Chapter 7

Ei sittenkään, vaikka Antti koetti oikein koettamalla ajatella, mitä sanoisi vaimolleen vastaukseksi, kun tämä sitä juuri odotti, voinut sanoa mihinkään päin. Mutta jotakin täytyi sanoa, sillä Hannan mieli olisi muuten tullut pahaksi. Pitkän aikaa allapäin ja kasvot jähmeänä mietittyään kääntyi hän vaimoonsa ja vakavasti alkoi:

»Jukke se on tainnut muuttaa karvansa aivan toisenlaiseksi kuin ennen, kun se nyt niin kohteliaana köpelehtää ja tuli minua hakemaankin Suvannolta. Ennenhän tuo on ollut niin ylpeä, ettei minun aikanani ole usein käynyt talossakaan.»

»Kyllä se Jukke nyt sinusta pitää», virkkoi Hanna. »Se kun näkee, että sinäkin olet mies ja elätät joukkoasi, niin täytyyhän sitä hänenkin tulla ymmärtämään. Ja kun näkee, että sinusta muutkin pitävät, niin siitähän sitä hänkin saattaa pitää. Eipähän se niin tyhmä mies liene, ettei saata muuttaa karvaansa, kun näkee, että on muutettava.»

»No eiköön se ala emäntää hommata?» kysyi Antti. »Siinä kait tuo nyt olisi emännän tila.»

Hanna punalti päätään ja ajatus alta vastasi:

»Ei. Siitä ei ole kuulunut mitään. Ja kyllä se itsekin sanoisi minulle, jos hänellä olisi mitään sellaista ajatusta. Eikähän se minua siihen emännäksi niin hartaasti hommaisi, jos sillä olisi itsellään eukon ottopuuhat. Luulen, että se ajattelee poikamiehen elämää kaikista selvimmäksi, kun sillä on jo paras lapsen huimuus mennyt ohi. Ja mikä on sen parempi kuin olla yksinään.»

Antti taas ajatteli, miten hän jatkaisi puhetta, ettei tarvitsisi puhua siitä yhdeksi taloksi rupeuksesta, vaan pää kun tuntui niin paksulta ja ajatus jäykältä, että puhuminen mitään tuntui käyvän mahdottomaksi, niin teki pienen tekosyyn päästäkseen toistaiseksi erilleen ja aikoi lähteä oritta katsomaan ja raitistelemaan ulkoilmassa. Mutta ensin hän tapansa mukaan tahtoi pestä kasvonsa ja karistella unen töhmeet itsestään.

Hanna joudutti Antille pesuvettä ja siirtyi taas askareilleen karjansa hoitoon.

Antti pesi kasvonsa, kampasi päänsä, pani pienen matkaturkkinsa päälleen ja alkoi lähteä ulos.

Mutta lasten silmät tulivat hätäisiksi ja surumielisinä kaikki yhdestä suusta kysyivät:

»Mihin se isä menee? Ettehän mene pois?»

»En, en, hyvät lapsikullat, mene kauvas. Käyn vaan oritta katsomassa ja tulen heti takasin», virkkoi isä ja katsoi lämpimästi lapsiin.

Lasten kasvot tyyntyivät ja silmiin palasi iloinen loiste, vaan hieman epäillen silmäilivät isää jälkeen, että olikohan tuo totta, ettei menisi kauemmas. Ja Manti meni porstuaan katsomaan, että menikö se talliin. Mutta talliin se meni, kuten aikoikin, niin palasi rauhallisena toisten luokse tupaan.

