Part 11

Näin kului viikko ja toinenkin. Mutta sitten tuli toverikunnan kokous. Se ei ollut mikään ohjelmallinen ilta, vaan tuollainen vakava keskustelukokous, jommoisia oltiin Martan, toverikunnan puheenjohtajan, ehdotuksesta tästä lähtien päätetty panna toimeen ainakin kerran lukukaudessa.

Keskustelu oli koskenut "toverihengen elvyttämistä" ja oli sen pitänyt eräs seitsemännellä luokalla oleva lapsellisen, hyvin kiltin näköinen poika. Viime vuotisissa kokouksissa oli ollut laajempikantoisia aiheita kuten "isänmaanrakkaudesta" ja "kansanvalistuksesta" mutta kun huomattiin, että koululaiset pysyivät suurelta osaltaan poissa kokouksista, päätettiin vast'edes ottaa keskustelun alaiseksi asioita, jotka lähemmin koskettelivat kaikkia toverikunnan jäseniä. Tästä huolimatta oli ainoastaan vähäinen osa tullut saapuville.

Useimmat olivat jo poistuneet, mutta Martta, Kaarina, keskustelun pohjustaja ja eräs toinen poika seisoivat vielä eteisessä neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, jotta saataisiin syntymään enemmän innostusta "keskusteluiltamiin".

Pojat olivat aivan toivottomia.

"Eläviä kuvia he menivät katsomaan oikein joukolla. Kun me emme voi heille sellaista lystiä tarjota, niin eivät he tänne tule!" sanoi toinen heistä, otti lakkinsa ja meni pois, ja toinen seurasi kohta jäljessä, jättäen Martan ja Kaarinan kahden.

"Merkillistä se on!" sanoi Martta heidän astuessaan ulos, rappusista alas ja kadulle. "Luulisi, että nuo viisaat, hyväpäiset ja ajattelevat pojat ja tytöt, joita kumminkin on niin monta, olisivat ensimäiset käymässä toverikunnan iltamissa ja varsinkin silloin kun on keskustelua ohjelmana, mutta vielä vai! Useimmat niistä, jotka tietävät enemmän ja voisivat puhua enemmän ja paremmin kuin muut, eivät näissä ensinkään näyttäydy."

"Lieköhän se siitä syystä, että heillä ei ole harrastusta toverikuntaa koskeviin asioihin, tahi mikä sen vaikuttaa?" kysyi Kaarina.

"Minä luulen sen riippuvan ainoastaan siitä, että he eivät ajattele muuta kuin omaa kehitystään. Nuoruus ja kehitysaika on heidän mielestään käytettävä heidän itsensä kehittämiseksi niin täydellisiksi kuin suinkin. Kun he huomaavat, että toverien joukossa on sellaisia, jotka ovat heitä alempana kehityksessä, eivätkä siis voi heidän mielestään olla miksikään avuksi heidän täydellisyyteen pyrkiessään, niin he pysyvät tovereista erillään ja ainoastaan syrjästä käsin arvostelevat ja tuomitsevat heitä."

"Mutta etkö luule, että he erehtyvät uskoessaan, että toverien seura on heille niin vähä-arvoinen? Kyllä kai heitä kehittäisi sekin, että saisivat keskustelussa tuoda ilmi mielipiteensä ja ajatuskantansa eri asioissa."

"Aivan varmaan, ja onhan puuhaaminen yhteisissä toverikunnan asioissa sekin tavallaan kehittävää. Minä pahasti pelkään, että he tulevat vielä, samaa eristäytymistapaa seuratessaan, hyödyttömiksi jäseniksi yhteiskunnassa. He tulevat ehkä tuommoisiksi kamariteoreetikoiksi, jotka eivät koskaan opi näkemään oikeata elämää. Jos he löytävät vikoja ja puutteita ja tahtoisivat näitä parannella, niin he eivät voi, sillä heidän tapansa katsella asioita yksipuolisesti tekee heidät mahdottomiksi toimimaan, niin että siitä toiminnasta olisi todellista hyötyä."

"Minä luulen, että heissä on tavallista enemmän itsekkäisyyttä."

