Part 15

"No niin. Aivan äskettäin madame Listorelle osti Pariisista upean jalokivikoristeen, joka aikanaan oli ollut erään Venäjän keisariperheen jäsenen omaisuutta. Hän toi sen tänne Lontooseen, aikoen piakkoin joko lähettää tai viedä sen Amerikkaan asiakkaalleen. Tästä kaupasta, ikävä kyllä, mainittiin sanomalehdissä. Minun luuloni on, että nuo vintiöt ovat ryöstäneet madamen saadakseen mainitut jalokivet käsiinsä. Ymmärrättekö?"

"Ahaa!" huudahti Matherfield. "Ymmärrän, mylord! Se saattaa asian toiseen valoon. Mutta eihän madame Listorellella toki ollut jalokiviä mukanaan?"

Loordi Morradale iski viekkaan näköisesti silmää kummallekin kuulijalleen.

"Ei!" hän virkkoi. "Ei toki! Mutta roistot laskivat, että he saatuaan hänet valtaansa voisivat taivuttaa hänet luovuttamaan ne heille -- lyhyesti sanoen, pakottaa hänet ilmaisemaan niiden säilytyspaikan. Jos he ovat epätoivoisia, mistään välittämättömiä konnia, jotka eivät säikähdä mitään, niin luultavasti he saavat madamen alistumaan -- ja silloin he tarjoavat teille tilaisuuden napata heidät kiinni!"

"Millä tavoin, mylord?" tiedusti Matherfield kiihkeästi.

Loordi Morradale loi toisiin luottavan katseen.

"Tähän tapaan", hän vastasi. "Madame Listorelle talletti jalokivet varmuuden vuoksi Imperialin kassaholviin. Hän on vuokrannut sieltä lokeron. No, ettekö oivalla, mihin tähtään? Nämä miehet saavat kenties hänet pakotetuksi luovuttamaan heille tarpeellisen avaimen ja allekirjoittamansa, holvien hoitajille osoitetun määräyksen, että sen näyttäjän on sallittava avata madamen holvilokero ja ottaa sieltä määrätty lipas, jonka sisällä jalokivet ovat. Niin luulen käyvän. Ja teidän pitää heti mennä Imperialin kassaholvien virkailijoiden puheille, varoittaa heitä siitä, minkä oletan tapahtuvan, ja ryhtyä itse toimenpiteisiin sellaisen sanantuojan silmälläpitoa ja hänen seuraamistaan varten. Eikö niin?"

"Tai käskeä pidättää hänet heti", sanoi Matherfiled.

"Ei! Sitä minä en tekisi", selitti loordi Morradale. "En tosin ole poliisimies, mutta vihjauksen osaan antaa. Sensijaan, että mies vangittaisiin -- hänellä, se on muistettava, on madamen allekirjoittama valtakirja -- jos nimittäin kaikki käy luuloni mukaan -- käskisin varovasti seurata häntä. Sillä otaksuttavasti hän palaa sinne, missä madame ja nuori neiti -- mikä hänen nimensä onkaan -- ovat vankeina! Vai mitä?"

Matherfield pudisti päätään.

"Sitä epäilen, mylord", hän vastasi. "Jos asiat kehittyvät teidän arvelemaanne suuntaan -- ja teorianne on hyvin todennäköinen -- niin sen hän tekisi kaikkein viimeiseksi! Saatuaan jalokivet haltuunsa --"

"Unohdatte yhden seikan", keskeytti loordi Morradale. "He käyttävät otaksuttavasti satunnaista apuria! Vai kuinka?"

"Niin, se on kyllä luultavaa", myönsi Matherfield. "Joka tapauksessa huolehdin siitä, että Imperialin kassaholvin virkailijoita varoitetaan ja että sen ovea pidetään valppaasti huomenaamulla silmällä. Mutta -- voihan kaikki jo olla suoritettu! Aikaa on ollut runsaasti naisten ryöstön jälkeen."

