Part 5

— Ei minusta millään ehdolla, huudahti kauppaneuvos, tehden torjuvan liikkeen kädellänsä. Minä olen aina ennenkin vastustanut valitsemistani ja se onkin aina onnistunut, paitsi yhdellä kertaa, jolloin he minut sinne saivat; mutta toista kertaa en enää mene. Pihlén sitä vastaan on nuori ja innokas mies, hän tuntee kaupungin asiat hyvin ja teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka hyvät puhelahjat hänellä on. Kun hän toisinaan valtuusmiesten kokouksessa pitää puhetta, niin luulisi, että se on itse Sokrates... tuota noin Demosthenes, joka puhuu.

Maisteri kyllä myönsi Pihlénin suuret ansiot, mutta kohteliaisuuden vuoksi hän kuitenkin sanoi kauppaneuvosta ajatelleensa ja koetti kumota niitä syitä, joilla tämä valitsemistaan vastusteli.

Kauppaneuvos ylisteli Pihléniä ja maisteri kauppaneuvosta, ikäänkuin olisi ollut palkinto voitettavana teeskentelemisen taidossa. Sherry alkoi hiukan kuumentaa poskia ja kovasti siinä jo rähistiin ja naurettiin ja kättä paiskattiin lähteissä ja erottiin erinomaisen hyvinä ystävinä.

Kun maisteri oli jo portailla juoksi kauppaneuvos jälessä ja toi sikaarikotelon, joka oli jäänyt pöydälle. Maisteri ei tahtonut ottaa sitä vastaan, mutta kauppaneuvos pisti sen hänen päällystakkinsa rintalakkariin.

Maisteria suututti, hän ei tiennyt itsekään mistä syystä. Mitä tuommoinen lahjominen merkitsee? Tahdotaanko häntä luusia? Minkälaiseksi mieheksi häntä luullaankaan?

Kadulla muisti maisteri että olisi pitänyt kysyä jotakin Juliasta, mutta arveli sitte olleen parasta ettei siitä mitään puhunut. Kauppaneuvos itse oli kertonut että hänen rouvansa oli matkustanut Helsinkiin.

Kun maisteri tuli kotia oli siellä käynyt Pihlén, joka oli jättänyt pöydälle nimikorttinsa ja siihen kirjoittanut maisterille totihaaston illaksi.

Pihlénissä ei ollut maisterin tullessa ketään muita vieraita; myöhemmin tuli Grönqvist ja eräs konttoristi. Tuskin oli maisteri istunut mukavaan asentoon kun pieni tyttö juoksi piparkakku kädessä huoneesen ja huusi:

— Setä, setä, pikku veli imee!

— Sissi! kuului toisesta huoneesta äidin varoittava ääni. Tule heti pois!

— Johan sinä osaat sanoa ässän, puhui maisteri ja otti tytön syliinsä,

— Jo minä osaan sanoa: pässi ja kissa ja kukko ja kana ja setä ja täti Alma, luetteli lapsi ruumistaan heilutellen ja piparkakkuansa nakerrellen.

Maisteri ja pikku Siiri olivat parhaita ystäviä. Maisteri otti kellonsa ja antoi Siirin kuunnella sen raksutusta; sitte piti hänen näyttää kuinka paljon rahaa oli kukkarossa, jonka tyttö tunsi hänen lakkarissaan olevan, ja sitte piti hänen kertoa pieni satu, jota kuunnellessaan tyttö ilosta potki hänen polviansa tomuisilla kengillään ja tuon tuostakin veti märällä piparkakulla paksun viivan maisterin paidan lumivalkoiseen rintamukseen.

Kun tee oli juotu ja "totikomento" tuotu pöydälle, toimitti Pihlén lapsen pois ja alkoi hänkin puhua valtiopäivistä.

— Kukahan meidänkin kaupungista valtiopäiville lähetetään? kysäsi hän noin sivumennen.