"Aivan niin! Ja he saavat itsekin siitä kärsiä. Mutta mikä on pahempi, muutkin kärsivät. Ensiksikin monet viittaavat heihin, sanoen: noin ne tekevät, jotka muuten ovat viisaita ja toimissaan säntillisiä ja seuraavat heidän esimerkkiään. Toiseksi heidän kylmän järkevä, joskus pilkallinen arvostelemisensa lamauttaa toisten toimintahalua."

"Oletko sinä koettanut puhua heille?"

"Monta kertaa minä olen koettanut. Ja he kuuntelevat mielellään, 'kun pikku Martta alkaa puhetta pitää'. 'Puhu vielä, puhu vielä!' sanovat he joskus; heistä on luultavasti lystikästä, kun minä innostun, ja kun minä olen lopettanut, niin he paukuttavat käsiään — siinä palkkani. Ei minun sanani ole heihin mitään vaikuttanut!"

"Elä sano! Sinä et voi niin tarkoin tietää, mitä ne ovat vaikuttaneet."

"Vaikka minä en suvaitsekaan koululaisten keskeistä kinastelua puolue-asioissa, niin joskus salaa melkein toivoisin, että nuo jäykkäniskaiset yli-ihmiskandidaatit edes niihin asioihin sekaantuisivat. Minä olen jotenkin varma siitä, että heillä on omasta mielestään vakaantunut käsityskantansa, ainakin monella heistä, vaikka on kyllä joukossa varmaan niitäkin, jotka jo ovat ehtineet puoluetaistelujen yläpuolelle muka ja arvostelevat niitäkin hyvin ylimielisesti."

He olivat vähitellen joutuneet Martan kotiportaille saakka, mutta Marttaa ei vielä haluttanut mennä sisälle, vaan hän tahtoi vielä jatkaa keskustelua, ja niin kääntyivät he hiljakselleen astumaan takaisin samaa tietä jota olivat tulleetkin, pitkin yhä hiljeneviä ja liikkeiden sulkeutuessa hämärtäviä katuja.

"Muistatko mitä puhuimme koulun pihalla muutama viikko sitten?" kysyi Martta.

"Kuinka en sitä muistaisi! Lupasit puhua enemmän siitä asiasta. Olen oikein utelias tietämään, millä tavalla sinä olet ajatellut saada toverimme luopumaan tuosta kypsymättömästä politikoimisestaan."

"En minä itsekään ole oikein selvillä menettelytavasta, mutta sen vain tunnen, että jotain olisi tehtävä ja että se on tehtävä solidarisuuden tunteen pohjalla."

"Sinä tarkoitat samaa kuin tämäniltaisen keskustelumme alustajan päätös: että toverihenki on oleva se side, joka tovereita yhdistää ja velvoittaa työhön, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta."

"Vähän sinnepäin! Ei se lause minua oikein tyydyttänyt, mutta en kumminkaan saanut keksityksi parempaakaan muotoa, jota olisin voinut sijalle ehdottaa."

"Mitä sitten tarkoitit?" kysyi Kaarina.

"Minä oikeastaan tarkoitin, että meidän tulisi löytää joku harrastus, joka olisi meille pohjana ja tukena kaikissa muissa harrastuksissamme eikä ainoastaan näissä, mutta kaikissa meidän töissämme ja pyrinnöissämme, suuntautukoot ne minnepäin tahansa, liikkukoot ne millä aloilla hyvänsä."

Minä olen toivonut ja odottanut, että opettajien taholta annettaisiin meille viittauksia edes, mistä päin meidän on etsittävä tällainen harrastus, mutta turhaan olen sitä odottanut."

"Minusta tuntuu kuin opettajat kyllä koettaisivat kiskoa rikkaruohoja, mutta eivät sittenkään pidä kylliksi huolta siitä, että maa kasvaa hyödyllisiä ja kauniita kasveja. He eivät anna näille kylliksi ravintoa, valoa ja lämpöä. Ymmärräthän mitä minä tarkoitan?"

"Rikkaruohoilla sinä varmaan tarkoitat huonoja tapoja, kuten pojilla tupakanpoltto ja juominen, tytöillä turhamaisuus ja keimaileminen."

"Niinpä niin ja paljon muuta samantapaista."

