Part 6

Alma oli taas tuossa viehättävässä kansallispuvussa, jossa maisteri hänet ensikerran oli nähnyt vuosi takaperin; mutta hän oli nyt paljon muuttunut. Vuosi sillä ijällä tekee naisessa merkillisiä muutoksia. Alma oli erinomaisesti kehittynyt sekä ruumiin solakkuuden että käytöksen varmuuden puolesta ja uteliaalla kummastuksella huomasi maisteri, että hänen rinnallansa nyt oli täysikasvuinen nainen.

Kun he olivat hetken kävelleet äänettöminä, sanoi Alma:

— Te olette suutuksissanne, maisteri Tiira.

— En teille, olkaa siitä vakuutettu.

— Ei, vaan koko maailmalle ja siis tavallansa minullekin.

— Mistä syystä te sellaista luulette?

— Minä huomaan sen kirjoituksistanne... Voi maisteri, lisäsi hän äkkiä rukoilevalla äänellä, miksi te olette niin suuresti kirjoitustapaanne muuttanut? Minä muistelen aina viime kevättä, jolloin lehdessänne oli se erinomaisen liikuttava novelli ja kaikista kirjoituksista henki tyytyväisyys ja iloinen maailman katsanto.

— Ja lehden toimittaja kulki viinapatronain ja nylkyrien kahleissa, jatkoi maisteri matkivalla äänellä.

— Te luulette vaan sitä! Ja jospa niin olisi ollutkin, niin se ei suinkaan olisi teitä pakoittanut kohtelemaan pastoria sillä tavalla kuin teitte.

— Te olette siis hyvin uskonnollinen, neiti Hegel?

— Olen sen verran, ett'en voi sellaista kirjoitustapaa hyväksyä. Tietäkää että se teki minuun oikein kipeätä. Minä olin luullut teitä aivan toisenlaiseksi.

— Ja petyitte surkeasti.

— Niin saattaisi olla, jos uskoisin että siinä teidän todellinen mieli-alanne ilmaantuu; mutta minä luulen että teidän mielenne on muutoin katkera ja siitä syystä katselette kaikkia väärältä kannalta, josta luovutte niin pian kuin katkeruus on unhoittunut.

— Kas, kas, tuota pientä psykoloogia, eipä uskoisi! ajatteli maisteri itseksensä, mutta vastasi ääneen: Kenties.

Sitten alkoi maisteri lyödä leikiksi ja ehdoitti että neiti Hegel, koska hän pitää niin tarkkaa huolta kirjoitustavastakin, rupeisi hänelle toimitussihteeriksi. Alma ei ehdoitusta pannut pahaksensa ja epäselvillä lauseilla kulki puhe samaan suuntaan ja kuka ties mihinkä loppupäätökseen olisi vihdoin vienytkään, jollei huvipaikalta olisi alkanut kuulua outoa hälinää ja kaikki metsässä kävelijät kääntyneet sinne kulkemaan.

Luullen että joku uusi leikki oli alkanut riensivät Alma ja maisteri Tiira nopein askelin takasin. Kun he tulivat avonaiselle kentälle, levisi heidän silmäinsä eteen tällainen näytelmä: keskellä tannerta seisoi neiti Torn, joka piti nenäliinaa silmäinsä edessä ja nyyhki niin että olkapäät värisivät; jonkun matkaa hänestä seisoi luutnantti von Storm aivan tulipunaisena kasvoiltaan ja hänen vieressään Julia, joka peljästyneenä katseli sulhaistaan. Muu yleisö hälisi ympärillä ja toisia keräytyi yhä lisäksi metsästä, mikä tuoden oksan kädessään, mikä kukkia, kaikkien vaatteet havun-neulaisissa ja hämähäkin seitissä.

Mitä oli sitte tapahtunut?