"Ei!" sanoi loordi Morradale. "Tähän mennessä ei ole tapahtunut mitään. Pistäydyin Imperialissa tänne tullessani. Siellä ei oltu nähty madame Listorellea, eikä sinne ollut saapunut häneltä mitään sanomaa tänään. Ja nyt ovat holvit suljetut yöksi."

"Varoititteko virkailijoita sitten?" tiedusti Matherfield.

"En. Arvelin parhaaksi tavata teidät ensiksi. Varoituksen antaminen ja kaikki muu sopii paremmin teidän tehtäväksenne."

"Se on hyvä, mylord. Olen teille perin kiitollinen käynnistänne", virkkoi Matherfield. "Ilmoitamme teille kaikesta, mitä tapahtuu -- Hill-kadulle. Ja nyt", hän jatkoi loordi Morradalen lähdettyä, "Westminsteriin, herra Hetherwick, 'Vihreään Jousimieheen' sen isännän Killinerin puheille!"

'Vihreä Jousimies' oli hyvä majatalo, jossa oli tarjoilutiski. Tämän lasiseinämien takana seisoi keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka heti tulijat nähtyään avasi vierashuoneeseen vievän oven ja opasti heidät yksityisasuntoonsa. Mitään virkkamatta hän osoitti kuulutusta, jossa tiedustettiin Ambrosea.

"Niin", sanoi Matherfield. "Juuri niin. Sain ilmoituksenne. Luuletteko tuntevanne tämän miehen?"

"Tuossa kuulutuksessa olevan kuvauksen mukaan kyllä", vastasi isäntä. "Luullakseni hän on eräs mies -- kaikesta päättäen herrasmies -- joka viimeisten kuuden kuukauden aikana jokseenkin säännöllisesti kävi ravintolassani. Näin häntä vähäväliä viime kesän loppupuolelta asti -- mutta viimeksi noin kolme viikkoa sitten."

"Ette sen jälkeen, niinkö?" kysyi Matherfield. "Kolme viikkoa sitten?"

"Suunnilleen. Niin -- hän ei ole käynyt täällä senjälkeen. Mutta siihen saakka hän pistäytyi luonani aina neljä tai viisi kertaa viikossa. Komea, hieno mies -- olette tuossa kuulutuksessa kuvaillut häntä tosiaankin sattuvasti. En tiedä hänen nimeään -- vaihdoin kyllä tervehdyksen hänen kanssaan, mutta siihen tuttavuutemme supistuikin. Hän saapui aina samaan aikaan -- yhden ja puolikahden välillä. Joskus hän otti lasin karvasta olutta ja leikkelevoileivän tai kaksi, joskus taas wiskyä ja soodaa sekä pari tai kolme korppua. Nautti kaikki seisoalta ja poistui. Ei puhunut koskaan paljoa. Pidin häntä jonakin herrasmiehenä, jolla oli toimi läheisyydessä ja joka halusi keskellä päivää haukata palasen ja juoda ryypyn ja siksi tuli tänne. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, minkälainen liike hänellä saattoi olla lähiympäristössä. Hän ei tehnyt kauppamiehen vaikutusta, ymmärrättehän? Tekisi mieleni väittää, että hän oli jonkun vapaan ammatin harjoittaja. Aina perin hyvästi puettu -- muodikkaasti. Mutta yhden omituisen seikan panin hänestä merkille."

"Minkä sitten?" tiedusti Matherfield. "Kaikesta on apua!"

"Niin", vastasi isäntä. "Huomasin, että hänen käsissään ja sormissaan oli tahroja -- kaiken värisiä. Joskus ne olivat selvempiä kuin muulloin. Mutta aina niitä oli."