Kun Antti aukasi tallin oven, niin ruunikko kääntyi katsomaan tulijaa. Viljaisen näköisenä hän seisoi puhdistettuna kiiltokarvaisena hyväksi vuodennetussa piltossaan ja pitkien otsajouhiensa alta välinpitämättömästi katsoa murjotti, kuten ainakin vierasta, jolle hän ei tahtonut mitään lempiään teetellä. Antti kun näki, ettei ori ole mitään vailla, niin palasi tallista ja lähti katselemaan kotia ulkopuoleltakin. Ja kun tiesi, ettei siitä esityksestä yhdeksi taloksi rupeamisesta pääse vastaamatta, ja että niin pian kuin Hanna ensi kerran siitä puheeksi ottaa, täytyy siihen jotakin sanoa, niin otti varsin tilaisuutta siihen valmistautuakseen ja sitä ajatellakseen oikein kaikilta puolilta ja meni kävelemään vainioitten perille, samalla nähdäkseen, miten kesätyöt ovat päättyneet.

Nyt tahtoi Antti syventyä siihen kysymykseen aivan juurta jaksain. Mutta mieli oli niin täysi ja ajatukset hapuilivat sitä ja tätä niin raivokkaasti, ettei niitä tahdonvoimilla voinut saada asetetuksi mihinkään määrättyyn tehtävään. Vaan täytyi niitten antaa aikansa valloissaan hujailla tuulen teillä ja taittaa oksa sieltä, toinen täältä.

Tuo aineellinen puolihan on aivan selvä, eihän siinä mitään ajattelemista olekaan. Jukke ja Topias ovat toimeliaat miehet ja toiseksi aivan viinan maistamattomat, joka on suuri asia. Niillä on talo täyteläinen kaikin puolin. »Jos niillä nyt tuhat kolminen on velkaakin, niin se ei ole mitään, sitä en minä kauvan maksa tienaamallakaan kun muuten maitten viljalla talot hoitavat. Ja mikäs nyt olisi hoitaessa, jos tämäkin meidän ele siihen vielä tulisi lisäksi. Tämähän joutaisi rahaksi ihan järkeään ja kun minulla nyt on tuhat markkaa joutilaita rahoja aluksi, niin voipi lopettaa sen vertaisen velan milloin tahtoo. Ja sittenhän tuosta velattomasta pesästä saattaisi erotakin milloin näyttää asiat sen vaativan. Tämä Tannilan puoli kun jätetään myömättä, niin tähän voipi siirtyä milloin tahtoo. Ja se, että minä ensi vuosina en tule kuitenkaan olemaan paljon kotona, niin minullehan se on sangen huoletonta. Tulen levähtämään vaan aina kotiin ja saatan taas lähteä kuin jänis haavalta, milloin vaan asiat vaativat. Ja mikä paras, niin on Hanna talouden päällä, jonka tietää, ettei tarvitse jälkeen haravamiestä eikä honkiin horjahtele. Sitten jos Jukke tai Topias ottaa emännän, eivätkä tyytyne Hannan hallintoon, niin niitten perinnöllähän voivat sitten ostaa Hannan osan ja meille jää koti Tannilaan. Köyhiä ne eivät ota. Sehän on merkki siitä, kun Hannalle ovat kainia kantaneet sentähden, että se meni köyhään naimiseen rikkaan ehdolla. Se on totta, että jos ne eivät saa rikkaita, niin ne elävät ilman ja siltä varalta ne juuri siihen Hannaa hommaavatkin... Se puoli, että minulle olisi se arvotonta muuttaa Vaaralaan vaimoni kotitaloon asumaan, on kuitenkin pieni asia. Se on kyllä vanha sananlasku, että vaimonsa kotona miniän lusikalla syötetään, mutta enpä minä kauvan ole aina heidän miniänään. Sen pikemmin malttaa taas lähteä. Niin sille, missä arvossa ne sillä kotona oloajalla pitävät, on sama. Miniän lusikalla minua ei syötetä niin kauvan kuin on Hanna emäntänä, se on vissi tosi. No niin... Mutta mikä on kuitenkin tuo kammo, joka varistaa mieltäni?... Tuntuu kuin vankila perisi, jos menisin Vaaralaan... Mutta se ei ole mahdollista... Mutta mikä on kuitenkin tuo synkkä aavistus tunnon syvyydessä?... Lienee se vaan joku syrjävaikutin, joka vaikuttaa veriin jotenkin estävästi niitten säännölliseen kulkuun ja sieltä koituu sitten mieleen. Ja tottapa se niin on, kun en jaksa ajatellakaan mitään, ei mitään kokonaista. Lentelevät vaan ajatukset kuni poutapääskyset siintävässä korkeudessa ja liitävät tietämättömään kaukaisuuteen ilman mitään asiaa... Lienee se, kun illalla tuli valvotuksi myöhään ja toissa yönäkin tuli vaan pari tuntia nukuttua. Sieltä se mahtaa koitua... Mutta miksi se juuri tuolla tavalla vaikuttaa. Tuntuu kun menettäisin kunniani, luotettavaisuuteni, rehellisyyteni, vilpittömyyteni ja vielä isänmaan rakkautenikin. Mutta kaikki tämä on mahdotonta... Mahdotonta. Seitsemän kertaa mahdotonta.»

