Part 1

KAARLO TIIRA

Novelli

Kirj.

WILHO SOINI

Porvoossa, Werner Söderström, 1888.

I.

Kauppilan katuja pitkin käveli nuori mies kädet päällystakin lakkareissa. Hän oli saanut opettajan viran kaupungin reaalikoulussa ja oli vasta pari viikkoa takaperin saapunut kaupunkiin. Hänellä ei vielä ollut paljon tuttavia, jonka vuoksi hän viitsikin nostaa lakkiansa vastatessaan kadulla kulkevain oppilaittensa tervehdyksiin; mutta niitä ei niin monta ollutkaan, että olisi lakin nostaminen rasittavaksi käynyt.

Vastatullut opettaja aikoi juuri kääntyä kotiansa kun kadun kulmauksesta sukelsi esiin kiireesti astuva mies, joka antoi koukkukeppinsä pyöriä ympäri niin että ilma vinkui. Opettaja pysähtyi odottamaan tulijata, joka oli hänen harvoja tuttaviansa.

— No minne matka?

— Ah, maisteri, huusi tulija ja iski keppinsä syvälle kadun pehmeään hiekkaan, minua on haukuttu sanomalehdissä!

— Haukuttu... mistä syystä?

— Kuulkaas nyt! Keppiherra pisti kätensä maisterin kainaloon ja, vetäen häntä mukanaan sekä keppiänsä vinhasti heilutellen, kertoi ottaneensa viime talvena kaupungin kellotapulin laudoittaakseen, mutta nyt, kun työ jo oli valmis, oli joku herjaaja sepittänyt häväistys-kirjoituksen pääkaupungin lehteen, jossa sanotaan että hän, Enok Pihlén, kaupungin melkein varakkain kauppias, oli siinä nylkenyt seurakuntaa ja vienyt köyhiltä työmiehiltä leivän suusta, taikka ainakin jotain sinne päin.

Kertomuksen aikana olivat he tulleet Pihlénin talon luokse ja astuivat pihaan, jonka perällä alkoi kaunis puisto. Siellä tuuheissa pihlajoissa kiilsi kullankarvaisia terttuja ja parin kolmen omenapuun oksat painuivat maahan runsaan hedelmätaakan alla. Maanpinnalle oli somasti järjestetty kukkalavoja, joissa ylpeät georginit vielä täydessä loistossaan kukoistivat ja niiden juurella reseeda levitti hienoa hajuansa, johon levkoijain tuikeampi tuoksu yhtyi. Ruusupensaista olivat kukkaiset jo kuihtuneet ja niiden sijalla näkyi vaan punertavia pumpuloita.

Humalaköynnöksistä muodostetussa majassa oli kahvikalut pöydällä, jonka vieressä lyhyt, pyöreäposkinen rouvan-tylleröinen neuloskeli lapsen vaatteita ja hiekoitetulla käytävällä leikki kaksi pientä tyttöä, äitinsä ilmikuvia.

Kun herrat tulivat lehtimajaan läksi rouva pois toimittamaan lisää kahvia, mutta toinen lapsista juoksi isänsä syliin ja, näyttäen jotakin eläimen kuvaa, kysyi:

— Pappa, onko tämä pätti vai kitta?

— Kuules nyt, Siiri, saat tämän sokeripalan, jos sanot pässi vai kissa. Koetapas!

Lapsi katsoi vieraan herran silmiin, ponnisti sitte pari kertaa voimiansa sanoaksensa pässi ja kissa, mutta aina tuli vaan pätti ja kitta, sai sokeripalan ja juoksi pois, poukahdellen joka toisella askeleella korkeammalle.

— En ymmärrä kuinka heidän kielensä saisi ässään taipumaan, puhui Pihlén itseksensä katsellen lapsen poistumista, mutta kääntyi sitte äkkiä maisterin puoleen ja veti sanomalehden pöydältä.

— Katsokaas, maisteri Tiira, tuossa se on! Hän osoitti; sormellansa erästä paikkaa.

