Chapter 5

Niitä autuaan otsan puhtaasti viattoman näköisiä silmiä katseli Hanna ja pyhän hienosti sulavan mielen ylennyksen tunsi johtuvan sielunsa himmeihin kammioihin. Käänti hieman päätään, niin silmiin avautui tuvan sivuikkunasta etelän ja lännen rinta lukemattomine tähtineen. Siinä laskeutuva ehtootähtikin iloisena liekehti levitellen kultasiipiään jääneille iloiseksi hyvästiksi, rientäessään autuasten maahan. Siihen asettui Hannan kuljeskeleva silmä.

»Tuolla ... tuolla tuon sinikannen, tuon tarhan tuolla puolen on se asumus, jossa ei päivän murehet eikä huomisen huolet paina mieltä.

»Siellä on pieni Saimikin, se kultaperhonen... Vuosi sitten se kultakäpynen kiikkui tuossa rinnoillani ja sommitteli kieltään sanomaan ymmärrettävästi. Mutta siellä on hän. Ei paina mieltä ikävä, ei huoli. Ei elon vuoria himmennä autere hämärän toivon.

»Siellä on Saimi, sisaruksista nuorin. Siellä oli hänen osansa, mutta missä on meidän, jotka ryvemme täällä elon tunkioissa. Missä on osa näitten kolmen vieressäni nukkuvan, joitten liina on vielä puhdas, mutta jos he viipyvät täällä, missä on heidän osansa -- missä...»

Hiipivä uni ummisti silmät, käsi unohtui suoraksi lasten päälle kuni hyvän enkelin suojeleva siipi. Kasvoihin palasi viehättävä hymy ja rauhallisesti lainehti rinta.

VI.

Hanna saa Antilta kirjeen.

Aamun hohtava koite oli jo itäisen taivaan poutaisella rannalla, josta kainosti hymyilevä himmeä valo levisi vuoriin ja laaksoihin. Kummun kuusetkin ihastuksissaan korvat pystyssä seisoivat tyynesti odottaen päivän sanomia.

Kointähtikin riemuisena liekehti koitteen rajalla ja kiirehti valoa kohti.

Silloin nousi Hanna, pukeutui päivän työpukuun ja hyräillen erästä lasten aamuvirttä irtanaisin mielin riensi ulos. Mielessään muisteli untaan, kun hän oli unissaan Antille kirjoittanut hyvin sievästi kirjeen ja lähettänyt hänelle. Aikoi mennä navettaan karjaansa hoitamaan. Kartanolle tultuaan seisahti katselemaan tuota miellyttävää luonnon juhla-aamua. Mutta samassa huomasi hän vastaansa rientävän erään pienokaisen köyhän mökin tyttösen, äitinsä repaleinen nuttu yllä ja suuret äitinsä kenkäkolttoset jaloissa.

Jo matkan päästä ojenti kättään Hannaa kohti. Hänen kättä pitemmän repalaisen hihan suusta valkoinen monileimainen kirje työntyi esiin. Ja loistavin silmin helkkeällä lapsen äänellä iloisesti virkkoi:

»Tässä on teille kirje. Postineiti oli illalla antanut äidille ja pyytänyt tuomaan kiireesti teille».

Hanna koppasi kirjeen, katsahti päällekirjoitusta, suu vetäytyi hauskaan hymyyn, silmät leimusivat syvästä ilosta ja oikein huudahti: »Antilta kirje. Voi, voi...» Katsahti tyttöön iloisesti lämpimän silmäyksen ja lisäsi:

»Sinä lapsikulta, aamun enkeli, toit Antilta kirjeen... Sinä saat suuren voileivän. Vai tahdotko sinä vielä muutakin?»

Tyttö, joka ei vielä ennen ollut kuullut itseään niin hyvällä nimellä mainittavan, vilpittömän puhtailla suurilla silmillään lämpymästi katsella remautteli Hannaan ja kainosti vastasi: »En».