— Eihän voi olla puhettakaan muista kuin kauppaneuvos Polinista ja sinusta. Minä olen aikonut lehdessäni asettaa sinut ehdokkaaksi.

— Mitäs ajattelet, Herran nimessä! Sitä et suinkaan saa tehdä. Sinun täytyy kannattaa Polinia, joka kaupungin etevin mies.

Ja maisterin suureksi ihmeeksi alkoi Pihlén ylistellä kauppaneuvosta melkein samoilla sanoilla kuin Polin muutamia tunteja sitä ennen Pihléniä ylistellyt. Hän selitti että Polinilla on aina tapana teeskennellä itseään noin kainoksi, vaikka hän kyllä sydämessänsä iloitsisi, jos tulisi valituksi.

Maisten ei tiennyt mitä ajatella. Pihlénille täytyi hänen luvata kannattaa Polinin vaalia. Polinille oli hän jo luvannut kannattaa Pihléniä. Mutta hänellä ei ollutkaan aikaa pitempiin tutkailemisiin, sillä eteisestä kuului kolinaa ja Pihlén sanoi:

— Ts! nyt ei enään sanaakaan tästä asiasta.

Sisään tuli Grönqvist ja Pihlénin konttoristi, jotka olivat olleet eräitä laskuja tarkastamassa, ja nyt hirveällä kiireellä valmistivat itsellensä totilasit, saadaksensa kiinni toiset, joiden lasit jo olivat melkein tyhjinä. Kiinni-ottamisessa he onnistuivatkin niin hyvin, että kaikki neljä herraa yht'aikaa pani "toiselle jalalle".

Illallisen syötyä läksivät maisteri ja Grönqvist yhdessä pois. Kiiruisesta lasien tyhjentämisestä olivat Grönqvistin jalat käyneet hiukan epäluotettaviksi, jonka vuoksi maisteri katsoi parhaaksi tarjota hänelle käsivartensa. Yö oli ihana ja valoisa, ja kevään lempeät tuulahdukset hyväilivät kävelijäin kuumia poskia. Grönqvist oli hyvällä päällä, hän ei muistanut suurta perhettänsä eikä ikuista kiiruttansa, vaan käveli jalkojansa viskoen ja hiljaa hyräillen maisterin käsikynkässä.

Siinä käveltäissä kertoi maisteri Grönqvistille kuinka erinomaisia ihmisiä Polin ja Pihlén ovat, jotka kumpikin voisivat olla ehdokkaina kaupungin edusmiehen vaalissa, mutta kuitenkin kaikin mokomin kannattavat toinen toistansa ja ylistelevät kilpailijaansa pilviin saakka.

Grönqvist rähähti suureen nauruun.

‒ Etkö sinä vielä osaa sitä arvoitusta selittää?

Senhän tietää täällä jokainen saunamuija. Polinilla ja Pihlénillä on yhteensä enemmän ääniä kuin kaikilla muilla kaupungin asukkailla, niin että he yhdessä voivat lähettää kenenkä hyvänsä valtiopäiville. Mutta he tahtoisivatkin lähettää sinne toinen toisensa siitä syystä, että he ovat kaiussa kauppa-asioissa vaarallisimmat kilpailijat; jos nyt toisen heistä täytyisi olla kolme tai neljä kuukautta kotoa poissa, niin toisella olisi vapaat kädet voin ja viljan ostossa ja hän saattaisi sillä ajalla ansaita tuhansia ja toinen joutua yhtä paljon tappiolle. Sen vuoksi he ovat niin erinomaisen vaatimattomia valtiollisissa asioissa ja suovat mielellänsä kunnian ystävälleen.