Neiti Torn oli heti saarelle tultuansa etsinyt Juliata ja hänen sulhaistaan. Nämät ilmaantuivatkin tantereelle ja istuivat suuren litteän kiven syrjälle. Silloin asettui neiti Torn jonkun matkan päähän heistä ja alkoi katsella sulhaista niin omituisilla silmillä että Juliakin sen huomasi ja kysyi luutnantilta, oliko hän tuttu neiti Tornin kanssa. Oli hän ennen ollut, mutta ei ollut varma tunteeko neiti häntä enään.

Kun tuo luopumaton katsominen alkoi luutnanttia liiaksi vaivata, nousi hän ylös ja astui hymysuin neiti Tornin luokse. Sitte kumarsi hän tervehtäen kohteliaasti sotilaan tavalla ja tarjosi kättä; mutta silloin neiti Torn käänsi selkänsä ja sanoi jotakin, jota ei kukaan oikein kuullut. Toiset väittivät hänen sanoneen: "Kun et häpeä!" toiset taas: "Hävytön!" ja joku oli kuulevinansa sanan "konna". Kaikki tantereella olijat huomasivat tämän tapauksen. Luutnantti seisoi pari silmänräpäystä käsi ojennettuna ja kaikki vaikenivat, mutta sitte palasi hän tulipunaisena morsiamensa luokse ja joukossa syntyi suuri hälinä.

Silloin juuri tulivat Alma ja maisteri Tiira paikalle. Kun neiti Torn huomasi heidät, juoksi hän äkkiä heidän luoksensa ja sanoi hätäisesti:

— Viekää minut kaupunkiin, minä voin pahoin! Jos hän olisi joitakuita muita pyytänyt, olisivat kenties kieltäytyneet, sillä kaikkien silmissä näkyi ankara paheksiminen hänen äskeisestä käytöksestään. Maisteri ja Alma, jotka asiasta eivät mitään tietäneet, astuivat heti venheesen, maisteri kävi soutamaan ja Alma piti perää, neiti Torn istui keskellä venhettä.

Alma teki neiti Tornille lukemattomia kysymyksiä siitä, mitä oli tapahtunut ja mikä häntä vaivasi. Aluksi neiti Torn ei vastannut mitään, mutta sitte hän kenties ajatteli että hänen käytöksensä sentään kaipaa selitystä, koska sitä muutoin voidaan väärin ymmärtää, sillä yht'äkkiä hän alkoi kertoa, katkonaisesti ja nyyhkytellen surullista historiaansa. Sen pääsisällys parilla sanalla selitettynä oli se, että hän oli ollut muutamia vuosia takaperin Helsingissä salaa kihloissa von Stormin kanssa ja oli sangen onnellinen; mutta yht'äkkiä sulhainen hänet jätti sen vuoksi että oli ruvennut kietomaan verkkoihinsa erästä rikasta tyttöä, josta vehkeestä ei kuitenkaan mitään tullut. Kovaa taistelua oli hän taistellut ennen kuin sulhaisensa päästi ja se tapahtui vasta sitte kun hän huomasi tuon jumaloidun miehen kokonaan kunnottomaksi, jolle rahan saanti morsiamen ha'ussa oli pää-asia.

Kun neiti Torn oli kertonut heidän kihlauksensa purkautumiseen saakka, huudahti Alma:

— Mutta sehän on sanasta sanaan niinkuin maisteri Tiiran novellissa! Tunsitteko te, maisteri, tämän jutun, vai omasta päästännekö osasitte sen samalla tavalla kokoon panna?

Maisteri ei tietänyt mitä vastata ja odotti että neiti Torn vastaisi. Tuskallista äänettömyyttä kesti hetkinen, mutta sitte neiti Tornin vaaleat kasvot punastuivat ja hän sanoi:

— Niin, minä olen sen maisterille kertonut...