Maisteri otti lehden ja luki siitä "Kirjeen Kauppilasta", jossa muun muassa puhuttiin tapulin laudoittamisesta ja sanottiin että "urakkamies kuuluu työstä saaneen hyvät voitot, joka ei olekaan ihme kun huutokaupasta oli hyvin vähän tietoa levitetty, niin että kilpailijoita ei ollenkaan ilmaantunut ja urakkamies maksoi työväelle niin huonot päiväpalkat, että sillä oli mahdoton rehellisesti elää".

— Minä kysyn: eikö se ole hävytöntä? huudahti Pihlén kun maisteri oli lukemisen lopettanut. Oliko minun asiani antaa huutokaupasta tietoa ja hankkia kilpailijoita? Ja mitä minuun työväen palkat tulee? Enhän itse teettänyt koko työtä, sen annoin urakalle toiselle ja jos hän sai työväkeä polkuhinnasta, niin se on hänen asiansa eikä minun. Vai häh?

Maisteri nyökkäsi vastaukseksi. Samassa tuotiin kahvia ja kun se oli juotu löi kauppias maisteria polvelle ja sanoi:

— Teidän pitää kirjoittaa siihen vastaus!

— Minun?

— Niin, nähkääs, minä en ole tottunut sellaisiin sanomalehti-kirjoituksiin. Niissä isketään kiinni joka ainoaan sanaan ja niitä sitte jauhetaan ja jauhetaan, niin että lopulta ei tiedä onko sitä tupakkimyllyssä tai ryynitampissa. Toiseksi vielä on suomenkielen kirjoittaminen sellaista helkkarin venkuraa ettei sitä osaa moni mies Suomessa. Kyllähän sitä puhuu jokainen — puhuuhan sitä talonpoikakin, mutta annas kun ottaa kynän käteensä, niin ruotsia siitä vaan valuu; näette, sen minkä konttoristina oppii, sen patruunana taitaa.

Pihlén pani kätensä ristiin rinnoilleen ja piirteli saappaansa kärjellä koukeroita hiekkaan.

— Hohhoi! huokasi hän sitte hiukan vaiti oltuansa; surkeata sentään ettei omassa kaupungissa ilmesty sanomalehteä, jossa voisi itseänsä puolustaa.

— Sitä minäkin olen ihmetellyt, tarttui maisteri puheesen. Nyt on Suomessa jo pienemmissäkin kaupungeissa oma äänenkannattajansa, jossa kaupungin asioista keskustellaan, mutta täällä näytään vielä nukuttavan viattomuuden unta.

— Se on totta; mutta kenenkä se on vika? Täällä ei ole kynään kykeneviä miehiä.

— Oh, älkää sitä sanoko! Missäpä kaupungin kynämiehet olisivat voineet esiintyä? Vika on kokonaan kaupungin rahamiesten, jotka eivät hanki kirjapainoa tänne, vaikka se on yritys, josta voi saada rahoilleen hyvät korot.

Kauppias ällistyi; siltä kannalta hän ei ollut koskaan asiata ajatellut.

— Luuletteko todellakin että kirjapaino kannattaisi?