"Niin! Mutta se hyvä, mikä itää ja kasvaa nuorison sydämissä, kaipaa heiltä enemmän rohkaisua, myötätuntoisuutta ja rakkautta. Minä kunnioitan opettajiamme yleensä ja minä tiedän ja tunnen, että he tahtovat nuorison parasta, mutta sittenkin heistä jokaisesta puuttuu jotain. Me emme ymmärrä sitä kaivata, me emme koskaan ole sitä osaksemme saaneet, mutta jos heillä ei tätä puutetta olisi, niin koko koulunkäyntimme ja opiskelemisemme olisi meille tuhatta vertaa arvokkaampi kuin nykyään. Ei meillä silloin voisi tulla kysymykseen lunttaamiset, kuiskailemiset ja muut salajuonet, joiden avulla pelastumme ensi pälkähästä, kun huonosta osaamisesta muutoin joutuisimme kiinni, sillä sitä tuomitsisi niin voimakas yleinen mielipide, että ei kukaan rohkenisi asettua sitä vastaan."

"Sinä puhut hyvin kauniisti, mutta et selitä, mitä sinä oikeastaan tarkoitat", sanoi Kaarina, joka todellakaan ei arvannut, mihin toveri tähtäsi.

"Minä tarkoitan, että heiltä puuttuu elävää harrastusta kansallisuusasiaan. — Tiedätkö sinä mitä tämä harrastus on? Ymmärrätkö sinä, että se voi ihmistä kohottaa, tehdä paremmaksi ja jalommaksi, tehdä rikkaaksi ja onnelliseksi? Ymmärrätkö sinä, että kansallisuusaate ei ole mikään turha korusana, joka juhlatilaisuuksissa soreasti sointuu, mutta joka arkipäivänä unhossa makaa? Ymmärrätkö, että se voi sydäntä lämmittää, innostaa työhön ja uhrautuvaisuuteen, että se voi olla meillä johtotähtenä ijäisyyspyrkimyksissämme?"

He olivat joutuneet puistokäytävälle, ja kun Martta puhui viimeiset lauseensa oli hän seisahtunut ja kääntynyt Kaarinaan päin. Hän puhui harvaan ja yhä suuremmalla innolla, ja hänen suuret tummat silmänsä saivat haaveellisen loisteen.

Kaarina taasen tunsi kuinka hänen sydämensä lämpeni. Tuntui aivan kuin häntä kohtaan olisi lehahtanut lämmin tuulahdus kotoa. Siellä hän oli kuullut samanlaisia ajatuksia. Hän ymmärsi Marttaa, vaikk'ei hän itse koskaan ollut vielä saanut itselleen näitä ajatuksia selvitetyksi. Hänen olisi tehnyt mieli puristaa Marttaa lujasti rintaansa vastaan, sillä hän tunsi näiden sanojen johdosta rajatonta kiitollisuutta tätä kohtaan.

Mutta ei hän edes tarttunut hänen käteensä, sillä hän ei vielä koskaan ollut vapautunut siitä tottumuksestaan, että hän salasi syvimmät ajatuksensa ja lämpimimmät tunteensa. Siitä johtui, että hän vain vastasi lyhyesti:

"Kyllä minä ymmärrän!"

Martta kulki aivan vaiti ja Kaarina huomasi, että tämä kuiva vastaus oli vaikuttanut häneen tympäisevästi.

"Mistä sinä olet saanut noin lujan uskon kansallisuusaatteen voimaan?" kysyi Kaarina vihdoin.

"En minä voi ymmärtää muuta kuin että se on tullut minuun perintönä äidiltäni, sillä se asuu aivan veressäni. Huvittaako sinua kuulla mitä minä olen tässä asiassa kokenut?

"Sinä et ehkä tiedäkään, että minulla on sisarpuoli. Hän on nyt naimisissa erään ulkomaalaisen kanssa ja asuu, Ruotsissa. Hänen äitinsä oli ruotsinmielisestä kodista, mutta isä oli suomenmielinen ja tyttärellä oli mielipiteenä: kaksikielisyys ja yksimielisyys, toisin sanoen tuo vieläkin, muutamissa piireissä yleinen käsityskanta, että kansamme voi kaksikielisenäkin kehittyä ehjäksi ja voimakkaaksi.