Tuo lausuttiin kuitenkin sellaisella äänellä että Alma heti huomasi sen valheeksi. Häntä suututti että noiden molempain välillä oli jotakin, jota tahdottiin häneltä salata ja hän kävi harvapuheiseksi koko loppumatkaksi. Mutta neiti Torn jatkoi kertomustaan.

— Kun minä sitte kuulin että Julia oli joutunut hänen pauloihinsa, surkuttelin Juliaa, sillä hän on hyvä tyttö ja minä pidän hänestä paljon. Jos olisin ennen heidän kihlaustaan saanut asiasta vihiä, olisin kirjoittanut Julialle ja saanut hänet pelastetuksi, mutta nyt se on liian myöhäistä. Sillä miehellä on erinomainen lumousvoima.

Neiti Torn vaikeni hetkeksi muistoihin vaipuneena ja katseli veden tyyntä pintaa, johon kaikki esineet kuvastuivat ja airojen vetämät synnyttivät yhä laajemmalle leviäviä kaaria. Sitte jatkoi hän taas:

— Kuultuani että luutnantti von Storm oli kaupungissa tahdoin välttää häntä, mutta en ymmärrä mikä voima pakoitti minua lähtemään saarelle, jossa kuitenkin arvasin hänet tapaavani. Kun sitte näin hänet Julian sivulla niin onnellisena, niin autuaana kuin olisi hän viattomin ihminen maailmassa — en enään tietänyt mitä tein. En sitä kadu kuitenkaan, mutta Juliata surkuttelen suuresti. Käyköön hänelle paremmin kuin minulle. Minä tunnen ett'ei onnen aurinko enään milloinkaan minulle koita, mutta te ja tuo neljänkolmatta vuotias tyttö puhui aivan kuin olisi ollut vanha äiti — te, joille onnen tie vielä on avoinna, tutkikaa ensin onko teissä todellista rakkautta ennen kuin koko elämäksenne sidotte itsenne.

Maisteri hymyili, mutta Alma venheen perässä punastui hiuksiin saakka ja puri huultansa äkeissään siitä ett'ei voinut kasvojansa mitenkään salata.

Rannalle päästyä tytöt hetken kiistelivät siitä kumpaako maisteri lähtee saattamaan, sillä ei kumpikaan muka tahtonut häntä vaivata. Vihdoin sovittiin niin, että kaikki yhdessä kävelivät Alman kotiin ja sieltä saattaa maisteri neiti Tornia.

XI.

Mokomaa skandaalia kuin se, mikä huviretkellä tapahtui, ei oltu Kauppilassa ennen kuultu ja siitä puhuttiin seuraavina päivinä yksinomaisesti kaikkialla missä kaksi ihmistä toisensa tapasi. Sitä puhuttiin jo niinkin, että tuo opettaja-mamseli oli lyönyt luutnanttia korvalle niin että kimahti, ja että se tapahtui palkinnoksi siitä että luutnantti oli — ja sitte supistiin jotakin korvaan.

Se vaan on varmaa että luutnantti ja hänen morsiamensa olivat lähteneet huviretkeltä hyvin aikaiseen pois ja että Julia oli itkenyt.

Alma Hegeliä ahdistettiin kysymyksillä siitä mitä neiti Torn oli matkalla puhunut, mutta hän ei kertonut mitään, sanoi vaan lyhyesti että luutnantissa oli syy. Toiset tahtoivat välttämättömästi tietää, saattoiko mistään merkeistä huomata että maisteri Tiira ja neiti Torn olivat kihloissa, niinkuin huhu kertoi.

— En minä tiedä, vastasi Alma. Mutta onhan se mahdollista, lisäsi hän aina, muistellen heidän salaperäisyyttään novelli-asiassa.

