Part 4

Huone ei ollut erittäin iso. Muutamien pyöreitten pöytien ääressä istui nuoria neitosia neulomassa. Peremmällä oli erityinen pieni pöytä, jolla seisoi juomalasiin pistetty kukkakimppu sekä vesikarahvi; pöydän takana oli tuoli. Maisteri vietiin tälle tuolille istumaan. Aluksi hän katseli alaspäin kooten ajatuksiansa, mutta kun hän sitte puhetta aloittaen kohotti silmänsä, huomasi hän tyttöjen joukossa myöskin Julia Polinin. Heidän silmäyksensä kohtasivat, vieno puna nousi maisterin kasvoille ja Julia hymyili niin hurmaavalla tavalla, että maisteri oli vähällä sekaantua esityksessään. Mutta voitettuansa ensi hämmästyksen puhui maisteri kahta kauniimmasti Julian ihanain silmäin edessä.

Useissa pöydissä kuiskaeltiin ja hiljaa nauraa kiherrettiinkin. Alussa se maisteria häiritsi, mutta sitten ei hän sillä enään lukua pitänyt. Varsinkin eräs tyttö saman pöydän ääressä, jonka luona Alma Hegel istui, oli hyvin levoton. Hän kumartui Alman puoleen ja kuiskasi:

— Hänen kaulaliinansa on väärässä. Alma nyökkäsi päällään.

Vähän ajan päästä kumartui tyttö uudestaan.

— Katsopas, eikö hänen silmänsä näytä viheriäisiltä?

Alma puisti päätänsä vihaisesti, mutta tyttö piirsi neulansa kärjellä pöytään maisterin kuvan niin luonnollisena että Almankin huulet vasten tahtoansa vetäytyivät hymyyn.

— Kas kuinka Julia pöyhistelee, kuiskailtiin toisessa pöydässä. Hän on varmaankin tullut tänne maisteri Tiiran tähden.

Suurin osa seurasta kuunteli kuitenkin hartaasti esitelmää, jossa puhuttiin nais-emansipationin kehityksestä, eikä se ollutkaan varsin pitkä. Esitelmän loputtua tarjottiin teetä ja maisteri istuutui Julian viereen. Hänestä oli aivan luonnollista että hän niin teki, mutta moni seuran varsinaisista jäsenistä katsoi karsain silmin kuinka tuo satunnainen tulokas anasti itsellensä sen, jota varten he olivat niin miehissä kokoon tulleet. Mieliala oli sen vuoksi yleensä hiukan raskas, vaikka Julia ja maisteri eivät sitä huomanneet, sillä he eivät tietäneet mikä iloisuus täällä ennen oli vallinnut.

Tavallista aikaisemmin tällä kertaa erottiinkin ja maisteri läksi saattamaan Juliaa kotia. Niin pian kuin he olivat tulleet kahden kesken muuttui heidän keskustelunsa heti tuttavammaksi. Maisteri ilmoitti aikovansa ruveta lukemaan tohtoriksi.

— Todellakin! huudahti Julia. Siinä teette oikein.

— Ilahduttaako se teitä?

— Minä otan aina osaa teidän elämänne vaiheisiin ja kunnioitan suuresti teidän pyrintöjänne.

Maisterista tuntui kummalliselta. Hän kysyi itseltänsä, eikö hän jo voisi olla rohkeampikin saattamatta onneansa vaaraan. Kun sitte Julia kertoi parin päivän päästä matkustavansa Helsinkiin lauluharjoituksiansa jatkamaan ja viipyvänsä siellä kevääsen saakka, tuli maisterille kiire. Hän näki sen ihanan kuvan, joka oli hänen edessänsä, äkkiä väistyvän kaukaiseen etäisyyteen, niinkuin se, joka kaukosilmän kautta maailmaa katseltuaan hämmästyen huomaa kaikkien esineiden pakenevan himmeään etäisyyteen niin pian kuin niihin luonnollisilla silmillä katsahtaa. He olivat jo lähellä Polinin talon porttia kun maisterille selvisi, että jollei hän tätä tilaisuutta käytä hyväksensä, niin kenties kaikki on menetetty. Rohkea rokan syö, kaino ei saa kaaliakaan, ajatteli hän.

Uskaliaalla ajatuksen käänteellä johti maisteri äkkiä puheen heidän keskinäiseen suhteesensa ja tunnusti rakkautensa kauniilla ja palavilla sanoilla, äänen värähdellessä sisällisestä mielenliikutuksesta.

