Part 10

Kaarina ei enää kysynyt Taimilta mitään, vaan alkoi sen jälkeen kertoa Taimille vaikeuksiaan uuteen kouluun tullessaan. Hän kertoi kuinka oudolta oli ensi aluksi tuntunut, kun luokalla istui sekä tyttöjä että poikia, kuinka useimmat olivat hyvin eteviä, paljoa etevämpiä kuin parhaimmat heidän koulussaan. Heidän luokallaan oli muutamia, joita lukeminen innostutti siihen määrään, että he vapaaehtoisesti kotona lukivat laveampia teoksia ja tiesivät kertoa asioista, joista toisilla ei ollut aavistustakaan. Mutta oli siellä sitten semmoisiakin sekä tyttöjä että poikiakin, jotka vain pakosta koulua kävivät ja jotka olivat keskenään liitossa, niin että kun joku ei osannut, niin toiset olivat aina valmiita auttamaan. He olivat kumminkin niin viisaita, etteivät opettajat mitenkään voineet saada heitä kiinni. Sitten Kaarina kertoi uusista opettajista ja toverikunnan kokouksista, jotka täällä erosivat heidän tyttökoulunaikuisistaan siinä, että ohjelmat olivat monipuolisempia ja että ohjelman loputtua aina pistettiin tanssiksi.

Sitten he keskustelivat entisistä tovereistaan. Eini oli kotona tätinsä luona lepäämässä koulunkäynnin jälkeen. Helli oli kauppakoulussa j.n.e.

Vihdoin sisar tuli huomauttamaan, että sairaitten vastaanottoaika oli lopussa, ja Kaarina heitti hyvästi sekä lupasi niin pian kuin ehtisi tulla takaisin Taimia tervehtimään.

Kotimatkalla ajatteli Kaarina Taimia, jonka hän oikeastaan vasta viime vuonna oli oppinut tuntemaan, vaikka he koko kouluajan olivat olleet samalla luokalla. Kerran alaluokalla ollessaan oli hän käynyt Taimin kodissa, tämän syntymäpäivillä. Hänen vanhempansa omistivat silloin vanhahkon, mutta kumminkin verrattain isoilla huoneilla varustetun talon laitakaupungin puolella. Kodissa oli jonkun verran kulunutta, se mikä oli näkyvissä, mutta ei mikään kuitenkaan osottanut erityistä köyhyyttä. Heille, Taimin tovereille, oli tarjottu kahvia ja hedelmiä, ja kaikenlaisissa leikeissä oli ilta kulunut hupaisesti.

Sittemmin oli Taimi sulkeutunut yhä enemmän itseensä; ei hän käynyt kenenkään toverin luona eikä kukaan käynyt hänen kodissaan. Toiset toverit kertoivat, että hänen vanhempansa molemmat joivat, ja sitten sai Kaarina kuulla, että Taimin äiti oli kuollut ja heidän talonsa myyty. Kerran hän tuli kysyneeksi Taimilta, missä hän nyt asui, mutta Taimi oli vain ylpeästi keikahduttanut päätään ja sanonut: "Asunpahan jossain!" Sen jälestä ei Kaarina sitä asiaa kysellyt.

Ylemmillä luokilla, kun useimmat muut tytöt alkoivat lihota, tapahtui Taimissa aivan päinvastoin kalpeneminen ja laihtuminen. Tytöt kuiskailivat keskenään, että hän ei saanut kyllin syödäksensä, että hänen juoppo isänsä häntä kiusasi ja muuta sen tapaista, joka tuntui Kaarinasta niin mahdottomalta, kuin olisi se ollut paljasta juorua.

Mutta sitten Taimi sairastui. Hän oli viikkokauden ollut poissa koulusta, kun Kaarina päätti lähteä häntä katsomaan. Hän meni Taimin entiseen kotitaloon kysyäkseen, missä hän asui, ja sai sieltä tietää, että hän äskettäin oli muuttanut aivan vastapäätä olevaan taloon.