Hanna talutti kädestä mukanaan tytön tupaan, toimitti voileivän käteen. Toi vielä paksun leivän, laittoi sen tytölle nutun poveen ja muistutti:

»Viehän tämä äidillesi».

Tyttö kirkkain silmin vilkasi kiitollisen katseen antajaan ja pyörähti lähtemään.

Hanna aukasi tytölle oven, josta tyttö mujahti ulos ja suurine kenkineen lähti astua koltostamaan kotiinsa.

Toisella kädellään hallitsi leipää povessaan ja toisesta kädestään syödä nyhti voileipää.

Hanna koppasi saksinsa, leikkasi kirjeen kuoren auki, tempasi sieltä kirjeen, katsahti ensin sen pituutta, mutta rupesi alusta lähtien lukemaan ja silmät olivat ahmivan näköiset. Luki parin tai kolme riviä, niin kasvoihin levisi syvästi uhkuva iloinen hymy. Ja kesken kirjeen lukemista löi käsiään yhteen: »Tulossa jo!» Ei hyvältä mieleltään joutanut enempi lukemaan, käsiään hykerrellen käveli ympäri tupaa ja hoki: »Tulossa jo...»

Toinnuttuaan siitä ihastuksesta, luki Hanna kirjeen moneen kertaan, pani sen pöytälaatikkoon samaan pinkkaan, jossa oli jo kymmenen entistä tämän kesäistä isän kirjettä, ja poistui karjansa hoitoon.

Mutta Vaaralaan oli lentänyt sana, että Hannalle on ollut Romppalan postitoimistossa leimattu kirje, luultavasti Antilta.

Jukke koppasi aitasta vasta illalla palvisaunasta tuodun lampaanlavan, pisti sen nuttunsa poveen ja lähti Tannilaan tiedustamaan, oliko kirje Antilta ja mitä siinä oli.

Hanna näki Juken toimessaan astuvan tupaan, niin riensi hänkin perässä.

»Tuossa on sinulle palviaista, eilen oli meillä palvisauna, niin koppasin tuon, että saat siitä lastesi kanssa keiton!» virkkoi Jukke loistavin silmin ja työnsi lampaanlavan sisarelleen käteen. Mutta Hanna ei siitä paljon joutanut välittämään, ei sitä eikä tätä, mielessä vaan oli että se on matkalla kotiin. Meni pöytäkaapilleen, kopristi sen laatikosta kirjeen ja palavin silmin virkkoi: »Minäpä sain tämmöisen.»

Jukke oli aikeessa ottamaan käteensä, mutta pyysi kuitenkin lukemaan mitä siinä sanotaan.

Hanna makeasti hymyillen aukasi kirjeen. »Se ei tässä kirjoita muuta kuin ilmoittaa tulostaan ja kutsuu hevosta Suvannolle ensi maanantaina. Se kirjoittaa vaan näin:

»Rakas Hanna.

Olen matkalla kotiin. Viimeistään maanantaina tämän kuun kolmantenakymmenentenä päivänä saavun Suvannon kaupunkiin. Jos voit niin toimita oma hevonen sinne noutamaan. Olisi sangen hauska omalla kauniilla hevosella tulla kotiin.

Kuitenkin, kaikessa tapauksessa olen tiistai-iltana eli kolmantenakymmenentenä yhdentenä päivänä kotona...

On sangen vähä aikaa. Siis pitemmät puheet jääkööt äänen kantamalle.

Ole tervehditty näkymättömällä lemmen syleilyksellä.

Oma Anttisi».

»Ensi maanantaina. Nyt on meillä torstai... Ensi maanantaina... Pyhänä pitäisi lähteä... Olisi hieman alentavaista isäntämiehen lähteä hakemaan tukkilaista, mutta kuitenkin se sietäisi minun lähteä hakemaan, ettei se sitä tuhatta markkaa kerkiäisi panna mihinkään asioihinsa», ajatteli Jukke ja puolen päältä niinkuin tarjoutuen kysyi:

»Kenen aiot laittaa hakemaan Anttia?»