Maisteri ei voinut estää pientä hämmästyksen huudahdusta, mutta Grönqvist jatkoi:

— Tavallinen seuraus siitä, ettei kumpikaan tahdo lähteä, on se, että he antavat äänensä jollekin helsinkiläiselle huolimatta siitä minkäkarvainen mies hän on, ja vaikka kaikki muut kaupunkilaiset äänestäisivätkin jotakuta toista ei se merkitse mitään. Sinun velvollisuutesi sanomalehden toimittajana on tehdä tuosta pelistä loppu. Jos sinä nyt asetat toisen heistä ehdokkaaksi, esimerkiksi Pihlénin, joka minun mielestäni on sopivin, niin kaikki äänestävät häntä, myöskin Polin, ja hän tulee valituksi. Samoin käy, jos Polinin asetat ehdokkaaksi. Mutta laita kaikin mokomin se häpeä pois kaupungistamme, että sen edustus-oikeus myydään vähimmän vaativalle helsinkiläiselle!

Grönqvist puhui innolla ja hän käveli jo aivan vakavasti. Maisteri heitti hänet hyvästi ja astui syviin ajatuksiin vaipuneena kotia.

IX.

Kesä oli jo tullut ja kouluissa työ lopetettu; sekä opettajat että oppilaat olivat kiiruhtaneet vapauteensa, hajoten kaikkialle ympäri maata. Maisteri Tiira oli vielä kaupungissa; hän sanoi sanomalehden pidättävän häntä Kauppilassa, mutta oikeastaan hän odotteli Juliata kotia tulevaksi. Juliata ei kuitenkaan kuulunut ja kerrottiin hänen menneen Helsingistä jonnekin kylpemään, Hankoniemeen taikka Naantaliin.

Odottaessansa maisteri hautaantui kokonaan kirjoihinsa ja valmisteli jo tohtoriväitöksensä luonnosta. Hän aikoi pyytää seuraavan vuoden alusta virkavapautta tullaksensa Helsinkiin arkistoissa tutkimuksia tekemään. Väitöksen aineena oli Kauppilan historia, ja hän oli jo perin pohjin tutkinut kaupungin oman arkiston.

Oli jo sekin aika käsissä, jolloin valtiopäivämiehen vaali oli toimitettava, ja päivä sitä varten oli jo määrätty. Maisterilla oli myöskin vaalikehoitus valmiina. Siitä pitäin kuin Grönqvist hänelle paljasti kaupungin vaali-mysteeriat, oli hän tullut hyvin epäluuloiseksi kaikkia vaalipuuhia vastaan ja päätti menetellä aivan itsenäisesti. Hän huomasi harmiksensa että häntä on tahdottu vaan pitää mukavana välikappaleena ties minkälaisten tarkoitusten saavuttamiseksi. Mutta Julian isää hän ei tahtonut mitenkään loukata ja kun hänen oma vakuutuksensa myöskin kallistui Pihlénin puolelle, niin hän päätti ehdoittaa Pihléniä, sanokoon hän itse mitä hyvänsä.

Päivää ennen vaalia istui Pihlénin puistossa rouva Pihlén, neiti Torn ja maisteri Tiira. Pihlénin nuorin perillinen makasi vaunuissa, joita neiti Torn kädellänsä liikutteli edes takaisin. Äkkiä juoksi Alma Hegel heidän luoksensa, silmät ilosta säteilevinä, ja huusi kovalla äänellä:

— Suuri uutinen! Suuri uutinen!

— Mikä se on? kysyivät kaikki yht'aikaa.

— Arvatkaapas, sanoi Alma ja loi epäluuloisen katseen maisteriin, ikäänkuin nähdäksensä minkä vaikutuksen uutinen häneen tekee. Sitte lausui hän hyvin juhlallisesti:

— Julia Polin on kihloissa!

Maisteri kalpeni ja Alman silmistä välähti pieni vahingon ilo. Mutta pian maisteri pakoitti luontonsa ja kysyi niin rauhallisella äänellä kuin mahdollista:

— Kenenkä kanssa?

— Luutnantti von Stormin.

Neiti Torn lykkäsi silloin vaunua niin kiivaasti, että se lensi pitkän matkan päähän ja lapsi heräsi. Kaikki katsoivat vaan vaunua eikä kukaan huomannut kuinka kalpeana neiti Torn silmänräpäyksen ajan istui, kuinka hän sitten äkkiä kavahti pystyyn ja teeskenneltyyn nauruun purskahtaen juoksi vaunujen jälestä.