"Hm!" äänsi Matherfield. Hän ja Hetherwick vilkaisivat toisiinsa ymmärtävästi. Ja kun he muutamia minuutteja myöhemmin poistuivat majatalosta, kääntyi Matherfield Hetherwickiin päin varman näköisenä. "Alan tuntea, että loppu on lähellä! Tunnen sen, vaikkakaan en näe. Tahroja sormissa, kas siinä! Olemme ennenkin kuulleet niistä mainittavan, herra Hetherwick. Ja sanonpa teille, mitä se merkitsee. Jossakin täällä lähistöllä on paikka, jossa käsitellään kemikalioita -- salaisesti, luulisin. Yksi siellä puuhailevista miehistä on Ambrose ja kenties Baseverie toinen. Ja juuri siellä Hannaford ja Granett olivat olleet sinä iltana, ja siellä he olivat saaneet myrkkyä -- ja siellä epäilemättä ovat myöskin ryöstetyt naiset tällä hetkellä! No niin, tulkaa minua tapaamaan, heti kun lähdette liikkeelle huomenaamulla!"

Hetherwick ei osannut keksiä itselleen enää mitään muuta tekemistä sinä iltana. Hän käväisi senvuoksi syömässä päivällistä ja käveli sitten verkkaisesti asuntoonsa. Hänen vierashuoneessaan oli valoa, ja oven avattuaan hän tapasi siellä Mapperleyn, ilmeisesti häntä odottamassa, ja Mapperleyn seurassa kiharapäisen, isonenäisen, mutasilmäisen, nuoren juutalaisen.

YHDESKOLMATTA LUKU

Kirjallinen määräys

Hetherwick oivalsi heti, että Mapperleyllä oli uutisia ja että tämä odotti häntä kertoakseen ne. Mutta hän ei tarkastanut niin paljon Mapperleytä kuin tämän seuralaista. Kuten Hetherwick tämän jutun selvittelyn aikana oli huomauttanut useammalle kuin yhdelle henkilölle, salasi Mapperley terävät lahjansa harvinaisen jokapäiväisen ulkokuoren alle: tavallisesti hän näytti nuorelta mieheltä, jonka ajatukset harvoin kohosivat matalaa tasoa korkeammalle. Mutta juutalainen oli kokonaan toisen näköinen -- Hetherwick ei ollut aivan varma siitä, oliko hän lintu vai kala. Koko hänen ulkonäkönsä, kirkkaista, mustista silmistä alkaen, aina pitkiin, hoikkiin, likaisiin sormiin saakka, todisti terävyyttä ja oveluutta, ja ennen kuin Mapperley virkkoi mitään, aavisti hänen esimiehensä, että hänen konttoristinsa oli tästä Israelin pojasta saanut arvokkaan liittolaisen.

"Halloo, Mapperley!" tervehti Hetherwick. "Odottamassa minua? Teillä kai on uutisia?"

Vakavana ja muodollisena Mapperley osoitti sormellaan juutalaista.

"Herra Isidor Goldmark, sir", hän esitteli, "ystäväni. Sain hänet avustamaan itseäni Baseverien ja Vivianin jutussa. Asia on niin, sir, että hän tuntee Vivianin, vai kuinka, Issy?"

"Jonkun verran!" vastasi Goldmark virnistäen.

"Ja hän tuntee myöskin Baseverien", jatkoi Mapperley. "Ainakin ulkonäöltä. Senvuoksi pyysin häntä - palkkiosta -- pitämään silmällä, milloin Baseverie jälleen ilmestyisi näyttämölle ja hänen saavuttuaan tarkkailemaan häntä -- väijymään häntä. Ja Issy on nähnyt Baseverien tänä iltana ja seurannut häntä. Sitten Issy tuli luokseni, ja minä saatoin hänet tänne."

"Hyvä!" kiitti Hetherwick. "Istuutukaahan kumpikin, kuuntelen sanottavaanne." Hän istahti omaan nojatuoliinsa ja katseltuaan uudelleen juutalaista päätteli mielessään, että tämä oli luotettava todistaja. "Mitä hommaatte Vivianissa?" hän tiedusteli. "Oletteko siellä palveluksessa?"

Goldmark vilkaisi Mapperleyhin ja hymyili viekkaasti. Mapperley nyökkäsi.

