Part 14

"Läheisyydessä on autotalli -- Kingswaylla", vastasi Penteney, temmaten joutuisasti yhden vaatekomerossa riippuvista matkatakeista. "Kas tässä -- pukekaa joku näistä yllenne! Olette suunnilleen saman mittainen kuin minä, ja ilma on vielä viileä -- automatkalla. Ja nyt matkaan! Olemme siellä vajaassa tunnissa. Nähkääs", hän jatkoi, kun he poistuivat toimistosta ja lähtivät juoksujalkaa Kingswaylle, "luulen jo osittain käsittäväni tämän, Hetherwick. Nuo vintiöt otaksuttavasti luulivat ryöstävänsä lady Riversreaden, mutta saivatkin erehdyksessä hänen sisarensa! He haluavat lunnaita, ymmärrättehän? Kiristysjuoni meni myttyyn -- nyt he koettavat tätä. Ilmeisesti he ovat epätoivoisen hurjaa joukkoa!"

Mitään virkkamatta Hetherwick nyökkäsi myöntävästi. Hän aprikoi mielessään, pitäisikö ilmaista Penteneylle, että neiti Featherstone, josta hän oli äsken puhunut, oli sen miehen pojantytär, jonka salaperäinen murha näytti olevan äskeisten, yhtä salaperäisten tapahtumien alkuna. Se tosiasia, niin hänestä tuntui, tulisi ilmi ennemmin tai myöhemmin -- ja saattaisi syntyä selkkauksia, kenties epämieluisiakin, kun lady Riversreade saisi tietää, että Rhona oli tullut hänen palvelukseensa urkkijaksi. Eikö ehkä olisi hyvä ottaa Penteney uskotuksi ja selittää hänelle, kuinka asiat olivat? Mutta tarkemmin harkittuaan hän päätti odottaa, kunnes he saisivat tietää, millä kannalla olot Riversreade courtissa oikeastaan olivat; vielä nytkin hänen oli lady Riversreaden ilmoituksesta huolimatta vaikea uskoa, että kaksi naista, toinen hänen tietääkseen lujaluonteinen ja neuvokas tyttö, toinen matkusteluihin ja seikkailuihin tottunut suurmaailman nainen, oli voitu ryöstää keskellä kirkasta päivää hyvin lähellä kahta isoa taloa -- se tuntui? mahdottomalta.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Lontoon-tie

Noin viisikymmentä minuuttia myöhemmin kiiti iso, voimakaskoneinen auto, jonka Penteney oli vuokrannut Kingswayn varrelta, Riversreade courtin edustalle. Hetherwickille selvisi, ettei lady Riversreaden puhelinilmoitus ollut lainkaan liioiteltu. Emäntä itse riensi heitä vastaan; miehiä seisoskeli pengermällä, ja toisia näkyi puistossa, pari virkapukuista poliisimiestä seurasi lady Riversreadea hänen työhuoneestaan, jossa Hetherwick otaksui heidän olleen neuvottelemassa. Ja rouvan katse suuntautui ensimmäiseksi juuri Hetherwickiin; hän puhutteli vierasta, ennenkuin Penteney ehti suorittaa hätäistä esittelyä.

"Olen nähnyt teidät ennen!" hän huudahti äkkiä. "Olitte sihteerini, neiti Featherstonen, seurassa Victoria-asemalla sunnuntai-aamuna. Oletteko hänen sulhasensa?"

"En!" vastasi Hetherwick. "Mutta olemme läheisiä ystävyksiä."

"No niin, neiti Featherstone on poissa -- ja niin myöskin sisareni, madame Listorelle", jatkoi lady Riversreade. "Niin on asianlaita! Tuntui siltä kuin ette olisi oikein uskonut, kun soitin teille", hän lisäsi, kääntyen Penteneyn puoleen, "mutta siinä ei ole epäilyksen varaa -- heidät on ryöstetty, ihan ikkunaini edessä. Eikä meillä ole vähääkään vihiä, ei minkäänlaisia jälkiä."