Juttu ei päättynyt paljaasen juoruamiseen. Kaupungin tyttökoulu oli yksityisten oma; sitä kannattivat kaupungin herrassäätyiset ja valtio-apua saatiin myöskin. Koulun etevimpiä kannattajoita ja koulun johtokunnan esimies oli kauppaneuvos Polin. Hän syytti johtokunnan edessä neiti Tornia sopimattomasta käytöksestä julkisessa tilaisuudessa, käytöksestä, joka ei suinkaan voinut olla hyväksi esimerkiksi huvissa läsnä olleille koulun oppilaillekaan; ja nyt kulki kaupungilla tästä opettajattaresta sellaisia juttuja, että oli koulun arvolle aivan mahdotonta antaa neiti Tornin enään jatkaa opettajatointansa. Hän vaati sen vuoksi mainitun neidin eroittamista.

Kun joku johtokunnan jäsen arveli että neiti Tornia olisi kuulusteltava ja asiata tutkittava, vastasi kauppaneuvos äreästi, että joko hänen täytyy erota taikka neiti Tornin. Silloin luonnollisesti ei mikään auttanut, vaan tutkinnotta, tuomiotta ilmoitettiin neiti Tornille, ett'ei häntä koulussa enään tarvita.

Moni kaupungissa arveli että tuo oli aivan niinkuin ollakin pitää, ja kauppaneuvos sai kotona rouvaltansa lämpimän suukkosen.

Seuraavassa "Kaupin" numerossa oli asiasta ankara kirjoitus, jossa johtokunnan käytöstä suorin sanoin selitettiin kunnottomaksi ja sanottiin, että ihmiset, jotka sillä talla saattavat menetellä turvatonta naista vastaan, ovat kaikkea kunniantuntoa ja rehellisyyttä vailla.

Mahtipontisilla sanoilla on aina syvä vaikutus heikkoihin sieluihin. Moni, joka vielä äsken oli pitänyt neiti Tornin rangaistusta oikeutettuna, luettuansa tämän kirjoituksen ei enään uskaltanut lausua julki ajatustansa, vaan sanoi päätänsä puistaen, että asialla on aina kaksi puolta, ja tyytyi tuohon mielestään erinomaisen syvälliseen mietteesen.

Lehden toimittajalle tuotti tuo kirjoitus pahempia seurauksia. Jo kerran ennen, kun lehdessä oli maalaisille kerrottu mitä petoksia kaupungin kauppapuodeissa harjoitetaan kun voita ja viljaa ostettaissa punnitaan, oli maisten saanut Pihléniltä kirjeen, jossa hän ilmoitti, ettei hän salli kirjapainossansa sellaisia valheita painettavan ja uhkasi, jollei kirjoitustapaa muuteta, lakkauttaa koko lehden painamisen.

Maisteri silloin torjui tuollaista isännöitsemistä, turvautui kontrahtiinsa ja ilmoitti aikovansa aina vapaasti kirjoittaa mitä tahtoo, huolimatta siitä loukkaako se jonkun mieltä tai ei.

Nyt, neiti Tornin asiassa olleen kirjoituksen jälkeen tuli Pihléniltä säännöllinen irtisanomus, joka ensi vuoden alusta lakkautti kontrahdin sanomalehden painattamisesta Pihlénin kirjapainossa. Pihlén oli, näet, myöskin koulun johtokunnan jäsen.

Parin päivän päästä tuli maisterille tyttökoulun johtokunnan puolesta haasto raastuvan-oikeuteen vastaamaan kunnianloukkauksesta.

