Part 9

Vanhemmat olivat luulleet, että hänellä olisi ollut siitä huvia! — Ja olihan hän itsekin sitä toivonut!

Huomenna tähän aikaan hän onneksi olisi jo kaukana täältä, matkalla Helsingistä kotiinpäin!

III

Melua, kolinaa ja jyskettä, savua ja katkua, kellojen kilinää ja torvien toitotuksia! Aivan olivat korvat mennä lumpeen.

Kun Kaarina käveli kadulla täytyi hänen huutaa, jotta vierustoveri eroittaisi hänen puheensa. Vastaantulijoita hän siinä hiukan häpesi, mutta mikäs auttoi.

Kyllähän kotikaupungin kaduilla joskus oli hälinää, mutta ainoastaan määrätyillä paikoilla, missä kadut olivat kivitetyt, ja ainoastaan pahimman liikkeen aikana aamupäivällä. Mutta täällä, oli aamu tai ilta, aina näytti sitä riittävän. Ja kadun yli astuessa tuli vilkaista oikealle, vasemmalle, eteen ja taaksepäin, ettei vain joutuisi pyörien alle. Varsinkin nuo leveäpyöräiset automobiilit olivat kuin hirvittäviä petoja, ja raitiovaunutkin, vaikka ne kulkivat määrätyillä radoillaan, herättivät hänessä pelon tunteita.

Kaarina ei voinut olla ihmettelemättä sitä, että kulkijat yleensä liikkuivat niin levollisesti, kuin ei pelon aihetta olisi ollut likimaillakaan, ja kumminkin, jos jalka olisi luiskahtanut kadun yli mennessä, niin kuoleman vaara olisi ollut edessä sillä samalla hetkellä!

Kaarina oli matkalla koulusta kotiin. Seuraavassa kadunkulmassa hänen ja toverinsa tiet erosivat ja hän jatkoi yksin matkaansa. Hänen mielessään pyöri ajatuksia, mutta katuhälinän vuoksi hän ei voinut niitä itselleen selvitellä. Vasta kun hän tuli asuntoonsa ja pieneen huoneeseen, jossa hänellä oli naisylioppilas asuintoverina, sai hän aikaa rauhassa miettiä tänä päivänä saamiaan kokemuksia.

Hän oli vasta muutamia päiviä ollut koulussa tutkinnon jälkeen, jonka hän kutakuinkin oli suorittanut. Uusien opettajien tapa kysellä ja kuulustella tuntui hänestä vielä oudolta ja monessa suhteessa tuntui koulunkäynti toisenlaiselta, kuin ennen. Siellä tyttökoulussa hän oli vähitellen saavuttanut varman aseman opettajiin nähden. Opettajiin oli aikaa myöten juurtunut käsitys, että hän oli ahkera ja osasi läksynsä, ja ollakseen rehellinen, täytyi hänen tunnustaa, että hän oli joskus käyttänyt väärin saavuttamaansa luottamusta.

Hänelle sattui joskus, ettei hän ollutkaan aivan varma asiastaan, taikka sattui niin, että hänen ajatuksensa kesken kaikkea lähtivät kulkemaan omia teitään, ja kysymyksen kaikuessa hän ei saanut niitä heti kootuksi ollakseen valmis oikein vastaamaan, mutta hän viittasi kumminkin. Omituista kyllä, hän ei kertaakaan joutunut kiinni, mutta hän tunsi kumminkin salaista häpeää, muistellessaan näitä tapauksia.

Kun hän nyt huomasi olevansa uutena tulokkaana, usein toisenlaisten vastauksien antamiseen tottuneena, opettajien tarkan silmälläpidon alaisena, niin hänen täytyi lukea läksynsä huolellisemmin kuin ennen ja aina olla valpas vastaamaan.