Julia kuunteli häntä vaieten ja ilta oli siksi pimeä, ett'ei maisteri voinut kumppalinsa kasvoista nähdä minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Kun maisteri oli lopettanut ja ja henkeänsä pidättäen odotti vastausta, lausui Julia:

— Olen jo puolittain arvannut ajatuksenne ennen kuin ne lausuittekaan ilmi. Uskokaa minua kun sanon, että se, mitä nyt olette kertonut, minua suuresti miellyttää; mutta voittehan arvata tilani ja ymmärtää ett'en voi tällä hetkellä sen suorempaa vastausta antaa.

— Oh, kun lupaatte vaan ett'ette minua unhoita, niin olen jo onnellinen, huudahti maisteri.

— Siitä voitte olla varma. Mutta muistakaa myöskin te lupauksenne ja lukekaa itsenne tohtoriksi, sanoi Julia, joka jo oli pujahtanut portin sisäpuolelle.

Maisteri ei vielä ennättänyt mitään vastata kun Julia portin ra'osta ojensi kätensä ja sanoi:

— Hyvästi maist... hyvästi... Kaarlo!

Nimen lausui hän niin viehättävällä ujoudella että maisteri aivan hurmaantuneena tarttui kätöseen ja painoi tulisen suudelman hansikkaalle, joka sitä peitti.

— Julia! kuiskasi hän sitte, mutta portti oli jo kiinni ja hän kuuli Julian nopein askelin poistuvan.

VII.

Kun kauppaneuvos Polin tuli valtuusmiesten kokoukseen, toivotti hänelle moni onnea sen oivallisen kirjoituksen johdosta, joka äsken oli ollut lehdessä julaistuna ja joka kaikkien kiittäjäin mielestä oli oikeaan aikaan lausuttu sana. Merkillistä vaan että kauppaneuvos ennätti kaikkia asioita miettiä ja harrastaa, ja että hänellä oli niin selvät ajatukset sellaisessakin asiassa kuin kansan opetuksen järjestämisessä, josta useimmat muut kaupungin isät eivät vähintäkään huolineet. Kauppaneuvos kuunteli noita ihmetteleviä lauseita myhäillen ja käsiä puristellen.

Kun kauppaneuvos itse ensin luki kirjoituksensa sanomalehdessä, ällistyi hän suuresti, milt'ei loukkaantuikin siitä rohkeudesta, jolla maisteri oli hänen kirjoitustaan pidellyt. Mutta sitte hän huomasi kuinka tyhmää oli siitä suuttua ja päätti olla ikäänkuin ei olisi mitään muutoksia huomannut, ja vihdoin, kun kirjoitusta hänelle paljon kiiteltiin, uskoi hän todellakin itse kirjoittaneensa joka sanan.

Maisteri Tiiraa ei näinä aikoina paljon näkynyt; hän istui kotona ja luki. Hän oli hankkinut huoneensa täyteen kirjoja ja ajatteli lakkaamatta tohtoriväitöksen kirjoittamista. Sanomalehtensä hoidosta hän ei enään pitänyt varsin suurta lukua, vaan painatti siihen kirjoituksia mistä niitä vain tuli. Sitä käytti hyväksensä etenkin se raittiuden harrastaja, joka jo ennenkin oli hänelle kirjoituksia lähettänyt. Nyt oli joka numerossa kirjoitus juoppoutta vastaan ja muoto niissä ei aina ollut erittäin kohtelias eikä muutoinkaan varovainen.

Eräänä päivänä tuli kauppaneuvos Polin maisterin luokse. Maisteri säpsähti; hän luuli kauppaneuvoksen taas tarjoavan jotakin kirjoitusta kansan opetuksesta taikka muusta sellaisesta asiasta. Kauppaneuvos katseli ensin uteliaasti huonetta. Kirjoituspöydällä oli muiden kapineiden joukossa kaksi valokuvaa seisovain puitteiden sisällä. Toisessa oli vanhan naisen kuva, arvattavasti maisterin äidin, toisessa — Julian!

— Minä sain sen neidiltä itseltänsä sinä päivänä, jona hän läksi Helsinkiin, selitti maisteri huomatessaan kauppaneuvoksen hämmästyksen.