Nämä ajatukset tunkeutuivat itsestään Antin mieleen hänen käyskellessään vainioittensa perillä ja kokiessaan miettiä asioita. Pää tuntui paksulta ja tahdon voima kokonaan lamautuneelta. Ajatukset vaan pieniksi pirstaleiksi hajauneina sinkoilivat siellä ja täällä, likellä ja kaukana.

Hän ei ollut vielä syönyt aamiaistaan. Tunsi ruuan halua ja muisti, että Hanna huusi jälkeen, ettei mennä kauvas, hän laittaa ruokaa, niin odottavat siellä syömään. Lapset ikävöivät kotona, kun hän aikoi käydä vaan tallissa, ja hän palasi kotiin.

Mieli tuntui täyteläiseltä, mustalta ja kömpelöltä.

X.

Jukke kielittelee Hannaa.

Antti oli päässyt syömästä ja kallistui sängyn päälle pitkäkseen, että eikö tulisi uni, jotta univelka tulisi kuitatuksi, ehkäpä siinä pääkin selviäisi ja mieli puhdistuisi, ajatuksetkin kokoutuisivat ja antautuisivat paremmin tahdon palvelukseen kuin nyt. Mutta ei siinä tullut unta. Otti sen Kirjallisuuden Seuran kirjeen, katseli sitä siinä aikansa kuluksi, kun muuten tuntui olevan siinä pitkänään niin soma olla, tunsi verensä lämpenevän, silmät kävivät loistaviksi, hytkäytteli ruumistaan, viskasi kättään ja ravisteli päätään.

»Mitä on ajatella kotioloista, sen pikkumaisista, vähäpätöisistä asioista, kun saa palvella koko isänmaata ja koko kansaa... Silloinko tahtoisi kiintyä vaan pikku mättääseen, kun on omana koko kunnas... Ei, ei... Lapsille on koti siinä, missä äiti asuu, ja minulle on matkamaja siinä, missä lapset ja äiti ovat. Minun kotini on isänmaa.»

Katseli taas kirjettä.

»Suuresta merkityksestä isänmaallemme... Tuo on liioteltua. Jos saisin olla edes pieninkään seiväs siinä rehdoaidassa, joka kiertää isiemme verisiä ansioluetteloita. Tämä on suurta... Mitä maksaa tämä pikku Tannila sen rinnalla, vaikka menisi Matin pellon ojaan... Vaikka menisi kuin tina tuhkaan, ettei näkisi ei luun suremaa, niin se ei merkitsisi mitään, kunhan perheellä on suojaa ja sijaa, missä ne voivat elää ja asua. Se on vaan voitto minulle ja minun toimelleni, ettei minulla ole haittaa kotoisista huolista», hykerehti Antti mielessään.