Uusien toverien joukossa monet olivat iloisempia ja vilkkaampia ja jutteluissaan terävämpiä, ja monessa suhteessa he tuntuivat kehittyneemmillä, kuin entisistä tovereista hauskimmat ja viisaimmat. Kouluelämä täällä olisi häntä tyydyttänyt monta vertaa enemmän kuin ennen, jollei paria seikkaa olisi ollut, jotka tuntuivat hänestä vierailta ja vastenmielisiltä.

Seurustelu poikien ja tyttöjen kesken oli yleensä täysin toverillista, "meidän pojat" eivät olleet "kavaljeereja" tyttöjen silmissä ja "meidän tytöt" olivat poikien mielestä jotain muuta kuin tavalliset tytöt. Olivatko ne huonompia tai parempia, se oli sivuseikka, pääasia vain, että turhanmoinen keikaileminen heidän edessään ei tullut kysymykseen.

Tämä vaikutti Kaarinaan omituisen vapauttavasta Hän oli tyttökouluaikanaan tuntenut jonkunlaista puutetta toverielämässä, samoinkuin seurustelussa poikien kanssa. Hän ei silloin kyennyt itselleen selvittämään, mitä hän oikein kaipaisi, mutta nyt hän luuli huomanneensa, että molemmissa oli yksipuolisuutta, joka yhteiskoululaisten kesken oli suurimmaksi osaksi poispyyhittyä. Tässä ympäristössä esiintyi sen tähden kahta räikeämpänä se tapa, jolla muutamat yläluokkien pojat ja eräät alemmilla luokilla olevat sievät ja keimailevat tytöt seurustelivat keskenään. Kaarina sattui kerran kuulemaan heidän keskeisiä juttelujaan ja hän hämmästyi sanomattomasti. Hän ei koskaan ollut voinut mielessään kuvitella, että nuorten keskustelut olisivat voineet pukeutua sellaisiin muotoihin.

Mitä he puhuivat oli sivuseikka, eikä niillä sanoilla oikeastaan ollutkaan muuta sisällystä kuin että ne verhosivat koko maailman täynnä alhaisia tunteita ja ajatuksia.

Kaarina ei koskaan ollut voinut käsittää, mistä johtui muutamien opettajien pelko kaikkea sitä vastaan, mitä kutsuttiin rakkaudeksi, vielä vähemmän hän oli käsittänyt niitä yhdenikäisiä tyttötovereita, jotka tunsivat suoranaista vastenmielisyyttä kaikkia poikia kohtaan. Hänen mielestään rakkaushaaveet olivat kuin kukkasia ajatusmaailman nurmikolla, ja hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että tytöillä oli ihanteensa, ainoastaan sen vuoksi, että elämä niiden kautta sai kirkkaamman loisteen ja jokapäiväiset työt niiden kautta kadottivat raskaan vaikutuksensa. Hän tosin ei vielä ollut omaa ihannettaan löytänyt, mutta hän odotti sen saapuvaksi ja tämä toivokin jo mieltä virkisti.

Mutta niiden huomioiden jälkeen, jotka hän nyt teki, hän ei oikein tiennyt mitä ajatella. Tuntui aivan kuin hänen silmiensä edessä olisi vedetty alas verho, ja sen takaa näkyi sellainen puoli elämästä, jonka hän kyllä oli aavistanut olevaksi, mutta jonka hän luuli olevan jossain kaukana piilopaikoissa. Nyt hän aavisti sen osaksi asuvan hänen edessään, hänen lähimmässä ympäristössään, ja hän tunsi, että se puoli oli voimakas osa elämästä, niin voimakas, että hän joutui aivan ymmälle kuvitellessaan mitä se oikein oli ja mihin se voi johtaa. Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja valmistautumattomaksi sitä vastaan. Ja sitä hänen kumminkin olisi pitänyt tehdä, tunsi hän.