Kauppaneuvos ei vastannut mitään, vaan istui maisterin tarjoamaan keinutuoliin. Hän sytytti ensin maisterin tarjoaman papirossin, mutta laski sen kesken-eräisenä pois ja otti omasta lakkaristaan sikaarin, josta puhuessaan napsautti erityisellä pienellä koneella pään poikki ja ennen kuin sytytti, pyöritteli hetken leikattua päätä huuliensa välissä. Puhuttuansa ensin niitä näitä, joutui hän vihdoin siihen asiaan, jota varten oli tullutkin.

— Minun mielestäni, sanoi hän, vetäen pitkän sinertävän savun sikaaristaan, te ette ole oikein tasapuolinen kirjoitusten suhteen, joita lehteenne otatte. Muutamia kirjoituksia te korjaatte ja sorvaatte siksi kuin ne saavat halutun muodon — ja se on aivan oikein, lisäsi hän kiiruusti, huomatessaan maisterin kasvoilla levottomuutta. Mutta teidän pitäisi tehdä samoin kaikille kirjoituksille. Minun mielestäni ette kylliksi pidä silmällä niitä kirjoituksia, joita raittius-asiasta lehteenne lähetetään. Katsokaas viime numerossa on esimerkiksi kirjoitus, jossa sanotaan kaikkia viinapolttimoiden omistajoita murhapolttajoiksi.

— Todellakin! huudahti maisteri ja otti lehden käteensä. Hän ei ollut lukenut kirjoitusta lävitse ja oli antanut muiden lukea korrehtuuria. Niin siinä tosiaankin sanottiin ihan selvästi.

— Siinä sen näette, jatkoi kauppaneuvos, ja kuitenkin on se ammatti yhtä luvallinen ja kunniallinen kuin muutkin elinkeinot, vai kuinka?

Kun maisteri ei mitään vastannut, vaan katseli yhä sanomalehteen, otti kauppaneuvos lakkaristaan paperin ja sanoi siinä antavansa pienen vastauksen tuolle kirjoitukselle.

Maisteri sanoi velvollisuutensa olevan panna se ensi lehteen ja lupasi ett'ei vastedes hänen lehdessänsä sellaisia loukkaavia lauseita kirjoiteta.

— Täytyy pitää ukkoa hyvällä tuulella, mutisi hän itseksensä sulkeissaan ovea kauppaneuvoksen jälkeen.

Jo samana iltana tuotiin taas yksi raittiutta koskeva kirjoitus, mutta maisteri heitti sen lukematta pöytälaatikkoonsa ja sinne seurasi sitä monet ajat jälestä päin kaikki kirjoitukset, jotka raittiutta sisälsivät. Pihléniltä sai maisteri tietää että kaupungin vieressä oleva viinapolttimo oli suurimmaksi osaksi kauppaneuvoksen oma, vaikka se muutoin kulki osake-yhtiön nimellä.

Kun seuraavan numeron "Kauppia" piti ilmaantua, tapahtui jotakin, jota siihen saakka ei ollut vielä sattunut. Tultiin ilmoittamaan että paino-asiamies on kieltänyt lehden ulosjakamisen ja että koko painos on valmis. Paino-asiamiehenä ei ollut kukaan muu kuin kolleega Grönqvist, joka kokosi itselleen kaikki mahdolliset pienet virat. Maisteri riensi hänen luoksensa hyvin äkäisenä.

— Mitä hiton skandaalia sinä aiot tehdä?

Se ei ollut paino-asiamies, joka näin puhetta aloitti, vaan "Kaupin" päätoimittaja.

Grönqvist näytti että erääsen hovi-uutiseen oli tullut huutomerkki hyvin kummalliselle paikalle; se teki lauseen ivalliseksi, suorastaan loukkaavaksikin. Hänen oli mahdoton päästää lehteä sellaisessa tilassa maailmaan.

— Ja tuollaisen pienen pilkun takia, jonka kärpäinenkin voi paperille tehdä, pitäisi minun hävittää kokonainen valmis painos — oletkos hullu?

— Sellaisia kärpäisiä, jotka tekevät samanlaisen merkin samaan paikkaan tuhannessa eri lehdessä, ei ole maailmassa muita kuin yksi, nimittäin sinä itse, veli pyhä! nauroi Grönqvist. Minä en sille mitään voi, sillä minä saatan menettää virkani, jos päästän tuon menemään.