Tuo haasto maisteria ei niin suuresti huolettanut kuin tieto siitä, että uusi kirjapaino oli hankittava, jos tahtoi lehden ulosantamista tulevana vuonna jatkaa. Tosin ei pieneen kirjapainoon paljon tarvittu, mutta vaikka maisteri olisi varansa kuinka moneen kertaan laskenut, ei niissä kuitenkaan ollut liikenemään sellaiseen yritykseen. Hän oli vasta lukunsa päättänyt nuori mies, joka ei vielä ollut ennättänyt mitään kerätä. Hänen täytyi siis turvautua muihin. Kaupungin rahamiesten puoleen ei hänen ollut kääntymistäkään, sillä hän oli joutunut kokonaan heidän epäsuosioonsa. Ne varakkaammat käsityöläiset ja muut, joilta olisi voinut kannatusta toivoa, vetäytyivät heti pois kun vaan tuli rahasta puhe. Useimmat pelkäsivät että maisterin koko yritys menee hukkaan jo senkin kautta että Pihlén, Polin ja muut hänen vastustajansa aivan varmaan panevat uuden lehden toimeen, ja sen he voivat asettaa niin halpahintaiseksi, että kaikki ne, jotka eivät muusta huoli kuin että vähällä maksulla saavat paljon paperia, tilaavat sitä.

Maaseuduilla vielä vähemmin ymmärrettiin kaupunkilaisten riitoja ja minkä vuoksi uutta kirjapainoa tarvittiin.

Moni vasta nyt ensi kerran kuuli että sellainenkin laitos on sanomalehden ilmaantumiselle tarpeellinen. Sellaisten mielestä sanomalehdet kasvavat, niinkuin muutkin lehdet, puissa, taikka saadaan niitä toimeen jollakin muulla tavalla, jota he eivät voineet oikein selittää.

Maisteria peloitti velan ottaminen, sillä hänellä oli vielä velkoja luku-ajaltakin; ja tässä oli velan teko vielä sitä laatua, että siitä saattoi suureen vahinkoon joutua. Hän päätti vihdoin kuitenkin, kun muut keinot eivät auttaneet, ruveta velkaa hakemaan.

Sillä aikaa tuli kunnianloukkaus-juttu esille raastuvan-oikeudessa. Maisteri Tiira ajoi itse asiaansa. Kuuntelijoita ei ollut alussa paljon. Joku kurkisti ovelta ja vetäytyi pois, mutta tuli uudestaan ja uskalsi vihdoin astua sisään. Sillä tavalla karttui väkeä niin paljon että ovensuun puoli huonetta oli täynnä. Juuri kuin juttu alkoi hiipi kuulijain taakse nainen, jonka kasvot olivat niin taajalla hunnulla peitetyt että oudon oli vaikea niitä eroittaa.

Maisteri Tiira aloitti puolustus-puheensa sillä että sanoi kirjoittaneensa nuo ankarat sanat koulun johtokunnasta sen vuoksi että hänen mielestään neiti Tornin rangaistus ei ollut missään suhteessa hänen rikokseensa, jos hänen käytöstänsä ollenkaan voi rikokseksi sanoa. Sillä mitä oli tämä nuori nainen tehnyt? Maisteri kertoi juurta jaksain mikä syy neiti Tornilla oli vihaan luutnantti von Stormia vastaan. Vasta sitten kuin hän oli kertomuksensa lopettanut sanoi oikeuden puheenjohtaja, pormestari, ettei se asiaan kuulu, mutta siihen saakka sekä oikeus että yleisö sitä erinomaisella hartaudella kuuntelivat.

Kun puheenjohtaja oli muistutuksensa tehnyt kiiruhti hunnutettu nainen huoneesta pois. Moni yleisöstä kääntyi katsomaan hänen jälkeensä ja jotkut luulivat käynnistä tuntevansa että se oli Julia Polin.

Oikeudessa vaati kantajain asian-ajaja vastaajan tuomitsemista kuritushuoneesen, mutta kun tuomio lankesi määräsi se maisterin maksamaan sakkoa 800 markkaa, koska hän oli tahtonut alentaa koulun johtokunnan jäsenten arvoa ja luottamusta kansalaisten silmissä.

— Kyllä hänet oikeastaan olisi pitänyt laittaa kuritushuoneesen, sanoi pormestari hymyillen raatimiehille kun oikeushuoneesta lähdettiin. Kyllä hän on niin paljon pahennusta tässä kaupungissa toimeen saanut.