»Olen ajatellut juuri sinua. Sinullehan voisin tuon oriin uskoa», virkkoi Hanna.

Jukke punalti päätään ja empien jatkoi: »Minä en kyllä mitenkään joutaisi, mutta ei tuota oritta ole hyvä muille antaa, niin joko häntä pitänee ottaa jouto kiireestäänkin ja lähteä?»

Otti kirjeen sisarensa kädestä, katseli sitä ja itsekseen mutisi:

»Kolmaskymmenes päivä... Ramppalassa kahdeskymmenes päivä ja täällä kahdeskymmenes kuudes... Tiistai-iltana kotona.»

Lapset toimisivat valveilla, kipelehtivät sängyssä, mutta näkivät, että äidillä on jotakin verestä hommaa, niin tulivat uteliaiksi. Vaan äiti ei tahtonut lapsille siitä virkkaa, että ne vaan paremmin ikävöisivät. Otti sen lampaanlavan, leikkasi siitä vuolun ja pisti sen suuhunsa. Mutta silloin lapset kirkkain silmin kilmasivat ympärille.

Matti se tarrasikin täysin sylin äitiin ja pieni Kaisu ojenti kumpaset kätensä äitiä kohti, sormet harallaan. Äiti palavin silmin katseli lapsiin.

»Mitä kissanpoikia sieltä pemahti, kun tunsivat lihan hajun... Kas Matillakin kun on silmät pyöreänä ja suu ammollaan kuin variksen pojalla... Ja entäs Kaisu nupukka... Tuolle pienimmälle paarmalle sitä pitää antaa ensimmäiseksi... Kas tässä pikku sirkalle. Tässä Matille. Ja vieläpä se on suu sulalle Mantillakin. Ja onpa se suu sorsallakin jos sorsan pojillakin», virkkoi äiti sulavasti, pisti lihaviipaleen omaankin suuhunsa ja vei lampaanlavan talteensa ruokahuoneesen.

Jukke naurusuin käveli lattialla, levällään oleva kirje retalehti heiluvassa kädessä, mielessä mutuili asiat hyvällä kannalla, mutta Hannalle hän tahtoi jotakin kehua taloudestaan, ettei kokonaan unhottuisi yhdeksi taloksi rupeus. Katsahti lapsiin, jotka mieluisen näköisesti syödä nakertivat lihaa käsistään, ja kun äiti palasi ruokahuoneesta, pureskellen hänkin lihakipenettä, alkoi kehuskella:

»Meillä sitä on lihan viljaa. Eivät sopineet kerralla saunaan palvautumaan. Kun teurastettiin kolmattakymmentä lammasta, suuria kuin peuroja, siihen kaksi sarvipäätä, suurta kuin hirveä ja lihavaa kuin hylettä; siihen kolme sika röhnää kuin virtahepoa, niin niistä röykkö pääsi lihoja. Niin, siinä rasva räiskää, ennen kuin ovat kaikki luina ne liharoviot. Ja vielä olisi ollut tapettava se kaksivuotinen härkäkin. Se on koko peto. Ei uskoisi sitä kaksivuotiaaksi. Se kun toisinaan piekautuu siellä karjassa ihan itsekseen vaan ja niin se puskee mättäitä, ihan polvillaan jymyää. Siitä toisekseen rupeaa möyrittämään, vääntää silmänsä nurin ja taas ärtyy puskemaan mättäitä ja väliin taas kuopii maata, puuhaa ja puhaltaa niin tuhannesti, että oikein hirvittää. Kykääseenkin se aina kun menee, niin ruotimummo ei sitä suvahteisi. Se aina menee seipään kanssa pois hätyyttämään, niin tämä veitikka vaan sarviaan näyttää eikä ole tietääkseenkään lähdöstä, vaikka ämmä seipään kanssa terhentelee minkä taitaa.»