"Äitini taasen on yksi niitä, jotka ovat jo nuoruudessaan käsittäneet kansallisuusaatteen merkityksen. Ja vielä enempi. Hän on uhrannut paljon aatteen hyväksi. Hän on tehnyt työtä, silloin kun sitä on vaadittu, hän on vähistä varoistaan uhrannut suhteellisesti paljon, m.m. hän möi kaikki kultakorunsa voidakseen suomalaisia kouluja avustaa, siihen aikaan kun niitä perustettiin. Minä en sano tätä kehuakseni äitiäni, mutta selittääkseni kuinka kallis kansallisuusaate hänelle oli ennen.

"Hän ja sisareni eivät sopineet yhteen, minä sain aina lapsuudestani saakka kuulla väittelyjä heidän kesken, ja aloin vähitellen kallistua äidin puolelle, sillä minä ymmärsin hänen ajatuskantansa, ja ennen pitkää kasvoi minussa sama vakaumus kuin hänessäkin.

"Nyt ei mikään valta maailmassa voi minulta riistää sitä vakaumusta, että kansallisuusaate on se luja pohja, jolle Suomessa olisi kaikki rakennettava. Se on yhdysside, joka ei katkea, vaan joka lujittaa ja yhdistää kaikkia, niin että todellinen solidaarisuudentunne voi syntyä kansassamme."

"Luuletko sinä todellakin, että toverimme ylimalkaan jaksavat käsittää kansallisuusaatteen merkityksen ja vielä siihen määrään, että se tulisi heille oikein eläväksi harrastukseksi? Minä päätän itsestäni ja etupäässä entisistä tyttökoulutovereistani, joita olin oppinut lähemmin tuntemaan. Minä olen elänyt verrattain kehittävissä olosuhteissa, ja kumminkin kaikessa mitä puhuit, alkaen siitä innostuneesta tavasta, jolla ajatuksesi selvitit, on minulle paljon outoa ja uutta. Luokkatoverieni joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi käsittänyt senkään vertaa."

"Sitähän juuri sanoin, että meitä ei ole kasvatettu ymmärtämään kansallisuusaatetta, mutta meidän ei käy kauemmin odottaminen, että ne käsitykset meille annetaan ulkoapäin. Ei, meidän itsemme täytyy tästä puoleen alkaa syventyä kansallisuusaatteen ytimeen, ja minä luulen, että juuri silloin, kun me omin voimin, omilla ponnistuksillamme pääsemme siitä selvyyteen, kasvaa meille tietomme elävämmäksi ja voimakkaammaksi ja on enemmän toiveita, että kansallisuusaate voi tulla meille tuollaiseksi yhdistäväksi ja kohottavaksi aatteeksi, jota me kaipaamme."

"Ensi toverikunnan keskustelukokouksessa sinä otat asian alustaaksesi, teethän sen?" sanoi Kaarina, joka alkoi mielessään myöntyä siihen, että olisi mahdollista toverillisesti saada asia toisille ymmärrettäväksi. Samassa johtui hänen mieleensä Martan aikaisemmin tekemä vertaus ja hän jatkoi:

"Kun eivät puutarhurit pidä huolta muusta kuin rikkaruohojen kitkemisestä, niin antaa Jumala suotuisat säät, ja hyvät taimet kasvavat reheviksi ilman muuta hoitoa!"

"En minä siihen vielä uskalla luottaa. Mutta jos niin onnellisesti kävisi, että me saisimme meidän toverikuntaamme istutetuksi käsityksen siitä, mitä kansallisuusaate merkitsee, tästä aatteesta innostumaan ja sen voimasta elähdytetyiksi, niin luulen, että paremmin kuin millään muulla tavalla saisimme kasvatetuksi tuota oikeata toverihenkeä, jota me nyt kalpaamme."

"Kun kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunne kasvattaisi velvollisuuden tuntoa, tunnollisuutta pikkuasioissakin, itsekieltäymystä ja sovinnollisuutta; kun oman kielemme vaaliminen ja oman kansallisuutemme kunnian puolustaminen herättäisi meissä oman arvomme tuntoa ja itseluottamusta, silloin meillä olisi luja pohja, jolle rakentaa koko tulevainen kehityksemme. Koulusta päästyämme, yliopistossa ja yhä edelleen tällä pettämättömällä pohjalla pysyessämme, me voisimme seisoa pystyssä, toinen toisiamme tukien, ja nöyryytettyinä ulkonaisen sorron alla, silloin kun se meitä kohtaa, voisimme elää ja iloisin mielin täyttää tehtävämme."