"Kaikki jää meidän keskiseksi", hän rauhoitti. "Ei mikään leviä muualle."

"Luonnollisesti kaikki on meidän keskistä -- ja salaista", vahvisti Hetherwick. "Haluaisin vain tarkalleen tuntea Vivianin ja herra Goldmarkin väliset suhteet."

"Ne ovat niin sanoakseni puoliviralliset", vastasi juutalainen. "Asia on niin, että suoritan tehtäviä kerhon vieraitten puolesta -- kilparatsastus-asioissa, nähkääs. Liikun paljon edestakaisin illan mittaan. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", vakuutti Hetherwick. "No niin. Tunnetteko Baseverien?"

"Yhtä hyvin kuin oman nenäni", selitti Goldmark.

"Kuinka kauan olette tuntenut hänet?"

"Jonkun aikaa."

"Tiedättekö mikä mies hän on?"

"Siitä minulla ei ole aavistustakaan, herra, eikä kellään muullakaan, mikäli minä tiedän. Elää järjestään, sanoisin, jos kysyisitte minulta. Kelmi!"

"Ette kai tiedä hänen asuntoansakaan?"

"En, herra. En tiedä muuta kuin sen, että hän silloin tällöin käy Vivianissa."

"Näittekö hänet tänä iltana?"

"Kyllä, herra -- ihan varmasti!"

"Mihin aikaan?"

"Kello kahdeksan maissa, herra -- sikäli kuin voin arvioida."

"No mitä tapahtui?"

"Kaikki kävi näin, herra. Hän saapui kello kahdeksan, kuten mainitsin. Olin siellä -- minulla oli asiaa eräälle toiselle vieraalle. Baseverie, hän ei jäänyt sinne. Hän ei viipynyt siellä kolmea minuuttia, ja siellä ollessaan hän näytti minusta hieman levottomalta -- epäluuloiselta. Hän vilkui varovasti taakseen ja ympärilleen. Sitten hän lähti -- ja minä seurasin häntä tämän Mapperleyn antamien ohjeiden mukaan."

"Minne hän meni?"

"Niin, herra, kerron teille kaikki yksityiskohtaisesti -- kun ryhdyn sentapaiseen hommaan, suoritan sen kunnollisesti. Hän kääntyi Candlestick-solasta kujalle ja pistäytyi ottamassa ryypyn eräässä sen varrella sijaitsevassa kapakassa. Sitten hän meni Trafalgar-aukion maanalaisen rautatien asemalle. Olin hänen kintereillään, kun hän osti junalipun --"

"Hetkinen! Tunteeko hän teidät?"

"Hän saattaa juuri parhaiksi tuntea minut ulkonäöltä, mutta ei niin hyvin, että hän voisi epäillä mitään, jos hän näkisikin minut takanaan. En ole koskaan ollut asioissa hänen kanssaan, emmekä ole puhelleet keskenämme."

"No niin, jatkakaa! Minne hän osti matkalipun?"

"Warwick Avenuelle, herra. Sinne ostin minäkin tietysti. Sinne saavuttuamme seurasin häntä -- turvallisen välimatkan päässä. Hän kääntyi kanavalle, meni sillan yli ja poikkesi St. Maryn rakennusryhmälle. Ja sinne hän meni sisälle."

Hetherwick vilkaisi Mapperleyhin. Tämä suvaitsi nyt iskeä silmää esimiehelleen, kunnioittavasti, mutta viekkaasti.

"Hän siis meni St. Maryn rakennusryhmään, niinkö?" sanoi Hetherwick. "Suoraa päätäkö?"

"Suoraa päätä, herra -- pääovesta. Kadun vastaiselta puolelta näin hänen puhuttelevan liveripukuista miestä -- ovenvartijaa tai mikä hän lienee. Erotin sen selvästi lasioven lävitse. Sitten he yhdessä menivät hissillä ylös. Odotin senvuoksi vähän aikaa nähdäkseni, palaisiko hän. Hän palasi."

