Part 3

Vaikka maisteri oli vielä aivan huumauksissa Julian lumoavan kauneuden vaikutuksesta, tunsi hän selittämättömän voiman vetävän itseänsä tuohon nuoreen tyttöön, joka häntä sinisillä silmillään niin hartaasti katseli. Hänen mieleensä johtui siinä kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Mitähän, ajatteli hän itsekseen, jos ihmisellä olisi tuollainen pikku vaimo, noin ymmärtäväinen ja noin iloinen? Mitähän jos sanoisin häntä äkkiä sinuksi? Mitähän jos kumartuisin hiljaa ja painaisin suudelman noille punaisille huulille, jotka tuossa viehättävästi hymyilevät?

Mutta olenpa minä oikein kevytmielinen, ajatteli hän jälleen, leimahdan ilmituleen missä vaan kauniin tytön tapaan. Hyi minua!

Rouva Pihlén tuli ja kysyi Almalta, lähteekö hän franseesin loputtua pois. Ei, sitä Alma ei tahtonut, sillä hänellä oli nyt erinomaisen hauskaa. Maisteri Tiira lupasi saattaa hänet kotia. Rouva sanoi että häntä nukuttaa ja lupasi lähteä pois.

Maisteri katsoi hänen jälkeensä ja luuli nyt vasta huomaavansa erinomaista avaruutta rouvan puvussa.

— Voi mikä tyhmeliini minä kuitenkin olin! mutisi hän sitte itseksensä.

Alma kertoi maisterille ompeluseurasta, jonka hän oli kaupungin tyttöjä varten perustanut ja jossa puhuttiin paljasta suomea; mutta sinne tuli ainoastaan käsityöläisten ja työväen tyttäriä, kaikki kauppiasten ja virkamiesten tyttäret pysyivät sieltä poissa, he muka olivat hienompia.

Maisteri lupasi kirjoittaa siitä artikkelin lehteensä ja antaa noille hienoille muutamia hienoja sätkäyksiä.

Kun maisteri tanssin loputtua siirtyi tupakkahuoneesen, veti kauppaneuvos Polin hänet sohvalle istumaan ja tilasi konjakkia sekä limonaadia. Kauppaneuvos alkoi hyvin vilkkaasti puhua sanomalehdestä ja selitti hyvin laveasti kansan opetuksen järjestämistä, mutta maisteri, vaikka olikin häntä hyvin tarkasti kuuntelevinaan, ei tietänyt asiasta mitään, hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla. Hän heräsi unelmistaan vasta sitte kun kauppaneuvos puristi hänen kättänsä ja kysyi:

— Te otatte siis kirjoituksen vastaan?

— Suurella kiitollisuudella, herra kauppaneuvos, vastasi maisteri ja ajatteli sitte itsekseen: Mitähän minä nyt lupasin?

Lupauksensa mukaan saattoi maisteri kotia Almaa, joka käveli hänen vieressään niinkuin mikä vaatekääry liinoihin ja turkkeihin kiedottuna. Maisteri olisi tarjonnut käsivartensa, mutta Alman kädetkin olivat turkin sisällä.

V.

Uusi vuosi oli tullut ja sanomalehden säännöllinen ilmaantuminen alkanut. Tilaajoita oli karttunut niin paljon että lehden tulevaisuus, s.o. ensimäinen vuosi, oli turvattu. Toimittaja saattoi laskea että kun kirjapaino, paperi, y.m. kulungit ovat suoritetut, hänelle jääpi kaikkien vaivain palkkioksi noin 300—400 markkaa. Paljon huonomminkin olisi saattanut käydä, ajatteli maisteri Tiira. Hän tuumaili vaan mihinkä tuota voittoa olisi käytettävä ja päätti vihdoin ostaa niillä rahoilla ensi talveksi uudet turkit.

Tanssiaisten jälkeen olivat maisterin mielestä melkein kokonaan unohtuneet vieraan jutut kestikievarissa, hän oli nyt saanut muuta ajattelemista. Hän oli tuosta muutoksesta melkein iloissaan, eikä äkkinäinen mieltymys molempiin tyttöihin tanssiaisissa myöskään hänen rauhaansa sanottavasti häirinnyt. Hän oli nyt levollinen siinä vakuutuksessa, että hän on yleisesti suosittu henkilö niissä piireissä, joiden suosiosta hän lukua piti, ja luulipa hän myös havaitsevansa että etenkin naima-ikäisten tyttärien äidit häntä lempein silmin katselivat. Pienessä kaupungissa ei ollutkaan monta nuorta miestä, joiden asema olisi perheelle edes sitä turvallisuutta tarjonnut kuin maisterin, joka valtion koulun opettajana piti kruunun suuresta kaakusta kiinni.