Hannaa ei tuo Juken puhe hyvin miellyttänyt, hieman kummastellen kysyi:

»No kykäässäkö se sitten saa ollakin koko päivät? Eikö se pidä kovin pahaa siivoa?»

»Minkä hän taitaa! Jos vähän tohertaakin, niin onhan se oma sika oma taikina, ei niitä päälle kylkiensä syö», vastasi Jukke välinpitämättömästi ja ajatteli lopettaa jo sen härkäpuheen, vaan vielä tunsi mielessä hykerehtävän puhehalua, niin jatkoi yhäkin:

»Minä sitä tässä kerran menin ilman lystikseni ajamaan siitä kykäästä näkeiksi minkä tuo minulle tekee. Niin yrittihän se minullekin näyttämään sarviaan, vaan kun minä nostin seipään pystyyn, niin heti huomasi, että eri kannalla nyt ovat asiat kuin ämmän aikana. Pitkät laukat otti härkä, vaan ei ollut kauvan, kuin astua julpotteli jälleen, söi kylläkseen ja köllistyi maata kykkään viereen ja alkoi märehtiä keukkasta.»

Hanna puistalti päätään ja moittivasti virkkoi:

»En minä kuitenkaan antaisi sen kykäitä tohertaa. Sian siivoa se toki pitää kykäissä semmoinen pöljä.»

Sen sanottuaan rienti hän ulos ulkoaskareilleen ja siihen loppui puhe Antin tulemisesta.

Hannan mielestä tuntui vaan pahalta se Vaaralan meininki. Kalu on halpa haltiaton. Mitä on niistä suurista lihakasoista muuta hyötyä kuin että Elsalla on enemmän varastamista. Mitä on niistä elokykäistä hyvää, joita näillä vuosin vielä elukat pengostavat, mitä on hyötyä siitä, että on isäntä toimellinen, kun asiat kuitenkin ovat rempallaan. Vaivaista vahinkoa vaan, ajatteli Hanna, ja polttavammaksi tuntui käyvän mielessä päästä mitä pikemmin Vaaralaan sen eleen silmäksi, ennen kuin kokonaan levittävät.

Jukke käveli tuvassa, katseli kirjettä käsissään, mutta ei siitä silmä mitään keksinyt. Nyt oli tietty, että pääsee ruunikolla käymään Suvannon kaupungissa. Mutta ikävä vaan, ettei ollut Jokela matkalla, että saataisi käydä hevostaan huokasuttamassa. No, ei ne sentään ole rekitamineet niinkuin Jokelan kautta kulkiessa pitäisi olla, mutta kun Antin tuhat markkaa saadaan, niin korjautuvat rekitamineet. Eihän tuo nyt tuhanteen suurta koloa tee, jos nyt laittaa hyvänkin reen ja hyvänhän sen laittaa, kun kerran uudesta rupeaa laittamaan. No niin. Senhän kerkiää markkinoiksi laittaa. Se että pääsi ajelemaan jo ruunikolla, oli yksinään suuri asia. Jokaikinen sen arvaa, että omansa se on, ja omahan se onkin, sen oli arpasorot kahvikupissa jo kahteen kertaan sanoneet.

Antin kanssa palatessa ajaminen yhdessä reessä ei ole oikein mieltä myöten, mutta kunhan on itse ohjaksissa ja istuu oikealla puolen, niin siinä se menee, eikähän sitä moni huomaakaan, että se on tukkilainen. Ja jos on entojaan, niin onhan sillä hyvät vaatteet päällä ja mies yhtä komea kuin minäkin. No ei sentään niin. Kyllä minä olen paljon punakampiverinen. Ja onhan se talon isäntä muutenkin puuhkeampi kuin tukkilainen, joka kesät rannoilla rujuu kuin kalamiehen koira. Ja kaikin puolin sillä on eri ryhti talon isännällä kuin tukkilaisella, ajatteli Jukke ja käveli lattialla edestakasin.