Toinen tuskallisesti vaikuttava huomio oli se, että suuri osa tovereista laiskuutensa ja laimean lukuharrastuksensa johdosta oli oppinut turvautumaan lunttailemiseen jos jossain muodossa. Ei yksikään tovereista näyttänyt sitä kummastelevan, vielä vähemmin paheksivan. Kaikilla se oli tiedossa, mutta siitä huolimatta kaikki opettajien edessä esiintyivät niin rehellisen näköisinä, aivan kuin heillä ei koskaan olisi ollut mitään vilppiä mielessä.

Kaarina oli heti ensi päivänä päättänyt puhua siitä tovereille. Hän ei voinut uskoa muuta kuin että heidän täytyisi hävetä tätä asiata, kun hän vieraampana tulisi siitä muistuttamaan.

"Toisena päivänä hän sen tekisi!" ajatteli hän koulusta kotiin lähtiessään.

Kun tuli seuraava päivä, tunsi hän itsensä sitä vastoin epävarmemmaksi. Mitähän he hänestä ajattelisivat? — Oliko hän sitten niin täydellinen, että hän olisi oikeutettu heitä moittimaan ja tuomitsemaan? —

Sanomatta se vieläkin jäi.

Mutta tänä aamuna hän oli lujasti päättynyt sen tehdä, käyköön sitten miten hyvänsä, tapahtukoon mitä tahansa. Ja hän sanoi sen. Heti ensimäiselle välitunnille päästessä hän nousi ylös, ennenkuin yksikään tovereista oli ehtinyt luokasta poistua.

Hän ei oikein tarkkaan enää muistanut mitä hän sanoi. Hän oli ensin koettanut olla tyyni, mutta kohta hän sittenkin puhui kiivaasti. Hän oli tuntenut kuinka veri nousi päähän. Hän oli kiihtynyt kiihtymistään ja vihdoin olivat kyyneleet tunkeneet esille.

Ei kukaan ollut sanonut mitään, hän oli seisonut pulpettinsa edessä, tohtimatta kohottaa katsettaan sen kannesta. Kun hän oli sanottavansa sanonut ja katseli eteensä, huomasi hän hämmästyksekseen, että suurin osa luokasta oli hiipinyt ulos, ainoastaan muutamia tyttöjä seisoi hänen edessään ja yksi heistä tuli hänen luokseen, otti häntä kädestä ja sanoi:

"Hyvä se oli, mitä puhuit, mutta pelkään, ettei siitä ole paljonkaan apua." Sitten hänkin poistui toisten kanssa, mutta Kaarinalla oli olevinaan tekemistä pulpettinsa järjestämisessä ja hän läksi ulos luokasta vasta sitten kun hän arvasi, että muut olivat eteisestäkin poistuneet. Häntä sekä hävetti, että harmitti. Hän tiesi olevansa oikeassa, mutta hän oli sittenkin nöyryytetty.

Välttääkseen omia luokkalaisiaan ryhtyi hän välitunnilla jutteluun ensiluokkalaisten kanssa, yhtyi vihdoin heidän palloleikkiinsä ja astui tunnin alkaessa viimeisenä kaikista takaisin luokkahuoneeseen.

Kun hän koulupäivän päätyttyä raskain mielin astui koulutietä kotiinpäin, kuuli hän jonkun takanaan sanovan nimensä. Siinä tuli Martta, eräs kahdeksasluokkalainen. Hän oli Kaarinan mielestä niin rehellisen näköinen tyttö, että hänen oli verrattain helppo rohkaista mieltään ja hänelle kertoa tämänaamuinen tapahtuma. Ilokseen hän huomasikin, että Martta hänet täydellisesti ymmärsi. Hänkin oli koettanut omalla luokallaan vaikuttaa samaan suuntaan. Hänelle oli sanottu, että oli mahdotonta nykyaikoina tulla toimeen aivan ilman lunttaamista, läksyt olivat muka liian pitkät, ne ja ne vanhemmatkin ihmiset olivat monta kertaa sitä valitelleet, ja surkutelleet sitä työtaakkaa, mikä nykyään on koululaisten hennoilla hartioilla. Aivan ilman vaikutusta tovereihin hän ei kuitenkaan uskonut olevan, että asiasta heille huomautti. Hänen luokallaan oli kuitenkin muutamia, jotka tästä pahasta tavasta olivat kokonaan luopuneet.

