen nyt onkin minun menemiseni, kun ei ole emäntää talossa ollenkaan. Se Elsan huuringainen siinä nyt on, mutta kauvanko tuon aika tuossa kulunee. Ja kovin onkin mitätön kappale taloa hoitamaan... Niin silloin sinä saisit huoleti viipyä jos kuin kauvan poissa kotoa, kyllä ne kodit hoidettaisiin.»

Hannan esitys tuntui Antista oudolta. Oli kuin kylmää vettä olisi niskaan tiputtanut, niin pahaa vaikutti joka sana. Tuntui se uppoavan aivan ytimiin, että pani ihan värisemään eikä kyennyt puhumaan mitään vaimolleen vastaukseksi. Tuo asiallinen puoli tuntui aivan selvältä, hyvältä ja edulliselta, mutta se oudolta kaikuva puoli oli aivan selittämätöntä, mikä se oli joka sen teki niin syvästi vastenmieliseksi.