Part 2

Kun maisteri oli tähän saakka ennättänyt oman kirjoituksensa ihailemisessa, koputti joku ovelle ja, ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui sisään nuori mies ylioppilaslakki päässä ja sanoi, tehden ivallisen syvän kumarruksen:

— Hyvää huomenta, herra pään- ja vastuksen-alainen toimittaja! Minä tulen toivottamaan onnea, sillä sinun lehtesi tekee furooria kaupungilla. Moni piikatyttö on jo likistänyt sitä rintaansa vastaan lukeissaan sinun pikku kertomustasi "Ensimmäinen suudelma". Minä olen jo nähnyt rusinoita kaadettavan sinun lehdestäsi tehtyyn tötteröön ja arvattavasti on sitä tänä aamuna jo moneen muuhunkin tarpeesen käytetty. Gratulor!

Maisteri Tiira ei tuosta pitkästä tervehdyksestä närkästynyt, sillä hän tunsi tervehtijän luonteen varsin hyvin. Sen vuoksi hän vaan ojensi peitteen alta kätensä ja sanoi:

— Paina puuta, pistä piippuun, ryyppää vettä ja ole iloinen.

— Tackar som bjuder! vastasi ylioppilas, joka iloisella päällä ollessaan mielellään sekoitti puheesensa kaiken maailman kieliä, taikka oikeastaan puhui sitä kauheata sekamelskaa, jota Helsingin esplanaadeilla suomalaisten ylioppilasten keskuudessa kuulee ja joka sekamelska kulkee suomenkielen nimellä ja arvolla.

— Tackar som bjuder! ja sitte heitti ylioppilas lakkinsa pöydälle, istui sohvalle ja otti uuden lehden käteensä.

Sillä välin oli huoneen isäntäkin kämpinyt sängystä ylös ja saanut välttämättömimmät vaatteet yllensä.

— Sanoppa nyt suoraan mitä sinä ajattelet tästä näyttönumerosta, miellyttääkö se sinua? kysyi maisteri Tiira.

— Se miellyttää minua ensimäisestä K:sta viimeiseen vuosilukuun saakka. Se on presiis niinkuin meidän kaupunkia varten tehty.

— Minä en ymmärrä onko tuo kiittämistä vai laittamista.

— Mitä sinä siitä huolit miellyttääkö se minua tai joitakuita stuffoja, kysy sinä miellyttääkö se naisia. Laita sinä vaan niin, että kaikki naiset pitävät lehdestäsi, niin miehet myöskin pitävät lehteäsi, ja silloin ei sinun tarvitse muuta kuin kelliä. A propos, minä näin Alma Hegelin seisovan Pihlénin portilla sinun lehteäsi lukemassa. Hänellä oli kai "Ensimmäinen suudelma" nautittavana, sillä hän punastui hirveästi ja kääri lehden kokoon kun minä siihen tulin. Eikös hän ole kerrassaan soma tyttö?

— Hän on niin nuori vielä, mutisi maisteri.

— Se ei estäne olemasta kaunis! "Sie hat die schönsten Augen — mein Liebchen, was willst Du noch mehr?" rallitti ylioppilas.

— Nyt ei ole kysymys Alma neidin silmistä, vaan uudesta lehdestä, etkä sinä ole vieläkään ajatustasi lausunut.

— Suo anteeksi, sen olen jo aikoja sitte tehnyt. Lehti on hyvä, sanon minä, paras lehti mitä kaupungissamme tätä nykyä ilmaantuu.

Maisteri nykäytti kärsimättömästi olkapäitään.

— Mutta jos tahdot kuulla muittenkin ihmisten mielipidettä, jatkoi ylioppilas, niin lähtekäämme liikkeelle. Menkäämme kestikievariin syömään aamiaista, niin saat ainakin kuulla Dulcinean mielipiteen, ja se ei varmaankaan paljon eroa minun mielipiteestäni, sen takaan.

Maisteri olikin lopettanut pukemistoimensa, katsahti vielä mielihyvällä peiliin, kiersi viiksiänsä ja sitte lähdettiin.

Torin poikki mennessä he kuulivat kuinka eräs maidon myyjä huusi toiselle:

— Hoi, Kestilän Leena, mistä hinnasta sinä maitoa myyt?

— Kolmestakymmenestä pennistä kannun.