Hannan mielestä oli Juken härkäpuheen takia tullut liian vähä puhutuksi siitä Antin hakemiseen lähtemisestä, ja kun kiireimmät tehtävänsä oli tallissa ja navetassa suorittanut, kiirehti tupaan Juken kanssa päättämään lähdöstä. Ja päätettiin se pyhä-aamuna lähdettäväksi. Jukke poistui ulos ja rikasmielisenä lähti astua hökeltämään kotiinsa.

Mutta Hanna otti pöydältä kirjeen käsiinsä, katsahti taas kirjeen alalaitaan ja tunsi rinnassaan lämpimän huumauksen, joka lumosi koko olennon, että elämä tuntui vaan unelta. Horros kuitenkin kohta haihtui ja mieleen siirtyi se jäytävä todellisuus, että Vaaralan eleestä ei tule mitään, jos siihen ei tule emäntää, juuri semmoista kuin hän on, joka ymmärtää koko talon toimia, sekä isännän että emännän. Ja nyt selvisi kerrassaan, että juuri siitä syystä se Jukke tahtookin yhdeksi taloksi, kun sillä on niin suuri luottamus häneen. Ja siinä tuokiossa selvisi aivan todennäköiseksi, että se on välttämätöntä tulla sinne asumaan ja hoitamaan sitä yhteistä elettä.

VII.

Antti tulee kotiin.

Maanantaiaamu valkeni poutaisena ja pakkasen kireänä. Lunta oli satanut edellisinä päivinä rekikeliksi asti ja nyt viime yönä kilistynyt pakkaseksi.

Kestikievarissa oli Antti majalla Suvannon kaupungissa. Oli siihen tullut vasta myöhällä yöllä, mutta nousi jo päivän valetessa ja lähti kotikyläläisten varsinaisesta majatalosta Makkosesta katsomaan eikö olisi tuotu kotoa hevosta vai pitääkö tilata kestikievarista aikanaan, ennenkun kerkiää muut matkustajat tilata kaikki.

Mutta ulos tultuaan huomasi Antti pihan keskellä tavarakuorman ja ihmistungoksen sen ympärillä. Poikkesi hänkin sitä katsomaan. Se oli vaan kulkeva leivosten kauppias, jonka ympärille olivat ostajat kokoutuneet. Antti seisahti kaupitsijan lähelle katselemaan olisiko jotakin, jonka aamuraapiskossa saattaisi pistää suuhunsa.

Mutta reen toisessa päässä ostajain vaiheella seisoi eräs rampa, köyhä leski. Kainalosauvojensa varassa hän siinä seisoi, rinnalla kaksi repaleista viluissaan värisevää orpoa tyttöstä, joille hän kauppiaalta Jumalaa nimeen pyyteli pientä rinkeliä kullekin sekä itselleen leivän palaa.

Tuo nöyrä avunpyyntö sattui ensimmäiseksi Antin korvaan. Antin kasvot värähtivät. Tummansinisistä, virkeistä silmistä lennähti kiinteä katse niihin avunpyytäjiin. Mutta syvän säälin väreet palasivat Antin kasvoihin.

Kauppias ei ollut ollenkaan kuulevinaan avunpyytäjäin ääntä, kohteliaasti hökelehti ostajain kanssa.

Pitkän aikaa seisoi äänetönnä vanhus. Syvä tyytyväisyys ja hyvän sydammen totinen loiste kirkkaasti valaisi taudin ja kurjuuden kalvistamia kurttuisia kasvoja. Uudisti kuitenkin kerran vielä pyyntönsä, ennenkun lähti pyrkimään pois väkitungoksen ahdingosta. Mutta kauppiaan ruskeat silmät tulistuivat ja kiivaasti tiuskasten lausui:

»Luistakaa rikeneen siitä pois... Vielä varastatte, kun silmä välttyy.»

Tuo viimeinen lause vihlasi Anttia, että veri kuohahti povessa.