Sanomalehden toimittaminen ei maisterille erittäin suurta vaivaa tuottanut, sillä apua alkoi tulvata ulkoa päin monelta haaralta. Eräänä päivänä astui hänen luoksensa mies, joka veti lakkaristaan paksun kääryn paperia ja kumarsi nöyrästi.

— Te olette, herra toimittaja, luvannut lehdessänne edistää raittius-asiata. Minulla olisi tässä siitä pieni kirjoitus, jonka pyytäisin lehteenne.

Maisteri sanoi mielihyvällä ottavansa sen lehteen, mutta mies alkoi selittää raittius-asian suurta hyötyä kiihkeällä innolla ikäänkuin olisi tahtonut ruveta maisteria käännyttämään. Hän kertoi aikovansa perustaa kaupunkiin raittiusseuran ja tämä kirjoitus oli kehoitus sitä varten. Maisterilla oli kiiru lähteä kouluun, mutta mies yhä vaan selitti. Hänen täytyi vihdoin jokseenkin epäkohteliaalla tavalla kesken puhetta ojentaa kätensä jäähyväisiksi ja kehoittaa miestä vastedeskin muistamaan lehteä kirjoituksilla. Mies poistui silloin monilla kumarruksilla.

Kun maisteri palasi koulusta, yhtyi häneen kadulla ylioppilas Juslenius, joka seurasi häntä kotia. Pöydälle oli sillä aikaa tuotu paksu kirje, jonka kuoreen oli painettu kauppaneuvos Polinin nimi.

— Ompas sinulla arvokkaita aputoimittajoita! huudahti ylioppilas katsellen kirjettä.

Maisteri hymyili, sillä hän arvasi että siinä nyt oli se kirjoitus, jonka hän tanssiaisissa oli luvannut lehteensä ottaa. Hän avasi kirjoituksen ja alkoi lukea sillä aikaa kuin ylioppilas katseli pöydällä olevaa raittiuskirjoitusta. Hetken luettuansa maisteri nousi ylös ja huusi, tukkaansa tarttuen:

— Herrajesta, mitä hullutusta tämä on? Eihän tässä ole päätä eikä perää!

Juslenius otti paperin ja luki sitä hetkisen.

— Löydätkö siinä ainoatakaan järjellistä lausetta? kysyi maisteri.

— En vielä tähän saakka; mutta lopussa kiitos seisoo! Luettuansa kirjoituksen loppuun heitti ylioppilas paperin pöydälle ja sanoi lyhyesti:

— Paperikoriin!

— Ei veliseni, kuinkas se kävisi laatuun? Mutta mikä panikaan kauppaneuvos Polinin kirjoittamaan kansan opetuksen järjestämisestä, josta hänellä on noin sekavat ajatukset? Miks'ei hän kirjoittanut "Voin viennistä Englantiin", taikka "Rautatien rakentamisesta Kauppilaan", taikka jostakin muusta, jota hän saattaa ymmärtää?

— Etkö sinä tiedä, ettei mikään ole niin hauskaa kuin puhua asioista, joita ei ymmärrä? Jos minä, näet sä, ymmärrän jonkun asian perin pohjin, niin on se minusta niin selvää ettei siitä kannata puhua; mutta annas kun otan asian, jota en ymmärrä, niin voin puhua siitä mitä hyvänsä, aivan niinkuin se, joka on tuntemattomissa maissa matkustanut, voi sieltä kertoa mitä tahtoo. Jos sitte tulee joku toinen ja sanoo: "sinä valehtelet, asia onkin niin tai näin", voi hän huoleti vastata: sinä valehtelet itse! Ja se, joka tahtoo uskoa molempia, tekee viisaimmin, jos uskoo että molemmat valehtelevat.

— Sinä puhut niinkuin kirjasta, nauroi maisteri, mutta se ei laisinkaan auta tässä pulassa. Minä en tahtoisi millään muotoa hyljätä kauppaneuvoksen kirjoitusta, mutta jos sen tällaisena painatan, "niin hevosetkin nauraa".

— Siinä tapauksessa on paras että painatat sen ja loppuun lisäät toimituksen puolesta: Risum teneatis amici!