Maisteri oli siitä ihan vakuutettu. Hän selitti parhaan taitonsa mukaan sellaisen yrityksen etuja. Hän tunnusti, että siitä saakka kuin hän kaupunkiin muutti olivat hänen ajatuksensa liikkuneet sanomalehden perustamisessa. Opettajan palkka ei ollut runsas ja lisätulot olisivat siis tervetulleet. Sitä paitsi maisteri Tiiraa, niinkuin useita nuoria miehiä, viehätti suuresti sellainen toimi. Hän kuvaili itsellensä jaloimmaksi tehtäväksi maailmassa olla yleisen mielipiteen johtajana, paljastaa epäkohtia ja puolustaa sorrettuja, sanalla sanoen olla kansan vapaaehtoisena johtajana ja isänä. Ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt, ettei kukaan palvele oikullisempaa herraa kuin sanomalehden toimittaja ja että se, joka luulee johtavansa, tavallisesti itse kulkee täysissä valjaissa. Mutta jokaisella toimella on viehätyksensä, joka vaikuttaa että aina ilmaantuu niitä, jotka ovat valmiit itsensä siihen uhraamaan, niin kiittämätön, vaivaloinen ja vaarallinen kuin toimi onkin. Mitä on soturin toimi oikeastaan muuta kuin oppia sukkelasti tappamaan toisia ihmisiä ja — tulemaan itse tapetuksi? Sitä ei siis luulisi erittäin viehättäväksi. Mutta kuinka se innostaa nuoria mieliä! Samoin on sanomalehden toimituskin. Niinkuin muutamat hyönteiset ovat määrätyt kuolemaan sen kukkaisen sisällä, jonka ne hedelmälliseksi saattavat, niinpä vetää salainen vietti monta teräväpäistä nuorukaista sanomalehti-toimiin, joissa peräti harvoille kunnian kukko laulaa. Mutta valitettavasti myöskin moni tyhmeliini luulee olevansa luotu sanomalehden toimittajaksi ja ryhtyy työhön siinä vakuutuksessa, että kelle Herra viran antaa, sille hän myöskin antaa taidon sitä toimittaa. Sellaista sopii pitää kansallisena vahinkona, jollei muun, niin turhaan tahritun paperin ja musteen vuoksi.

Tuon selittämättömän viehätyksen tunsi maisteri Tiirakin itseensä vaikuttavan kun hän Pihlénille selitti ajatuksiansa niin suurella innolla, että kasvot hohtivat ja silmät säteilivät. Innostus tarttui vihdoin hänen toveriinsakin, joka vähitellen alkoi kuvailla itseänsä kaupungin mahtavimmaksi mieheksi kirjapainon omistajana ja sanomalehden ulosantajana. Jopa kutsuttiin punssia pöydälle, veljenmaljat juotiin ja kättä lyötiin siitä, että Pihlén hankkii ennen vuoden loppua pienen kirjapainon ja maisteri Tiira alkaa toimittaa kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä. Tulkoot sitte vielä haukkumaan tapulin laudoittamisesta!

Oli juuri näin pitkälle päästy kun puistoon tuli nuori neiti, rouva Pihlénin sisar, niinkuin punaisista poskista ja muusta ulkonäöstä saattoi heti päättää, vaikka hän vartaloltaan olikin paljon hoikempi kuin rouva. Hän oli puettuna jonkinlaiseen kansallispukuun: punaraitainen hame, mustat liivit, joista valkoisen mekon hihat ja rintamus pisti esiin. Tervehdittyänsä herroja tuollaisella epäonnistuneella niiauksella, joka on omituinen tytöille, jotka vast'ikään ovat saaneet pitkät hameet eivätkä vielä ole oppineet armollista pään-nyökkäystä antamaan, poimi tyttö muutamia kukkia, sitoi ne yhteen ja, istuutuen maisterin vastapäätä, asetteli niitä povellensa liivin ja mekon väliin.

Maisteri katseli ajatuksiinsa vaipuneena noita kukkia niin värähtämättä, että tyttö, joka ei tietänyt olivatko hänen silmänsä kiintyneet kukkiin tai hänen pukuunsa, punastui hirveästi ja kääntyeli rauhattomana tuolilla. Maisterikin huomasi sen vihdoin ja punastui nyt vuorostaan.

Keskeytynyttä puhetta sanomalehden perustamisesta jatkettiin vielä ja neiti Alma kuunteli sitä suurella uteliaisuudella ja ihastuksella. Hänestä tuntui kuin olisi maisteri Tiira jalo sankari, joka valmistaikse taisteluun Jumalan, kuninkaan ja lemmittynsä puolesta. Kuka olisi tuo lemmitty — —?