"Ei vielä, tarkoitatte kai", vastasi Penteney tyynesti. "Mutta kertokaahan kaikki! Yksityiskohtaisesti!"

"Yksityiskohtaisesti!" kertasi lady Riversreade. "Emme tunne mitään yksityiskohtia! En tiedä muuta kuin sen, että sisareni saapui eilen illalla Hampshiresta viipyäkseen täällä muutamia päiviä. Tänään aamiaisen jälkeen hän ja neiti Featherstone lähtivät puiston halki hoitolaan, jättäen minut tänne -- aioin mennä heidän jälessään jonkun minuutin kuluttua. Ja meninkin -- vajaan kymmenen minuutin perästä. Mutta kun tulin hoitolaan, ei heitä ollut siellä, ja Mitchell, ovivahti, ilmoitti, etteivät he olleet tulleet. He eivät olleet tulleet! Vihdoin palasin tänne ottaakseni selkoa, oliko ehkä sattunut jotakin ja olivatko he palanneet jotakin toista tietä. Mutta he eivät olleet täälläkään. Sitten aloin tiedustella heitä. Muuan palvelijatar, joka oli katsellut yläkerran ikkunasta, kertoi nähneensä auton huimaa vauhtia kiitävän yhdistävää tietä pitkin viertotielle päin kohta madame Listorellen ja neiti Featherstonen lähdettyä talosta. Ja varmastikin heidät on viety juuri siinä autossa! Tämä on taaskin tuon Baseverien puuhaa!"

"Puhelimessa mainitsitte jotakin sellaista, että autossa oli nähty outoja miehiä", huomautti Penteney.

"Niinkö? Niin, kyllä, sama tyttö oli muka ollut erottavinaan, että autossa istui kaksi miestä", vastasi lady Riversreade. "Luonnollisestikin he olivat outoja."

Penteney kääntyi poliisin puoleen, samalla kertaa nykäisten Hetherwickia käsivarresta. "Mielestäni on meidän parasta mennä puistoon tarkastamaan, onko siellä missään kamppailun merkkejä", hän ehdotti. "En pidä madame Listorellea enkä neiti Featherstonea sellaisina henkilöinä, jotka todennäköisesti antaisivat kuljettaa itsensä pois panematta vastaan. Oletteko jo ollut siellä?" hän lisäsi vanhemmalle miehistä. "Nimittäin sillä tiellä, jolla auto nähtiin?"

"Emme vielä, sir; saavuimme juuri äsken", vastasi toinen.

"Tulkaa mukaan sitten!" kehoitti Penteney Hetherwickin ja poliisien poistuessa eteissalista, viivytteli hetkisen ja kuiskasi joitakuita sanoja lady Riversreadelle; sitten hän kiiruhti seurueen etunenään. "Tännepäin!" hän komensi, opastaen Hetherwickia pitkin pengermää. "Tiedän, mitä tietä hoitolaan tavallisesti mennään. Koko matka on lakeata ja avointa paitsi yhdessä kohdassa, ja siellä on ryöstön täytynyt tapahtua."

Hetherwick kiinnitti erikoisesti huomiotaan tiehen, jota myöten Penteney johti seuruettaan. Se vei suoraan puiston halki kartanon pengermän juurelta lähelle hoitolan pääovea. Ja kartanosta katsottuna näytti siltä, että se oli aivan tasainen ja mutkaton. Mutta melkein talojen keskivälissä oli siinä melkoinen halkeama, jota jalkamies ei voinut huomata ennen kuin hyvin läheltä. Puiston halki etelästä pohjoiseen kulki maantie-leikkaus -- yhdistävä tie, johon lady Riversreade oli viitannut -- jonka pohjalle puistosta kummaltakin puolelta veivät koristeelliset portaat. Mitään, mitä tällä tiellä tapahtui, ei voitu nähdä puistosta paitsi ihan leikkauksen reunalta, sen Hetherwick heti oivalsi. Mutta parin-, kolmensadan metrin päässä portaista puiston maaperä aleni leikkauksen pohjalla olevan tien tasalle, ja siellä tie näkyi sekä kartanon yläkerran että hoitolan ikkunoista.