He olivat kulkeneet edestakaisin, ajattelematta tarkemmin, missä olivat, ja seisoivat nyt, kun Martta henkeään pidätellen puhui viimeiset lauseensa, kadunristeyksessä lähellä Martan kotia. Kaarina ei voinut mitään vastata, hän oli täydellisesti sulautunut toverinsa, toivorikkaisiin tulevaisuuden unelmiin, ja hän tuskin huomasi, että Marttakin oli vaiti.

"No niin, nyt taitaa meillä olla aika erota!" sanoi Martta vihdoin. He puristivat toistensa käsiä ja lähtivät kukin omalle taholleen.

* * * * *

Oli sunnuntai. Ihmiset kaduilla liikkuivat levollisesti, huolellisesti puettuina ja iloitsivat syksyisestä päiväpaisteesta. Puut alkoivat olla alasti, nurmikoissa näki vielä jonkun verran vihreätä vivahdusta, mutta meri lainehti yhä vapaana ja Tähtitorninmäeltä katsellessa merelle päin olisi voinut kuvitella mielessään, että oli kevät. Niin kirkkaan välkkyvänä kuvastui auringon valo meren selälle, kuin konsanaan keväällä jäiden lähdettyä.

Kaarina istui yksin penkillä ja lepäsi. Hänen sielunsa oli enemmän väsähtynyt kuin hänen ruumiinsa, ja merelle katsominen tuotti hänelle omituista lepoa. Hän oli äitinsä jo kotoa lähtiessä tekemää ja vielä kirjeissäkin uudistettua kehotusta noudattaen käynyt tervehtimässä erästä sukulaisperhettä, joka syksyllä oli muuttanut Helsinkiin. He asuivat omassa talossaan, joka oli rakennettu uudenaikaiseen tyyliin, ja jo marmorinen porraskäytävä villaisine mattoineen antoi aavistaa, että talossa asui varakkaita, komeutta rakastavia ihmisiä. Sisällä kaikki osoitti aavistuksen todeksi. Mutta enemmän kuin tämä outo komeus teki Kaarinaan kylmän ja vieraan tunteen ne muutamat sanat, jotka talon muuten ystävällinen emäntä ensimäisten kuulustelemisien ja vanhojen Kaarinan äidin kanssa yhteisten muistojen kertomisten jälkeen sanoi, viitaten pöydällä olevaan uuteen avaamattomaan kirjaan, jota Kaarina oli emäntää odotellessaan selaillut ja tämän sisäänastuessa vielä piti käsissään. Hän sanoi kirjan tekijästä:

"Hän on yksi meidän etevimpiä nuoria runoilijoitamme!"

"Hänkö — meidän?" ajatteli Kaarina saamatta hämmästykseltään sanaa suustaan, sillä kirjan kannella hän oli nähnyt aivan oudon ruotsalaisen nimen, ja tunnetun tukholmalaisen kustantajankin nimi osotti, että tekijä oli Ruotsin kansalainen.

Samassa olivat kadonneet tuttavallisuus ja avomielisyys, jotka olivat olleet hänessä syntymäisillään heidän keskustellessaan yhteisesti tuntemistaan henkilöistä ja asioista.

Näistä muutamista sanoista kuvastui katsantokanta niin aivan erilainen, kuin minkä hän oli oppinut oikeana pitämään, että hän tunsi itsensä täällä istuessaan kuin muutetuksi aivan vieraaseen maailmaan.

Niin pian kuin hän taisi, olematta epäkohtelias, nousi hän lähteäkseen ja oikein huokasi helpotuksesta, kun pääsi ulos. Häntä vaivasi sittenkin ahdistava tunne, ja häneen tuli vastustamaton halu päästä näkemään avaralta ympärilleen. Sen vuoksi oli hän tullut tänne Tähtitorninmäelle. Täälläkään ei painostus häntä jättänyt, vaan päinvastoin se lisääntyi, kun hänelle johtui mieleen setä ja Svea. Hän ei itsekään käsittänyt, miksi hän heitä nyt muisti, vaikkei ollut pitkään aikaan heitä ajatellut. Ehkä se oli tuo vierauden kylmä tunne, joka heidät mieleen johdatti. Luultavasti oli heidän ajatuskantansa, enemmän kuin tuon vanhan tuttavan, sukua sille, jonka hän ja hänen omaisensa omaksuivat, mutta kumminkaan se ei ollut niin läheinen, kuin sen olisi tullut olla, jotta he olisivat voineet vilpittömästi sanoa: "meidän surumme ovat teidän surujanne!" Samassa oli aivan kuin hän olisi nähnyt särkynyttä ja hajanaista ympärillään, minne vain katseli. Siitä johtui hänen sielunsa väsymys, jolle ainoastaan aavan meren näkeminen tuotti viihdytystä.