Se oli kaksikerroksinen taitekattoinen talo, jolla ei ollut sisäänkäytävää kadun puolelta. Portista sisään päästyään hämmästyi Kaarina siivottomuutta, joka pihalla vallitsi; joka nurkka oli täynnä luutia ja muuta romua, keskellä pihaa oli vajanaisia huonekaluja ja likaisia ajoneuvoja sikin sokin. Kaksi ovea oli rakennuksessa, ja Kaarina päätti mennä sisälle oikeanpuoleisesta kysyäkseen Taimin asuntoa. Vanhahko, likaisesti puettu vaimoihminen tuli häntä vastaan ja kertoi että Taimi asui vinnikerroksessa, johon johti eteisen perällä olevat kapeat ja epämukavat portaat.

Eteisen perällä oli puolipimeätä, ja kun Kaarina pääsi portaitten luo, oli ensimäinen ajatus, että muija oli hänet pettänyt, sillä eivät suinkaan nämä portaat vieneet asuinhuoneisiin. Kumminkin hän rohkaisi mielensä ja alkoi kiivetä ylöspäin.

Noustua puolitiehen alkoi valoa pilkistää ylhäältä päin ja vihdoin hän saapui jonkunlaiseen käytäväntapaiseen ullakolla, jonne molemmissa päissä olevista pienistä ikkunoista tuli valoa. Käytävän oikealla ja vasemmalla puolella oli ovia. Kaarina aukaisi toisen oven oikealla, muijan neuvon mukaan. Mutta huoneessa, johon hän tuli, ei ollut ketään. Hän tarkasteli huonetta lähemmältä. Se oli hyvin matala, ummehtuneelta haiseva pieni huone. Oikealla oli vuode, siinä kunnossa kuin joku sen olisi jättänyt järjestämättä vuodevaatteita, vasemmalla penkki, ikkunan yläpuolella riippui risainen, harmaantunut uutimenpätkä, pöydällä ikkunan edessä oli läkkituoppi ja mustaksi savuttuneella lasilla ja rikkinäisellä kuvulla varustettu pöytälamppu. Vielä oli huoneessa rikkinäinen tuoli, pari saappaita nurkassa ja muutamia vaatekappaleita epäjärjestyksessä penkillä.

Taas hän rupesi epäilemään olisiko mahdollista, että Taimi asuisi täällä, ja häntä rupesi melkein pelottamaan olla yksin tässä oudossa kurjuuden pesässä. Samassa ilmestyi Taimi ovessa. Hän oli nähtävästi maannut jossain ja levätessään aukaissut vaatteensa, ja nyt hän siinä seisoi pörröisenä ja punastuneena, toisella kädellä pidellen vaatteitansa. Hänet nähdessään Kaarina huomasi, että hän todellakin oli määräpaikassaan. He olivat yhtä hämmästyneinä kumpikin. Koulussa he olivat paljon yhdessä, eikä ainakaan hän, Kaarina, koskaan ajatellut, että olisi ollut eroitusta heidän välillään. Nyt, mikä ero! Hänellä oli hyvä koti ja kaikki, mitä hän tarvitsi. Taimi ei oikeastaan voinut puhua kodista, ja Kaarina ymmärsi, että häneltä täytyi usein puuttua se, mitä välttämättömäksi katsotaan, sekä ruokaa että vaatteita. Kaarina ymmärsi, että Taiminkin mielessä liikkui vertailevia ajatuksia sillä aikaa kun hän laittoi vaatteensa reilaan ja sitten, ontuen, suurella vaivalla, välittämättä Kaarinan vastustelemisesta, liikkui huoneessa järjestellen vaatteita paikoilleen ja kooten yhteen läjään rikat, jotka olivat jääneet aikaisemmin korjaamatta.