Penteney pysähtyi portaiden ylimmälle astuimelle.

"Jos naiset on ryöstetty, kuten totisesti näyttää käyneen", hän sanoi seuralaisilleen, "niin se on tehty täällä. Asema on seuraavanlainen. Valtatie vie puiston pohjoispuolitse, kuten te kaikki tiedätte. Mutta myöskin eteläpuolella on hyvä tie, ja kaivettu tie yhdistää ne toisiinsa. Auto on voinut saapua sieltä, seisahtua tänne ja odottaa naisten tuloa. Heidän oli pakko laskeutua näitä portaita, mennä tien poikki ja nousta toisella reunalla olevia portaita ylös päästäkseen puiston toiseen puoliskoon. Heidät on kai pakotettu astumaan autoon näiden portaiden juurella -- auto lähti liikkeelle ja oli valtatiellä minuutin tai parin perästä ryöstön jälkeen! Mutta siinä on pulma! Kaikki se on varsin helppo tehdä -- kun on voimaa takana. Otaksuttavasti vangit pakotettiin autoon uhkaamalla heitä revolvereilla."

"Niin se kai on käynyt, sir", myönsi vanhempi poliisimies. "Heillä ei ollut valitsemisen varaa -- nais-rukat! Ja kuten sanoitte, he olivat autossa ja kaukana täältä -- kilometrien päässä -- ennen kuin oikein käsittivät, mitä oli tapahtunut."

"Mennään tielle tarkastamaan sitä!" virkkoi Penteney.

Mutta portaiden juurella ei näkynyt mitään. Tämä tie, samoin kuin kaikki tiet ja polut Riversreade courtin alueella, oli täydessä kunnossa, ja tuskin tomuhiukkasta oli sen puhtaalla, keinotekoisesti tasoitetulla ja silitetyllä pinnalla: ottelusta ei totisesti voinut erottaa jälkeäkään.

"Juuri niin on käynyt, sen saatte uskoa", huomautti Penteney Hetherwickille heidän silmäillessään ympärilleen. "Miehet odottivat täällä revolveri kädessä, pakottivat naiset nousemaan autoon ja menivät itse jälessä; kolmas mies, rikostoveri, ohjasi auton pois. Kunpa vain saisimme täsmällisempiä tietoja autosta ja miehistä!"

"Tietä myöten tulee vanha mies, joka näyttää katselevan meitä", huomautti Hetherwick vilkaistuaan taakseen. "Ehkä hänellä on jotakin kerrottavaa. Onhan joka tapauksessa jonkun näillä seuduilla asuvan ihmisen täytynyt nähdä auto."

Vanhus, ilmeisesti työmies, lähestyi ryhmää, silmäillen vuoroin yhtä, vuoroin toista. Hän oli sen näköinen, että hänellä oli jotakin ilmoitettavaa.

"Oletteko te, hyvät herrat, etsimässä tietoja siitä autosta, joka liikkui täällä tänä aamuna?" hän kysyi tullessaan likelle heitä. "Kuulin, että sitä oli kyselty, ja senvuoksi lähdin tänne."

"Olemme", vastasi Penteney. "Tiedättekö jotakin?"

Mies osoitti puistoon sinnepäin, missä maantieleikkaus katosi puiden ja pensaiden väliin.

"Asun tuolla", hän selitti. "Majani on tuolla, sen maantien toisella puolella, johon tämä yhtyy; puutarhani on sen varrella. Työskennellessäni puutarhassani tänä aamuna -- kello lienee ollut silloin noin puoli kymmenen -- saapui maantietä myöten auto, joka kääntyi tähän leikkaukseen. Kenties on se sama, josta puhutte."