Alma seurasi silmillänsä maisteria ja nähdessänsä kuinka syvän vaikutuksen sanoma häneen teki, katosi tuo ilkeä riemu tytön silmistä ja hän katui että oli asian sillä tavalla esiin tuonut. Ikäänkuin puolustaaksensa käytöstänsä, veti hän povestansa kirjeen, jonka Julia oli kirjoittanut eräälle ystävällensä ja joka nyt kulki tyttöjen kesken kädestä käteen. Niin se oli joutunut Almallekin, joka nyt luki siitä kihlausta koskevan osan ääneen.

Se oli kirjoitettu Hankoniemestä. Siinä Julia ylisteli sulhaisensa kauneutta ja kuinka pulskalta hän näyttää komeassa univormussaan, ja kuinka erinomaisen kohtelias hän on ja hyvä tanssija.

"Et usko kuinka hauska on olla kihlattuna", kirjoitti hän, "todellisuus voittaa tuhannesti kaikki mielikuvitukset ja unelmat. Joka aamu tulee Olof hakemaan minua kylpyyn ja hän odottelee minua sillä aikaa puistossa, niinkuin minäkin taas odottelen häntä kun hän on kylpyänsä saamassa. Olof ottaa tulikivikylpyjä, jotka kuuluvat olevan erittäin terveellisiä, ja minä kylmiä lakanakylpyjä, joiden jälkeen hierotaan kovasti. Tohtori tahtoi myöskin antaa minulle vatsan huuhtomista, mutta minä en saata tuota ilkeätä letkua niellä. — Kun olemme saaneet kylpymme, kävelemme puistossa tai istumme penkillä ja puhumme tulevaisuudesta, taikka ripustaa Olof keinuverkkonsa puiden väliin, nostaa minut siihen ja lukee sitte ääneen jotakuta hauskaa romaania. Huvituksiin emme paljon ota osaa emmekä kaipaa seuraa; me olemme niin onnelliset kahden kesken."

Koko ajan kuin kirjettä luettiin oli neiti Tornin suu ilkeässä hymyssä, joka suuresti rumensi hänen muutoin säännöllisiä kasvojaan.

Maisteri heitti kohta hyvästi ja läksi pois. Hän käveli kotiansa aivan kuin unissaan. Tiellä tuli vastaan Pihlén, joka kuiskasi:

— Jokos vaalikehoitus on valmiina? Muistahan vaan sopimuksemme?

— Ole huoleti, minä teen mitä velvollisuuteni vaatii, vastasi maisteri kulkuansa keskeyttämättä.

Pihlén katsoi kummastuneena hänen jälkeensä.

Kotia tultuansa maisteri käveli kauan edestakaisin huoneensa permannolla sisällisen tuskan valtaamana. Vihdoin hän itseksensä puhkesi sanoihin:

— Ja minä kun rakastin häntä niin hurjasti!

Hän löi nyrkkiänsä pöytään ja alkoi tuumia kirjoittaisiko kirjeen tuolle kauppaneuvoksen tyttärelle ja selittäisi hänelle minkälainen ihminen hän oikeastaan on. Hän haki jo ajatuksissaan oikein katkeroita ja ivallisia sanoja, joita kirjeessään käyttäisi; mutta sitte hän ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta moittia Juliaa, eihän heidän välillänsä ollut minkäänlaista sopimusta eikä suinkaan voitu sanoa että Julia hänet petti, ja kuitenkin — kuitenkin tunsi hän itsensä petetyksi, hyljätyksi, pilkkana pidetyksi! Hän otti Julian valokuvan pöydältä ja oli jo vähällä viskata se uuniin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja pisti kuvan pöytälaatikkoon.