Martan puhelu saattoi Kaarinan mielen keveämmäksi, mutta nyt taas, kun hän istui kotona, painoivat ajatukset häntä raskaasti ja elämä tuntui hänestä kummalliselta ja käsittämättömältä.

Palvelustyttö tuli kutsumaan hänet päivällisille. Siellä he olivatkin jo kaikki muut koolla; ylioppilaat, polyteknikkolainen, jatko-opistolaiset ja pikkupojat. Pöydän päässä seisoi emäntä, pyöreänä ja hymyilevänä, pitsimyssy parhaimmassa asennossaan, antaen Kaarinan sisääntullessa nuorelle joukolle viittauksen istuutumisen merkiksi.

Kaikki kävivät pöytään, ainoastaan polyteknikkolainen seisoi vielä pystyssä. Hän katseli vastapäätä olevan ikkunan läpi ulos kadulle ja ivallinen hymy liikkui hänen huvilla huulillaan.

"Tuossa maisteri Heikkilä taasen astuu neiti Alhon kanssa. Aina ne kaksi ovatkin yhdessä. Aina he hommaavat ja häärivät, luulevat muka maailmaa parantavansa, mutta eipä siitä juuri jälkeä näy!" sanoi hän pilkallisesti naurahtaen. Sitten hänkin kävi pöytään.

"Ovatkohan he kihloissa?" kysyi yksi jatko-opistolaisista.

"Semmoinen vanhapiika! Johan hän sopisi maisteri Heikkilän äidiksi!" vastasi toinen.

"Mitä varten he sitten aina yhdessä kävelevät?" kysyi yksi pikkupojista uteliaasti.

Polyteknikkolainen ei pannut huomiota näihin kysymyksiin, vaan jatkoi:

"Raittiutta he saarnaavat ja sitä ikuista kristillistä siveellisyyttä ja kuka ties mitä kaikkia jaloja ja ihanteellisia aatteita. Kaikkea sitä mitä ihmiset yleensä pitävät taiteellisena, he arvostelevat oman ankaran mittapuunsa mukaan. Ei heidän silmissään saa armoa muut kuin heidän kaltaisensa suunpieksijät ja maailmanparantajat!"

Nais-ylioppilas, Kaarinan huonetoveri, tarttui nyt puheisiin:

"Minä luulen että he kumminkin tarkoittavat kaikkein parasta!" sanoi hän hiukan arastellen.

"Mutta mitä varten tehdä itsensä naurettavaksi ihmisten silmissä? Katupojatkin osottavat heitä sormella ja sanovat: tuossa se raittiuspari taas marssii!" sanoi polyteknikkolainen halveksivasti. Hän jatkoi sitten:

"Neiti Alhon nuorempi sisar on nyt vielä aivan tavallinen ihminen. Mutta jahka hän tulee vanhemmaksi, niin saattepa nähdä, että hän on aivan samanlainen inhottava olento kuin tämäkin Heikkilän toveri. Varokaa vain, pikkupojat, ettei joku teistä joudu hänen ansoihinsa!"

Useat nauroivat ja pikkupojat katsoivat hämmästyneinä toisiaan.

Emäntä punastui ja ryhtyi puolustamaan neiti Alhoa. Hän oli kuullut kerrottavan, että tämä oli erittäin avulias köyhille, ja usea työmiesperhe, joka ennen, perheenisän juoppouden tähden, näki nälkää, oli kurjuudesta pelastunut sen kautta, että mies, neiti Alhon avulla, oli tullut raittiiksi.