Neiti Alma katseli maisteriin niin viattomalla ihastuksella, että maisterilta rupesivat sanat kesken puhetta takertumaan.

Mutta nyt oli Alma neidillä niin suuri uutinen tiedossa, että hänen oli mahdoton kauan pysyä aloillaan. Hän heitti sen vuoksi hyvästi ja kiiruhti pois.

Kun Pihlén huomasi, että maisteri katsoi tytön jälkeen niin kauan kuin hametta hiukankin näkyi, sanoi hän hymyillen:

— Hän on olevinaan hirveä fennomaani, tuo Alma, ja on muutamain toisten tyttöjen kanssa perustanut ompeluseuran, jossa ei puhuta muuta kuin suomea.

— Sepä lieneekin ainoa henkisen elämän merkki koko kaupungissa, sanoi maisteri, ja lisäsi sitte, puristaen jäähyväisiksi kauppiaan kättä: mutta ensi vuonna alkaa toinen elämä!

He läksivät majasta; Pihlénin pienet lapset juoksivat heitä vastaan. Isä ojensi kummallekin etusormensa, johon lapset tarttuivat molemmin käsin kiinni ja juosta tepsuttivat rinnalla isän astuessa verkalleen.

— Te onkin kitta eikä mikään pätti, sanoi toinen, ja toinen, vanhempi, huusi:

— Täti Alma sanoi ettei mamman turnyyri ole kaunis!

— Soo, soo! Ei semmoisista puhuta...

II.

Maisteri oli tuskin ennättänyt kotia kun jo suurin osa kaupungin asukkaita tiesi mitä Pihlénin puutarhassa oli päätetty. Neiti Alma oli pois mennessään tavannut kadulla muutamia tuttaviaan ja kertonut heille tuon suuren uutisen ja sitten oli kauppaneuvos Polinin akkuna auki hänen ohikulkeissaan ja neiti Polin vaati häntä astumaan sisään. Siellä oli viisi kaupungin rouvaa kahvilla ja muutamat tytöt nakertelivat karamelleja ja etsivät manteleista "vielliebchen'eitä". Näille kaikille täytyi Alman myöskin kertoa tuo asia ja sillä tavalla levisi tieto siitä kulovalkean tavalla yhä laajempiin piireihin.

Niin kauan kuin Alma oli huoneessa puhuttiin asiasta Polinin luona hyvin sävyisästi, mutta heti kun hän oli poistunut alkoi ankarampi arvostelu.

Tohtorin rouva, laihanpuoleinen kalpea nainen, jonka suurista harmaan-sinisistä silmistä loisti sula hyväntahtoisuus, arveli että hänellä ei ollut mitään sitä vastaan että kaupunkiin sanomalehti perustetaan, mutta toimittajaksi ei kelpaa maisteri Tiira, joka, olkoonpa muutoin kuinka kunnon mies hyvänsä, on ollut niin vähän aikaa kaupungissa, ettei hän tunne oloja siellä kyllin hyvin, voidaksensa pitää viranomaisia silmällä ja kurittaa siinä missä tarvitaan.

— Aikooko hän sitte ruveta virkamiehiä silmällä pitämään? kysyi pormestarin rouva selvällä kauhistuksella ja nykäsi alemmaksi hameensa miehustaa, joka pakkasi kohoamaan paikoiltansa.

— Mitä valtaa hänellä olisi pistää nokkaansa muiden ihmisten asioihin, köyhä maisteri! sanoi kaupungin kassöörin rouva painellen hiusneulojansa syvemmälle.

— Jaa, jos hän rupee hävyttömäksi, niin minä sanon Fredrikille että hän toimittaa sellaisen rauhanhäiritsijän kaupungista pois. Niin paljon valtaa on kai pormestarilla kaupungissa.

Se oli luonnollisesti pormestarin rouva, joka näin päättävästi puhui.