— Säästä sukkeluuksiasi toiseen kertaan, vaikeroi maisteri.

— Siis on yleinen mielipide se, että kirjoitus toistaiseksi pannaan pöydälle ja ryhdytään päiväjärjestykseen, puhui ylioppilas juhlallisella äänellä ja, muuttaen äkkiä äänensä tuttavalliseksi, jatkoi:

— Minä menen tänä iltana Alma Hegelin ompeluseuraan.

— Soo! En luullut sinun osaavan neuloa.

— Erehdyt, veikkoseni, minua on pyydetty pitämään siellä esitelmää, ja koska minulla vielä on tallella se kansantajuinen esitelmä "Sydämestä", jonka pari vuotta takaperin Helsingissä pidin, niin luen sen nyt heille. Etkö sinäkin tahtoisi kerran pitää tytöille esitelmää?

— Ei minua ole pyydettykään.

— Syy on siinä että tyttöparat eivät uskalla lähestyä sellaista potentaattia kuin sinä olet, seitsemäs tai kahdeksas suurvalta, näet. Tytöillä on erinomainen respekti sinua kohtaan. Siitä saakka kuin lehdessä oli kirjoituksesi ompeluseurasta, olet sinä heidän sankarinsa, heidän ideaalinsa, heidän torttunsa ja rusinansa.

— Ole vaiti!

— Kas niin, saanko sanoa että sinäkin olet luvannut pitää esitelmän ompeluseurassa?

— Sano, jos tahdot.

Vähän aikaa sen jälkeen kuin Juslenius oli lähtenyt pois, toi posti useita kirjeitä "Kaupin" toimitukselle. Ne olivat kirjeitä tuntemattomilta tuttavilta lähiseuduilla. Yhdessä niistä oli runomittainen tervehdys uudelle sanomalehdelle. Se alkoi näin:

"Terve Kauppi kaupungista, Terve valpas valvojamme, Terve uutisten urija! Terve teille, terve meille, Terve sulo Suomellemme, Terve tervehyttäjälle! Posti toi sen poikalapsen, Pienokaisen pussissansa, Laukussansa lehtilauman. Akat tuota kääntelivät, Kääntelivät, vääntelivät: Mitähän tuostakin tulevi, Mikä kasvavi kananen?"

Sellaista jatkui sitte pari arkkia lävitse. Maisteri huokasi.

— Hyvä ystävä epäilemättä; mutta runo täyttäisi koko lehteni eikä huvita ketään. Jos olisin kuningas, lähettäisin hänelle rahan rintaan, taikka kultaisen nuuskarasian. Nyt ei auta muu kuin — paperikoriin. Viimeisen sanan lausui hän matkien Jusleniusta. Toinen kirje oli näin kuuluva:

"Kaapin pää Toimi Tuksell!! kun hirviän dulen puhaltais valkia hävitti kaikki huonekset patron lingmanilta Joka sano että vasikat Jotka olivat karsinas että heitin piti ettiä avainta Jos ne palaisi, niin duli Jahtifouri Ja sano että yksi väskan hengi on yks väskan hengi Joka maksa korkeentans neljä tai 5 markka helsingin toril Jos ne palais kun sais vaan pykningin pelastuksi Ja sano että patron on hullu niinkuin sanotan höperö sen säikähryksen tähren, niin voi kauhiaa kun rupesi kiromaan Ja vannomaan Ja sanoi sinä ulosgulunut lurjus Ja sinut pitäs panna yhteen paikkaan Jota minä en ilkiä kirjottaa. Ja tohtarkin tuotin Ja toi kans paljon laastaria Ja buunöljyä että Jos olis palohaavoja niinkuin buuöljy on hyvää mutta ei auttanut täytyi panna rattaille Ja huusi niinkuin syötävä minulta leikataan pää Ja voi sinä birun pakana Joka oli tohtori Ja monta muuta kauhiata sanaa Joista karvat nousevat pystyn kuuluu nyt kuollen lapviikin sairashuonees se on raskas sanoma sillä sitä moni kiittää hyväntekijäksi Ja antoi paljon rahaa kansagoululle Ja opetti biikansa Ja renginsä kirjottaman. bytäisin kirjotusvirhet oikaseman. Jos niitä on."

Maisteri sytytti papirossin ja luki kirjeen toiseen kertaan.