Polyteknikkolainen ei enää puuttunut puheisiin, ja keskustelu siirtyi tuleviin konsertteihin ja teatteriin, sekä siitä sitten taas henkilökohtaisiin arvosteluihin, kosketellen huomatumpia heidän tuttavapiirinsä jäseniä.

Tämänsuuntaisia olivat heidän keskustelunsa ruokapöydässä miltei säännöllisesti. Kun nuoret kiihtyivät aiheettomaan moittimiseen ja ivailemiseen, niin emäntä koetti sitä jonkinverran hillitä, mutta muuten sai juttelu kulkea omaa latuansa. Ei koskaan löydetty, tuskinpa haettiinkaan mitään yhteistä ainetta, joka voisi kaikkia innostaa, ei edes tyyneesti harkittua keskustelua opintojen alalta, jossa kuitenkin ainakin joillakuilla olisi ollut yhteistä pohjaa. Toinen pikkupojista oli ainoa, joka mitä suurimmalla innostuksella joskus puhui luonnontieteellisistä retkeilyistään ihailemansa nuoren opettajan seurassa.

Tällä kertaa Kaarina tunsi tavallista selvemmin, että hän oli vieras tässä piirissä. Kun toiset pöydästä noustua vielä jäivät ruokasaliin kahvikuppiaan odottelemaan, erosi hän seurasta ja vetäytyi omaan huoneeseensa.

Kuinka toisenlainen olikin se ilmakehä, joka häntä kotona ympäröi! Ei sitä hyvää harrastusta, joka ei saavuttanut vanhempien kannatusta, ja itsensä uhraavat, hiljaisuudessa tahi julkisuudessa toimivat jaloaatteiset henkilöt saivat heiltä aina lämpimintä myötätuntoa osakseen. Jos kenenkään, niin juuri heidän pieniä virheitään ja inhimillisiä puutteellisuuksiaan koetettiin lieventää. Suurimpina ja kunnioitettavimpina heidän silmissään esiintyivät ne henkilöt, jotka osottivat uskallustansa toimia toisin kuin "muut ihmiset", jos heidän omatuntonsa niin vaati.

Toiselta puolen saivat kyllä ankaroita sanoja osakseen, varsinkin isän puolelta, ne jotka hänen ymmärryksensä mukaan itsekkäisissä tarkoituksissa puuhasivat, ne jotka esiintyivät enemmän tai vähemmän valheellisina, eikä suinkaan hän säästänyt niitäkään, jotka raukkamaisina alistuivat "yleisen mielipiteen" vaatimusten kannattajiksi, vaikka heillä oli edellytyksiä toimimaan uskollisina periaatteilleen.

Siellä, kotona, hän hengitti vapaasti, ja usein vanhempien keskusteluja kuultuaan hän tunsi sisällisesti kasvaneensa, oli aivan kuin omituinen voima olisi virrannut hänen suonissaan.

Täällä hän tunsi painostusta ja masennusta. Ehkä se syntyi siitäkin, että hän tunsi ajattelevansa toisin kuin muut, mutta ettei hän saanut ajatuksiaan ilmaisseeksi. Hän tunsi olevansa raukkamainen, sillä hän, joka usein oli tehnyt itselleen pyhiä lupauksia, että hän uhraisi itsensä isänmaalleen ja kansalleen, ei itse asiassa ollut uhrautumisen taidossa, pienimmässäkään, tuskin alkuun päässyt. Ja nyt kun hän kuuli ivapuhetta toisesta, joka todella oli jotain uhrannut ja tehnyt kanssaihmistensä hyväksi, puuttui häneltä rohkeutta nousta puolustamaan vääryyttä kärsivää. Tätä ajatellessaan hänen täytyi hävetä itseänsä.

Kaarina istuutui omalle puolelleen sitä pöytää, joka oli hänen ja huonetoverinsa yhteinen. Hän oli koulusta tultuaan syönyt päivällisen ja kävi nyt lukemaan kirjettä äidiltään.