Palvelusneitsyt, joka paraillaan korjasi pois kahvikuppeja, ymmärsi sen verran rouvain ruotsinkielistä puhetta, että hän kyökkiin tultuansa tiesi kertoa pormestarin uhanneen ajaa maisteri Tiiran kaupungista pois sen vuoksi, että maisten on ruvennut hävyttömäksi.

Kaupungin paras silittäjä, joka nyt oli kauppaneuvoksen paitoja kiilloittamassa, hämmästyi niin suuresti, että oli vähällä pudottaa kuuman raudan maahan. Mutta sitte hän kostutti huulillaan sormiensa kärkiä, kosketti vihaisesti kihahtavaan raudan pohjaan ja alkoi kaksinkertaisella innolla lykätä kauppaneuvoksen paitoja sileiksi. Hän näytti naiselta, joka on asian oivaltanut ja aikoo pitää varansa.

Mutta salissa tuumaili kauppaneuvoksen rouva että kun tuo aiottu sanomalehti kuitenkin on suomenkielinen, niin se pyytää lukijoiksensa ainoastaan alhaisempaa kansaa ja kaupungin säätyläisille sitä ei ole olemassakaan. Jos heidän piikansa tai renkinsä tahtovat sitä tilata, niin olkoon se heille sallittu, mutta salin pöydällä ei hän aijo sellaista lehteä suvaita.

Tällä kertaa kuitenkin kauppaneuvoksen rouva kohtasi vastarintaa sellaiselta puolelta, josta hän sitä vähimmin odotti. Hänen oma tyttärensä, näet, veti pitkän karamellin suustaan ja sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä:

— Minä kumminkin tilaan sen lehden itselleni.

— No Julia, huudahtivat kaikki vieraat, mitä sinä siitä lukisit?

Neiti Torn, joka oli opettajattarena kaupungin tyttökoulussa ja tunnettu ivallisuudestaan, sanoi nauraen: — Julia kai katselisi siitä naima-ilmoituksia!

— Minä luulen, vastasi Julia kuivasti, että joillekuille muille naima-ilmoitukset saattaisivat olla tarpeellisempia kuin minulle.

— Minä tarkoitin ilmoituksia kihlatuista ja vihityistä, sanoi neiti Torn, hienosti punastuen Julian vastauksesta.

— Älkää siitä enään puhuko, rauhoitteli kauppaneuvoksen rouva. Julialla on aina oikkunsa ja varsinkin on hänellä aina halu olla vastaista mieltä kuin äitinsä.

Sillä ajalla kuin tieto sanomalehden perustamisesta levisi kaupungissa, käveli maisteri Tiira kamarinsa permannolla ja uneksi suuria asioita. Hän mietti jo mitä kaikkia artikkeleita sopisi kirjoittaa ja pisti niiden nimet muistikirjaansa. Myöskin ajatteli hän pitäisikö ruveta jotakuta hyvää novellia suomentamaan, mutta sitten arveli hän että alkuperäinen kertomus luonnollisesti olisi sopivampi, koska se, samalla kuin antaisi lehdelle arvoa, myöskin hyödyttäisi kotimaista kirjallisuutta. Hän istui keinutuoliin ja alkoi miettiä jonkinlaista novellin suunnitelmaa. Siinä täytyy välttämättömästi olla rakkautta, sanoi hän itsekseen, muutoin eivät naislukijat siitä pidä. Kun hän siinä istui ajatuksiinsa vaipuneena ilmaantui hänen silmäinsä eteen soma kukkavihkonen hiljaa kohoilevalla tytön rinnalla, ja hänen huulensa vetäytyivät hymyyn muistellessaan Alma neidin punastusta.

Seuraavana aamuna oli kaupungin torille tavan mukaan kokoontunut useita kuormia maitoa ja piimää, pari kuormaa rukiita ja perunoita, ja eräillä rattailla oli kopallinen paistetuita nauriita, joita koulupojat halukkaasti ostelivat ja, syötyänsä kylläkseen, nakkelivat lopuilla toisiansa silmille. Siinä kun sitte piimä pulppusi tynnyrin hanasta erään paksun matamin plakki-astiaan, sanoi matami piimän myyjälle:

— Tämä meidän kaupunki se paisuu niinkuin hyvä taikina; uskottekos että ensi vuonna täällä ruvetaan trykkäämään omaa tiitinkiä?