— Tässä on joku hirveä uutinen kerrottuna, mutta mikä se on? Huomisessa lehdessä on vielä tilaa vereksimmille uutisille ja voihan jättää jonkun joutavan jutun pois.

Samassa toi kirjapainon poika kosteita korrehtuuriliuskoja. Maisteri käski hänen odottamaan, otti paperia ja kirjoitti:

"_Hirveä onnettomuus_. Viime viikolla paloi K:n pitäjässä, kovan tuulen raivotessa, patrona Klingmanin kaikki huoneet. Navettaan, joka oli lukossa, paloi useita vasikoita. Tämä onnettomuus vaikutti omistajaan niin kovasti että hän menetti järkensä ja vietiin Lapviikin sairashuoneesen, jossa hän jo kuuluu kuolleen. Kirjeenvaihtajamme kertoo että vainaja harrasti suuresti kansan sivistystä ja antoi runsaasti apua pitäjän kansakoululle."

— He, tuoss'on!

Poika lennätti uutisen kirjapainoon.

Seuraavana päivänä meni maisteri Pihlénin puotiin tupakoita ostamaan. Pihlén huomasi hänet konttoristaan pyöreän kurkistusruudun lävitse ja tuli puotiin.

— Mistä kummasta sinä olet tuon uutisen saanut? kysyi Pihlén ja osoitti sormellansa lehden viime numerossa uutista "Hirveä onnettomuus".

— Eikös se ole sitten oikea?

— On se sen verran oikea että K:n pitäjässä paloi huoneet, mutta ei patrona Klingmanilta, vaan Flinkmanilta, eikä se tapahtunut viime viikolla, vaan toista vuotta takaperin ja ilmoitus patronan kuolemasta on jo pari viikkoa takaperin ollut pääkaupungin lehdissä.

Maisteri ei voinut vastata mitään, vaan kirosi itseksensä omaa tyhmyyttään ja tuli peräti huonolle tuulelle. Hän aikoi jo lähteä pois kun kuomasi että puodin toisella puolella oli neiti Torn kauppaa tekemässä. Tämä kokosi kiireesti kaikki myttynsä ja riensi ulos samalla kertaa kuin maisterikin.

— Mitähän tuokin minun jälessäni juoksee? ajatteli maisteri ja nosti hattuansa hyvin kylmästi. Mutta ikään kuin kiusalla rupesi neiti Torn käymään hänen rinnallansa ja aloitti puhetta.

— Maisteri Tiira, otattehan te lehteenne pieniä kertomuksia?

— Kas niin, sitä vielä puuttui! ajatteli maisteri itsekseen ja vastasi: Kyllä! mutta sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut sanoa: menkää Kyöpeliin kertomuksinenne!

Neiti Torn kertoi että hänellä jo kauan oli ollut pieni novelli valmiina, mutta hän ei uskaltanut tarjota sitä julaistavaksi. Nyt oli hän sitä kantanut lakkarissaan monta päivää toivossa tavata maisteria ja pyysi saada nyt antaa sen, kun vaan se voisi tapahtua niin ettei kukaan huomaisi. Myöskin pyysi neiti Torn ettei hänen nimeänsä millään ehdolla kenellekään ilmaistaisi.

— Se tuskin tulee tarpeelliseksi, sanoi maisteri melkein hävyttömällä epäkohteliaisuudella.

Kun kadulla kulki alituisesti ihmisiä, ehdoitteli neiti Torn että hän pudottaa myttynsä huomaamatta kadulle, josta maisteri sen sitten ottaa.

— Kaikkien hupsujen kanssa tässä on tekemistä, mutisi maisteri äkeissään ja hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus että pitäisi jättää koko mytty kadulle muitten löydettäväksi, niin kyllä neiti Tornilta kirjoitushalu loppuisi. Mutta sitte häpesi hän omaa ilkeyttään, otti mytyn ylös ja meni kotia. Hänen mielestään kaikki ihmiset katsoivat häneen ilkkuen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: Kas tuo mies se vasta löysi tuoreen uutisen lehteensä!

Kotia tultua heitti maisteri mytyn pöydälle, se vierähti maahan ja aukeni. Muutoin se kenties olisi jäänyt pitkiksi ajoiksi avaamatta, mutta nyt otti maisteri sen uudestaan käteensä ja alkoi selailla.

Kun hän oli muutamia lehtiä lukenut, pääsi häneltä huudahdus:

— Tämähän on oivallista!