Raatimiehet myönsivät, ett'ei se liikaa olisi ollut.

Kun kauppaneuvoksen rouva illalla pistäytyi tyttärensä huoneesen, oli Julia kirjoittamassa, kauniit kasvot tavattoman vakaisina. Suukin, joka melkein aina hymyili niin että valkoiset hampaat näkyivät, oli nyt lujasti suljettu.

— Sinä kirjoitat kirjettä, sanoi rouva.

— Niin teen.

— Olofilleko?

Luutnantti von Storm oli lähtenyt kaupungista pian huviretken jälkeen ja häät oli päätetty viettää seuraavana kesänä. Sulhainen tahtoi niitä jo joulun aikana vietettäväksi, mutta Julian myötäjäisiä ei voitu siksi valmiiksi saada.

— Niin Olofille, vastasi Julia hetken perästä.

— Se on oikein... Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö? Sinä näytät niin kummalliselta — oletko kipeä?

— En, äiti.

Mutta kun Julia koetti katsoa äitiä silmiin puhkesi hän kyyneleihin ja heittäytyi äitinsä syliin. Rouva Polin hämmästyi tuosta suuresti sillä sellainen hellyyden osoitus Julian puolelta ei ollut tavallista, ja kun hän ei saanut tyttäreltänsä sen enempää selitystä, otti hän pöydältä kirjeen, jota Julia paraikaa sulhaisellensa kirjoitti, ja alkoi lukea.

— Mitä tämä on? huudahti hän äkkiä. Oletko mieletön! Minkä vuoksi sinä et voisi luutnantti von Stormin kanssa onnelliseksi tulla? Onkos kummempaa kuultu!

— Äiti, minä en voi...

Rouva luki eteenpäin.

— Vai niin, vai sen vuoksi sinä hyljäät luutnantin, että hän on ennen ollut rakastunut tuohon... vanhaan piikaan? Mistä sinä luulet löytäväsi miehen, joka ei milloinkaan ennen olisi rakastunut? Minä luulin sinut jo sen ikäiseksi, että tiedät kaikkien unelmain ensilemmestä olevan — unelmia vaan.

— Oi äiti, siitä vähät! Olenhan minäkin ennen rakastanut, eikä sitä voi kellekään viaksi lukea; olisihan se ihminen kummitus ihmishaamussa, joka olisi minun ikääni päässyt kertaakaan rakkauden tulta sydämessään tuntematta. Mutta minun rakkauteni Olofiin on loppunut, on kerrassaan pois pyyhitty, minä en tunne sitä enään.

— Joutavia! Sinä et ole terve, sinä tarvitset lepoa. Tätä kirjettä ei lähetetä, lisäsi rouva ja repi paperin rikki. Sinä voit kirjoittaa viikon päästä, jos tahdot.

Rouva suuteli tytärtään ja läksi huoneesta pois. Julia jäi ankaran mielenliikutuksen valtaan. Hän näki aina silmissänsä maisteri Tiiran, kuinka hän seisoi oikeuden edessä ja puolusti yksinäistä naista, jota oli sorrettu, jonka sydän oli särjetty. Kaarlo Tiira näytti hänestä erinomaiselta sankarilta ja hän muisteli salaisella sulouden tunteella sitä suudelmaa, jonka maisteri oli kerran hänen kädellensä painanut. Hän muisti olleensa silloin todellakin hiukan rakastunut tuohon mieheen, joka silloin epäilemättä häntäkin rakasti. Mutta sitten olivat he tulleet kauaksi eroitetuiksi, rakastetun kuva oli pääkaupungin iloissa haihtunut ja tuo toinen oli saanut yhä enemmän valtaa hänen ylitsensä.

Niin, tuo toinen! Hän näytti nyt niin kurjalta kaikessa komeudessaan. Mutta silloin hän oli viehättävä.