Kaarina ei muistanut heidän silloisista puheistaan muuta kuin että Taimi lupasi lopuksi tulla seuraavana maanantaina kouluun. Sitten Kaarina oli lähtenyt pois häpeissään siitä, ettei hän ennemmin ollut ottanut selkoa Taimin kotioloista. Ehkä hän olisi voinut jotain tehdä Taimin hyväksi.

Nyt hän vasta oikein tunsi Taimin, tuon ylpeän, nöyryytetyn ja alennustilassaankin pystyssä päin kulkevan, paljon kokeneen tyttöraukan. Mikä luonteenlujuus hänessä asui! Ei valituksen sanaa kuulunut hänen huuliltaan, avunpyytäminen ei tullut kysymykseen! Lahjan vastaanottaminen oli suurin nöyryytys, mikä häntä voi kohdata.

Kotiin tultuaan hän kertoi äidille kaikki näkemänsä. Lopuksi hän ei voinut olla sanomatta mitä hän usein oli miettinyt: "Ihmeellistä kuitenkin, että hän on niin turhamainen! Ei kukaan olisi voinut hänen leninkejään ja päällysvaatteitaan nähdessään aavistaa, kuinka köyhä hän oli! Minä olen varma siitä, että hän on uhrannut sekä leipänsä että terveytensä voidakseen esiintyä sellaisissa puvuissa kuin muut varakkaampien kotien tytöt!"

Kun hän oli tämän sanonut, oli äiti käynyt vakavaksi ja sanoi jotenkin tähän tapaan:

"Ajattele mitä puhut ja mieti useamman kerran ennenkuin toista tuomitset. Onkohan todellakin turhamaisuutta, että nuori tyttö, joka syyttömästi on joutunut köyhyyteen, tahtoo olla yhdenvertaisena ihmisten silmissä kuin muut hänen ikäisensä ja koulutoverinsa, jotka ovat samasta onnettomuudesta säästyneet? Mitenhän itse käyttäytyisit hänen asemassaan?"

Kaarina ei silloin voinut mitään vastata. Äiti ei puhunut Taimista Kaarinalle tämän jälkeen, mutta hän aavisti, että äiti oli ottanut selkoa Taimin tilasta ja että hänen tarpeitaan, opettajien tahi muiden kautta, tämän jälkeen oli pidetty silmällä. Taimi ei siitä maininnut sanaakaan, ei hän sen koommin käynyt Taimin luona, eikä hän muutenkaan saanut tilaisuutta huomata parantuisiko hänen olonsa. Nyt vasta olivat Taimin sanat ja hänen itkuun purskahtamisensa antaneet hänelle täyden varmuuden siitä, että hänen käynnillään Taimin luona oli ollut tälle ratkaiseva merkitys.

* * * * *

Kaarina istui taas työpöytänsä ääressä, ainoassa paikassa, joka täällä, lukuunottamatta hänen yösijaansa, tuntui olevan kuin hänen omansa. Juuri tuolla keskellä pöytää hänen huonetoverinsa ja hänen omien kirjaläjiensä välillä kulki raja, jonka takana oli aivan vieras alue. Hän tiesi tekevänsä väärin, jos hän luki ainoatakaan riviä siitä mitä hänen toverinsa kirjoitti, ja sitä hän ei kuitenkaan voinut estää. Hänellä oli pitkänäköiset silmät, ja kun hän lukiessaan ulkoa läksyjään katsoi eteensä, osui hänen katseensa aina toverin paperille, jos hänellä sellaista oli edessään. Kerran sattui, että hän ei voinut vastustaa haluansa ottaa tarkemmin selkoa kirjoitettavasta ja silloin huomasi hän, että tämä ainekirjoituksen asemesta kirjoitti runoja.

Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt ilmaista huomionsa ja pyytää toveriltaan anteeksi tungettelevaisuuttaan, mutta hän ei ilennyt sitä tehdä. Hän päätti, ettei hän kenellekään kertoisi toverinsa runoilemisesta, ja siitä puoleen hän läksyjä lukiessaan tai muissa mietteissä ollessaan aina katsoi joko oikealle, ikkunasta ulos kadulle, tahi vasemmalle puolelleen, huoneen perälle, jossa seisoi tummanruskeaksi maalattu piironki valkeine pitsireunaisine liinoineen, peilineen ja kampausvehkeineen, vasemmalla seinällä hänen sänkynsä, oikealla toverin.

Siinä istuessaan muisti hän, että nyt juuri olivat olleet mummon hautajaiset. Täytyihän hänen myöntää, että äiti oli oikeassa, olivathan nämä vain ulkonaiset menot, mutta sittenkin, jos hän olisi saanut olla mukana ja juuri tässä tilaisuudessa hiljaisuudessa rukoilla Jumalalta anteeksi, ettei hän ollut mummolle niin paljon kuin hänen olisi pitänyt olla ja kuin hän olisi voinut olla, niin hänellä ehkä olisi helpompi nyt.

Hän ei ollut huolinut vetää alas uutimia eikä sytyttää pöytälamppua, vaikka olisi ollut aivan pimeä, jollei katulyhtyjen heijastus olisi tuonut huoneeseen sen verran valoa, että silmän totuttua voi eroittaa esineitten ääriviivat. Siinä istuessaan hän tuli katsahtaneeksi ikkunasta vastassa olevan kivimuurin katon rajan luona näkyvään palaseen tähtitaivasta.

Äkkiä lensi hänen mieleensä tarina, että vainajain silmät tähtinä taivaalla meitä seuraavat, ja hän oli siinä näkevinään mummon silmän. Se loisti, se pisti hänen lävitsensä aina sydämeen saakka, se näki mitä hän ajatteli, se huomasi, että anteeksi pyytävä huokaus nousi hänen rinnastaan, ja se hymyili ja säteili. Ja hänen rintansa täytti tyyni ja lohdullinen tunne. "Sama taivas, sama tähti katselee tällä haavaa kotiani tuolla kaukana, jossa omaiset kaikki ovat koolla ja muistelevat mummoa ja ehkä — minuakin." Niin ajatteli Kaarina sitten; mutta samassa kodin kaipaus valtasi hänet niin täydellisesti, että hän ei voinut vastustaa kyyneleitään, jotka väkisin tunkivat esille.

Ovelle naputettiin. Kaarina pyyhki silmänsä, paineli niitä kerran kämmenensä viileällä selkäpuolella ja läksi avaamaan. Salista tulviva lampun valo huikasi hänen silmänsä. Ensin erotti vain lyhyenlännän vartalon ja tummatukkaisen pään, ja vasta hetken jälkeen osasi hän nähdä, että ovella seisoja oli Martta, joka oli Ailin, Kaarinan huonetoverin serkku.

Kaarina iloisesti hämmästyi hänet nähdessään. Koko koulussa ei ollut ainoatakaan tyttöä, joka häntä olisi miellyttänyt niin paljon kuin Martta, ja sen jälkeen, kun hän oli tullut Martalle keventäneeksi kuormaansa lunttaamisasiassa, oli mieltyminen yhä kasvanut.

"Aili ei nyt ole kotona", sanoi Kaarina. "Mutta käyhän kuitenkin sisälle!"

Hänen sytyttäessään lamppua tuli Martta sisälle ja sanoi:

"Minä en nyt oikeastaan tullutkaan Ailia tapaamaan, minulla on vähän asiaa sinulle!"

"Mitä kummaa se voisi olla!" ajatteli Kaarina järjestäessään mattoa keinutuolissa, voidakseen tarjota vieraalle huoneen ainoan mukavan istuimen. Hänen sydäntään lämmitti ajatus, että Martta oli häntä sen verran huomannut, että hänelle jotain asiaa toimitti. Hän tarttui Marttaa käsipuolesta, vei hänet keinutuolin luo ja käski istumaan.