— Noo vai? Mikä se tiitinki on? kysyi maalainen yhä vaan katsellen piimän juoksua.

— Sellainen oikea sanomalehti, jossa saa lukea kaiken maailman asiat.

— Noo vai? Tappi kiinni.

Matamia hiukan harmitti kun hänen uutisensa ei maalaiseen sen suurempaa vaikutusta tehnyt.

— Tottahan te tilaatte meidän lehteä, sanoi hän sellaisella painolla sanalle "meidän" kuin olisi hän itse tuon tulevan lehden sekä omistaja että toimittaja.

— Eipä häntä tiedä; raha on tätä nykyä hyvin kireällä, ja sitte tuolta ryssän puodista on toisinaan saatu sanomia lehtitupakan ympärille käärittynä, mutta ei niistä meidän lapset, vaikka muutoin solkenaan lukevat, saa sanaakaan kokoon; sanovat sen olevan latinaa. Lieneevätkö sitte kaikki samanlaisia?

Matami ei viitsinyt vastata, vaan sieppasi astiansa ja läksi pois.

— Unohditte maksaa! huusi maalainen.

Matami palasi ja heitti rahat miehen kouraan.

Maisteri Tiira oli aamulla pukemassa päällensä lähteäksensä kouluun kun silittäjä-vaimo tuli hengästyneenä sisään.

— Ennätin kuitenkin ajoissa, mutta kyllä teinkin työtä kaiken yötä; nyt ovat maisterin paidat valmiit.

— Ei niillä olisi mitään kiirutta ollut.

— No eikös maisteri lähde pois kaupungista?

— En; mihinkä minä menisin?

— Eikös pormestari ole mitään puhunut?

— Mitä hittoja pormestarilla on minulle sanottavaa?

— Eikös tuota... eikös maisteria sitten olekaan käsketty kaupungista pois?

Maisteri pani juuri kaulustansa kiinni, mutta nyt heltisivät hänen sormensa napista. Hän astui vihaisesti vaimon luokse ja sanoi, osoittaen sormellansa häntä otsaan:

— Minä huomaan ettei teillä ole kaikki ruuvit paikoillaan tuossa!

Vaimo peräytyi pari askelta, nii'asi syvään ja pujahti ovesta ulos.

Maisteri tuli oikein pahalle päälle. Hän kiroili itseksensä mitä pormestarilla oli hänen kanssaan tekemistä, kiroili kaulusta, joka oli niin kankea ja kiiltävä kuin olisi posliinista valettu, ja kiroili nappia, joka pujotteli läven luona niinkuin itsepäinen härkä veräjän edessä eikä tahtonut millään ehdolla mennä sisälle.

— Hupakko! mutisi hän itsekseen. Löylynlyömä! Varmaankin vanha piika. Ensi kerralla kysyn sitä asiaa tarkemmin.

Kouluun tultuansa maisteri ilokseen huomasi että pojat, jotka vallattomuudellansa jo monasti olivat panneet hänen kärsivällisyytensä kovaan koetukseen, olivat nyt erinomaisesti tarkkaavaisia. Pojat olivat tähän saakka, niinkuin aina uuden opettajan tullessa, koetelleet mitä miehiä hän on ja kuinka pitkälle hänen kanssaan uskaltaa vallattomuudessa mennä. Opettajan arvo oppilasten silmissä on niinkuin hento kasvi, jota kymmenet pahanilkiset kädet koettavat nyhtää juurineen irti. Onneton opettaja, jos se vaan kerrankin onnistuu: kasvia ei saa milloinkaan uudestaan juurtumaan. Mutta jos sitä alussa ei saada revityksi, niin pian kasvaa se myöskin niin vahvaksi puuksi, ettei sitä pahimmillakaan rynnäköillä voi enään kumoon saada.