Sitte hän luki koneentapaisesti korrehtuuria vaalikehoitukseen, joka oli painettava huomispäivän lehteen. Pari sanaa hän muutti siinä sattuvammaksi, muutoin hän antoi sen olla sillänsä.

Jopa valkeni vihdoin vaalipäivä. Aamulla varhain vedettiin kirjapainossa ensimmäinen arkki sanomalehteä ja lähetettiin paino-asiamiehelle. Nyt ei enää jatkettu lehden painattamista ennen kuin oli lupa jakamiseen saatu, sillä makulatuuria ei tahdottu painaa. Työväki meni välillä kirjapainosta pois, mikä kahvia juomaan, mikä einettä haukkaamaan.

Kirjapainon ollessa tyhjänä astui sinne sen isäntä, kauppias Pihlén, yönutussa ja tohvelit jalassa. Hän meni valmiin latomuksen luokse ja alkoi vaikeasti takaperin lukea ensimmäistä kirjoitusta.

— Peijakkaan kirjatoukka! huudahti hän äkkiä päästyänsä kirjoituksen lopulle, jossa kehoitettiin valitsemaan kauppias Enok Pihléniä, ja nimi oli vielä painettu suurilla kirjaimilla eri riville.

— Olipa hyvä että tulin katsomaan. Mutta kyllä minä opetan sinut sanaasi syömään, mutisi Pihlén itseksensä, ja kun hän vuoden kuluessa oli nähnyt kuinka latojat työtänsä tekevät, kaivoi hän ulos nimensä latomuksesta ja asetti sijaan samoilla kirjaimilla sanat: "Maisteri Kaarlo Tiira." Sitte kiristi hän formua lujempaan ja läksi pois. Ovessa tuli hänelle vastaan juoksupoika, joka toi hyväksytyn lehden paino-asiamieheltä.

Maisteri oli edellisenä yönä myöhään nukkunut; uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä ja hän väänteli itseänsä öiseltä kyljeltä toiselle kuumeentapaisessa ahdistuksessa, niinkuin mies, jonka rakkaimmat tuulentuvat ovat äkkiä ankean luontonsa näyttäneet. Unia ja kummallisia houreita nousi hänen silmäinsä eteen. Kerrankin hän jo kuvitteli itselleen että kaikki oli valhetta, että tuo kirje oli piloilla kirjoitettu, että Julia oli hänelle vielä uskollinen, tuo kaunis Julia säihkyvine silmineen. Mutta sitte tuli hänen eteensä komea upseeri, kullalta hohtavassa puvussa, rinta täynnä tähtiä ja rahoja, miekka laahasi kolisten jälessä ja kannukset helisivät. Maisteri sulki silmänsä ja veti itsensä huppuun päästäksensä tuosta näystä, mutta se ei kadonnut. Vihdoin aamupuolella yötä maisteri nukkui ja makasi sitte kauan.

Herättyänsä ja puettuansa päälleen, löysi hän ovensa takana päivän lehden. Hän otti sen käteensä. Ensimmäinen, mikä hänen silmäänsä pisti, oli hänen oma nimensä, jonka hän luki siinä suurilla kirjaimilla painettuna. Ensin hän ei käsittänyt mitä se merkitsi, mutta sitte huomasi hän missä kirjoituksessa nimi oli.

— Mitä konnamaisuutta tämä on! huusi hän kauhealla äänellä ja purskahti itkuun niin mies kun olikin.

Hän luki kirjoituksen vielä lävitse, siinä ei ollut mitään muuta muutettu. Siinä puhuttiin kuinka kaupunkia viime valtiopäivillä oli edustanut vieras helsinkiläinen, joka ei paikkakunnan oloja ja tarpeita tuntenut. Sitte sanottiin että se oli häpeäksi kaupungille, jossa kyllä oli omia miehiä sellaiseen toimeen kykenemään. Sitte lueteltiin mitä kaikkia ominaisuuksia valtiopäivämieheltä vaaditaan. Ne ominaisuudet ovat kaikki yhdistettyinä miehellä, jota lehti mitä hartaimmin sulki arvoisain valitsijain suosioon, ja se mies oli _maisteri Kaarlo Tiira_.