Väristys puistatti ruumista. Mikä sen vaikutti, syksyinen tuulenviimako, vai tuo sattumalta mieleen johtunut ajatus, että hänellä oli niin läheisiä sukulaisia, jotka elivät hänestä ja hänen omaisistaan kokonaan vieraantuneina?

Hän nousi ja läksi astumaan kotiinpäin, johdattaen ajatuksensa uusille urille.

"Mitähän Martta nyt toiminee? Muistaneeko hän vielä minua? Vai olenko häipynyt hänen ajatuksistaan uusien tuttavien tieltä, jotka hän on saanut siellä maaseudulla?" Hän muisti kuinka tyhjältä oli tuntunut tulla Helsinkiin syksyllä, kun Martta ei enää ollut koulussa. Viime keväänä oli hän yhä lujemmin Marttaan kiintynyt. Mutta Martta tuli ylioppilaaksi ja heille tuli ero, ehkä ijäksi, sillä hän tiesi, ettei Martta, joka nyt oli seminaarissa valmistuakseen kansakoulunopettajaksi, tulisi Helsingissä olemaan juuri ollenkaan samoihin aikoihin kuin hän, nimittäin lukukausien aikana.

Martan suuret toiveet kansallisuusaatteen harrastuksen elvyttämisestä koululaisissa eivät olleet toteutuneet. Liian syvälle oli muutamien mieliin syöpynyt katkeruus sen johdosta mitä suomalaiset olivat saaneet ja yhä saivat kärsiä sortoa, pilkkaa ja halveksimista suomalaisuutensa tähden, liian lujaan oli toisille kasvanut se katsantokanta, että suomalaisuuden harrastus oli samaa kuin rotuvihan sytyttämistä Suomessa asuvien ruotsalaisten ja suomalaisten kesken. Martan, hänen ja parin kolmen muun heidän ajatuksiinsa yhtyneiden voimien yli kävi saada tovereita yleisemmin kannattamaan ajatusta yhdistävästä, rakkauden pohjalla rakennetusta kansallisuusharrastuksesta.

Kaarina ei koskaan voisi unohtaa niitä sanoja, joilla Martta lopetti kansallisuusasian harrastamiseen kehoittavan puheensa:

"Kansallisuusasia, suomalaisuuden asia tarkoittaa yksinomaan suomalaisen kansanaineksen kaikinpuoleista kohottamista. Se ei yllytä vihaan, vaikka se vaatii suomenkielelle sen kieltämättä oikeutetun valta-aseman, vaikka se vaatii suomalaiselle kansalle sivistystä ja kehittymisen mahdollisuutta kaikkialla maassamme. Se on turva ulkonaisesti, se on voima sisällisesti, se on ainoa varmuus kansamme tulevaisuudelle."

Hänestä samoin kuin Martastakin oli ollut niin päivän selvää, että isänmaanrakkaus ilman rakkautta omaan kansaan, sen kieleen ja kansallisuuteen, oli tyhjä korusana. Ja rakkaus omaan kieleensä ja kansallisuuteensa toiselta puolen vaati kunnioitusta toisen kieltä ja kansallisuutta kohtaan. Mutta ei tuollaista matelevaa, huonommuutensa perustuksella nöyrää kunnioitusta, jota toiset, ruotsalaiset, tahtoivat saada osakseen ja usein saivatkin suomalaisten taholta, vaan oman arvonsa tuntevan, omaa kansallisuuttaan ja kieltään kunnioittavan pystypäistä arvonantoa toiselle. — Se, etteivät toverit tätä käsittäneet, eivätkä tulisi sitä kohtakaan käsittämään, se oli hänen elämänsä ehkä ensimäinen suuri pettymys. Tulisiko hän kokemaan sellaisia useampiakin?