"Epäilemättä", myönsi Penteney. "Ja olemme teille hyvin kiitollisia. Mutta minkälainen auto se oi!? Suljettu vai avonainen?"

"Niin, se oli umpinainen, samanlainen kuin vanhanaikaiset vaunut, joita ei enää nykyisin nähdä", sanoi vanhus. "Mutta siitä huolimatta näin sen sisälle. Siellä oli kaksi herrasmiestä."

"Kaksi herrasmiestä, vai niin", kertasi Penteney. "Juuri niin. Ja vaunun ulkopuolella tietysti ohjaaja?"

"Niin kyllä; ulkopuolella oli ohjaaja. Hän oli puettu liveriin -- näytti herrasmiehen palvelijalta. Komea poika!"

"Osaatteko kuvailla niitä herrasmiehiä?"

"En tosiaankaan -- mutta kaksi heitä oli; he istuivat taka-istuimella, näin heidät ja myöskin näin auton pyörtävän juuri tälle tielle."

"Minkälainen oli auto?" tiedusti Penteney. "Minkävärinen se oli?"

"No, panettepa te minut tiukalle! Se saattoi olla harmahtava -- tai sitten kellahtava, vaaleankeltainen taikka likaisenharmaa -- en osaa oikein täsmälleen sanoa. Mutta vaalea se oli."

"Vaalea -- harmaa, keltainen tahi likaisenharmaa -- joku niistä väreistä?"

"Varmasti! Missään nimessä se ei ollut tumma. Mutta se mies, joka sitä ohjasi -- hän oli puettu tummaan liveriin -- sen panin erikoisesti merkille, koska hän oli niin komea. Vihreä! Sen värinen hänen pukunsa oli, ja siinä oli kultanauhoja. Näytti ihan herttualta, juuri niin! Ja kun kuulin puistossa kyseltävän, niin ajattelin, että minun oli tultava kertomaan siitä."

Penteney palkitsi miestä muutamilla hopeakolikoilla ja kääntyi seuralaistensa puoleen, pudistaen päätään.

"Vaalea auto, jossa istui kaksi miestä ja jota ohjasi tummanvihreään, kultapunoksiseen liveriin puettu mies!" hän toisti kuvauksen. "Siinä lieneekin melkein kaikki tiedot, mitä voimme saada. Ja -- jos tämä on edeltäpäin huolellisesti suunniteltu temppu, niin ohjaaja muuttaa liveriä vähän matkan päässä -- sujauttaa toisen takin sen päälle. Mutta --"

He palasivat kartanoon, neuvotellen keskenään. Nähtävästi he eivät voineet tehdä muuta kuin toimittaa tiedusteluja ympäristössä. Penteney ei uskonut niiden tuottavan kovinkaan hyviä tuloksia.

"Kun ajattelee, että joka aamu nähdään seudulla tuhansittain autoja", hän huomautti, "niin kuinka voi olettaa, että kukaan, maalainenkaan, kiinnittää erikoista huomiota johonkin määrättyyn autoon. Asiasta ei voi olla epäilystäkään -- he ovat pujahtaneet turvaan!"

Tuntui olevan pakko päästää naisten ryöstö julkisuuteen poliisien ja sanomiston kautta. Kartanon läheisyydessä ei kukaan muu paitsi palvelijatarta ja vanhaa mökkiläistä ollut nähnyt autoa ja siinä olleita henkilöitä. Mutta iltapäivällä, Hetherwickin ja Penteneyn valmistautuessa lähtemään Lontooseen, saapui taloon eräs mies, joka pyysi tavata lady Riversreadea. Lady Riversreade meni hänen puheilleen; molemmat vieraat seurasivat häntä; eteissalin ovella oli vanhanpuoleinen kunnianarvoisan näköinen mies, joka oli tullut keveillä rattailla. Hän selitti kuulleensa, mitä Riversreade courtissa oli sinä aamuna tapahtunut, ja hän arveli voivansa kertoa jotakin, sillä hän oli varma nähneensä talonsa ohitse kulkevan sellaisen auton, jollaista poliisit tiedustelivat.