"Kaarina kulta!

Vihdoinkin tiedän, että kirjeeni pääsee luoksesi sinne Helsinkiin, ja voin siis ruveta kertomaan kuulumisia täällä sen viikon ajalta, jolloin yhteys pääkaupungin kanssa on ollut kaikin puolin katkaistu.

Ennenkuin käyn kirjoittamaan muusta, tahdon sinulle kertoa jotakin, joka on sinulle odottamatonta kuulla. Meidän vanha rakas mummomme on päässyt ijäiseen rauhaan. Hän sairastui lakkoviikon toisena päivänä, ja kun vapauden kellot soivat ja kansa kulki juhlasaatossa laulaen ja soittaen, seisoimme hänen kuolinvuoteensa ääressä todistamassa hänen henkensä muuttoa valon ja vapauden asuntoihin. Kaipauksen kyyneliä me nyt vuodatamme, sillä olihan hän meille kaikille rakas, ja erittäinkin minulle, hänen nuorimmalle tyttärelleen. Mutta voimme samalla iloita siitä, että hän on hyvän päivätyön tehnyt ja jättänyt meille hyvän ja kauniin muiston itsestään ja monta suurta ja hyödyllistä opetusta. Jos sinäkin, tyttöseni, olet minulta hyviä neuvoja saanut, niin muista, että monen monta, ehkä parhaimmat on sinun mummosi ensin minulle antanut. Hän ei ollut lukenut tieteellisiä teoksia, mehän monta kertaa naurahdimme, kun hän meille näytti oppikirjojaan, joita hän lapsena luki, ja kertoi mitä tietoja hän koulussa pääasiallisesti oli saanut. Mutta hän oli lukenut elämän suurta kirjaa ja lukenut sitä niin, että hän oli sen ymmärtänyt, ja hän osasi siitä, minkä hän oli oppinut, jakaa tietoja muillekin, etupäässä lapsilleen. Elämän kirja on niinkuin raamattukin, moni sitä lukee, harva sitä oikein ymmärtää, eikä yksikään ole niin viisas kuin se, joka on ymmärryksellä ja kauan molempia lukenut. Ne kuuluvat yhteen yhtä hyvin kuin laillinen järjestys ja yhteiskuntaelämä. Auttamattomasti yksipuolinen on se, joka tutkii toista, mutta laiminlyö toisen seuraamista avosilmin ja ymmärryksellä.

Sinä et ehkä vielä oikein tätä käsitä, mutta toivon, että vielä tulet sen ymmärtämään.

Nyt lakkoviikolla oli meillä oivallinen tilaisuus nähdä kuinka käy, jos historiallisella pohjalla kehittynyt laillinen järjestys yht'äkkiä sysätään syrjään yhteiskunta-elämästä. En huoli ruveta kertomaan yksityiskohtaisesti tapahtumista täältä, koska niistä on luettavana meidän lehdessämme kaikki mitä tiedämme, ja sieltä saat niistä asioista tiedon. Pää-asia on nyt vain, että kun tämä on ohi, niin kaikki huokaavat helpotuksesta ja iloisemmin kuin ennen askaroivat jokapäiväisissä toimissaan.

Mummon hautajaiset ovat ensi tiistaina. En tahdo kehoittaa sinua tänne tulemaan, koska tiedän, että sinulle on tärkeätä nyt ensimäisellä lukukaudella olla mukana joka tunti. Onhan tämä ulkonainen meno vain, täytyyhän meidän se myöntää, kun järkevästi asiata ajattelemme.

Sinä saat hankkia itsellesi jotain käytännöllistä mustaa vaatetta jokapäiväiseksi leningiksi (hyvä musta leninkisihän sinulla on kunnossa paremmaksi puvuksi). Suruharsoa sinun ei tarvitse hankkia. Kuten tiedät, en minä hyväksy niiden käyttämistä enkä ole itsellenikään sellaista hankkinut.