Leski orpoineen alkoi vetäytyä pois, mutta Antti viskasi parin lanttia kauppiaan eteen, sieppasi leivoskorista neljä rinkeliä, antoi niistä yhden kumpaisenkin tyttösen käteen ja kaksi vanhukselle.

»Suuri Jumala on teitä siunaava satakertaisesti», lausui vanhus ja kankeasti sujautti taudin syömää ruumistaan kiitokseksi Antille ja lähti sauvainsa varassa siirtymään pois.

Pienet matkatoverit lämpimästi jälkeensä Anttia silmäillen pitelivät mummoa hameesta toisella kädellään ja toisesta kädestään syödä nakertivat punertavaa rinkeliä.

Samassa joukon seasta työntyi Jukke esiin ja työnsi kättään tervehtiäkseen.

»No terve mieheen», huudahti Antti ja loistavin silmin tarttui käteen. »Toit varmaan hevosen kotoa, vai mitä?» jatkoi Antti iloisesti ihan toiseksi sanakseen.

»Tuotu on hevonen!» mukautti Jukke matalasti, ettei moni kuulisi.

»No, tuo veikkonen tänne se hevonen, kun minulla ovat täällä matkakapineet. Ja sillä aikana voin pyytää talosta ruokaa. Parempi on pala suussa kuin haava päässä taipaleelle lähtiessäkin.»

Jukke lähti hevosta hakemaan majatalostaan ja Antti astui reippaasti sisälle pitkät uudehkot saappaat jalassa, lyhkönen puuhkahihainen ja puuhkahelmainen turkki yllään, karvainen lammasnahkalakki päässään.

Jukke toi hevosen kartanolle, johon matkakapineineen rienti talosta Antti ja somalle tuntui istuminen oman oriin rekeen ja suuta veti Antilla nauruun, nähdessään kaunista ruunikkoaan.

Jukke nähtävästi piti huolta, että hän tulisi rekeen oikealle puolen. Antti ei muusta huolinut kunhan pääsi rekeen ja ojennuttiin tielle. Kartanosta kun pyörähettiin vaan kadulle, niin matka kääntyi pitkin kaupungin sivulla juoksevalle koskelle myöjittävää katua, jonka päässä jymisevä koski mahtavasti tuoksutteli harmaata usvaa poutaiseen korkeuteen ja valkoiseen kuurapukuun kääri rannalla seisovat mykät puut.

Koskesta yli vei silta, jonka vieressä seisoi erään muinaisaikuisen vankeuslaitoksen murtuneitten kiviseinäin osia. Ja kolkkoina luolina ammottivat ne syvänteet, joissa ennen oli asumukset olleet, mutta rakennusten murtuessa täyttyneet kivillä ja soralla.

»Mitä ovat tunteneet, mitä ovat ajatelleet, mitä ovat kärsineet nekin ihmiset, ketkä tuossakin ovat lämmitelleet? Ja kuinka moni viatoin sai kauhean surmansa tuon rakennuksen murtuessakin? Yksi kuolee kuninkaana, tuhansien murhaajana. Toinen kuolee kerjääjänä kaikkien ylenkatsomana. Kolmas kuolee tuomittuna paljaan kirjoitetun lain sortamana. Tuhansien murhaaja on viatoin, kunnioitettu yli kaikkien. Kerjääjä on kunniaton yli kaikkien. Tuomittu on syyllinen oman oikeutensakin puoltajana, hän on syyllinen, hän on vangittu. Mikä on ihminen?» ajatteli Antti ajaessaan linnanraunioitten sivu.

Sillan päässä kosken toisella rannalla kohosi tie suorastaan korkealle mäelle, jossa koukistui tie ankaraan juuresta karsittuun männikköön.