— Tässä seisoo, ja samalla osoitti hän kädessään olevaa rypistynyttä lehteä, että maito maksaa torilla neljäkymmentä penniä kannu. Se on laillinen hinta, sillä se seisoo präntättynä tässä, eikä meidän tarvitse halvemmalla myydä. Sano muille!

— Kuuleppas, sinä sanomalehden toimittaja, puhui ylioppilas, nyt on sinun omallatunnollasi jo kymmenen penniä joka maitokannusta, mitä kaupungissa tänä päivänä syödään.

- Mistä minä tiedän että lehmät näin joulun edellä niin runsaasti poikivat että maidon hinta saattaa muutamassa päivässä alentua. Jos lehteni valehtelee, niin se on passaaja-matamini, joka valehtelee. Niin puolusteli maisteri itseään.

— Veliseni, pako paremp' on kuin huono lyönti. Minä toivon että ensi numerossa kumminkin selität tuon maidon hinnan painovirheeksi ja että maidon asemesta siinä on luettava "piimä".

Kun herrat olivat tulleet kestikievariin, meni ylioppilas suoraan tiskin takana istuvan neidin luokse, jonka hiukset olivat kammatut niin alas otsalle että silmät hiukan kiiluivat kiharain alta, ja puristi hyvin tuttavasti hänen kättänsä.

— Hyvää huomenta, neiti Dulcinea, kuinkas teidän kalliin terveytenne laita on?

Vastaukseksi neiti vaan nyrpisti pikkuista ärsyttävää alahuultansa. Siitä huolimatta ylioppilas jatkoi:

— Me tahtoisimme tehdä tuttavuutta yhden bumaagissa paistetun silliraukan ja useitten urhoollisten kaprokkiperunain kanssa; voitteko niitä meille esitellä?

Neiti nousi ylös, hymyillen ivallisesti ja koputti sormellansa ylioppilaan otsaan, mutta tämä vakuutti että nyt ei ollut kysymys kohmelon parantamisesta, vaan muutoin ajatusten selvittämisestä, jota varten peruna ja silli ovat maailmassa yhteen sovitetut.

Samassa huoneessa istui eräs outo herra ruokaansa odottamassa. Hänellä oli harmaat vaatteet yllä ja päässä silmälasit, joiden yli hän loi odottavaisia silmäyksiä sinne päin, missä luuli kyökin olevan. Toisinaan hän silmäili edessään olevaa "Kaupin" näyttönumeroa.

Ylioppilas meni raapaisemaan vieraan pöydällä olevasta tulitikkujalasta valkeata papirossiinsa ja aloitti puhetta tuntemattoman kanssa.

— Suokaa anteeksi, jos kysyn, mitä pidätte lehdestä?

— Oletteko te kenties toimittaja? kysyi vieras.

— En, vastasi ylioppilas, vilaisten maisteriin, joka pään puistamisella osoitti ettei hän halunnut tulla ilmaistuksi. Minä vaan kaupunkilaisena olen utelias kuulemaan vieraan ajatusta.

— No sen saatte kyllä kuulla. Tämä lehti on samanlainen kuin kaikki muut sanomalehdet; ei vähintäkään uusia aatteita, ei vähintäkään häveliäisyyttä; samoja onteloita lauseparsia, paljon tyhjiä lupauksia sellaisten asiain ajamisesta, joita jokainen rehellinen ihminen ilman erityistä lupaustakin ajaa. Ja kaikki tapahtuu tässä sellaisella äänellä kuin se, mitä luvataan, olisi jotakin erinomaista, jotakin, jota ei kukaan muu osaa antaa, jotakin "noch nicht dagewesenes".

— Mutta sanokaapa sitte, mitä uutta sanomalehti meidän maassa voisi luvata.

— Oh, sanomalehdillä voisi olla suuri tehtävä! Niiden pitäisi katkoa hengen kahleita.

— Eiköhän tuo ole ontelo lauseparsi tuokin?

— Ei, ei, huusi vieras kiivaasti, te ette näy ymmärtävän mitä hengen kahlehtiminen onkaan, mutta menkää kirkkoon ja kuunnelkaa millä tavalla papit koettavat jokaista ajatuksen vapautta kahlehtia, kuinka synkkää oppia he saarnaavat, niin synkkää että maailma hukkuisi, jos se toteutuisi; mutta onneksi sitä oppia ei kukaan noudata, ei edes papitkaan. Se on siis valhetta ja valhe on kukistettava, ilmaantukoon se missä muodossa hyvänsä. Entäs valtiollisessa elämässä? Jokainen nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuiva, puhuu ja kirjoittaa kansan tahdosta, niinkuin papirossi-puntista, jonka voi milloin hyvänsä lakkaristaan ottaa. Usein tekee mieli kysymään, missä kansa sitä tai tätä on päättänyt ja missä herroille X. Y. Z. on annettu valtakirja tuota päätöstä perille ajaa. Hiisi vieköön, puhukoon jokainen omasta tahdostaan ja omasta puolestaan, mutta antakoon kansan olla rauhassa!