Äiti tuli pääkaupunkiin ja suosi yhdistystä ja tyttärensä vapaasukuisen luutnantin välillä; äidin toimesta he kihlattiinkin. Mitähän maisteri Tiira hänestä ajatteli? Pitikö häntä pettäjänä ja sydämettömänä, vai eikö muistellut enään ollenkaan? Olipa hänelle kerrottu että maisteri oli jo kihloissa eikä siis häntä odotellut. Se saattoikin kyllä olla totta, sillä minkä vuoksi hän muutoin olisi niin innokkaasti neiti Tornia puolustanut?

Julia pehmeällä vuoteellaankin vielä kadehti virasta eroitettua opettajatar raukkaa.

Mutta kauppaneuvoksen rouva oli kuitenkin arvannut oikein. Kun Julia sai aikaa tyyntyäksensä, unohti hän koko aikomuksensa ja viikon päästä ei enään ollut puhettakaan kihlauksen purkamisesta. Sulhaiselta tuli Helsingistä hauskoja kirjeitä, jotka todistivat kuinka oiva mies hän sentään oli, jospa sitte nuorena olikin ollut rakkaudessa "onneton".

XII.

Kohta sen jälkeen kuin oikeuden tuomio saatiin tietää, tuli neiti Torn maisteri Tiiran luokse.

— Te olette tuomittu, sanoi hän kalpeana.

— Niin, mutta en kadotettu, vastasi maisteri hymyillen.

— Ja minun tähteni kokonaan; millä voin sen teille palkita?

— Älkäämme siitä puhuko, vaan puhukaamme teistä itsestänne, neiti Torn. Te olette jo jonkun aikaa ollut koulusta eroitettu, mitä aiotte tehdä? Millä aiotte elää?

— Ah maisteri, sitä tuskin vielä tiedän. Olen tiedustellut monelta puolelta koti-opettajattaren paikkaa, mutta en ole vielä mistään varmaa vastausta saanut. Täällä on minulla myöskin ystäviä, jotka tahtoisivat pitää minut Kauppilassa ja kehoittavat minua avaamaan pienten lasten koulua, mutta minä en tahdo jäädä tänne. Minä en kuitenkaan epäile, kyllä Jumala minusta huolen pitää. Mutta te —

— Josta Jumala ei huolta pidä, tahdotte kai sanoa.

— Oi älkää puhuko sillä lailla! Hän pitää kyllä huolen teistäkin, sillä vastoin hänen tahtoansa ei pieninkään varpunen katolta putoa. Mutta kuinkas teidän käy?

— Onhan minulla virkani.

— Mutta pitihän teidän hankkia oma kirjapaino, ja nyt on sakko maksettava.

— Kirjapaino saa nyt jäädä ja sanomalehti myöskin. Se olisi muutoinkin turhaa yritystä, niinkuin näette.

Maisteri ojensi virallisen lehden, jossa ilmoitettiin että kauppias Pihlén oli saanut luvan perustaa Kauppilaan ensi vuoden alusta uuden sanomalehden.

Oltuansa hetken vaiti sanoi neiti Torn:

— Suututteko te, maisteri, jos teen pienen ehdoituksen?

— Puhukaa!

— Te olette minun tähteni joutunut suuriin kulunkeihin... teille kenties käy vaikeaksi maksaa sakko...

— Joka luultavasti ylä-oikeuksissa melkoisesti vähennetään, keskeytti maisteri.

— Minulla on, jatkoi neiti Torn, ikäänkuin ei olisi maisterin muistutusta ollenkaan kuullut, säästössä noin tuhannen markkaa, jäännökset pienistä palkoistani. Minä en voi tarjota teille mitään korvausta, koska tiedän että te ette sellaista kuitenkaan ottaisi vastaan... mutta lainaksi...

Neiti Torn punastui ja loi silmänsä maahan.

— Jos nimittäin tarvitsette, sanoi hän sitte äkkiä ja katsahti ylös.