— Herra Jumala, huusi maisteri päätänsä pidellen, minkälaiseksi pöllöksi minut on tehty! Minä, joka koulu-opettajana en edes ole vaalikelpoinen, minä ehdottelisin tuollaista tyhmyyttä! Minä, joka en kärsi omaa kiitosta kenenkään suussa, laskisin nyt omassa lehdessäni tuollaista suitsutusta itselleni!

Maisteri sieppasi hattunsa ja kiiruhti juoksujalassa kirjapainoon. Ensimmäisenä hän tapasi kirjapainon johtajan, jonka kimppuun hän karkasi niinkuin kissa.

— Mies! huusi hän, kuinka se on mahdollista, kuinka olette uskaltanut sellaista tehdä? Ja hän ravisteli johtajaa kauluksesta.

Tämä, jolla ei ollut aavistustakaan mistään rikoksesta, luuli maisterin tulleen hulluksi ja koetti päästää itseänsä irti hänen kynsistään. Maisteri hellittikin kohta ja rauhoittui sen verran että molemmin puolin voitiin selityksiä antaa.

Johtaja ei tietänyt mistään. Hän näytti maisterille paino-asiamiehen luona olleen numeron, jossa oli oikea nimi. Muu väki kirjapainossa ei myöskään tietänyt mitään; juoksupoika vaan sanoi tavanneensa patruunan ovessa. Silloin maisteri heti arvasi asian oikean laidan ja läksi hammastaan purren pois.

Kun kaupungin porvaristo iltapäivällä kokoontui vaalia toimittamaan, naurettiin raastuvassa paljon sanomalehden toimittajan ylpeyttä ja itserakkautta, joka aivan ujostelematta kehuu itseänsä kaupungin etevimmäksi mieheksi ja kehoittaa valitsemaan itseänsä, vaikka ei edes kuulu porvarissäätyynkään. Toiset kertoivat nähneensä että Pihlén oli edellisenä iltana käynyt Polinin luona, ja silloin kaikki nyökkäsivät päätänsä ja sanoivat:

— Vaali on siis päätetty, voimme lähteä kotia! Mutta kotia ei sentään kukaan lähtenyt, sillä uteliaisuus pidätti jokaista. Kun vaalitoimitus alkoi, ehdoitteli kauppaneuvos Polin että valittaisiin nimituomari se ja se Helsingistä; hän on oppinut ja taitava mies eikä vaadi muuta kuin sata markkaa kuukaudelta niin kauan kuin valtiopäivät kestävät, mitään erityisiä matka- ja päivärahoja ei tule kysymykseenkään.

Porvarit kuuntelivat ja syleksivät happamesti raastuvan nurkkiin, mutta kun Pihlén nousi ja sanoi täydellisesti kannattavansa kauppaneuvos Polinin ehdoitusta, niin kaikki antoivat äänensä tuolle helsinkiläiselle ehdokkaalle. Vaikea olisikin ollut jollekulle muulle antaa, sillä Polinin ja Pihlénin konttoristit olivat edellisenä päivänä käyneet useimpain porvarein luona noin omituisella hymyllä ilmoittamassa että velat ovat maksettavat kohta, koska nyt sattui tulemaan erityinen rahan tarvis. Vanhasta kokemuksesta tiesivät porvarit että vaalin jälkeisenä päivänä tullaan sanomaan, että velka saa vielä olla toistaiseksi, koska muulla tavalla satuttiin tarvittavat rahat saamaan.

Kauppilalla oli siis taas edusmies valtiopäivillä ja juuri sellainen kuin se ansaitsikin. Mutta puolueet pääkaupungissa iloitsivat ja kiroilivat; toiset iloitsivat siitä että olivat saaneet yhden äänen lisää, toiset kiroilivat että sen olivat menettäneet. Oikeata syytä, miksi niin oli käynyt, ei mikään puolue tiennyt.