Mielessä oli suuri aarre, kun tunsi omistavansa voimia, että voi lähteä kokoilemaan muinaistaruja aina niin kaukaa, mihin vaan Suomen kielellä voi päästä ja missä Väinölän kansaa on koskaan asunut. »Sielläpä saa itse tunkeutua kansan syvimpään muinaisuuteen, omin silmin näkemään, omin korvin kuulemaan niitä kärsimisiä, niitä ponnistuksia, mitä isillämme on ollut kestettävänä erämaan metsissä, mitä iloja, mitä mielen ylennyksiä on erämaan vilpitön luonto kaukana sivistyksestä, kaukana opista, kaukana yhteiskunnan keskuuksista asuville asukkailleen suonut. Ja mitkä toiveet heidän elämätään ovat tukeneet.»

Mitä enemmän hän ajatteli matkastaan ja matkansa tarkoituksesta, sitä enemmän seiviämistään selvisi, että oli Jumalan sallima eleen muuttaminen Vaaralaan ja Hannan pääseminen lapsuutensa kotiin. Siinä viihtyy hän monta kertaa paremmin kuin Tannilan yksinäisyydessä. Ja vaikka mielen pohjalla tuntuikin yhä syvä kammo Vaaralaan muuttamisesta, niin tuntui se aivan välttämättömältä sinne tuleminen; hyvä vaan, että Jukke ja Topias rupeavat hoitamaan yhdessä tätäkin Tannilaa ja hyvä, ettei ajatukset tahtoneet taipuakaan tekemään selkoa sen asian vähäpätöisemmistä puolista. »Se arvo, pitäisivätkö minua vertaisenaan tai miniän tai mieronkiertolaisen vertaisena, on yhdentekevä. Perheeni pitää minusta aina ja missä tahansa rakastaa minua ja ystäväni tuntevat minua. Siinä on kylliksi. Hyvä, ettei ainakaan Jukke minulle erityistä myötätuntoisuutta osottaisikaan, joka on aina kantanut halveksivaa mieltä», sovitteli mielessään Antti ja kasvoissa näkyi rohkea eloisuus ja silmät säteilivät virkeästi katsellessa lattialla leikkiviin lapsiin. Muuten vaan tuntui somalle ja mukavalle, kun oli kotona. Siinä vakautui mielikin ja ajatukset tuntuivat asettuneen. Mutta kun raukeus oli vielä ruumiissa, joka tuntui kaipaavan lepoa, niin kääntyi syrjälleen, korjasi päänsä alle pientä tyynypallukkaa, ummisti silmänsä ja heittäytyi hetkeksi nukkumaan.

Tällä aikaa tuli taas Jukke Tannilaan ja löysi Hannan navettakartanostaan askarehtamasta ja näkyi hänellä olevan jotakin sanomista. Katsahti ympärilleen näkyikö Anttia. Mutta kun ei näkynyt, niin rykäsi, nyökäytti päätään ja alkoi:

»Luulisi tuota Anttia outo muuksikin, kun se noin rakkaasti osaa sukerehtaa perheensä kanssa, kuten äskenkin. Oikein ilkeäkseni kävi, että pois piti lähteä.»

»No, hyvänen aika», virkkoi Hanna totisesti. »Mitä siinä nyt oli äskenkin sinun mielestäsi niin liikaa?... Mikä se sitten on Antti muu kuin rakas perheelleen? Rakas ja hyvä hän on aina minulle.»

»Hym ... kun ei olisi muita rakkaampia kuin sinä... Ei se ole kaikki kultaa joka kiiltää», vastasi Jukke ylenkatseellisesti ja kylmästi.

Hanna tunsi ilkeän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa, puistalti itseään ja syvällä inholla virkkoi:

»Hyi... Minä en usko semmoista Antista... En usko, en vaikka.»

»Usko eli elä, se on vallassasi. Vaan minä uskon ja sen tähden käypikin minuun niin pahasti kun se sitten joukolleen näyttäytyy niin hyvänä», kertoili Jukke tosissaan.

Hanna inholla puistalti päätään ja kylmästi lisäsi:

»Hyi... En minä viitsi kuunnella koko puhetta. Hyi... Mikä sinun nyt pani puhumaan Antista sellaista?»