Maisteri katseli kummastuneena edessänsä seisovaa tyttöä. Ensi kerran huomasi hän että neiti Torn oli kaunis. Suurien mustien silmien säteileminen, ihon erinomaisen lämmin väri, vartalon solakkuus, yksinkertaisen mustan puvun somuus, kaikki ilmaantui nyt hänelle yht'äkkiä ikäänkuin kaihi olisi silmäin edestä pudonnut. Hän luuli myöskin huomaavansa että se olikin sisällisen elämän ilmaus, joka antoi tälle tytölle suurimman sulouden; hänen silmistään kuvastui koko hänen sielunsa intoisuus ja tyytymättömyys; ne ikäänkuin sanoivat: minä en pyydä muuta kuin kuolla sen edestä, jota rakastan.

Nämät silmät katselivat nyt maisteria ja hän tunsi oudon tunteen heräävän itsessään, tunteen, jonka kaltaista hän ei ennen ollut itsessään huomannut, ei rakkaudessa eikä vihassa. Hän unohti kokonaan vastata neiti Tornin tarjoukseen.

— Te pahastutte siis tarjouksestani? kysyi neiti Torn hiljaa ja vetäytyi askeleen takaperin, sillä maisterin katse alkoi tuntua kummalliselta.

— En suinkaan, vastasi maisteri vihdoin ikäänkuin unesta heräten. Mutta suokaa anteeksi jollen voi tarjoustanne hyväkseni käyttää, sillä nykyisessä tilassanne olisi se minun puoleltani jokseenkin kohtuutonta. Jos minä nyt ottaisin teidän rahanne ja huomenna tiiliskivi putoisi päähäni, niin sinne ne olisivat menneet teidän säästönne. Ei, se ei käy laatuun.

Maisteri ei sallinut siitä sen enempää puhuttavan ja neiti Torn läksi pois.

Mutta siitä pitäin nähtiin maisteri Tiira ja neiti Torn joka päivä yhdessä, eikä sitä kukaan ihmetellyt, sillä olihan kohtalo ikäänkuin ajanut yhteen nämät kaksi yksinäistä ja ainoastaan itseensä turvautuvaa ihmislasta.

Tämä taaja seurustelu pian totutti heitä niin toinen toisiinsa, että tuskin osasivat ajatellakaan eroa mahdolliseksi tai tarpeelliseksi. Toistensa läheisyydessä tuntui olo heistä niin turvalliselta ja eroitettuina ajoi kaipaus heidät pian taas yhteen. Neiti Torn kysyi kaikessa neuvoa maisterilta, ja maisteri puhui kaikki tuumansa hänelle, lukipa hänelle kirjoituksiansakin ja kysyi hänen mielipidettänsä niistä. Toisinaan sellaisissa tapauksissa syntyi kiivas väittely, mutta päätös oli aina se, että neiti Tornin mielipide pääsi voitolle.

Neiti Torn asui vanhan leskirouvan luona, joka oli hänelle hiukan sukua ja joka hyvin mielellään olisi hänet naittanut. Rouva itse kaipasi Tuomas-vainajataan liikuttavalla hellyydellä. "Jos Tuomas eläisi, niin hän tekisi sitä ja sitä", se oli hänen tavallisin lauseensa kaikissa asioissa. Ukkonsa kuolemasta hän laski kaiken aikansakin; siitä oli jo kolmastoista vuosi kulumassa. Mutta vieläkin hän usein puhutteli Tuomasta unissaan.

— Ei, ei sitä tiedä minkä arvoinen mies on ennen kuin sen kadottaa, sanoi hän usein neiti Tornille. Jos sinullakin olisi mies, niin voisitte ostaa tämän talorähjän ja minä pääsisin kaikista puuhista. Mutta nyt sinä jäät tuohon, niinkuin lintu oksalle.

— No hyvä täti, en minä siltä hukassa ole.