"Missä talonne sijaitsee?" kysyi lady Riversreade.

"Noin kolme kilometriä Dorkingin tuolla puolen, mylady, Lontoon-tien varrella. Olen puutarhuri; nimeni on Thomas Chillam. Ollessani puutarhani portin edustalla tänä aamuna luullakseni noin kello kymmenen näin vaaleavärisen auton saapuvan Dorkingista päin erittäin vinhaa vauhtia, paljo nopeammin kuin sillä olisi ollut oikeus! Katselin sitä tarkoin, mylady. Mutta juuri kun se tuli asuntoni kohdalle, ajoi muuan mies lammaslauman sivukujalta, joka yhtyy tiehen jonkun metrin päässä puutarhastani, ja auton oli pakko hidastuttaa nopeuttaan. Ja siten näin siinä olevat ihmiset."

"No?" virkkoi lady Riversreade. "Keitä siellä oli?"

"Siellä oli kaksi miestä, mylady, etu-istuimella ja kaksi naista taka-istuimella. Sehän oli kylläkin umpinainen auto, mutta näin kuitenkin heidät kaikki neljä varsin selvästi. Minusta näytti, että he joko riitelivät tai olivat kiivaassa sananvaihdossa keskenään -- joka tapauksessa he puhuivat kaikki. Mutta vaikkakin auto lampaiden tähden hidastutti vauhtiaan, kiiti se kuitenkin aika kyytiä ja oli yhdessä tuokiossa ohitseni, häipyen Lontoon-tielle. Mutta yhtä kaikki ennätin nähdä heidät kyllin hyvästi tunteakseni toisen miehistä ennen näkemäkseni."

"Täällä lähistölläkö?" huudahti lady Riversreade.

"Ei, mylady", vastasi Chillam. "Lontoossa. Asia on niin, mylady, että minulla ja eukollani on täysikasvuinen tytär palveluksessa Lontoossa Grosvenor-tarhassa. Silloin tällöin käymme häntä tapaamassa ja olemme yön tai kaksi siellä lähellä. Ja luonnollisestikin katselemme ympäristöä. Sen miehen olen niillä matkoilla nähnyt pari, kolme kertaa Victoria-aseman seutuvilla -- tunsin hänet heti nähdessäni hänet tänä aamuna, ja --"

"Kuvailkaahan, minkälainen hän on!" pisti Penteney väliin. "Niin hyvin kuin osaatte."

"No niin, sir, olen äkkinäinen sellaisessa, mutta hän on pitkä, komea, muodikkaasti puettu, parrakas ja viiksikäs mies -- vieläkin pitempi kuin te ja tuo toinen herra, sir. Olen nähnyt hänet Victoria-kadulla -- kenties panin hänet merkille juuri hänen pituutensa tähden."

"Mutta oletteko varma, että juuri sen miehen näitte autossa tänä aamuna?"

"Teidän ei tarvitse lainkaan epäillä sitä, sir! Olen siitä yhtä varma kuin siitäkin, että näen teidät. Niin juuri!"

Hetherwick esitti kysymyksen.

"Entä toinen autossa istuva mies? Panitteko hänet merkille? Muistatteko hänen ulkomuotoaan?"

Chillam mietti hetkisen.

"Muistan, että hän oli kalpeakasvoinen", hän sanoi vihdoin, "ja hänellä oli korkea silkkihattu".

Chillamin poistuttua Hetherwick kääntyi seuralaistensa puoleen.

"Kuulostaa siltä kuin toinen olisi ollut Ambrose ja toinen Baseverie. Mitähän konnanjuonta he nyt punovat? Penteney -- meidän on laittauduttava takaisin Lontooseen!"