Jukke rykäsi ja jatkoi:

»Eipähän erityisesti mikään ole pannut puhumaan. Vähä kai siitä minulle on saapaa tai lähtevää, kun ei sinua liikuttane. Sanoinpahan vaan sen tähden, kun näyttää tuo elämä niin liposalta, että jos sinä siihen humallut, ettet raskisikaan lähteä Tannilasta pois eikä tulisi siitä meidän yhdeksi taloksi rupeuksesta mitään, ennenkun se kerkiää rahansa hurvitella.»

Hannan silmät tulistuivat, kasvot kuohahtivat ja vihaisesti lisäsi:

»Huih... Sentähdenkö sinä sitä olet ruvennut puhumaan, että minä paremmin taipuisin sinun kauppoihisi yhdeksi taloksi rupeamiseen... Päinvastoin toki vaikuttaa se puheesi minuun... Olisinko hullu, kun laittaisin Antin teidän halveksittavaksenne ja joka päivä osotettavaksenne sellaiseksi. Jumala varjelkoon toki. Meillä on koti tässä, pitäkää kotinne ja sillä hyvä.»

Jukke murnisteli muotoaan, punalti päätään, rykäsi ja tekeytyi asialliseksi:

»En minä sitä luullut, että se sinuun niin koskee. Olisinhan minä tuon nytkin niinkuin ennenkin voinut olla sanomatta, jos tuoksi olisin tiennyt. Ja ensi kertahan tuo vasta olikin, se kuin illalla ja nyt sanoin, ja saattaahan tuo olla viimeinenkin, kun se sinuun niin pahaa tekee... Ja kukapa Anttia muuten miehenä sen vian vuoksi halveksii? Kyllä Antti siltä miehenä menee. Kyllä minä pidän Antista. Jos minä en Antista pitäisi enempi kuin tavallisesta tukkilaisesta, niin olisinko minä lähtenyt sitä hakemaan Suvannoltakin ja mitäpä hänessä onkaan moittimista, mieshän se on kuin mies. Ja kyllä me sovitaan Antin kanssa.»

Hanna ei puhunut mitään, ynseämielisenä vaan askarteli karjansa kanssa, niin Jukke yhä jatkoi ja tekeytyi ystävällisemmäksi:

»No, koska se sinuun niin pahaa teki, niin minä lupaan, etten enää koskaan virka mitään Antin niistä asioista. Kyllä minä saatan pitää suuni kiini tästäkin lähtien, kuten tähänkin asti. Jokahinen pitäköön tapansa... Mutta sitä minun piti vaan sanoa, että niistä rahoista pitäisit huolta, ettei se niitä kerkiäisi hurvitella.»

»Minä pitäisin huolta! Hyh... Minä pitäisin huolta Antin rahoista! Se joka tietää saaneensa rahat, niin se pitää huolen niistä itse», virkkoi Hanna ylpeästi ja kävellä reimotti tupaan eikä perustanut Jukesta mitään.

Jukke oli kahdella päällä tullakko perässä tupaan ja mietti ympäri päänsä tekosyytä, mitä hän asianaan pitäisi, Antin puheille tullessaan. Mutta ei löytänyt mitään, niin kävi tallissa katsomassa oritta ja omantunnon vaivaisena käveli metsään sieltä aikojaan myöten mennäkseen kotiinsa, kun metsän yksinäisyydessä saisi mietityksi keinon, miten Hannan saisi hyvitetyksi. Mutta pahalta se vaan tuntui, kun Hanna niin sanoi kieltävästi siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta.

XI.

Antti lupautuu Vaaralaan yhdeksi taloksi.

Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, lapset olivat yöteloillaan nukkumassa. Isä ja äiti valvoivat tuvassa, istuen tuoleilla lampun valossa, ja puhelivat paremmin kahden keskisiä asioitaan. Mutta äiti ei voinut olla ilomielinen, vaikka hän koettikin. Koko iltapäivän oli ollut mieli paha ja umpinainen. Oli hän navetan loukossa itkenytkin, mutta ei se siitäkään oikein selvinnyt, yhä se vaan oli raskas eikä edes tiennyt syytä, minkä tähden se oli raskas. Siitä Juken puheesta hän ei perustanut eikä ottanut ollenkaan ajatellakseen, olkoonpa miten tahansa. Vaan sen puheen johdosta se kuitenkin tuntui olevan, vaikka ei tiennyt oikein minkä tähden se oli. Vaikkapa hän oli jo ennen mieleensä painanut Vaaralaan menemisen, mutta ei hän siitäkään huolinut, vaikkapa ei tulisikaan sinne menoa. Ja kun yhä tunsi Juken mielen että se haluaa saada kaikki rahat Antilta, niin arveli kerrassaan heittää pois koko homman, sillä se tuntui pahalta, että Antti, joka on rahat tienannut, ei saisi niitä määrätä, mihin ne tulevat pantavaksi. Mutta ei sittenkään tiennyt, minkätähden se mieli tuntui apealta, että puheleminen isän kanssa ei tahtonut sujua niinkuin aina ennen.

Tämän huomasi Anttikin ja tahtoi tietää syytä, mikä se on tullut, mutta sai vaan vastauksen:

»En tiedä itsekään.»

Antti tuli levottomaksi, luuli, että hän on sen sillä vaikuttanut, kun päivällä ei antanut minkäänlaista vastausta vaimonsa esitykseen Vaaralaan muuttamisesta:

»Onko sinulla siitä paha mieli, kun et päivällä saanut minulta vastausta siihen Vaaralaan menemistuumaasi. Mutta, hyvä äiti, minä en voinut silloin siihen vastata, ennenkun sain ajatella, vaan nyt kyllä voin sanoa jotakin. Onko sinulla todellakin siitä raskas mieli?»

»Eikö tuo liene osaksi siitäkin», virkoi Hanna tyynesti, »ja paljokopa tuolle toisinaan pitänee, mutta paraneepahan siitä taas, kun on aikansa pahana... No, mitä siitä Vaaralaan muuttamisesta sitten olet ajatellut?»

»Siitä on minulla sanottavaa ainoastaan yksi sana», vastasi Antti iloisesti ja päättäväisesti. »Se on se, että sen asian kanssa saat sinä tehdä aivan mielesi mukaan. Jos Vaaralaan meneminen on sinulle hyvä, niin se on minullekin.»

Hannalta hyrähti sydämmellinen nauru. Se pullahti aivan sydammen pohjasta, aivan omasta pakostaan, ennenkun itse kerkesi ajatellakaan mitään ja sen naurun mukana tulvahti ulos kaikki ilmaan se mielen raskaus, jonka syytä hän ei oikeastaan ennen tiennyt. Ja silmänräpäyksessä remahti mieli hyväksi ja iloiseksi kuni kytevä tuli kuiviin risuihin päästyään tuprahtaa ilmiliekeiksi ja synnyttää riehakan hulmuavan tulen.

Hanna tahtoi sanoa jotakin Antille vastaukseksi, mutta suuhun ei tullut mitään asiallista sanaa eikä kuitenkaan voinut sanomattakaan olla, niin kallisti päänsä Antin olkapäähän, kierti toisen kätensä hänen ympärille ja lämpimästi virkkoi:

»Voi, kun sinä olet hyvä.»

Nyt Antti ymmärsi, että varmaan se Hannan raskas mieli oli siitä kun ei päivällä saanut häneltä vastausta ja ymmärsi, että Hannan mielessä on hyvinkin suuresta arvosta Vaaralaan muuttaminen. Ehkäpä oikein tuskallisesti pelkäsi hänen estämistään. Niin mielessä syntyi pakko puhua suunsa puhtaaksi omasta puolestaan, puristi Hannan käden käteensä ja alkoi oikein vakavasti ja sydämmellisesti puhelemaan:

»Äiti kulta. Enhän toki tahdo sinua estää siitä aikeesta. Minulla kyllä tuntuu salainen kammo sitä vastaan, vaan se mahtanee syntyä siitä, kun ne Vaaralaiset ovat minua köyhyyteni tähden halveksineet. Mutta nythän ovat asiat toisin. Ukko on haudassa, josta tuon halveksimisen juuri lienee ollutkin. Ja meillä on nyt koti, kuten heilläkin; siinäkin suhteessa olemme yhdenvertaisia. Se puoli, miten talon hallinto rupeaisi Jukella luonnistamaan, on vielä tietymätön, kun ukko on tähän asti hoitanut, mutta ovathan Jukke ja Topias toimeliaat miehet ja kun ovat vielä muun lisäksi aivan viinaan menemättömät, niin voipihan niistä toivoa hyvääkin. Ja koeteltuaanhan sen näkee. Ei suinkaan siinä pitkälle pääse. Jos ei ala näyttää talon hallinto vetelevän, niin eroamme pois tänne omaan Tannilaamme. Kunpa onnistuisi edes kymmenisenkään vuotta, jonka aikaa kestää minulla nämäkin talvimatkustukset, että melkein koko vuodet tulen olemaan poissa kotoa.»

»Kymmenen vuotta! Voi hirmuista!» keskeytti Hanna kauhistuen.

»Niin. Ainakin kymmenisen vuotta kestää minulla matkustusta», jatkoi Antti. »Niin, sen ajan jos hoitaisivat taloja ja talouksia hyvästi, niin olisi kiitos keikaus. Minä puolestani mitä ansaitsen antaisin ilolla yhteisen talon hallintoon, ettei siitä syntyisi kannemieliä, että minä omituista kassaa kokoon.»

»No, antaisitko sinä yhteiseen pesään nyt nekin rahat mitä nyt sinulla on?» keskeytti Hanna.

»Aivan mielelläni. Mitäs minä näillä tekisin», jatkoi Antti, »kun minulle tulee valmiit matkarahat Suomen Kirjallisuuden Seuralta, niin mitäs minä näillä tekisin?»

»Entäs tuon oriin?»

»Taloonpa tietenkin. Mutta sillä välipuheella, ettei sitä saa hävittää. Se vaan olisi minun nimikkonani, sitä käytettäisiin vaan talon työhön, ja silloin kun olisin kotona, niin käyttäisin sitä missä tarvitsen. Ja jos erottaisiin, niin toisimme mukanamme tänne.»

»Kyllähän siitä Jukke pitäisi hyvän huolen. Sillä oikein mieli tekee sitä, kun hänellä ei ole nimikkoa», jatkoi Hanna.

»Senhän minä uskon», mukautti Antti. »Ja tällä tavalla ajatellen se homma ei ole kuin paljasta hyvää ja minun puolestani on se päätetty, että kun sinä et luule voivasi hoitaa tätä kotia, niin mennään Vaaralaan.»

Hanna puolestaan tahtoi sanoa jotakin, mutta se äsköinen väittely Juken kanssa kangerti mielessä, ettei hän saanut sujumaan sanoiksi, niinkuin olisi tahtonut, että mieli olisi tyhjentynyt kokonaan siitä Juken kanssa väittelystä. Sanoi vaan:

»Minullahan se on koti Vaaralassa ja minä menen sinne kotiini. Vaan entäs isä?»

Tuo sana »entäs isä» sälähti Antin mielessä kipeästi. Ei hän sitä olisi suonut äidin suusta kuulevansa ja herätti se kokonaan eloon sen kammon tunteen, mutta sen hän kuitenkin salasi ja ystävällisesti vakuutti:

»Hyvänen aika. Minullehan on koti siinä, missä sinä olet. Löytäisin sinut lasten kanssa vaikka kuusen juurelta tai kantoiselta aholta, niin siinä olisi silloin kotini.»

Jäi ajattelemaan: isänmaa on minun kotini. Sen lapsi minä olen ja jään olemaan.

Mutta ulkoa kuului kiireitä askeleita. Ovi aukeni ja sisään astui Kokkolan Eero, Antin lapsuuden ystävä, joka tuli tervehtimään Anttia, kun kuuli, että hän on jo kotona.