Näin sanoen leikkasi puhuja vihaisesti palan paistista, joka sillä välin oli hänen eteensä asetettu. Ylioppilas siirtyi myöskin omaan pöytäänsä, johon oli tuotu paperissa paistettua silliä ja kuorimattomia perunoita, mutta huoneen yli jatkoi hän keskustelua tuntemattoman kanssa. Siihen yhtyi nyt maisterikin, joka, kuorien kahvelin kärkeen pistettyä perunaa, sanoi:

— Eiköhän teidän mielestänne sanomalehtien velvollisuus ole, yhteisen hyvän valvojina, edistää kansan onnellista elämää ja hyvinvointia?

— Aivan niin, vastasi vieras.

— No luuletteko että kansamme tulisi onnellisemmaksi, jos sen uskonnollinen vakuutus järkähdytettäisiin? Näettehän mitä seurauksia siitä on ollut niinkutsutuissa suurissa sivistysmaissa: kapinoita, murhia, irstasta elämää.

— Luuletteko, jos sallitte mun vastata kysymykseenne toisella kysymyksellä, luuletteko että meidän maata ainaisesti voidaan pitää uskontoa ja yhteiskuntaa järkyttävistä liikkeistä erillään? Niin syrjäinen kuin maamme onkin, tunkeutuvat suuressa maailmassa liikkuvat ajan kysymykset kerran tännekin, aivan samoin kuin tänne on tullut telegraafi ja rautatiet. Meidän kaikkien ja etupäässä sanomalehtien velvollisuus on valmistaa kansaa, ettei sellaiset aatteet tule meille niinkuin varkaat yöllä, ettei ne saata meitä kerran hämille, vaan että jokainen tietää mitenkä niiden kanssa on menetteleminen.

— Sitä on kyllä hyvä noin puhua, mutta millä sen toteutatte? Kuinka sitä kansalle selitätte?

— Sanottakoon kaikille aina suora totuus, ei mustaa valkoiseksi eikä valkoista mustaksi. Saarnattakoon vapautta, ensin ajatusten vapautta, se on hengen vapautta, sitte sanan vapautta, se on kansalaisvapautta. Mutta siihen tarvitaan rohkeutta, sillä jos ken uskaltaisi kansalle sanoa totuuden jokaisessa asiassa, niin kaikki ne, joille kansan sokeus on leipälähteenä: papit ja hallitsevaiset, yllyttäjät ja onnen-onkijat, laiskurit ja tyhjäntoimittajat, kaikki karkaisivat hänen kimppuunsa. Sellaista rohkeutta ei ole tämänkään lehden toimittajalla, sen tunnen kouraani.

Vieras laski kätensä lehden päälle ikäänkuin todellakin kourallansa koettaisi sen toimittajan rohkeutta. Maisterin nousi veri kasvoihin, mutta hän ei sanonut mitään. Ylioppilas hymyili hänelle ivallisesti ja sanoi vieraalle:

— Jospa lehden kanta painavimmissa asioissa vielä onkin epäselvä tai vanhan-aikuinen, ja eihän sitä maaseutulehdeltä voi suuria vaatiakaan, niin myöntänettehän että lehti muutoin on taitavasti kokoon pantu.

— Muusta en minä suuresti huoli, sanoi vieras ottaen lehden uudestaan käteensä. Tuo viivan alapuolella oleva kertomus "Ensimmäinen suudelma" on sitä tavallista mesimarjahilloa, joka miellyttää koulusta äsken päässeitä tyttöjä ja muita piparikakku-ijässä olevia individejä.

— Alma Hegel! kuiskasi ylioppilas, mutta maisteri loi häneen äkäisen silmäyksen.