"No, mitä se sitten olisi, olen oikein utelias tietämään?" kysyi Kaarina.

"Oi kuinka mukava tämä keinutuoli on!" sanoi Martta ja nojautui taappäin. "Minä olen tänään istunut niin paljon kumarassa, että oikein suloiselta tuntuu saada nojata selkäänsä taaksepäin ja hengittää keuhkonsa täyteen ilmaa! — No niin, asia on semmoinen, että meillä olisi aikomus esittää ensi toverikunnan iltamassa kuvaelma, johon minä nyt tulin pyytämään sinua osanottajaksi."

"Minuako?" kysyi Kaarina hämmästyen, "onhan meillä sievempiä ja kaikin puolin sopivampia tyttöjä — miksi juuri minua?"

"Kyllä sinä olet kylliksi sievä, mutta tarvitaan lausumista, ja muutamat arvelivat, että sinä voisit hyvin siitä suoriutua; sinä olet rohkeamman näköinen kuin useat muut!"

"En minä nyt oikeastaan tiedä miksi minä pelkäisin", vastasi Kaarina; "olkoon menneeksi, minä rupean siihen, jos minä saan osani nähdä ja huomaan, että minä sen osaan suorittaa."

"Se ei tule kysymykseenkään, kyllä sinä sen osaat!" Martta otti kirjansa välistä paperipalan, johon oli kirjoitettu kymmenkunta riviä. "Tässä se on!"

Kaarina luki runon: "Mutta tämähän on mainio, kuka on sen sepittänyt?"

"Yhteistyötä se on!" vastasi Martta. "Otatko sinä osan vastaan?"

"Kyllä, kunhan te vain opetatte minulle, miten tulee käyttäytyä!"

"Se on niin merkillistä", sanoi Martta, "että kymmeniä tyttöjä on meidän konventtiluokillamme yhteensä, mutta kun tahtoo saada vaikka kuinka pientä kuvaelmaa, vuorolausuntoa tai sen semmoista esitetyksi, niin ota siihen henkilöt jos saat! Poikia on melkein helpompi saada, mutta tyttöjä vaivaa sellainen käsittämätön ujous tai pelkuruus, tahi miksi sitä kutsuisi, että ei niistä tahdo saada ketään."

"Minusta pitäisi olla jokaisen velvollisuus auttaa silloin kun pyydetään", sanoi Kaarina.

"Mutta on se sitäkin, että monet tahtoisivat tehdä nämä tehtävät aivan mallikelpoisesti, ja kun he huomaavat, etteivät kykene kaikkein parasta aikaansaamaan, kieltäytyvät he koko hommasta."

"Eivät ne sillä tavalla koskaan opikaan mitään!" sanoi melkein harmistuen Kaarina, joka samalla muisti, että hänellä oli tyttökoulun ajoilta samanlaisia kokemuksia.

"Pari vuotta sitten, silloin meillä oli hauskaa, kun joukossamme vielä olivat silloiset 8-luokkalaiset. Silloin ei vielä ajateltu niin paljon mitä muut sanoisivat, mutta pääasia oli, että iloittiin itse sekä harjoituksissa että esitettäessä. Ja jos joku oli onnistunut odottamattoman hyvin, niin hänelle ei kiitollisuuden osotuksia säästetty. Kerrankin näytelmän primadonna kaiken lopuksi kannettiin juhlakulkueessa tuolissa ympäri salin. Ja sitä suurempi ilo syntyi, kun hänen ainoastaan hellävaroin käsiteltäväksi aijottu pukunsa alkoi tässä menossa ratketa ja koristukset tippuivat tiehensä." Martta innostui näistä muistelmista niin, että hänen tyynen näköiset tummanveriset kasvonsa saivat eloa ja väriä. Mutta siinä samassa hän taas kävi vakavaksi.