"Pianko?" kysäisi Hetherwick.

"Hän viipyi sisällä noin kymmenen minuuttia. Sitten hän tuli ulos, yksin. Tällä kertaa hän lähti toiseen suuntaan. Seurasin häntä Paddington Greenin halki Edgware-tien maanalaiselle asemalle, mutta siellä -- no niin, puhuakseni totta, herra, siellä kadotin hänet näkyvistäni! Siellä oli melkoisen paljon väkeä, ja minä luulin hänen menevän etelään. Mutta varmaankin hän lähtikin länteen. Joka tapauksessa eksyin hänestä tyyten."

"No niin -- luullakseni on tästäkin näkemästänne jo apua", kehui Hetherwick. "Mutta älkää hiiskuko tästä kellekään, Goldmark!" Hän kutsui Mapperleyn toiseen huoneeseen, antoi hänelle palkkiota avusta ja odotti, kunnes juutalainen konttoristin saattamana oli poistunut. "Yksitoista!" hän huomautti vilkaistuaan kelloonsa Mapperleyn palattua. "Mapperley, lähdemme ulos -- St. Maryn rakennusryhmälle. Käytyämme siellä ja pistäydyttyämme sisällä olisi teidän parasta tulla muassani tänne ja yöpyä hätävara-vuoteelle -- tarvitsen teitä huomenaamulla, jollen erehdy."

Yksi Mapperleyn päähyveitä oli se, että hän oli aina valmis lähtemään minne tahansa ja tekemään mitä hyvänsä. Hän seurasikin heti Hetherwickia Middle Temple-kujan päähän, löysi vuokra-auton viidessä minuutissa ja tarjoutui istumaan valveilla tai nukkumaan missä tahansa sen yön ja seuraavankin, jos tarvittaisiin.

"Taitaa alkaa tuntua kuumalta, sir", hän virkkoi, kun he lähtivät ajamaan käskettyään ohjaajan viedä heidät Paddington Greenille. "Asiat näyttävät olevan pääsemässä päätökseen."

"Kyllä -- mutta en usko teidän tuntevan kaikkea", vastasi Hetherwick. Senjälkeen hän selosti konttoristilleen lyhyesti senpäiväiset tapahtumat, esittäen lopuksi Matherfieldin teorian, jonka tämä oli tuonut esille 'Vihreästä Jousimiehestä' lähdettyä. "Olette näppärä poika, Mapperley", hän lisäsi. "Mitä arvelette?"

"Ymmärrän Matherfieldin katsantokannan", vastasi Mapperley, "ja kykenen seuraamaan hänen ajatussuuntaansa. Hän ajattelee seuraavaan tapaan. Lontooseen saavuttuaan Hannaford halusi edullisesti luovuttaa keksimänsä uuden musteen valmistusohjeen. Hän joutui kosketuksiin Ambrosen kanssa, jonka hän tietystikin oli jo aikaisemmin tuntenut Sellithwaitessa. Ambrose esitteli hänet eräille henkilöille, jotka joko myyvät tai valmistavat kemikalioita ja joista yksi epäilemättä on Baseverie ja joilla näyttää olevan laboratorio tai sentapainen jossakin paikoin Westminsterin piirissä. Murha-iltana Ambrose kohtasi sopimuksen mukaan Hannafordin Victoria-asemalla ja vei hänet laboratorioon. Otaksuttavasti Hannaford jätti sinetöidyn kuoren, joka tällöin jo oli avattu, näiden miesten haltuun. Otaksuttavasti hän myöskin -- luultavasti piloillaan -- kertoi siellä, mitä hän sanomalehdestä leikkaamansa kuvan nojalla oli huomannut, nimittäin että rouva Whittingham ja madame Listorelle olivat sama henkilö. Ja sitten sekaantui juttuun -- Granett."

Hetherwickilta pääsi huudahdus, joka ilmaisi paria, kolmea tunnetta, muun muassa hämmästystä.