Eipä tiedä kuinka maisteri Tiiralle olisi käynyt, jollei huhu olisi levinnyt että hänestä tulee sanomalehden toimittaja. Hänen arvonsa oppilasten silmissä nousi suurilla askelilla, sillä nuoriso on aina sen puolella, joka jotakin uutta yrittää ja sen kautta osoittaa jonkinlaista rohkeutta. Poikain mielestä maisteri näytti nyt ulkonaisestikin paljoa suuremmalta ja muhkeammalta kuin ennen ja kaikki mitä hän puhui tuntui niin erinomaisen viisaalta.

— Hän on sentään viisaimpia miehiä, tuo maisteri Tiira, sanoivat pojat toisillensa ja väittelyissä aikaihmisten kanssa oli sen jälkeen aina loppupäätöksenä, josta ei mitään vetoomista katsottu luvalliseksi: Niin on maisten Tiira sanonut, ja tottahan hän sen tietää!

Pojat rupesivat keskenään toimittamaan käsin kirjoitettua sanomalehteä nimeltä "Toivon tähti", joka sisälsi vaivaisrunoja, lunttakäännöksiä ja jokseenkin uskaliaita sanasukkeluuksia.

Kun maisteri Tiira illalla meni kestikievariin, kaupungin parhaasen ravintolaan, juomaan pienen tuutingin ja samalla katselemaan viime postin sanomalehtiä, tapasi hän siellä kauppaneuvos Polinin, joka hyvin ystävällisesti tarjosi hänelle kättä.

— Te aiotte perustaa sanomalehden, kuulen ma, ja Pihlén laittaa kirjapainon. Miks'ette kääntynyt minun puoleeni? Minä olisin myöskin mielelläni sellaiseen yritykseen ruvennut.

— En todellakaan saattanut sitä arvata, vastasi maisteri kummastuneena. Pihlénin kanssa tutustuin täällä ensiksi ja kerran tuli tämäkin asia puheeksi. —

— Paljonko Pihlén maksaa teille toimituksesta?

— Ei mitään. Minä aion toimittaa lehteä omalla uhallani ja kustannuksellani.

— Kuulkaapas, maisteri Tiira, sanoi kauppaneuvos ja otti maisterin takin napista kiinni, minä takaan teille tuhannen markan tulot lehdestä, jos rupeatte minun kanssani puuhaan ja jätätte Pihlénin. Minä lupaan hankkia hyvän kirjapainon.

— Herra kauppaneuvos, tarjoomuksenne on minusta suuri-arvoinen, mutta se tulee liian myöhään, enkä minä voi mistään hinnasta sanaani syödä.

III.

Syksy kului kaikenlaisissa valmistuksissa. Varsinkin kirjapainon hankkiminen ei ollut mikään vähäinen asia. Pihlén sai sen vuoksi olla alituisessa kirjeenvaihdossa. Marraskuussa se kuitenkin saatiin sellaiseen kuntoon, että voitiin painaa nimikortteja, joita kaikki kaupungin rengit ja piikatytöt, kisällit ja koulupojat tilasivat, sekä hautajaiskutsumuksia äärettömän leveillä mustilla reunuksilla.

Maisteri valmisteli itseänsä ahkerasti oman arvelunsa mukaan erittäin tärkeään tehtäväänsä. Hän päätti jo edeltä päin ettei hänen osansa lehden toimituksessa rajoitu siihen, että leikkaa muista lehdistä muutamia palaisia uutisiksi ja antaa lehden muutoin hoitaa itseänsä, siten että suopi riidanhaluisille tilaisuutta purkaa sappeansa toinen toisiansa vastaan ja odottaa että ihmiset toisivat ilmoituksia ja niistä maksaisivat. Ei, hänen lehdellänsä pitää olla oma kanta, erityinen karva, jonka kautta se eroo muista ja saavuttaa jonkinlaista vaikutusta. Sitä varten hän tutki viime aikain tapahtumia, etenkin oman maan valtiollista kehitystä, lukipa taloudellisia teorioitakin, jotka kaikki näin hätäisesti ahmattuina yhtyivät hänen päässänsä jonkinlaiseksi sillisallaatiksi, jossa kyllä kaikki ainekset ovat yhteen sulamattomia, mutta joita tarpeen tullessa oli melkein mahdoton toisistansa eroittaa.