Sitten vielä yksi asia. Taimi on kovasti sairas. Se viimevuotinen tauti on taas uusiintunut ja muutamat rouvat ovat yhdessä lupautuneet maksamaan hänen matkansa Helsinkiin ja olonsa Diakonissalaitoksella. Niin kohta kun hänelle ilmestyy matkatoveri, joka hänet vie perille saakka, lähtee hän matkaan. Tietysti sinä käyt joskus häntä katsomassa!

Vielä, oletko käynyt Anderssonin ja Molanderin tätien luona? Jos et ole, niin mene ensi pyhänä ainakin toiseen sukulaispaikkaan ja muista sanoa minulta terveiset!

Kirjoita nyt kohta ja kerro tarkoin voinnistasi. Tiedäthän, että sekä isä että minä ajatuksissamme seuraamme sinua ja tahtoisimme kuulla kaikista asioistasi.

Voi hyvin toivoo oma äitisi."

Äiti osasi oikein arvata! Vaikka hän pari viikkoa sitten oli kuullut mummon sairastamisesta, ei hän voinut aavistaa, että tauti olisi kuolemaksi. Hänestä oli tuntunut niin mahdottomalta tuo ajatus, että mummo olisi kuollut. Kummallista se on: vaikka järki sanoikin, että liki kahdeksankymmentä vuotta elänyt ihminen jo on ikänsä lopussa, niin sittenkään Kaarina ei voinut ruveta itselleen kuvailemaan mummon mahdollista kuolemaa. Lapsena hän usein oli ajatellut, että mummo oli heille aivan välttämätön, koska hän heille aina sukkia kutoi. Nyt hän tiesi, että oli niitä olemassa toisiakin sukankutojia. Nyt hänestä tuntui vain, että mummo oli heille välttämätön, koska hän kerran oli olemassa. Kumminkin hän oli poissa. Ei koskaan hän enää saisi auttaa häneltä päällystakkia ja laitella hänelle oikein mukavaa istuinta keinutuoliin. Ei koskaan hän saisi nähdä hänen ystävällisiä kasvojaan, ei hänen ääntänsä kuulla eikä taas saattaa häntä ovelle, kun hän läksi, sauvaansa nojautuen, astumaan kotiinpäin.

Kauan Kaarina istui ja itki muistellessaan mummoa, jolle hän olisi tahtonut olla hyvä ja ystävällinen. Mutta vaikka hän olisi sitä tahtonutkin, niin ei hän saanut sitä tehneeksi niin paljon kuin olisi pitänyt. Omia hommia oli hänellä usein esteenä, kun olisi pitänyt mennä mummon luo, ja kun mummo heillä kävi, niin silloinkin milloin läksyt, milloin muut puuhat estivät häntä mummon luona olemasta. Nyt oli myöhäistä katua!

Sitten hän taasen otti esiin kirjeen ja luki sen uudelleen. Ensimäinen tehtävä oli nyt uuden puvun hankkiminen. Miksi äiti tahtoi, että hänen tuli hankkia musta hame? Olihan mustan puvun käyttäminenkin joutava ulkonainen surun ilmaisutapa! Mutta koska äiti niin tahtoi, niin täytyihän hänen hankkia tuo puku. Kuinkahan hän nyt oikein kysyisi tädiltä neuvoa? Ei hän voinut vaatia tätiä mukaansa kauppoihin, ja mallitilkkujen pyytäminen oli niin vaikeata. Se kai nyt kuitenkin oli tehtävä.

Seuraavina päivinä kuluivat kaikki hänen vapaat hetkensä kankaan valitsemiseen, ompelijan hankkimiseen ja puvun koettelemiseen. Täti antoi hänelle hyviä neuvoja ja kaikki onnistui hyvin.