Herra harmaissa vaatteissa jatkoi:

— Sitten on tuossa juttu maailman vanhimmasta ihmisestä. Juttu on ainakin yhtä vanha kuin ihminen, josta se puhuu; aina se on vanha akka, joka elää jossakin Mexikossa tai Brasiliassa, johon ei ole helppo päästä katsomaan, ja hän ei jouda milloinkaan kuolemaan sen vuoksi että hänen täytyy pari kertaa vuodessa kiertää kaiken maailman sanomalehtien lävitse.

— Teilläpä on hauskoja havaintoja! nauroi ylioppilas.

— Se on aivan totta. Pitäkääpä varalta jotakuta kertomusta esimerkiksi "hännällisistä ihmisistä Afrikassa", taikka "tulenpurkauksista Javan saarella", taikka "Annamin ylimysten pitkistä kynsistä"... ikäänkuin muualla ei olisi pitkäkyntisiä ylimyksiä, lisäsi vieras hymyillen ensi kerran koko puheen ajalla; pitäkääpä varalla näitä ja muita sellaisia juttuja, niin huomaatte että ne jonkun ajan päästä palaavat takaisin. Entäs kaikenlaiset sukkeluudet, kompalauseet ja sanaleikit? Niitä ei synny koko maailmassa, huomatkaa: koko maailmassa, kuin noin parikymmentä uutta vuoden kuluessa. Mutta esim. jokapäiväinen sanomalehti, joka niitä tahtoo lukijoillensa tarjota, tarvitsee niitä vuodessa vähintäänkin tuhannen kappaletta. Mistä luulette niitä niin paljon saatavan? Samat kiertävät uudestaan ja yhä uudestaan moneen kertaan. Minä en sitä sano sen vuoksi että se olisi jotakin pahaa, sillä sanomalehtien lukijakunta uudistuu myöskin vuosittain ja se mikä jollekulle saattaa olla ennen tuttua, on toiselle ihan uutta. Minä tahdon vaan huomauttaa kuinka turhamielisiä ne ovat, jotka luulevat voivansa jotakin uutta esiin tuoda. Minä olen aivan varma siitä, että jokaisen suomalaisen pää olisi turvassa, vaikka täällä olisikin voimassa sellainen laki kuin ranskalaisten kertomuksen mukaan Saksassa vallitsee, joka tuomitsee pään poikki jokaiselta uuden sukkeluuden keksijältä, ja sanotaan ettei sielläkään ole tarvinnut kenenkään kaulaa katkaista.

— Te olette varmaan ollut itse sanomalehden toimittajana, vai kuinka olette noita asioita tullut ajatelleeksi kysyi ylioppilas ihmetellen.

— Aivan oikein, minä olen ollut sanomalehden toimittajana.

Samassa tultiin ilmoittamaan että kyytihevonen jo odottaa. Herra nousi ylös, kumarsi jäähyväisiksi ja läksi.

— Kuka hän oli? kysyi maisteri ravintolan neidiltä.

— En tiedä; mutta nähdäänhän hänen nimensä päiväkirjasta.

Neiti toi päiväkirjan, mutta vieras oli unohtanut kirjoittaa siihen nimensä. Neiti juoksi kirja kädessä pihalle, mutta matkustaja oli jo ennättänyt lähteä.

— Mitä minä nyt tähän kirjoitan? vaikeroitsi neiti epätoivoissaan.

— Kirjoittakaa: Antikristus, sanoi maisteri.

— Taikka Uusi Lutherus, lisäsi ylioppilas.

IV.

Jo lokakuussa oli ollut Pihlén'in vastaus samassa sanomalehdessä, jossa oli Kauppilan kellotapulin laudoituksesta puhuttu. Kun kauppaneuvos Polin sen luki arvasi hän heti kuka Pihlénillä oli ollut apuna.

— Sillä miehellä on terävä kynä, mutisi hän itseksensä, juuri sellainen, jota minä tarvitsisin. Kirjoituksesta päättäen hän ei näy tietävän ketä vastaan hän tässä kirjoittaa. Minun täytyy saada hänet ystäväkseni ja Pihlénin vallasta pois, vaikka hän ensi yrityksellä näyttikin kovin lujamieliseltä.

Kauppaneuvos olisi jo suorastaan tahtonut kutsua maisteri Tiiran päivällisille luoksensa, mutta rouva pani vastaan, arvellen että se näyttäisi jonkinlaiselta tuttavuuden hakemiselta, joka paremmin sopii maisterille itsellensä.