"Mitähän kello lienee?" kysyi hän. "Hyvä ettei ole enempää, minulla on vielä tunti tänä iltana! Voi hyvin!" Martta nousi ja Kaarina saattoi hänet eteiseen.

Sitten hän palasi huoneeseensa ja alkoi hillityllä äänellä harjoitella Martan tuoman runon lausumista.

* * * * *

Lakkoviikko sai politikoimisen koululaisten kesken entistä suurempaan vauhtiin, eikä suinkaan enimmin yläluokilla. Alaluokkalaiset olivat yhtä varmat puoluekannastaan kuin konsanaan yläluokkalaiset ja ylioppilaat Kaarinan asuintovereista toinen poika, joka oli yhteiskoulun ensi luokalla, tarkoin tiesi kuinka monta perustuslaillista ja kuinka monta suomettarelaista oli koulun kolmella alimmalla luokalla. Minkä suuntaiset väittelyt olivat alimmilla luokilla, ei Kaarina tiennyt, mutta hän, joka kotona oli tottunut lukemaan eri puolueiden sanomalehtiä, huomasi ennen pitkää, että yläluokkalaisten kesken kumpaankin puolueeseen lukeutuvat käyttivät säännöllisesti sanomalehdistä lainatuita lauseparsia valttinaan. Hyvin usein tuntui siltä, että nämä lauseet sattuivat aivan sopimattomasti, mutta jos ne ponnella lausuttiin ja vastustajalla ei ollut vastausta heti valmiina, niin tämä tuli kuin tulikin nolatuksi. Voittaja sai voitostaan yhä suurempaa varmuutta ja rohkeutta, voitettu tiesi, että hänen täytyi ensi kerran väittelyyn antautuessaan olla paremmin ladattu, muuten ei ollut siihen yrittämistä. Tämäntapaiset väittelemiset asioista, jotka olivat usein mitä vakavinta laatua, tekivät Kaarinaan sekä hassunkurisen että surullisen vaikutuksen, eikä hän huolinut niihin kajota.

Tapahtui sitten eräänä syys-iltana tunnetun, vaikutusvaltaisen valtiomiehen murhaajan pakeneminen. Luonnollista oli, että tämä tapaus kiinnitti koululaismaailman huomiota. Kun romaaneissa tämäntapaisista seikkailuista kerrottiin, niin tuntuivat ne kummilta, mitä sitten kun sellainen todellisuudessa oli tapahtunut, ja aivan tässä Helsingissä päälle päätteeksi! Kuten luonnollista oli, ei tyydytty yksin pohtimaan karkaamistapausta, vaan heräsivät sen johdosta uuteen vireeseen väittelyt itse murhateon oikeutuksesta.

Monessa ryhmässä oltiin koossa koulun pihalla ennen tuntien alkamista ja yhtä kiivaasti niissä kaikissa väiteltiin. Kaikissa paitse yhdessä, jossa yksi puhui ja kaikki muut hiljaa kuuntelivat. Saapuessaan pihalle, Kaarina huomasi puvusta ja tummasta letistä, että puhuja oli Martta, ja uteliaana meni hän lähemmäksi kuullakseen, mitä hän sanoi.

"— — — Me olemme aivan liian vähän perillä niissä asioissa. Kuinka moni meistä on viime vuosina ajatuksella ja totuutta etsien lukenut edes sanomalehtiä säännöllisesti, minä tarkoitan eri puolueitten lehtiä, entäs sitten eri tahoilta levitettyjä lentokirjasia? Voidaksemme pintapuolisestikaan tietää, mistä on kysymys, olisi tämä aivan välttämätöntä. Ja sittenkin, vaikka me nykyäänkin lukisimme, tarvitsemme me, voidaksemme arvostella asioita itsenäisesti, enemmän pohjaa, kuin mitä meillä on. Meidän olisi oltava selvillä sisällisestä puolue-elämästämme, ja kansallisuustaistelumme historian pitäisi olla meillä tarkoin ja puolueettomasti esitettynä. Minä olen varma siitä, että meiltä jokaiselta puuttuu tämä pohja. Kansallisuustaistelumme alkuvaiheet, se on J.V. Snellmanin aika, on ainoa, josta meillä on yhtäjaksoinen ja puolueeton kuvaus. Mutta onko edes joku ainoa meistä lukenut Snellmanin elämäkerran, minä tarkoitan valtioneuvos Reinin kirjoittaman?