Varsin suurta päänvaivaa tuotti maisterille lehden programmin laatiminen ja sitä hän tuumi kaiket päivät; toisinaan se seikka häiritsi hänen yörauhaansakin. Kerran oli hän jo päättänyt panna lehtensä ohjelmaksi samat sanat kuin J.V. Snellman ennen lehdellensä: "Se ei sisällä enempää kuin muutkaan sanomalehdet, siis ei juuri mitään". Mutta sitte tuli hän ajatelleeksi että sitä kenties pidettäisiin turhamaisena jäljittelemisenä eikä maisteri peljännyt mitään enemmän kuin sellaista epäluuloa. Hänen piti itse keksiä jotakin uutta, jota Snellmaninkaan äly ei ole voinut esiin tuoda.

Kauppilassa oli jo melkein unhotettu koko sanomalehti-puuha. Talvi oli jo tullut, lumi peitti maan ja jäät rupesivat jo hevoista kannattamaan. Neiti Torn kävi tyttöjensä kanssa voimistelutunnilla mäkeä laskemassa ja reaalikoulun pojat rakensivat suurta linnoitusta lumesta. Puhuttiinpa jo että kohdakkoin pidettäisiin ensimmäiset tanssiaiset ja neiti Polinin luona kävi neulojatar koettelemassa uutta pukua, jonka etupietimessä oli monessa kerrassa leveitä pitsejä ja taka-osa aaltoili käydessä ylös ja alas ja molemmille sivuille.

Alma neiti oli kenties ainoa kaupungin asukkaista, joka sanomalehteä vielä muisti. Hän kävi melkein joka päivä Pihlénissä sisareltansa ja hänen mieheltänsä tiedustelemassa milloinka näyttönumero ilmaantuu ja mitä se sisältää. Pihlén neuvoi kälyänsä kyselemään maisteri Tiiralta, mutta sitä ei tyttö sanonut millään ehdolla tekevänsä.

Kun joulukuun ensimmäinen päivä valkeni kannettiin kaupungin kaikkiin taloihin vielä kosteita lehtiä. Ihmiset tarttuivat niihin uteliaasti ja lukivat:

KAUPPI.

_Viikkolehti yleisiä ja paikkakunnan asioita varten._

Uteliaasti silmäili sitä maisteri Tiirakin loikoen vielä vuoteellansa. Hänellä oli kaiken yötä ollut jonkinlainen kuume, niinkuin ainakin sillä, joka ensi kerran julkisesti esiintyy. Nyt luki hän vielä kerran lävitse lehden pääkirjoitusta. Siinä lupasi lehti olla tosikansallinen ja valppaasti valvoa suomenkielisen väestön etuja. Eduskuntalaitoksemme kehitystä vapaamieliseen suuntaan harrastaa lehti myöskin, aina muistaen että yksityisten säätyjen anomus-oikeus on Suomenmaan perustuslain kalliimpia lahjoja, sillä Suomen kansalla on aina ollut oikeus suoraan lähestyä hallitsijaansa. Uskonnon asioista lehti ei aijo koskaan puhua kevytmielisesti. Raittius-asia on nykyajan merkillisimpiä ja terveellisimpiä liikkeitä, jolle toimitus katsoo velvollisuudeksensa antaa tehokasta apuansa. Vuosisatoja kestänyt naisen sortotila kaipaa pikaista parannusta — —