"Niin!" hän virkkoi. "Granett! Totisesti. Hänet olin unohtanut!"

"Minä en", huomautti Mapperley, naurahtaen ilkamoivasti. "Granett -- ja hänen murhansa -- ovat olennaisena tekijänä. Ajattelen seuraavasti. Tiedämme, että Hannaford kohtasi Ambrosen tuona tärkeänä iltana. Epäilemättä Ambrose vei hänet siihen huoneistoon, johon äsken viittasin ja jonka sijaitsemispaikka on tuntematon. Luultavasti Hannaford viipyi siellä iltamyöhään. Mutta uskon, että hän poistui sieltä Granettin seurassa!"

"Niin!" huudahti Hetherwick. "Käsitän."

"Tiedämme", jatkoi Mapperley, "että Granett sinä iltana kävi tapaamassa rohdoskauppiasta, joka antoi hänestä tietoja; tiedämme myöskin, että hän ja rohdoskauppias pistäytyivät yhdessä ottamassa ryypyn, eroten ravintoloiden sulkemisaikana, jolloin Granett rohdoskauppiaan kertoman mukaan lähti Victoria-kadulle päin. Minun luullakseni Granett sitten kohtasi Hannafordin -- sattumalta. He olivat tunteneet toisensa Sellithwaitessa. He joutuivat puheisiin -- Granett kertoi Hannafordille, että häntä oli onnistanut huonosti. Hannaford oli ilmeisesti hyväsydäminen mies, ja luultavasti hän auttaakseen Granettia teki kaksi tekoa. Hän antoi Granettille sen viiden punnan setelin --"

"Se oli lähtöisin Vivianista", ehätti Hetherwick keskeyttämään.

"Niin varmasti", myönsi Mapperley. "Mutta me tiedämme, että Hannaford oli ollut Vivianissa -- epäilemättä Baseverien seurassa. Hänet oli sinne vienyt Baseverie, mikä saa minut varmasti uskomaan, että pari, kolme päivää ennen kuolemaansa hän oli ollut tekemisissä sekä Baseverien että Ambrosen kanssa. Hannaford sai sen viisipuntasen vaihtaessaan rahaa Vivianissa. Ja kuultuaan Granettin tarinan antoi sen hänelle. Mutta hän teki muutakin -- mikä oli paljoa tärkeämpää -- mikä on paljoa tärkeämpää -- meille!"

"Mitä?" kysyi Hetherwick.

"Hän palasi samaan paikkaan, josta hän oli juuri lähtenyt, ja vei Granettin mukanaan!" vastasi Mapperley empimättä. "Hän tiesi, että Granett oli harjaantunut ja kyvykäs kemisti; hän arveli voivansa hankkia Granettille toimen näiden miesten palveluksessa, joiden hän oletti aikovan ostaa hänen keksintönsä. Silloin lienee kello ollut vain vähän yli puoliyksitoista. Missäpä muualla kuin siellä olisivat Hannaford ja Granett voineet todennäköisesti olla siitä lähtien siihen saakka, kun he astuivat teidän vaunuunne St. Jamesin puiston kohdalla? He olivat tietystikin siellä -- Ambrosen ja Baseverien seurassa."

"Niinkuin te sen esitätte, on se hyvin otaksuttavaa", virkkoi Hetherwick. "Kaksi ja puoli tuntia -- mitä he sillä aikaa hommasivat?"