Minusta me näytämme oikein naurettavan typeriltä, kun me täällä koulupihalla väittelemme ja pidämme suurta ääntä puolueasioistamme. En minä olisi tätä kaikkea sanonut, jollei minulta uudestaan olisi vaadittu vastausta kysymykseen: mihin puolueeseen minä kuulun.

Olkoon se vielä kerran sanottu: minä en vastaiseksi kuulu mihinkään puolueeseen!"

"Mutta jos me saamme yleisen valtiollisen äänioikeuden me naisetkin ja jo 21 vuoden ijässä, ketä sinä sitten äänestät?" kysyi yksi joukosta. "Kahden vuoden perästä sinulla täytyy kumminkin olla oma mielipide!"

"Ja meillä muilla myös! Jos me nyt istumme hiljaa kuin hiiret, niin emme me koskaan mitään opi. Puhumalla asiat selviävät!"

"Eivät ne meidän puhumisellamme selviä!" sanoi Martta. "Mutta meillä on monta muuta asiaa, jotka ovat meitä lähempänä ja joista meillä voi olla omia ja erilaisia mielipiteitä. Puhutaan niistä! Kyllä me sitten vähitellen kehitymme, ja paljoa paremminkin, kuin jos soitamme suuta ja lyömme toisiamme vastaan lauseparsia, emmekä lopuksi kumminkaan ole mitään itsenäisesti käsittäneet!" Martta sanoi tämän yhä yltyvällä kiivaudella. Sitten hän vaikeni ja joukko alkoi hajaantua.

"Oikeuden ja totuuden ymmärtää lapsikin. Ja kun Suomi taistelee oikeuksiensa puolesta, on nuorison kuljettava eturintamassa!" sanoi yksi päättävästi.

"Salamurhaajan teon ymmärtää vääräksi jokainen, joka tuntee viidennen käskyn!" sanoi toinen enemmän itsekseen, kuin muille kuultavaksi.

Martta oli sillä välin, välittämättä näistä puheista, lähestynyt Kaarinaa ja kysyi: "Mitä sinä ajattelet siitä, mitä minä äsken sanoin? Minun ei olisi pitänyt kiivastua puhuessani!"

Kaarina tarttui Martan käteen lausuen: "Kiitos, Martta, sinä puhuit juuri sitä, mitä minä ajattelen. Minä vain en olisi voinut niin hyvin ajatuksiani tuoda ilmi. Vahinko etteivät kaikki olleet kuulemassa."

Hiukan mietittyään Kaarina jatkoi:

"Minulle johtui tässä mieleeni, että mitähän jos sinä toverikunnan iltamassa, jossa on monta kuulemassa, puhuisit uudestaan tämän saman asian!"

"En minä sitä tee, en minä kykene näitä asioita selvittämään. Minä en ole joutanut lukemaan niin paljoa, että minulla olisi varmoja mielipiteitä enemmän kuin muillakaan. Ei minusta olekaan niin tärkeätä, että tästä puhutaan, vaan tärkeämpää on saada uusia ajatuksenaiheita, uusia harrastuksia, jotta ajatukset ja keskustelut siirtyisivät pois puoluekiistoista, sillä näin kehittymättömien kesken ne vain kiihoittavat ja raaistuttavat mieliä."

Kello soi.

"Puhutaan niistä asioista toiste enemmän!" kiirehti Martta sanomaan ennenkuin riensi luokkansa riviin.