— Vai niin, sanoi maisteri hiukan lauhtuneena, sinä pelkäät virkasi menettämistä. Minä sanon sinulle yhden asian: joll'et sinä hyväksy lehteä sellaisenaan, niin minä lakkautan sen heti — sitä ei hauskuudeksensa toimita, tiedä se. Kuinkas silloin sinun käy? Sinua ei tarvita ja paino-asiamiehen virka täällä lakkautetaan. Nyt on mahdollista että koko asiata ei huomata, taikka pääset pienellä muistutuksella. Mutta sen minä sanon, että jos sinä minun lehdestäni teet makulatuuria, niin teen minä makulatuuria sinusta itsestäsi!

Maisteri oli taas kiivastuksissaan; hän löi lakin päähänsä ja teiskaili laattialla käsivarsiansa heilutellen. Grönqvist-paralla ei ollut muuta keinoa kuin suostua — hän kirjoitti nimensä ja lehti jaettiin.

Mutta eipä viipynyt kauan ennenkuin maisteri itse olisi tehnyt koko painoksesta makulatuuria, jos se vielä olisi käynyt päinsä. Kotia tultuansa heittäytyi hän loikomaan ja otti käteensä lehden, jonka vastikään oli taistelemalla turmiosta pelastanut. Hän luki sen järjestänsä lävitse, päästäen pieniä huudahduksia taikka salaisen kirouksen jokaiselle painovirheelle minkä tapasi. Se oli hänen tavallinen nautintonsa, sen jälkeen kuin hän sanomalehden toimittajaksi rupesi, painovirheitten etsiminen. Ne tosin häntä aina harmittivat, mutta samalla hän myöskin tunsi jonkinlaista iloa löytäessään painovirheen; tuntui aivan kuin olisi saanut varkaan kiinni "_in flagranti_", taikka löytänyt harvinaisen kasvin metsästä. Tämä himo meni hänessä niin pitkälle, että usein kirjojakin lukeissa sisällys unohtui halusta löytää painovirheitä, ja jos sitte joku sellainen sattui vastaan tulemaan, niin hänen silmänsä loistivat ilosta — vahingonilosta.

Mutta nyt hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ja tarttui tukkaansa. Kauppaneuvos Polinin kirjoituksessa hän luki seuraavan lauseen:

"Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista, jotka, niinkuin tämän kirjoittaja, ovat monta löyhää ruokkineet ja monta alastonta pettäneet."

— Voi minua! vaikeroi maisteri. "Monta löyhää ruokkineet ja monta alastonta pettäneet", kun pitäisi olla: köyhää ruokkineet ja alastonta peittäneet!

Painovirhe on virheistä kiusallisin, sillä tuhannet saavat sen nähdä ennen kuin ennättää sitä oikaistakaan, eikä sitä voi millään salata, niinkuin muita virheitä, ei millään muulla kuin äänettömyydellä — ei ole tietääkseenkään. Se ei kuitenkaan aina käy laatuun; niinpä ei tässäkään tapauksessa.

Maisteri kirjoitti sen vuoksi kauppaneuvokselle kohteliaan kirjeen, jossa pyysi anteeksi painovirheitä ja lupasi oikaista ne seuraavassa numerossa. Se ilmestyi vasta viikon päästä, siis oli yleisöllä kyllä aikaa ilkkua ja nauraa.

Korrehtuurin lukijalle, köyhälle koulupojalle, antoi maisteri ankarat nuhteet noista virheistä ja luki itse korrehtuurin oikaisuun. Mutta kova onni näytti tuota pientä lausetta seuraavan, sillä kun ensi numerossa luettiin oikaisu, niin sanottiin siinä että puheena oleva lause on näin luettava: "Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista, jotka, niinkuin tämän kirjoittaja, ovat monta köyhää ruokkineet ja monta alastonta keittäneet."

Kuinka tämä uusi painovirhe oli syntynyt, sitä ei milloinkaan saatu selville. Maisteri katsoikin nyt parhaaksi jättää asia sillensä, ja niin varmaan ajatteli myöskin kauppaneuvos Polin, koska ei siitä sanaakaan hiiskunut. Mutta maisterin mieltä se kauan karvasteli ja teki hänet äreäksi. Siihen vaikuttivat vielä muutkin syyt. Hän sai Jusleniukselta kirjeen, jossa oli "Kauppia" varten Kirje Helsingistä sekä näin kuuluva yksityinen kirje maisterille:

"Veliseni!