Nyt joulukuussa valmisteltiin joka talossa lähtemään talven ensimmäisiin tanssiaisiin, joita pidettiin kaupungin niinkutsutussa "Seurahuoneessa", eräässä yksityisessä suuressa salissa, joka oli tarkoitusta varten hyyrätty.

Maisteri Tiira oli näinä aikoina käynyt hyvin hajamieliseksi. Hän ajatteli usein vieraan herran puhetta kestikievarissa. Erittäinkin kaikui hänen korvissansa lause: "eikä tämänkään lehden toimittajalla ole sitä rohkeutta".

— Entäs jos näyttäisin että minulla on rohkeutta, ajatteli maisteri joskus; mutta ei, se sotisi omaa vakuutustani vastaan. Tuo outo puhui ikäänkuin kaikki, jotka ajattelevat toisin kuin hän, tekisivät omaa vakuutustaan vastaan. Voihan olla vakuutettu olevaistenkin olojen oikeudesta, tarvitsematta siltä olla edistyksen vastustaja, ja sen vakuutuksen puolustaminen vaatii yhtä suurta, jollei suurempaa rohkeutta kuin kaikkien mullistus-aatteiden kannattaminen. Hajoittamiseen kyllä jokainen kykenee, mutta minä tahdon rakentaa. Ei, ei, sanoi joku ääni hänessä, sinä koetat rikkinäistä rikkinäisellä paikata etkä näe että paikka repee paikan vierestä ja vihdoin et voi repaleita enään yhdistää.

Maisteri koetti turhaan karkoittaa mielestänsä näitä asioita.

Tanssiais-iltana nämät ajatukset häntä taas vaivasivat ja hän aikoi jäädä pois koko ilosta; mutta sitten arveli hän että sanomalehden toimittajan velvollisuus on olla kaikessa mukana ja vastahakoisesti sitoi hän valkoisen liinan kaulaansa, otti hännystakin päällensä ja koetteli valkoisia hansikkaitaan.

Melkein koko yleisö oli jo kokoontunut ja tanssi alkanut kun maisteri Tiira tuli saliin. Naisia istui siellä ympäri seiniä, herrat pysyttelivät totisina ovien pielissä. Joku rohkeampi kavaljeeri uskalsi väli-aikoina mennä puhuttelemaan naisia, joiden joukossa oli paljon vanhojakin. Kauniita kasvoja näki varsin harvassa. Aina kun tanssi alkoi vetäytyivät nuoret tytöt enemmän eturintamaan ja herrojenkin puolella syntyi suurempaa vilkkautta. Useita astui ulos tupakkahuoneesta puhaltaen tullessaan viimeistä savua rinnastaan, mutta tanssiessakin tuntui vielä tupakan haju selvästi, vaikka hännystakin rintapielestä lähtevä patshulin lemu koettikin sitä voittaa.

Maisteri Tiiralla ei ollut vielä naisten joukossa monta tuttavaa, jonka vuoksi hän aluksi pysähtyi katselemaan valssia, jota par'aikaa tanssittiin. Sitte huomasi hän salin toisessa päässä rouva Pihlénin, joka istui siellä kukoistavana ja onnellisena, silmissä jonkinlainen kostea, syvä hohde, joka kaunisti häntä erinomaisesti.

Maisteri meni hänen luoksensa ja pyysi tanssimaan, mutta rouva kieltäytyi.

— Ettekö sitte ollenkaan tanssia rakasta? kysyi maisteri.

— Kyllä, vastasi rouva ja tuli hämilleen, mutta nyt en tahdo tanssia.

Onneksi loppui samassa musiikki ja maisteri, joka muutoin kenties olisi rouvaa kauankin vaivannut, meni sivuhuoneesen, johon tulvaili tanssista päässeitä pareja kermajäätä ja limonaadia nauttimaan. Tyttöjä seisoi ryhmittäin löyhyttelemässä toisillensa viileyttä. Siellä maisteri tapasi Pihlénin, jonka hihaan hän tarttui ja kysyi:

— Onko sinun rouvasi minulle vihoissaan, vai minkä vuoksi hän ei tahdo kanssani tanssia?

— Veliseni, sanoi Pihlén ja taputti maisteria olkapäälle, saat antaa hänelle anteeksi, sillä tanssiminen ei ole hänelle nyt terveellistä.

— Ah! huudahti maisteri, jolle alkoi valo koittaa ja hän oikein häpesi tyhmyyttänsä.