"Nyt tulemme pääasiaan!" huudahti Mapperley. "Minun luuloni on, että Hannaford oli saanut tappavaa myrkkyä jo silloin, kun hän ensi kerran poistui noiden miesten luota. Heillä oli kaksikin syytä myrkyttää hänet -- tai toisin sanoen, hän oli uskonut heille kaksi salaisuutta, joista toinen koski madame Listorellea, toinen hänen omaa keksintöään. He tahtoivat säilyttää molemmat omassa hallussaan ja hyötyä niistä kummastakin. Keksintö on epäilemättä melkoisen arvokas, ainakin Hannaford uskoi niin. Ja he arvelivat voivansa kiristää rahaa madamelta ja hänen sisareltaan lady Riversreadelta. Ennenkuin Hannaford lähti heidän luotaan, he senvuoksi myrkyttivät hänet -- pirullisen taitavasti ja ovelasti -- tietäen, että kuluisi niin ja niin monta tuntia, ennen kuin myrkky vaikuttaisi ja että Hannaford silloin olisi varmasti hotellissaan, paneutunut vuoteeseen ja kuolisi nukkuessaan. Mutta -- hän tulikin takaisin heidän luokseen ja toi toisen miehen muassaan! Siispä senkin miehen oli kuoltava!"

Hetherwick harkitsi hetkisen äänettömänä.

"Se on oikein hyvä teoria, Mapperley", hän lausui vihdoin. "Mutta se saattaa olla pelkkä teoria. Minkä tähden Granett juoksi tiehensä Charing Crossilla?"

"Sen tähden, että hän tiesi Ambrosen asuvan siellä lähellä, John-kadulla", vastasi Mapperley arvelematta. "Mahdollisesti hän oli tietänyt sen jo aikaisemmin; kenties hän sai tietää sen vasta sinä iltana. Mutta -- hän tiesi sen! Todennäköisesti hän uskoi Ambrosen palanneen kotiinsa Westminsteristä. Ambrose oli ehkä lähtenyt sieltä ennen Hannafordia ja Granettia. Voimme joka tapauksessa pitää jotakuinkin varmana, että jättäessään teidät kuolevan tai kuolleen miehen luokse Granett juoksi suoraa päätä Ambrosen asunnolle, joka oli vain muutamien minuuttien matkan päässä."

"Miksi hän ei tullut takaisin?" kummasteli Hetherwick. "Haluaisin saada selville kaikki todennäköiset syyt."

"Olen miettinyt sitäkin", vastasi Mapperley. "Luultavasti hän ei tavannut Ambrosea kotosalla. Mutta siihen mennessä hänellä oli ollut aikaa ajatella. Hän arvasi, että jos hän palaisi, niin hän tapaisi siellä poliiseja ja että häneltä kyseltäisiin. Häntä saatettaisiin epäillä. Ja niinpä hän meni kotiinsa muassaan pullo, jossa Ambrose oli antanut hänelle tilkkasen wiskyä, ja -- kuoli nukkuessaan, kuten miehet olivat laskeneet Hannafordille käyvän."

"Miksi olisi Ambrose vienyt sen pullon Westminsteriin?" kysyi Hetherwick.

"Miksi hän ei olisi sitä tehnyt?" tokaisi Mapperley. "Henkilö, joka käyttää kiihoitusainetta, nauttii sitä vähintäänkin kolmesti päivässä -- säännöllisesti. Hänen oli pidettävä pullo muassaan. Otaksuttavasti on samassa paikassa useampiakin samanlaisia tyhjiä pulloja."

"Missä se paikka on?" huudahti Hetherwick. "Missä?"

"Se on löydettävä", sanoi Mapperley auton pysähtyessä. "Mutta tämä on tässä."

Hetherwick opasti kumppaninsa Paddington Greenin poikki talolle, josta hän ja Matherfield olivat pitäneet silmällä vastapäätä olevaa vuokrakasarmia. Vaikka olikin myöhäistä, oli majatalon pitäjä vielä jalkeilla ja suostui Hetherwickin pyynnöstä lähtemään mukaan ystävänsä, rakennusryhmän isännöitsijän, puheille. Tämä oli illallisella. Hän söi edelleen, samalla kun Hetherwick, saaden siveellistä tukea majatalon pitäjältä, selitti hänelle asioita, mutta vihdoin hän antoi poskiensa jäädä pullolleen nielemättömästä ruoasta, jääden ällistyneenä ja ymmärtävän näköisenä tuijottamaan tärkeimpään vieraaseensa.