Täällä minä istun ja luen niin että pää höyryää, mutta tulenko valmiiksi jo täksi kevääksi, se on vielä "i gudarnes knä", niinkuin ruotsalainen sanoo.

Täällä on Kauppilan tyttöjäkin pääkaupungissa. Tuonaan kun kävelin pitkin Aleksanderin katua tuli vastaani Julia Polin niin ihanana kuin — pane itse tähän joku kaunis vertaussana. Luistimet kalisten reksuivat hänen käsivarressaan ja hän sanoi menevänsä radalle, jossa nyt oli "samsis". Aivan oikein, kävelihän kaduilla kaiken päivää mies, joka sitä ilmoitti sekä etu- että takapuolellansa, sanoin minä. Julialta pääsi pieni naurun tirskaus ja minä läksin häntä seuraamaan muka jonkinlaisena Romeona. Mutta kun tulimme luistinradalle, jossa sähkölamput juuri alkoivat levittää huikaisevaa valoansa ja josta jo etäälle kuului surina ja pörinä niinkuin suuresta ampiaispesästä, niin minun Romeuuteni loppui pian ja toiset teräs-anturoilla potkivaiset, hyppiväiset, kiitäväiset, huojuvaiset Romeot veivät minun kaunottareni. Juliallalaa — Julia! Hetken perästä näin hänen kiitävän luutnantti von Stormin käsivarressa pitkin sohjoksi luisteltua jään pintaa. Hän näytti niin onnelliselta kuin minkä pulskan pojan rinnalla hyvänsä. No se onkin yleinen luonnon laki että rikkaudet painuvat sinne missä niitä enimmin tarvitaan. Siis myöskin rikkaat tytöt joutuvat upseereille. Eikös se ole selvää, 'rookas pillit?'

Täällä ruvetaan jo tulevain valtiopäiväin vuoksi puuhaamaan. Puolueitten johtajat valmistelevat ehdokaslistojaan. Porvarissääty se antaa nytkin enimmän päänvaivaa. Ei sen vuoksi että olisi ehdokkaista puutetta, vaan sen vuoksi että niitä on liiaksi paljon. Joka toinen helsinkiläinen tahtoo päästä tuohon huvitukseen, ja jokainen keltanokkainen jurisutriusqve, jokainen senaatin kanslisti, jokainen sanomalehden-toimittaja luulee syntyneensä edusmiehen valtakirja varpaan välissä, taikka toivoo saavansa sen jostakin kaupungin nimellä ja arvolla varustetusta kylästä. Kirjeitä ja tarjouksia ruvetaan jo lähettämään kaikkialle, markkinat ovat alkaneet. Älkää kiirehtikä tekään Kauppilassa, voitte saada täältä edusmiehen aivan polkuhinnasta. Jollei teidän raha-asianne olisi niin kukoistavassa tilassa, ehdoittelisin että myisitte edustus-oikeutenne enimmän tarjoavalle. Rahoja voisitte käyttää uuden ruiskun ostamiseksi kaupunkiin.

Oletkos nähnyt Alma neitiä? Onko hänen poskensa yhtä punaiset ja silmänsä suloiset, ja ainako hän ihailee sinua yhtä vilpittömästi? Voi paksusti, toivoo

Tuus

P. Juslenius.

P.S. Nyt minä tiedän kuka se harmaanuttuinen Antikristus siellä kestikievarissa oli. Sehän oli Moses Strohman itse! Olisihan meidän pitänyt tuntea hänet jo _ex ungue_."

Maisteri luki kirjeen, joka tavallisissa oloissa olisi antanut hänelle paljon miettimisen aihetta, mutta nyt silti ei painunut hänen mieleensä muuta kuin juttu Juliasta. Sanomaton kaiho ja luulevaisuus syttyi hänen sydämessään ja hän tunsi itsensä onnettomaksi, hyljätyksi olennoksi.

VIII.

Pihlénissä oli ristiäiset ja maisteri Tiira oli kutsuttu kummiksi. Hänen vastassansa tyttökummina seisoi Alma joka ei uskaltanut nostaa paljon silmiänsä maasta, mutta kuitenkin huomasi, ett'ei maisteri hänestä ollenkaan lukua pitänyt. Ja kuitenkin oli hän viehättävin tyttö mitä ajatella saattaa, pienet hymykuoppaset poskipäissä ja lyhyt tukka kiharoina pään ympärillä. Hän oli pukeutunut tilaisuuteen erityisellä huolella, vaikka hän ei tahtonut sitä itsellensä myöntää, ja nyt pisti hänen hiukan vihaksensa, että maisteri ei ollut häntä näkevinänsä.