Astuessa oman luokkansa kanssa sisälle oli Kaarinan mieli tavallista iloisempi. Sen teki tieto, että Martta oli hänen kanssaan samaa mieltä asiasta, jota hän usein oli itsekseen miettinyt, ja siitäkin, että Martta oli luvannut puhua hänen kanssaan "toiste enemmän".

Kaarinalle oli vähitellen alkanut selvetä syy, miksi hän oli heti tuntenut omituista mieltymystä Marttaan. Hän oli samalla viisas ja hyvä tyttö. Hänessä oli jotain raitista ja teeskentelemätöntä, mutta samalla kertaa hienotunteista, joka hänet heti erotti muista tytöistä. Töissä hän oli vakavin, leikeissä innostunein kaikista. Puhuessaan hän usein laski leikkiä, mutta ei koskaan tehnyt sitä loukkaavalla tavalla. Sanalla sanoen hänellä oli niin monta hyvää ominaisuutta, että Kaarina oikein vakavasti mietti, olisiko hänellä vikoja ollenkaan. Kaarina ei ainakaan voinut niitä havaita, ja siitä seurasi, että hän suorastaan ihaili Marttaa.

Kaarina ei yleensä ollut taipuvainen ihailemaan ihmisiä, kuten useat hänen tovereistaan. Tähän saakka ei ainoakaan opettaja, ei ainoakaan tyttö tai poika ollut saavuttanut hänen ehdotonta ihailuaan. Sentähden oli hänen elämässään merkkitapaus se, että Martta aivan vastustamattomasti veti hänet puoleensa. Hänen oma elämänsä sai aivan toisen sisällyksen sen jälkeen kun hän oppi Martan tuntemaan. Ne hyvät pyrkimykset, jotka hänessä asuivat, saivat uutta kasvunvoimaa, ja tuntui aivan kuin hän olisi saanut enemmän tarmoa tukahduttamaan huonoja halujaan. Hänessä heräsi voimakas halu kehittyä samalle asteelle kuin se, millä hän tapasi ihailemansa toverin.

Ei siis ihme, että Kaarina jännityksellä odotti hetkeä, jolloin hän saisi tilaisuutta keskustella pitemmältä Martan kanssa.

Kumminkin kesti kauan ennenkuin tämä toivottu tilaisuus tarjoutui. Martta oli vähävaraisuutensa tähden pakotettu oman koulutyönsä ohella tekemään ansiotyötä. Hän antoi säännöllisesti iltapäivisin tunteja alaluokkalaisille, ja niin ei viikon varrella ollut hänellä ainoatakaan vapaata iltapuolta. Sunnuntaisin hän luki läksyjä edeltäpäin ja valmisteli muita koulusta annettuja kotitöitä: matematiikan laskuja, aine- ja käännöskirjoituksia. Lauantaina oli aina vapaa iltapuoli, ja silloin hän, kun ei ollut toverikunnan kokousta, kävi äitinsä kanssa sukulaisten ja tuttavien luona.

Kaarinaa vaivasi omituinen ujous Marttaan nähden. Osaksi se johtui siitä, että hän pelkäsi Martan huomaavan, kuinka suuresti Kaarina häntä ihaili, osaksi hän pelkäsi, että hän, Martan kanssa keskustellessaan, tulisi puhuneeksi tahi käyttäytyneeksi niin, että hän Martan silmissä joutuisi jollain lailla epäedulliseen valoon ja siten turmelisi sen luottavaisen suhteen, jonka hän oli huomannut olevan syntymäisillään heidän välillään. Martan omat luokkalaiset sitä paitse luonnollisella oikeudella vaativat hänet seuraansa ja keskusteluun kanssaan ja kaikkein vähemmin olisi hän, kahta vuotta nuorempana ja alemmalla luokalla ollen, voinut tunkeutua luokkatoverien väliin.