Antti kääntyi katsomaan jälelleen, nähdäkseen vielä sen linnan muinaisaikuista rakennetta, sen mahtavuutta kolkkouksineenkin. Katsahti vielä joen toisella rannalla seisovaa pientä kaupunkia valkeine savupatsaineen, jotka kaupungin piipuista pulputen kohosivat tyyneen pakkasilmaan. Ja kun metsän latvoilta paistava marraskuun aurinko puhdisti ne patsaat läpihohtaviksi ja kosken rantakoivuissa kuuran hilseet tuhansina tähtinä kiiluivat, niin Antin rinnassa liehahti hauska puhtauden tunne ja ihastuksissaan katseli hän sitä mieluista luontoa kosken vaiheella, kunnes vastamäkeen kävelevä hevonen veti reen metsän verhoon, johon vaan kuului kosken mahtava kohina ja tien aukosta näkyi poutainen talvitaivas.

Tuota kuvaa usvaisine koskineen, savupatsaisine kaupunkineen, kosken siltaa kolkkoine linnan raunioineen, rantoja härmäisine koivuineen mielessään katseli kuni kuvataulua Antti samassa kuin matka tuntui lyhenevän kotiin. Eikä tuntenut puhelemisen halua matkatoverinsa kanssa, kun muistui mieleen, että tämä toveri kantaa ainaista halveksivaa mieltä häneen sisarensa tähden, joka olisi viety ilman häntä, Anttia, rikkaampiin naimisiin.

Jukke se ajaa karitteli ruunikkoa kuni omaansa ja ajatteli Antin tuhatta markkaa eikä hänkään tuntenut puhelemisen halua muuten kuin sen tuhannen markan tähden. Muuten se Antti Juken silmissä näytti olevan paljas entinen »sinä», vaikka hänellä olikin rahaa tuhat markkaa, ja kuka tiesi jos se oli siitä jo osan hurvitellut. Ei ne kauan sataset kaakastele ollessa tuommoisten ryökkinöitten ystävyydessä kuin tuokin kestikievarin piika, joka toi kapineita rekeen. Tukkilaiset ovat tukkilaisia, ne eivät somene siitä, ne ovat kaikki kuin yhdestä pölkystä leikatut eikä niitten rahoillakaan ole mitään arvoa, niitä syydetään kuin lastuja mihin vaan mielessä juolahtaa.

Antti nosti turkkinsa kauluksen pystyyn, painoi lammasnahkaista lakkiaan syvempään päähänsä, solautti ruumistaan alemmas ja heittäytyi melkein hermottomaksi, ja somalta tuntui kun vilisten jäi metsä jälelle ja reki vieri kotiin päin ruunikon juosta raapotellessa. Mieli haaveili isänmaan koko laajuudessa, mutta väliin palasi ajatukset aina siihen pisteeseen, että kohta pääsen kotiin.

Mutta Jukke kaivoi taskustaan kaupungista ostetun sikaarin, sytytti sen palamaan, pullutteli suustaan savuja, jotka pyörteisinä tuppaina jäivät jälelle tien päälle leijailemaan tyynessä ilmassa. Katsahteli Anttiin ja tekeytyi ystävälliseksi:

»No, vieläkö arvelet vasta mennä niihin tienesteihisi?»

»Vieläpä tietenkin», vastasi Antti päättävästi.

Antin sanoista kuului semmoinen kaiku, ettei sillä tuntunut olevan halua puhelemaan. Mutta Juken mielessä tuntui sitä enemmän halua saada Antin mieltä selville kotiaan kohtaan ja koetti alottaa puhetta toisesta laidasta.

Vetäsi taas sikaaristaan kolmisen aika savua, otti sikaarinsa sormiensa väliin, piteli sitä siinä oikein nuorten miesten tapaan ja umpimähkää kysyi:

»Aiotko itse pitää tämän hevosesi vai aiotko hävittää myömällä tai vaihtamalla?»

»En mitenkään», kuului Antin jyrkkä vastaus.

»Mutta nyt tämä olisi paraassa lemmessään hintaa saada.»

»Ja itsensä pitää», katkasi Antti kuivasti.

»Tyhjään tämä itsellä pitäen ainoana hevosena menee.»