Maisteri olikin näinä aikoina tavattoman hajamielinen eikä huolinut mistään. Siihen oli syynä osaksi paljo lukeminen, osaksi Jusleniuksen kirje. Hänen ajatuksensa liikkuivat yhä Helsingissä, jossa hän luuli näkevänsä Julian milloin jonkun upseerin sylissä, milloin nauramassa jonkun muun kavaljeerin kanssa. Hän olisi jo mielellään kirjoittanutkin Julialle, mutta ei tietänyt hänen asuntoansa Helsingissä, eikä rohjennut mennä sitä Polinilta kysymään; muita hän ei tahtonut heidän väliinsä vetää, koska tähän saakka asia oli niin hyvin salassa pysynyt, ettei mitään kulkupuheita ollut syntynyt.

Kun kastetoimituksen loputtua viiniä ja makeisia tarjoeltiin, kiertyi useita tyttöjä, niiden joukossa Alma, maisterin ympärille. Oikeassa kädessään he pitivät viinilasia ja vasen käsivarsi oli laskettu vieruskumppalin vyötäisille. Siten muodostui keskeymätön rengas, jota jokainen mies olisi ihastuksella katsellut, mutta maisteri vaan itseksensä nureksi, ett'eivät jätä häntä rauhaan.

Tytöt kertoivat kaikki melkein yhdellä suulla kuinka he ovat mielistyneet lehdessä tätä nykyä olevaan novelliin ja tahtoivat edeltäpäin tietää "saavatko he toisensa". Maisteri oli juuri sanomaisillansa että heidän piti tätä kysyä neiti Tornilta, mutta tämä, joka istui kauempana ja oli kuunnellut keskustelua, loi häneen niin rukoilevainen ja tuskaa ilmaisevan katseen, että maisterin tuli häntä sääli. Hän kehoitti sen vuoksi tyttöjä hillitsemään uteliasuuttansa ja odottamaan novellin jatkumista.

— Voi voi, siihen menee niin monta viikkoa, sanoivat tytöt ja pyysivät maisteria jos jollakin tavalla muodostamaan kertomusta niin, että se loppuisi heidän mielensä mukaan, eivätkä ottaneet korviinsakaan maisterin vakuuttelemista, ettei kertomuksen muodostaminen ollut hänen vallassaan.

Koko ajan istui neiti Torn aivan kuin neuloilla. Nyt tuli koko tyttöparvi hänen luoksensa. Lasia kilisteltiin, huulia kasteltiin ja eräs tytöistä kuiskasi hiljaa, maisteriin vilaisten:

— Onko hän todella rakastanut ja niin paljon kärsinyt, vai kuinka hän osaa sillä tavalla kirjoittaa?

— Luultavasti, sanoi neiti Torn ja huokasi syvään. Kerrotaanhan että simpukka ainoastaan suurta tuskaa kärsien voi helmiä synnyttää; ehkä kirjailijain laita on sama.

Moni tytöistä katsoi uteliaasti maisteriin ja ajatteli: Jos voisi hänen sydämestään lukea niinkuin kirjasta, mitähän kaikkea silloin saisi tietää?

Poislähteissä lyöttäytyi maisteri neiti Tornin seuraan ja saattoi häntä kotia. Hän kertoi kuinka neidin kirjoittama novelli on saavuttanut suurta suosiota, niinkuin, itse saattoi tänään tyttöjen uteliaisuudesta nähdä. Maisteri sen vuoksi pyysi hyvin hartaasti että neiti Torn joko jatkaisi novellia, joka kohta loppuu, taikka kirjoittaisi uuden, sillä novelli on tuottanut lehdelle paljon uusia tilaajoita.

Neiti Torn vastasi, ettei hän voi novellia jatkaa, sillä se on auttamattomasti lopussa, mutta uutta on hänellä jo alulla, sillä ensimmäisen menestyminen on häntä suuresti kiihoittanut.

Muutaman ajan päästä tuli neiti Tornilta paksu vihko käsikirjoitusta. Maisteri tarttui siihen innokkaasti ja alkoi lukea. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, sillä, yhtä luonnollinen, todenmukainen ja liikuttava kuin edellinen novelli oli, yhtä teeskennelty, kuiva ja mahdoton oli tämä. Niitä ei olisi voinut luulla saman henkilön kirjoittamiksi.