Luettuansa vihon yhtä mittaa loppuun, otti maisteri paperia ja kirjoitti neiti Tornille tällaisen kirjeen:

"Arvoisa neiti!

Teidän pieni novellinne on kultahelmi. Minä olen sen lukenut suurella ihastuksella alusta loppuun. Se on ihan todellisesta elämästä leikattu kappale. Kieli on rikasta ja sujuvaa, esitystapa teeskentelemätön ja viehättävä. Suokaa minun toivottaa teille onnea ja odottaa useita samanlaisia kertomuksia teidän kynästänne."

Kun neiti Torn sai tämän kirjeen oli hänen luonansa pari pientä tyttöä yksityistä opetusta saamassa. Luettuansa kirjeen punastui hän niin ankarasti että tytötkin sen huomasivat. Hän meni silloin toiseen huoneesen, veti siellä piirongista laatikon auki ja otti joukon kellastuneita papereita esille. Ne olivat vanhoja rakkauden kirjeitä.

— Hän on oikeassa, huokasi neiti Torn, se on todellisesta elämästä leikattu kappale — minun omasta elämästäni.

Kyynel vierähti hänen silmästään maisterin kirjeen päälle; hän pisti sen noiden kellastuneitten paperien joukkoon ja lukitsi laatikon.

— Teidän silmässänne on kyynel, huomautti toinen tytöistä kun neiti Torn palasi heidän luoksensa.

Neiti Torn ei vastannut mitään, vaan pyyhkäsi silmäänsä ja suuteli tyttöä.

VI.

Ylioppilas Juslenius oli lähtenyt Helsinkiin lukemaan. Raittiuden-harrastajalta oli jo tullut kolme pitkää kirjoitusta, joissa samaa asiata eri kannoilta tarkastettiin.

Ne kaikki odottivat tilaa lehdessä. Odottamassa oli myöskin vielä kauppaneuvos Polinin kirjoitus kansan opetuksen järjestämisestä.

Eräänä päivänä sai maisteri kauppaneuvokselta kirjeen, jossa häntä kutsuttiin päivällisille. Maisteri tuota melkein säikähti. Mitä pitäisi hänen sanoa, jos puhe syntyy tuosta onnettomasta kirjoituksesta ja mahdotontahan on estää puhetta siihen kääntymästä. Jos hän ilmoittaisi itsensä sairaaksi? Se olisi melkein liian typerää.

Kun maisteri saapui päivällisille, ei hän vielä tietänyt mitä vastaisi, jos kauppaneuvos kirjoitustansa kysyisi. Sen vuoksi hän alussa olikin hiukan ahdistetulla mielellä, varsinkin kun hän huomasi että talon rouva puhutteli häntä jokseenkin kylmällä kohteliaisuudella.

Mutta päivällispöydässä hyvät ruo'at ja oivalliset viinit maisterin luonnon pian virkistivät ja hän sai iloisuutensa takaisin. Häntä vastapäätä istui Julia viehättävän yksinkertaisessa mustassa kotipuvussa, ainoastaan rinnan vasemmalle puolelle oli kiinnitetty yksinäinen punertava ruusu, joka oli täydessä sopusoinnussa hänen kasvojensa värin kanssa. Tuon tuostakin kohtasivat heidän katseensa ja maisteri huomasi salaisella ilolla että Julia usein katseli häntä silloinkin kuin hänen silmänsä olivat muualle kääntyneet.

Maisteri, joka itse oli köyhistä vanhemmista syntynyt ja nyt oli vähäpalkkainen koulunopettaja, katseli mielihyvällä rikkaan talon sisustusta, pehmeitä ja avaroita nojatuoleja ja sohvia, paksuja mattoja, kalliita tauluja seinillä, kuvateoksia ja komeisin kansiin sidottuja kirjoja pöydillä ja hyllyillä. Piano oli auki viistossa yhdellä seinällä ja korkeitten fikusten ja palmujen keskeltä katseli Runebergin rintakuva rauhallisena koverretuilla silmäterillään. Kaikki oli niin kestävää, niin lämpöistä, niin hyväilevää.

Maisteri ajatteli itsekseen: tällaisessa kodissa olisi sentään hauska elää! Voisikohan tuota milloinkaan itsellensä hankkia?

— Kun hän sitä ajatellessaan katsahti Juliaan, joka hänelle hymyili, luuli hän kuulevansa äänen, joka kuiskasi: se ei ole laisinkaan mahdotonta, sinun ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi ja ottaa onnesi!