Samalla tunsi hän jonkun taputtavan hänen toisellekin olkapäällensä ja kun hän kääntyi seisoi siinä kauppaneuvos Polin, joka erinomaisen ystävällisesti hymyillen kysyi oliko maisteri jo esitelty hänen rouvallensa ja tyttärellensä. Saatuansa kieltävän vastauksen hän veti maisteria kädestä pöydän luokse, jonka vieressä istui rouva ja neiti Polin.

Julia oli hurmaavan kaunis. Kooltansa pitkä ja solakka, hän kantoi päätänsä hyvin ylpeällä tavalla ja antoi mustain säihkyväin silmäinsä täydellisellä voiton varmuudella siirtyä miehestä mieheen. Mustanruskeisin hiuksiin oli kiedottu helminauha ja korvan juureen oli pistetty tuoksuava ruusu. Uusi puku sopi niinkuin valettu somalle ruumiille. Se jätti puolivälistä paljaiksi käsivarret, joita koristi paksut kultaiset rannerenkaat. Pääntie oli leikattu avaraksi, ei juuri liikaa, mutta niin paljon että sai täydellisen käsityksen kaulan pyöreydestä ja hiviän loistavasta valkoisuudesta. Julia oli sanalla sanoen nainen täydessä kukoistuksessa ja tiesi myöskin minkä vaikutuksen hän kaikkiin miehiin teki.

Eipä ollut ihme että maisteri, joka istuutui Julian viereen, ei voinut kääntää silmiänsä tästä ihastuttavasta olennosta, varsinkin kun Julia selvästi osoitti että maisterin läsnä-olo ei ollut hänelle vastenmielinen. Vanhemmat jättivätkin heidät melkein kokonaan kahden kesken. Julia hymyili ja näytteli kauniita hampaitaan, antaen maisterille silmäyksiä, jotka panivat hänen verensä kuohumaan. Neiti kertoi lukeneensa "Kaupin" näytenumeron ja sanoi sen olevan varsin hyvän; samaa mieltä oli ollut pappakin. Kauppaneuvoksen taloon tilataan sitä kaksi kappaletta, toisen tilaa pappa ja toisen hän, Julia, itselleen.

Maisteri ei voinut muuta kuin kumartaa vastaukseksi niin suurelle suosiolle. Salista kuului franseesin kehoitussäveleet ja maisteri vei neiti Julian tanssimaan. Vastassa oli heillä ylioppilas Juslenius, jonka jo tunnemme, sekä Alma Hegel.

Silloin kuin maisteri Tiira tahtoi rouva Pihléniä tanssiin istui Alma aivan sisarensa läheisyydessä, mutta maisteri joutui siinä niin hämilleen, ettei huomannut häntä ollenkaan ja Alma jo ajatteli että kenties ei huomaa koko iltana, varsinkin nyt kun näkyy joutuneen Julian pariin. Mitä ihmettä heillä lieneekin niin paljon puhumista? Olihan Almakin niin soma, että hän kyllä ansaitsi hiukan huomiota. Lyhyeksi leikattu tukka oli käherretty niin että se jonkinlaisena glooriana ympäröi suloisia kasvoja, antaen niille melkein poikamaisen ja samalla lapsellisen ulkomuodon. Koko muu puku teki saman vaikutuksen. Sininen suora hame osoitti selvästi kuinka vähän hänen vartalonsa oli kehittynyt ja leveä, melkein olkapäille laskeutuva pitsikaulus muistutti paljon koulutyttöä, mutta käsivarret näyttivät jo pyöreiltä ja rinnan poikki röyhelletty harsokoriste teki hänet korkeapovisemmaksi kuin hän muutoin vielä olikaan. Outo ei oikein tietänyt pitikö häntä aika-ihmisenä tai lapsena.

Kun maisteri franseesissa ensi kerran tanssi Almaa vastaan, tytön viehättävät liikkeet eivät voineet olla herättämättä hänen huomiotaan ja samalla luuli hän lukevansa Alman silmissä moitetta siitä ettei ollut häntä ennen tervehtinyt. Huolimatta tanssikumppalinsa loistavasta kauneudesta katseli maisteri aluksi niin paljon vastaisella seinällä istuvaa Almaa, että Julia vihdoin teki siitä ivallisen muistutuksen.