Ensi kerran kun maisteri tapasi neiti Tornin, sanoi hän suoraan ajatuksensa uudesta novellista. Neiti Tornille herahti kyyneleet silmiin. Hän sanoi itse samaa peljänneensä; mutta eroituksen oli vaikuttanut se, että edellisessä hän oli kertonut mitä itse oli kokenut, jälkimäisessä hän puhui ainoastaan mielikuvituksensa perustuksella, ja se ei mahtanut olla erittäin vilkas.

Maisteri sääli tyttöparkaa, jonka hän arvasi paljon kärsineen, ja kun häntä itseänsäkin näinä aikoina kovat lemmen tuskat vaivasivat, tunsi hän erityistä hellyyttä tuota naista kohtaan, joka seisoi hänen edessänsä ja kyynelten lävitse katsoi niin rukoilevaisesti. Hän tarttui melkein tahtomattansa tytön käteen ja koetti lohduttaa häntä, vaikka ei oikein tietänyt mitä piti sanoa nuorelle naiselle, joka sydämen asioissa kenties oli kokeneempi kuin hän itse.

Hän lupasi kuitenkin korjailla kirjoitusta eikä antanut sitä takasin, vaikka neiti Torn pyysi.

Tämä kohtaus tapahtui vähää ennen Vapunpäivää kaupungin kirkon edustalla. Kadut olivat jo paljaat ja kerjäläistytöt tarjoilivat pieniä vuokkotupsuja ohikulkeville. Seisoessaan tuossa kirkon portaitten läheisyydessä näkivät maisteri ja neiti Torn pormestarin ja kauppaneuvoksen rouvain yhdessä tulevan heitä kohden. Vaikka jo oli jotensakin lämmin, oli rouva Polinilla avara ketunnahkainen urkki kiiltävällä silkkipäällyksellä, pormestarin rouvalla oli ruumiinmukainen palttoo sinertävästä sametista sekä päässä samanvärinen soma kapotti, jossa ainoana koristuksena kiilsi hopeasolki.

Maisteri ja neiti Torn heittivät kiireesti hyvästi ja läksivät kumpikin eri haaralle. Neiti Tornin mennessä rouvain ohitse huomasivat nämät että hänen silmänsä olijat itkuiset ja rouvat iskivät toisillensa silmää.

Seuraavana päivänä kerrottiin kaupungilla että maisteri Tiira ja neiti Torn olivat olleet salaisesti kihloissa, uutta nyt maisteri oli antanut tuolle köyhälle tytölle rukkaset, saatuansa parempia kiikariin. Huhua ei kaupungissa paljon uskottu, ei ainakaan nuorien joukossa, sillä siihen ei huomattu vähintäkään syytä olevan.

Maisterilla ei moneen aikaan ollut mitään yhteyttä kauppaneuvoksen perheen kanssa ja noiden onnettomain painovirheitten jälkeen olikin heidän välillensä ilmaantunut jonkinlaista jäykkyyttä ja kylmyyttä, jonka poistamista maisteri turhaan aprikoitsi. Suuri oli sen vuoksi hänen hämmästyksensä ja ihastuksensa kun eräänä päivänä kauppaneuvos vei hänet kadulta luoksensa ja tarjosi sikaaria ja sherryä.

Kun maisteri ihanteli komeata hopeista koteloa, josta sikaareja tarjottiin, pisti kauppaneuvos sen hänen käteensä, sanoen:

— Olkaa hyvä, te voitte pitää sen muistona minulta.

Maisteri ällistyi suuresti ja kielteli samalla kuin kiitti, ja laski sitte kotelon pöydälle.

Kauppaneuvos aloitti puhetta valtiopäivistä.

— Minä olen huomannut, sanoi hän, että lehdessänne jo on ollut muutamia kirjoituksia, jotka koskevat tulevia valtiopäiviä. Te olette varmaankin ajatellut kuka meidän kaupungistamme lähetettäisiin, sillä teidän sanan saattaa viimeisellä hetkellä paljon vaikuttaa. Ketä olet aikonut ehdottaa?

— Kaikki, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, vastasi maisteri, sanovat ett'ei voi olla puhettakaan muista kuin joko teistä, herra kauppaneuvos, taikka kauppias Pihlénistä.