Heti tästä puuhasta päästyään oli hän päättänyt mennä diakonissalaitokselle Taimia tapaamaan. Oli lauantai-iltapuoli, kun hän läksi astumaan Kaisaniemen puistoa kohti, jatkaakseen sitten matkaansa sen läpi ja pitkin Töölöön lahden yli menevää rautatiepengertä Eläintarhassa sijaitsevalle diakonissalaitokselle.

Liike Helsingin kaduilla oli ollut vilkkaimmillaan. Kaisaniemessä tuli vielä muutamia henkilöitä vastaan, mutta sen jälkeen vain ani harva silloin tällöin. Kun Kaarina saapui diakonissalaitoksen eteen, alkoi jo hämärtää, ja sisään astuessa olivat käytävät jo valaistut. Eräs diakonissa sinivalkeassa puvussaan tuli häneltä kysymään ketä hän haki. Kun Kaarina oli sanonut Taimin nimen, lupasi hän mennä ylihoitajattarelta kysymään millä osastolla Taimi makasi. Siinä istuessaan ja odottaessaan vastausta näki hän useitten diakonissojen kulkevan ohitsensa. Tuolla tuli kaksi sisarta vastakkaisilta tahoilta. Vastaantullessaan he suutelivat toisiansa. "Jumalan rauhaa! Miten sisar nyt on voinut?" — "Herralle kiitos, hyvin!" — "Herran haltuun, sisar!" — "Samoin, sisar!" Taas he suutelivat toisiaan ja erosivat kevein, tuskin kuulumattomin askelin, kuten olivat tulleetkin.

Kohta sen jälkeen tuli Kaarinan luo pitkä, hieman rokonarpinen sisar, joka pyysi hänet tulemaan neiti Taimin luo. Kaarina kulki hänen jäljessänsä ensin pitkin käytävää, sitten toiseen kerrokseen ja taas käytävää pitkin. Vihdoin he saapuivat saliin, jossa oli neljä sänkyä, ja yhdessä niistä makasi Taimi. Hän ei ollut ensinkään sairaan näköinen. Hänen poskensa olivat päinvastoin punakammat kuin ennen, ja kun hän näki Kaarinan, loistivat hänen pienet silmänsä ilosta.

"Äiti kirjoitti, että olet sairas ja että tulisit tänne makaamaan. Miten sinä nyt jaksat?"

"Minun oikeaa jalkaani, tiedäthän, joka viime talvena oli kipeä, taas alkoi pakottaa. Kyllä minä luulen, että se olisi tullut kotonakin terveeksi, mutta tässä minä yhtäkaikki olen. Kun kirjoitat äidillesi, niin kiitä häntä kaikesta!" Taimi hyrähti itkuun.

Kun Taimi oli tyyntynyt, kysyi Kaarina: "Pakottaako sitä hyvin kovasti?"

"Ei sitä paljon pakota, kun minä saan maata alallani, mutta se ei tahdo sietää liikuttamista. Sitä sähkötetään ja hierotaan joka päivä. Kyllä siitä kohta hyvä tulee!"

"Onko sinulla ikävä maata täällä?"

"Voi, ei ensinkään! Me täällä näitten toisten kanssa aina kujeilemme vain, ja sisaret ovat niin ystävällisiä, että oikein on hauska. Vuoroin joku heistä käy kysymässä vointiani. Se sisar, joka sinut tänne saattoi, on hoitajani. Hän on hyvin hiljainen ja hän usein iltaisin lukee meille."

"Olitko kauankin sairas ennenkuin tulit tänne?"

"Oikeastaan jalka on ollut kipeä yhtä mittaa viime talvesta saakka. Mutta vasta noin kolme viikkoa sitten sitä alkoi pakottaa."

"Kuka sinua kotona hoiti?"

"Ei kukaan", vastasi Taimi ja jatkoi hätäisesti:

"Onko sinusta hauska käydä yhteiskoulua?"