"Hitto soikoon! Aavistinkin, etteivät sen miehen asiat olleet oikealla kannalla!" hän jyräytti, iskien veitsensä päällä pöytää. "Sillä vaikka hän olikin täydellinen herrasmies, niin kuitenkin epäilin häntä vähän! Mutta hän puhui niin todenmukaisesti: hän tuli muka madamen puolesta noutamaan tämän asunnosta jotakin; hänellä oli madamen avaimet, ja hän antoi minulle madamen lähettämän kirjeen, jossa minun käskettiin päästää mies hänen asuntoonsa! Mitä muuta voin vaatia -- ja mitä muuta tehdä -- asiain niin ollen? Kysyn teiltä!"

Isännöitsijä otti povitaskustaan kirjekuoren, jonka luovutti Hetherwickille. Se oli taivaansininen, erittäin hienoa lajia, kuten sisällä oleva paperikin. Mutta siinä pisti heti silmään muuan erikoinen seikka. Postiarkin yläosasta oli viistoon leikattu pois puolentoista tuuman levyinen kappale, jossa kaiketi oli ollut jokin nimi tai osoite. Muuten kirje sisälsi vain lyhyen määräyksen, että sen tuoja oli päästettävä madame Listorellen asuntoon.

"Onko tämä madamen käsialaa?" kysyi Hetherwick.

"Varmasti", vakuutti isännöitsijä.

Hetherwick ojensi kirjeen kuorineen Mapperleylle, joka oli ojentanut kätensä saadakseen sen.

"No niin. Toivoisin teidän sallivan minun vilkaista madamen asuntoon", hän pyysi. "On sattunut hyvin ikävä seikka, ja --"

"Kyllä te voitte käydä siellä -- kun minä olen muassanne", vastasi isännöitsijä empimättä. Hän nousi seisomaan ja opasti heitä vasemmalle päin, vieden heidät pian komeaan asuntoon, jonka sähkövalot hän kiersi palamaan. "Minun nähdäkseni ei täällä ole mitään viassa", hän huomautti. "Mies ei ollut täällä kymmentä minuuttia eikä vienyt pois mitään raskasta, mitä hänellä sitten lieneekin ollut taskuissaan."

Hetherwick ja Mapperley tarkastivat huonetta. Kaikki näytti olevan hyvässä järjestyksessä ja niinkuin olla pitikin -- sisustus osoitti, että huoneen asukas oli hienostunut ja taiteellinen nainen, joka ilmeisesti piti järjestyksestä ja säntillisyydestä. Mutta arkihuoneen keskellä sijaitsevassa kirjoituspöydässä oli laatikko auki, ja sen kohdalla oli hajallaan joitakuita arkkeja madame Listorellen kirjepaperia; arkeissa oli painettuna hänen osoitteensa ja nimensä. Niiden vieressä oli muutamia samalla tavoin merkittyjä kuoria. Hetherwickin päähän juolahti eräs aate: hän otti pari arkkia ja pari kuorta, pistäen ne taskuunsa.

Kun he muutaman minuutin kuluttua jälleen olivat autossa, jonka he olivat antaneet odottaa, ja matkalla Hill-kadulle, jonne Hetherwick oli käskenyt nyt ajaa, kääntyi Mapperley esimiehensä puoleen, naurahtaen viekkaasti, ja näytti jotakin kädessään olevaa esinettä katulampun valossa, jonka he juuri silloin sivuuttivat.

"Mikä se on?" tiedusti Hetherwick.

"Madame Listorellen lähettämä määräys", vastasi Mapperley hihittäen. "Isännöitsijä ei huomannut, että puhalsin sen kuorineen kaikkineen ihan hänen silmiensä editse! Mutta niin tein -- ja tässä se on!"

"Mitä aiotte sillä tehdä?" kysyi Hetherwick. "Mitä on mielessänne?"

Mutta Mapperley vain hihitti uudelleen ja vastaamatta mitään pisti sinisen kuoren sisältöineen jälleen taskuunsa.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Kunnianarvoisa asianajaja