KAHDESKYMMENES LUKU

Yhteenvieviä jälkiä

Tuntia myöhemmin he seisauttivat autonsa Matherfieldin päämajan edustalle ja menivät sisälle kysymään häntä. Kun Matherfield jonkun aikaa kestäneen etsinnän jälkeen oli tuotu heidän luokseen, hykersi hän käsiään heidät nähdessään.

"Tulette ihan parhaiksi!" hän huudahti. "Olen saanut tietoja -- Ambrosesta!"

Matherfield oli ilmeisesti odottanut, että vieraat osoittaisivat syvää mielenkiintoa, jolleivät suorastaan innostusta, kuullessaan hänen ilmoituksensa, ja hän jäi ihmeissään tuijottamaan, kun toisten kasvot pysyivät synkkinä ja huolestuneina.

"Mutta te -- tehän näytätte siltä kuin teillä olisi huonoja uutisia!" hän kummasteli. "Onko jotakin hullusti?"

"Ei johtunut mieleeni, että olisimme voineet soittaa teille Riversreade courtista", vastasi Hetherwick äkkiä, oivaltaen, että Matherfieldillä nähtävästi ei ollut aavistustakaan siitä, mitä sinä päivänä oli tapahtunut. "Mutta luulin Dorkingin poliisien tekevän sen. Jotakin hullustiko? Totisesti! Ja siinä saattaa Ambrose olla mukana -- saimme tietoja, jotka tuntuvat sopivan häneen. Asia on niin", hän jatkoi, selostaen sitten lyhyesti tapahtuman Matherfieldille. "Sellainen se juttu!" hän päätti esityksensä. "Olen varma siitä, että tämä on Baseverien ja Ambrosen hommaa -- ryöstää kaksi naista keskellä kirkasta päivää! Matherfield, teidän on löydettävä heidät!"

Matherfield oli kuunnellut Hetherwickin kertomusta hyvin tarkkaavasti ja siirsi nyt katseensa Penteneyhin ja sitten painettuun kuulutukseen, joka oli hänen kirjoituspöydällään. "Luulenpa suunnilleen käsittäväni koko jutun", hän virkkoi oltuaan hetken vaiti. "Nuo vintiöt luulevat -- tai luulivat -- saaneensa käsiinsä lady Riversreaden! He haluavat lunnaita tietystikin. He ottivat myöskin neiti Hannafordin, koska hän sattui olemaan siellä. Mutta sensijaan he -- ja siinä heitä luonnisti paremmin kuin te, hyvät herrat, uskonettekaan, sen voin vakuuttaa -- ryöstivät lady Riversreaden sisaren. Mutta kuinka paljon sisarukset -- jopa kaksoissisarukset -- muistuttavatkaan toisiaan, niin lopulta täytyy heidän eronsa tulla ilmi. Tällä hetkellä -- ehkä jo aikoja sitten -- nuo miehet ovat varmaankin huomanneet ryöstäneensä väärän naisen! Ja kysymys on siitä, mitä he sitten tekevät."

"Minusta tuntuu, että tällä hetkellä paljoa tärkeämpi kysymys on, missä naiset ovat", huudahti Hetherwick. "Ajatelkaa, millaisessa vaarassa he ovat!"

"No, no, herra Hetherwick, en usko minkään vaaran uhkaavan heitä henkilökohtaisesti", tyynnytti häntä Mathertield. "He ovat eittämättä roistojen kynsissä, mutta luultavasti heitä ei kohdella millään tavoin huonosti -- olkaa aivan rauhallinen siinä suhteessa! Nykyisin ei enää menetellä niin; kaikki käy kohteliaasti ja mahdollisimman hienotuntoisesti. Missä he muka ovat? Kah, jossakin osassa Lontoota! Ja Lontoossa on seitsemän miljoonaa asukasta ja satojatuhansia asuttuja taloja -- he ovat kuin neula heinäsuovassa, hyvät herrat!"