»Ja hävittäen vielä tyhjempään», keskeytti taas Antti.

»Et aio ollenkaan hävittää tätä hevosta?» jatkoi yhä Jukke.

»En millään. En vähällä en paljolla, en sanalla en rahalla», kuului taas Antin kylmä vastaus, näpisti suunsa visuun osottaakseen, ettei hän tahdo jatkaa puhetta.

Jukkekin heittäytyi äänettömäksi ja ajatteli:

»Lieneekö siitä Antti noin vähäpuheisella tuulella, kun hän istuu tällä puolen reessä, vaan kun lienee siitä, niin olkoon. Mistä tietää, entäpä Jokelan kyläläisiä sattuu vielä vastaan tulemaan; kaupungissahan heilläkin on asioita. Silloin olisi vahinko, jos tukkilainen istuisi minun oikeallani.»

Juken mieli tuli kuitenkin levottomaksi, kun ei päässyt pitempään puheen alkuun ja koetti mielessään etsiä, mitä hän alottaisi, johon Antti tarttuisi ja joka olisi asiallista, sillä isäntämiehelle ei sovi aivan lapselliset eikä poikamaiset tuumat. Mutta siinä sitä kului aikaa. Äänettöminä vaan istuivat matkalaiset reessä pitkällä tiellään, mutta reki vieri tie lyheni. Metsäisiä kankaita, vaivaiskoivuisia suonsalmia, luoppokuusisia korpinotkoja, mutkaisia purojentökröjä, viitaisia lehtoja sammaleisine rinteineen jäi jälelle. Muuta ääntä kuin jalaksien täristävä kolina ja hevosen jalkain voimakas kopina routaiselta vähälumiselta tieltä ei matkueesta kuulunut.

Antin mieli palasi muistelemaan kesäistä luontoa pohjolassa ja mielessään katseli niitä pohjolan lumihuippuisia tuntureita yösydämmen auringon ruusuvalossa, lummerantaisia kirkkaita lampia ja jokia, joihin kuvastuu nuo hurmaavat vuoret, joissa verraton jylhyys ja ääretön kauneus sulavat yhdeksi ihanteeksi. Noita muistellessaan tuli Antti hieman haaveilijaksikin. Hänen kasvonsa loisti ihastuksesta ja silmissä näkyi syvä mieltymys.

Näissä ihanissa unelmissaan viipyi Antti.

Mutta viitaisen lehdon helmasta kohosi tie korkealle vähämetsäiselle selänteelle. Silmiin astui kaukana sinisenä öllöttävä korkea Koljon vuori. Ja samalla kohdalla vähän matalampi Perttulan vaaran juontea selänne, jonka korkeimmalta harjalta valjua taivasta vasten pikkuisena piikkinä häämötti Tannilan ryhevä kuusi.

Sydän hyppäsi Antin povessa. Yli ruumiin hulmahti lämmin virta ja ihastuksissaan huudahti:

»Tannilan kuusi tänne jo näkyy... Tikottaa kuin sormi vaaran laessa.»

Jukke syrjäsilmällä katsahti Anttiin ja itsekseen hykähti:

»No tukkilaisella ovat omat ihanteensakin. Ikäänkuin ei tuommoista kuusta olisi muualla kuin tuo Tannilan kuusi.» Eikä tarttunut siihen Antin ihastukseen sanallakaan.

Sitä tosin ei Antti kaivannutkaan. Katseli vaan sitä Tannilan kuusta sinisenä siintävän vaaran harjalla ja somalle maistui mieli. Tuntui kuin akkunasta katsovien lasten iloiset kasvot jo näkyisivät ja Halli kuultuaan tuttavan äänen häntäänsä leimuuttaen ja ilosta voksahdellen rientäisi vastaan.

Mutta laaksoon vajosi tie ja metsien taakse peittyi ne vaarat kuusineen kukkuloineen ja epämääräiseksi unelmaksi raukesi näkeminen Tannilasta.