X.

Vaalin jälkeen luettiin "Kaupin" seuraavassa numerossa tällainen pätkä:

"Viime numerossa tahdoimme ehdoittaa valtiopäivämieheksi tästä kaupungista kauppias Enok Pihléniä, mutta kirjapainossa tehdyn hävyttömän petoksen kautta, jota emme tähän saakka ole mahdolliseksi luulleet, tuli hra Pihlénin nimen sijaan painetuksi tämän lehden toimittajan nimi. Me voisimme saattaa tuon petoksen tekijän, jonka kyllä tunnemme, kovaan rangaistukseen, mutta katsomme paremmaksi jättää hänet omantuntonsa rangaistavaksi, jos se hänessä vielä hereillä on."

Maisterissa oli tapahtunut suuri muutos. Heti tuon merkillisen päivän jälkeen heitti hän kaikki kirjat nurkkaan ja kaikki tohtorin tuumat myöskin.

— Minä olen kylliksi oppinut voidakseni puolustaa oikeutta ja vastustaa vääryyttä, sanoi hän itsellensä. Minä olen tähän saakka ollut mammonan palveluksessa, ruvetaampas nyt palvelemaan kansaa, niinkuin alusta aikain olisi pitänyt tehdä.

Hän avasi laatikkonsa ja otti esiin ensin kaikki raittiuskirjoitukset, jotka olivat saaneet siellä kuukausia maata; nyt ne pääsivät taas kunniaan. Hän meni itse niiden kirjoittajan luokse ja pyysi anteeksi kirjoitusten viipymistä; hän kehoitti kirjoittamaan uusia ja neuvoi millä tavalla ne olisivat ankarampaan muotoon puettavat. Erittäinkin hän kehoitti sotaan kaupungin anniskelu-yhtiötä vastaan, jonka kapakoissa vietettiin hurjaa elämää ja joihin moni mies päivätulonsa kantoi.

Toinen ääni tuli nyt muutoinkin lehteen. Joka ainoassa numerossa oli mitä rohkeimpia kirjoituksia kaikkein arkaluontoisimmista asioista. Kaikissa kirjoituksissa alkoi kuulua sävel, jota lehdessä ei ennen huomattu, nimittäin puhe köyhän sorrosta ja viha rikkaita vastaan.

Kun eräs vastaväittäjä, kaupungin pappi, kirjoitti että Jumalan edessä köyhä on yhtä hyvä kuin rikas ja että se, joka maan päällä puutetta kärsii, saa palkintonsa taivaassa, vastasi maisteri lehdessänsä että sellaista lohdutusta on sen helppo antaa, joka suuren vatsansa kanssa istuu hyvin varustetun pöydän ääressä, mutta nälkäisen vatsaa se ei täytä. Hän kehoitti kirjoittajaa, joka epäilemättä taivaan ilot ja niiden arvon tunsi ja joka tiesi että rikkaan on vaikeampi päästä taivaan valtakuntaan kuin kamelin kulkea neulansilmän lävitse, heittämään herkullisen pöytänsä ja odottamaan syömättömänä taivaan iloja. Sitte tietäisi miltä se tuntuu.

Pappi vastasi että Jumala on määrännyt jokaisen työllänsä elämään ja on sallinut maallistakin tavarata koota kun sitä vaan käytetään Hänen valtakuntansa kartuttamiseksi.

Siihen vastasi taas maisteri, ettei hän käsitä kuinka papin syöminen Jumalan valtakuntaa paremmin kartuttaa kuin työmiehen syöminen. Mutta jos Jumala on määrännyt että jokaisen pitää työllänsä elää, niin osoittaa jokapäiväinen kokemus, ettei tuota määräystä noudateta, sillä paljon on sellaisia, jotka elävät mahtavasti, vaikka eivät pane tikkua ristiin, mutta työmies ei työllänsä elä, ei ainakaan silloin kuin hän ei mitään työtä saa.