"Heidät on löydettävä!" kertasi Hetherwick itsepäisesti. "Teidän on pantava koko koneistonne liikkeelle! Tämä ei saa --"

"Malttakaas hiukan, Hetherwick!" keskeytti Penteney ja kääntyi sitten Matherfieldin puoleen. "Mainitsitte saaneenne tietoja tuosta Ambrosesta. Mitä sitten?"

Matherfield taputti pöydällään olevaa painettua kuulutusta.

"Käskin levittää tätä kaikkialle tänä aamuna", hän vastasi. "Ja tietystikin ovat sanomalehdet myöskin auttaneet. No niin, vähää ennen teidän tuloanne minut kutsuttiin puhelimeen. Puhuja oli muuan Killiner-niminen mies, joka sanoi olevansa Vihreän Jousimiehen majatalon isäntä Wood-kadun varrella Westminsterissä --"

"Taaskin Westminster!" huudahti Hetherwick. "Se näyttää olevan keskipiste!"

"Ja perin hyvä asia on, että on jonkinlainen keskipiste", sanoi Matherfield. "Kun etsintä alkaa supistua rajoihin, niin on jonkun verran mahdollisuuksia. No niin, aioin kertoa, että tämä mies soitti minulle; hän selitti, että jos pistäytyisin hänen luonaan, niin hän luultavasti voisi antaa minulle tietoja kuulutuksessa mainitusta miehestä. Hänen sanottavansa oli muka liian pitkä puhelimessa juteltavaksi. Vastasin olevani hänen luonaan kohtapuoleen ja olin juuri lähdössä, kun te saavuitte. En luonnollisestikaan tiedä, mitä hänellä on kerrottavaa -- se saattaa olla tärkeää, mutta voi olla mitätöntäkin. Ehkä te, hyvät herrat, haluatte tulla mukaan ja kuulla, mitä hän tietää?"

"Minä haluaisin, mutta en voi", vastasi Penteney. "Minun on mentävä toimistooni tiedustamaan, ovatko lady Riversreade ja sikäläiset poliisit saaneet lisätietoja. Mutta pysytäänhän kosketuksissa, Matherfield -- ilmoittakaa minulle kuulemanne!"

"Minä tulen mukaanne", virkkoi Hetherwick. "Westminster!" hän jupisi taaskin Penteneyn poistuttua. "Näyttää siltä kuin tuo Ambrose olisi tunnettu siinä piirissä."

"Se on todennäköistä!" myönsi Matherfield. "Mutta, kuten tiedätte, herra Hetherwick, siinä piirissä on muutamia hämäriä kohtia! Sellaiset ihmiset, jotka tuntevat Westminsteristä vain loistavat osat, kuten Abbeyn, parlamenttitalon, Victoria-kadun ja niin edelleen, eivät aavistakaan, että niiden takana on joitakuita oikein aikamoisia vanhoja kujia! Mutta näytän teille ne, kun ehdimme sinne. Matkamme varrella sivuutamme pari kelpo näytettä."

Puhuessaan hän veti päällystakkia ylleen valmiina lähtemään, mutta ennenkuin hän ennätti panna nappeja kiinni, astui huoneeseen konstaapeli, tuoden käyntikortin.

"Hän haluaa tavata erikoisesti teitä ja heti paikalla", hän ilmoitti. "Odottaa ulkopuolella."

"Tuokaa hänet tänne -- pian!" komensi Matherfield. Hän työnsi kortin kirjoituspöytänsä ylitse Hetherwickille. "Loordi Morradale!" hän huudahti. "Mikä mies hän on?"

"Hän on kihloissa madame Listorellen kanssa", kuiskasi Hetherwick. "Hampshirelainen ylimys."

Matherfield silmäili odottavasti avonaiseen oveen. Sisään astui kiireisesti lyhyenläntä, tukevahko mies, joka pikemminkin näytti hyvinvoivalta ja tyytyväiseltä Cityn liikekeskuksen mieheltä; hän loi Hetherwickiin ja tämän kumppaniin terävän, tutkivan katseen, joka lopuksi kiintyi Matherfieldiin.