Päivällisen jälkeen vetäytyivät herrat kauppaneuvoksen kamariin tupakoimaan. Maisteri oli aivan muissa ajatuksissa kun kauppaneuvos hymyillen äkkiä kysyi, eikö hänen kirjoituksellensa jo voida saada tilaa lehdessä.

Maisteri punastui vasten tahtoansa.

— Se on vähän viipynyt, sanoi hän sopertaen ja yskähdellen, sen vuoksi että olen aina aikonut kysyä, saisinko tehdä siinä pieniä muutoksia, jotka saattaisivat asian hiukan selvemmäksi.

— Varsin kernaasti, vastasi kauppaneuvos. Enkö siitä teille kirjoittanutkin? No se taisi unohtua. Tehkää te vain muutoksia niin paljon kuin tahdotte.

Maisteri pyysi kuitenkin saada muutamia suullisia selityksiä asiasta ja herrat istuivat vieretysten sohvalle. Totta puhuen eivät selitykset olleet paljoa valaisevampia kuin itse kirjoitus, mutta maisteri katsoi kuitenkin velvollisuudekseen niitä hartaasti kuunnella.

Kun kahvi oli tuotu sisään tuli huoneesen myöskin Julia äitinsä kanssa. Silloin jätettiin keskustelu kansan opetuksesta, mutta kauppaneuvos löi maisteria polveen ja sanoi:

— Miksi ette ole lukenut tohtoriksi? Onhan teillä hyvä pää.

— Niin, lukekaa itsenne tohtoriksi! sanoi Juliakin, luoden maisteriin kehoittavan silmäyksen.

— Asian laita on sellainen, selitti maisteri, että tohtoriksi lukemiseen ei tarvita niin paljon hyvää päätä kuin hyvää kukkaroa. Minä olen köyhä poika ja minun täytyi päästä ansaitsemaan niin pian kuin mahdollista.

— Jaa, jaa, köyhyys on suuri rasitus, huokasi kauppaneuvoksen rouva ja lisäsi vielä: Tähän aikaan ei enää lukenutta miestä pidetä juuri missään arvossa, jollei hän ole vähintään tohtori.

Maisteri naurahti kuivasti ja kauppaneuvos kiiruhti selittämään, että hänen rouvansa tarkoittaa noin ulkonaista arvoa; ihmisen sisällinen arvo luonnollisesti ei riipu yksinään opista, sillä onhan sitä nähty että korkeasti oppinutkin henkilö voi ihmisenä olla suuri roisto.

Maisteri sanoi sen hyvin ymmärtävänsä.

Kahvin juotua puhuttiin vielä yhtä ja toista päivän tapauksista ja maisteri olisi viipynyt pehmeällä sohvalla ja kauniin Julian vastapäätä vaikka kuinka kauan, mutta ensin katosi rouva ja sitten alkoi kauppaneuvos haukoitella yhä pitempään ja kysyi vihdoin vieraaltaan, eikö hänellä ole tapana hiukan nukahtaa päivällisen päälle.

Maisteri ymmärsi yskän ja heitti hyvästi. Julia saattoi häntä eteiseen saakka ja sulkeissansa ovea kuiskasi vielä ra'osta:

— Lukekaa itsenne tohtoriksi, herra maisteri! Maisteri heitti sormisuukkosen, mutta onneksi Julia ei sitä enään nähnyt.

Maisteri oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella, niinkuin oivallisen aterian syönyt ihminen ainakin. Sitä paitsi hän oli selvinnyt tuosta onnettomasta kirjoituksesta paljon helpommin kuin oli odottanutkaan ja sen lisäksi oli hän iloinen niinkuin mies, joka luulee kauniin tytön rakkauden voittaneensa.

Hän astuikin nyt, pää pystyssä ja hattu hiukan toisella korvalla, pitkin katua vihellellen hiljaa itseksensä kun vastaan tuli hänen virkatoverinsa, reaalikoulun opettaja Grönqvist, laiha, säämiskän-karvainen mies, joka jo parikymmentä vuotta oli ollut koulun palveluksessa ja jolla nyt oli vaimo ja seitsemän lasta elätettävänä. Kun Grönqvist sai tietää mistä maisteri tuli, puisti hän tämän kättä ja sanoi:

— Niin, niin, veliseni, pidä sinä vaan kiinni siitä talosta, siellä se asuu kultalintu!