Luonnollista on että näin kiivaat kirjoitukset olivat kaupungissa alituisena puheen aineena. Koko asujaimisto oli jaettu kahteen puolueesen, joista toinen, ja siihen kuuluivat kaikki kaupungin varakkaammat, ankarasti moittivat maisteria ja pitivät häntä villitsijänä, muutamat mutisivat sosialismista ja joku jo kuiskasi nihilismistäkin; mutta toiset, alhaisempi väki, piti häntä luonnollisena suojelijanaan. Moni kaupungin rikkaista lähetti hänelle varoituskirjeitä ja vaati lakkaamaan sellaisesta kirjoitustavasta; moni laittoi hänelle lehden takaisin ja ilmoitti ettei sellaista roskaa tarvitse enään tuoda. Mutta toiselta puolen kasvoi tilaajain luku kansan kerroksissa suuremmassa määrässä kuin se ylemmissä kerroksissa väheni.

Nyt kun oli ilmestynyt mies, joka rohkeni omalla vastuullansa asettaa kaikki päivän valoon, uskalsi monikin joka tähän saakka oli vaiennut, ilmaista hänelle kaikenlaisia epäkohtia kaupungin oloissa, joista siihen saakka monella ei ollut aavistustakaan. Maisteria oli joskus uhattu painokanteellakin, mutta ei kukaan ollut uhkaustansa toimeen pannut, sillä hänen kirjoituksensa olivat yleensä varovasti laitettuja, ja sitte pelkäsivät asianomaiset että sellainen oikeuden käynti vaan saattaisi useampia vähemmän miellyttäviä asioita ilmi.

Syksy oli jo tullut ja kaupungin nuori väki päätti tehdä vielä huviretken kesän lopettajaisiksi. Retkellä piti paistettaman perunoita ja nauriita ja muutoin huviteltaman leikeillä ja tansseilla. Julia Polin oli sulhaisensa kanssa tullut kotiansa ja tätä komeata paria ihmetteli nyt koko kaupunki. Heidän piti myöskin tulla retkelle ja sen vuoksi kaupungin nuoriso sinne tulvaili, sillä kaikki tahtoivat nähdä sotaherraa, joka oli harvinainen ilmiö Kauppilassa.

Maisteri päätti myöskin mennä sinne, vaikka tiesi että hänen läsnä-olonsa olisi monelle vastenmielinen, taikka kenties juuri sen tähden; hän ajatteli myöskin että hänen poissa-oloaan mahdollisesti väärin käsitettäisiin, luultaisiin ettei hän uskalla itseänsä näyttää, tai jotakin sellaista.

Neiti Torn oli kauan kahden vaiheella; hänen oinastaan ei tehnyt mielensä lähteä, mutta salainen voima, ota hän itsekkään ei voinut käsittää, pakoitti häntä menemään.

Huviretki tehtiin eräälle saarelle, jonne soudettiin kaupungin rannasta pienillä venheillä. Saarella oli tasailen tanner, jossa oli erittäin mukava leikkiä ja kisailla; rannalla keitettiin kahvia ja vähän ylempänä koetettiin maahan kaivetussa kuopassa kuumien kivien avulla paistaa perunoita. Se oli kuitenkin huvitusta, joka enemmän miellytti vielä lastenkirjoissa olevia henkilöitä; vanhemmat tytöt ja pojat kävelivät parittain ja kolmittain kauniissa metsässä, jossa lehtipuut jo alkoivat käydä kirjaviksi ja varsinkin haavat seisoivat kullalta ja purppuralta hohtavina.

Vaalipäivästä saakka maisteri Tiira ei ollut Pihlénissä käynyt eikä juuri paljon muuallakaan, jonka vuoksi hän ei ollut tavannut Alma Hegeliäkään sitten kuin Pihlénin puistossa. Nyt huomasi hän Alman pyrkivän hänen puheillensa ja hän meni tytölle puolitiehen vastaan. He läksivät yhdessä kävelemään.