"Herra Matherfieldko?" hän kysyi. "Juuri niin. Olen loordi Morradale -- niin, tietysti, lähetin käyntikorttini, juuri niin! No niin, herra Matherfield, sain tavattoman tiedon lady Riversreadelta. Hän oli soittanut kotiini Hill-kadun varrelle tänä aamuna, mutta olin Cityssä ja sain hänen sanomansa vasta myöhään iltapäivällä. Hän väittää, että hänen sisarensa, madame Listorelle on ryöstetty! Ryöstetty -- mieletöntä!"

"Ikävä kyllä, se ei ole mieletöntä eikä mahdotontakaan, mylord", selitti Hetherwick. "Olen aivan varma, että madame Listorelle ja lady Riversreaden sihteeri, neiti Featherstone, on ryöstetty. Olin Riversreade courtissa suurimman osan päivää, eikä asiassa ole sijaa epäilykselle -- naiset vei sieltä kolme miestä nopealla autolla, ajaen Lontooseen päin. Se on tosiseikka!"

"Mutta hyvä Jumala!" huudahti loordi Morradale. "Keskellä selvää päivää! Ja kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Mutta eikö heidän jäljilleen ole päästy?"

"Tähän mennessä ei, mylord. Olemme tietystikin nostaneet tapahtumasta mahdollisimman ankaran hälyn, ja kaikki miehemme ovat liikkeellä. Mutta se on vaikea juttu", jatkoi Matherfield. "Todennäköisesti naiset on viety johonkin Lontoon taloon ja heitä pidetään nyt siellä vankina. Voitaisiin luonnollisesti myöskin otaksua, että ryöstäjät pitivät madame Listorellea hänen sisarenaan. He aikoivat saada käsiinsä lady Riversreaden ja vaatia hänestä lunnaita." Loordi Morradale suipisti huuliaan ja hieroi leukaansa. Sitten hän pudisti päätään. Lopuksi hän loi Hetherwickiin terävän katseen, silmäillen häntä kiireestä kantapäähän. "Hm!" hän äänsi. "Niin! Tämä herrasmies? Hän ei ole kai teidän väkeänne, Matherfield."

"Ei, mylord. Hän on herra Hetherwick, lakimies, jonka mieltä suuresti kiinnittävät eräät tämän jutun yhteydessä olevat seikat. Herra Hetherwick oli kanssani Riversreadessa, ja voitte puhua vapaasti hänen kuultensa."

Loordi Morradale katsahti Hetherwickiin ystävällisesti ja ymmärtävästi. Sitten hän vilkaisi oveen, ja Matherfield ehätti sulkemaan sen.

"Kiitos!" virkkoi loordi Morradale. "On hyvä puhua kenenkään sivullisen kuulematta. Hm! Luullakseni minun on parasta ilmaista teille eräs asia, Matherfield. Totta kyllä, esittämänne olettamus, että roistot luulivat madame Listorellea hänen sisarekseen, on järkeenmenevä. Mutta en usko, että he erehtyivät niin. Luulen heidän varsin hyvin tietäneen, kenet ryöstivät. Saatte olla varma, että he olisivat vieneet myöskin lady Riversreaden, jos hän olisi sattunut olemaan saapuvilla. Mutta madame Listorellea he tavoittivat."

"Jos mylord suvaitsisi selittää --" pyysi Matherfield.

"Teen sen. Juuri senvuoksi tulin tänne. Ajattelin voivani ohjata teidät oikean otuksen jäljille. Olette kenties kuullut, että madame Listorelle ja minä aiomme mennä avioliittoon? No niin, sen mukaisesti tunsin hänen asioitaan koko hyvin. No, tietänettekö, että madame Listorelle on henkilökohtaisesti ostanut ja myynyt jalokiviä toisten laskuun? Se on hänen erikoisalansa."

"Olen kuullut siitä puhuttavan, mylord", vastasi Matherfield.