Silloin Hanna siirtyi pois ja siihen katkesi keskustelu Antin kanssa ja mieleen jäi yhäkin kangertamaan se äsköinen kiista Juken kanssa.

Mutta miesten puhe kiertyi Jerusalemin suutariin. Se puhe veti puoleensa Hannankin ajatukset. Hän oli aina kuullut sitä mainittavan, vaan ei koskaan kuullut, minkälainen kulkija se oikeastaan on. Niin saadakseen kuulla siitä enemmän kiinnitti korvansa miesten puheeseen.

Antti kertoessaan matkustuksestaan mainitsi vertaukseksi: »Saa kulkea myötään kuin Jerusalemin suutari, mistähän sitten se hokeminen lieneekään kotoisin ja peräisin.»

»Sillä on hyvin syvä peruste», selvitteli Eero. »Sehän on Vapahtaja ennen aikoinaan täällä ollessaan ja käyskellessään köyhyydessä talosta taloon pistäytynyt Jerusalemin takalistolla asuvan suutarin majaan tai mökkiin vai mikä tuolla lienee ollut ja pyytänyt sijaa levätäkseen, semmoista rehuvuodetta vaan ja eipähän niissä semmoisissa taloissa höyhenpatjoja lienekään. Mutta suutari ei ollut antanut edes istuakaan, sitä vähemmän huonoakaan vuodetta. Oli vaan ylpeästi käskenyt pois. Vaan Vapahtajalle oli se pistänyt närille, oli hiukan karmistautunut ja tiukasti sanonut ukolle: Koska sinä et suo minulle lepoa, et huonoakaan vuoderania anna levätä kutjottaakseni etkä pahaistakaan jakkaraa istuakseni etkä huonoakaan suojarähjää lämmitelläkseni, niin sinun pitää kävellä yöt päivät maailman loppuun asti. Ukko ei ollut sen enempi kuunnellut eikä ollut joutanut aprikoimaan. Oli vaan pistänyt takki-ärmäkän päällensä, paahkilot jalkoihinsa, laukkurepun kainaloonsa ja lähtenyt astua hynttäsemään. Ja sillä tiellä on mies kävelemässä tänäkin päivänä... Sillä ei kuulu kuluvan kengät eikä vaatteet ollenkaan. Ne samat tamineet kuuluvat olevan miehellä päällä aivan samanlaisessa kunnossa kuin lähtiessäkin.»

Antti heittäytyi hieman leikilliseksi ja naurahtaen keskeytti:

»Mutta vaatteessa sillä ei paljoa kulu, jos tuolla ei liene isot tulotkaan.»

Eero näki, että Hanna kuuntelee hänen kertomustaan oikein pystystä korvin, niin ei ollut kuulevinaankaan Antin puhetta, jatkoi vaan kertomustaan tosissaan:

»Kuuluu se joskus pistäytyvän talossa, vaan ei se kuulu kauvan siekailevan eikä puhuvan mitään. Suurehko koukkuhartiainen suuripartainen ukon kohjake se kuuluu olevan. Ja juutalaismuotinen sinertävä, alle polven yltävä verkatakki-kauhtana kuuluu olevan päällä, pieni laukkureppu kainalossa ja suuret koirakinttaat käsissä kesällä ja tavella. Ja siitä sen kuuluu tuntevan, että sillä kuuluu valkeat elottomat silmät kuin talipalaset seisovan päässä ihan rävähtämättä yönsä päivänsä, ihan liikkumattomina. Että jos mielii katsoa ylös esimerkiksi Otavan kulkua, niin pään pitää kääntyä niin paljon niskoille, että silmät tulee vasten Otavaa. Ja samoin jos virstan patsaasta tahtoisi katsoa vieläkö on monta jälellä, niin pään pitää kiertyä kohti. Minun isäni sen oli kerran nähnyt. Paljas, kurttuinen kaula ja musta kuin koukun varsi oli ukolla kumottanut.»