Maisteri kääntyi silloin kokonaan hurmaavan toverinsa puoleen ja alkoi vilkkaan keskustelun, jota kesti tanssin loppuun saakka. He puhuivat elämästä Helsingissä, josta kummallakin oli muistoja, vaikka eivät siellä olleetkaan tuttuja; kumpikin tunsi ihmisiä, joista tiesivät yhtä ja toista kertoa, joko hyvää taikka pahaa, jälkimäistä kuitenkin enemmän. Julia oli ollut Sveitsissä pensioonissa ja osasi jokseenkin hyvin jutella kaikenlaista vieraista maista. Sanalla sanoen aika kului heiltä erinomaisen hupaisesti. Tanssin lämmin nosti heleämmän punan poskille, silmät säihkyi ja suonet sykki ja kun maisteri galoppaadissa likisti tuota muhkeata vartalota rintaansa vastaan, tunsi lämpimän käsivarren olkapäällänsä ja hienon tuokseen ympärillänsä, unhoitti hän kaikki muut ja näki vaan kaksi kirkasta silmää sekä hymyilevän suun, jotka olivat häntä niin lähellä. Hän tuskin muisti irroittaa käsivartensa kun joko hänen itsensä tai Julian tuli lähteä vastatanssiin.

Kun tanssi loppui huomasi maisteri salaisella kauhistuksella olevansa aivan lumottu. Saatuansa palasen kermajäätä Julialle, jonka hän vei istumaan rouva Polinin luokse, kiiruhti hän tupakkahuoneesen vilvoittamaan itseänsä. Paristakymmenestä papirossista kohosi siellä tupakan savu kattoon, jossa se muodosti paksun, yhä alemmaksi vaipuvan kerroksen. Huoneessa tapasi maisteri Jusleniuksen ja molemmat ottivat lasin sherryä.

— No sinähän näyt päässeen kuningattaren täydelliseen suosioon, sanoi ylioppilas. Niin äkkinäiseen tuttavuuteen hän ei ole ketään nuorta miestä tähän saakka päästänyt ja nyt kaikki kadehtivat sinun onneasi. Mutta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!

— Ole huoleti, veli pyhä! vastasi maisteri, jonka itserakkautta kuitenkin kutkutti tieto siitä että kaupungin kaunein tyttö oli hänelle erityistä suosiota osoittanut.

— Sinun pitäisi toki muistaa hiukan neiti Almaakin.

— Olen aikonutkin pyytää häntä toiseen franseesiin.

— Ai, ai, sehän on vaarallinen franseesi! Mutta paras on että teet pyyntösi hyvissä ajoissa, muutoin saatat tulla liian myöhään.

Maisteri menikin heti ja esitti pyyntönsä Almalle eikä sitte tanssinut enään ollenkaan ennen kuin toista franseesia aloitettiin. Syyksi hän sanoi kuumuutta.

Kun hän sitte vei Almaa franseesiin tuntui aivan kuin hän olisi vieraista tullut kotiansa. Vaikka hän verrattain harvoin oli tätä nuorta tyttöä puhutellut, pitivät he kuitenkin toisiansa jo vanhoina tuttuina. Puheen ainetta ei kummankaan tarvinnut väkisin etsiä ja kaivaa esiin kaikenlaista tarpeetonta kalua muistojen romu-aitasta; keskustelun aine esiintyi itsestään ja itsestään se kehittyi. He olivat molemmat mielipiteiltään suomalaisia, heillä oli samoja harrastuksia, samoja yleisiä toiveita, samoja murheita ja he ymmärsivät toisiansa täydellisesti. Sen lisäksi oli heidän välillänsä vielä jotakin, joka aina tekee keskustelun hauskaksi ja vilkkaaksi: he ihmettelivät toinen toisiansa. Maisteri ihmetteli kuinka tuo lapsi saattoi niin järkevästi ajatella ja puhua, hän ihmetteli tytön reippaita ja pelottomia mielipiteitä sekä sitä viehättävää iloisuutta, jolla hän ajatuksensa esiin toi. Alma puolestaan ihmetteli maisterin syvää oppia, sujuvata puhetta ja jaloja, korkeita ajatuksia. Kaikki mitä maisteri puhui oli hänen mielestään erinomaista, ja moni ajatus, jolle hän itse turhaan oli oikeata muotoa etsinyt, pukeutui maisterin sanoissa toivottuun asuunsa. Tyttö parka usein punastui kun maisteri lausui aivan hänen ajatuksiansa, ikäänkuin olisi voinut ne hänen silmistänsä lukea.