Sitte kuiskasi hän maisterin korvaan ikäänkuin suurena salaisuutena:

— Kyllä sieltä ainakin pari sataa tuhatta lohkee! Ja sitte taas kovemmalla äänellä:

— Älä nai köyhää! Jollet rikasta saa, niin ole ilman; yksi suu syö vähemmän kuin yhdeksän. Muista minua!

Maisteri hymyili ja tahtoi sanoa: no, no, ei sitä vielä naimapuuhissa olla! Mutta Grönqvist oli jo mennyt kauaksi, sillä hän ei joutanut monta sekuntia paikallaan pysymään. Hänen täytyi kaiken päivää kiiruhtaa paikasta toiseen työtä tekemään. Paitsi varsinaisia koulutunteja, joita oli neljättäkymmentä viikossa, hän antoi vielä yksityistä opetusta, piti pienempäin kauppiasten tilikirjoja, hoiti useitten käsityöläisten kirjeenvaihtoa, suomenteli pieniä kirjoja j.n.e. Hänellä ei ollut aikaa siunata, mutta ei sittekään tahtonut suuri lapsilauma pysyä eheissä vaatteissa, rouva kahvissa ja itse tupakassa. Ruokaa luonnollisesti ei saanut puuttua.

Kun maisteri tuli kotia rupesi hän kauppaneuvoksen kirjoitusta korjaamaan. Se tapahtui sillä tavalla, että hän otti puhtaan arkin paperia ja alkoi kirjoittaa. Hän ei edes katsonutkaan kauppaneuvoksen sepustukseen, vaan laati aivan itsenäisen kirjoituksen, jossa luonnollisesti ei ollut ainoatakaan sanaa samalla tavalla kuin korjattavassa kirjoituksessa, eikä sisältökään ollut samaa. Maisteri kirjoitti jokseenkin selvän esityksen kansan opetuksen järjestämisestä Suomessa ja pani loppuun kauppaneuvoksen nimimerkin. Mitään uutta tai erinomaista ei siinä ollut, mutta kaikki mitä kirjoitus sisälsi oli sellaista että sitä saattoi yksinkertainenkin ymmärtää.

Saatuansa kirjoituksen valmiiksi alkoi maisteri miettiä äskeisiä tapauksia. Ensiksikin tunnusti hän itselleen että hän oli Juliaan rakastunut — oikein todellisesti rakastunut. Mutta miksi oli häntä kehoitettu tohtoriksi lukemaan ja mitä varten oli erittäin Julia häntä siihen kehoittanut? Hän asetti ajatuksissansa oman rakkautensa tuon kehoituksen jonkinlaiseen yhteyteen keskenänsä. Jälkimäinen oli vastaus edelliseen. Tehkää itsenne tohtoriksi, niin voitte päästä vävykseni, luuli hän kauppaneuvoksen sanovan. Lukekaa tohtoriksi, niin annan teille ilolla käteni, kuiskasi Julia — hänen ajatuksissaan. Ja miks'ei tohtoriksi? Kannattaapa sellaisen palkinnon edestä puuhata, vieläpä velkaakin tehdä.

Kaiken sen illan ja vielä yölläkin maisten mietti, mistä aineesta hänen sopisi tohtoriväitöksensä kirjoittaa.

Seuraavana iltana oli maisterin määrä pitää esitelmä Alma Hegelin ompeluseurassa. Kun hän tuli kokoushuoneesen otettiin häntä vastaan suurella kunnioituksella ja kaikenlaisilla pienillä kohteliaisuuksilla, joilla ainoastaan naiset osaavat miesten enemmän tai vähemmän itserakasta mieltä suositella. Maisterin tullessa eteiseen kuului salista iloista naurua ja puhetta, mutta sitte hän kuuli huudettavan Hsh! aivan niinkuin koulussa opettajan tullessa luokalle, ja nauru lakkasi. Tuo hiljaisuus hiukan vaivasi maisteria, jota Alma ja pari muuta tyttöä oli tullut vastaan ottamaan. Hän ei uskaltanut paljon katsoa ympärillensä, vaan kuunteli hajamielisenä Alman monia anteeksipyyntöjä siitä että häntä oli vaivattu, mutta kun hänen tiedettiin osaavan erinomaisen hyvin puhua ja kaikki halusivat häntä kuulla, niin oli hyvän tarkoituksen vuoksi rohjettu j.n.e.