Kun Kaarina tuli kotiin, löysi hän pöydältään kirjeen äidiltä. Näin se kuului:

"Oma tyttäreni!

Kiitos viime kirjeestäsi! Olisin jo ennemmin vastannut, mutta meillä on ollut vieraita parina iltana, ja eilen kävin isän kanssa konsertissa, jonka Dagmar Hagelberg täällä antoi. Tämä oli harvinainen tilaisuus, ei senvuoksi, ettei laulua oltaisi ennen kuultu yhtä taiteellisesti esitettynä, mutta siksi, että laulut, kuten runossa sanotaan: "tunki kuulijan sydämmeen". Sinä tiedät mistä syystä. Oli hauska nähdä sitä innostusta, joka vallitsi väliajoilla. Yleisö oli kokonaan unohtanut meidän kaupungissamme tavallisen konserttijuhlallisuuden (jollen ota lukuun muutamia ruotsinmielisiä, jotka arvatenkin erehdyksestä olivat tilaisuuteen saapuneet, mutta heidän jäykkyydestään ei kukaan välittänyt). Kuului innostuneita huudahduksia, nähtiin loistavia katseita ja silloin tällöin joku tuttava harvinaisen lämpimällä kädenpuristuksella tuttavalleen tulkitsi tunteensa. Yksi kysymys vain kuultiin: Miksi ei meille ole ennen tätä nautintoa suotu? Miksi ei kukaan jo kauan sitten ole tahtonut lämmittää sydämiämme ja kohottaa mieliämme laulamalla meille sillä ainoalla kielellä, jota me täysin tajuamme? kysyttiin myös. Sinähän olet kuullut, että ennen on ollut niitä, jotka ovat sen tahtoneet tehdä ja sen tekivätkin, se oli suomalaisen oopperan aikana. Mutta siitä on niin kauan, että moni on sen unohtanut. Niin, liian kauan on kestänyt suomalaisuuden takatalvi!

Mutta nyt asiaan! Kysyit mitä mieltä minä olen osanotostasi raamatunlukupiirien kokouksiin. Minä olen asiata miettinyt, isänkin kanssa siitä neuvotellut ja lopuksi tullut siihen päätökseen, että jos itse haluat niihin ottaa osaa ja huomaat, että sinulla on siihen aikaa, niin en tahdo panna vastaan. Tämä lukuvuosi, kun jo olet koulujärjestykseen tottunut ja kaikissa aineissa toverien tasalla, lienee sinulle helpompi kuin viimeinen, joten ei näiden kokousten tähden tarvinne valvoa läksyjä lukeaksesi. Toiselta puolen voi olla sinulle hyödyksi, että harrastuksesi uskonnollisiin asioihin pysyy vireillä ja että saat toveriesi kanssa olla vakavissa keskusteluissa.

Lapset ja minä voimme hyvin. Isä sitävastoin on ollut väsynyt ja uneton, ei niin paljon työtaakan raskauden tähden, sillä onhan sanomalehdessäkin jo aputoimittaja, jonka hartioilla enin osa lepää, kuin kaikkien ikävyyksien tähden, joita hän on saanut kärsiä tunnottomien ihmisien puolelta. Sinä kyllä tiedät, mitä tarkoitan, ei mitään uutta ole tapahtunut viime aikoina. Jumala suokoon heille anteeksi puoluekiihkosta johtuneen sokeutensa!

Eihän meillä kumminkaan ole valittamisen syytä, sillä onhan moni saanut kovempaakin kokea. Toivon varmasti, että isän levoton mielentila on ohimenevää laatua, ja parina yönä hän onkin jo nukkunut paremmin.

Voi hyvin! Kohta odotamme taas tietoja sinulta. Terveisiä isältä ja sisaruksilta!

Äiti."

Juuri täksi iltapäiväksi oli määrätty heidän raamatunlukupiirinsä kokous. Äidin vastaus sattui siis tulemaan kuin tilattuna!

Kristilliset nuorisoliikkeet olivat alkaneet ulottaa vaikutuksensa koulunuorisoonkin, ja syksyllä oli Kaarinankin luokalle perustettu raamatunlukupiirejä, yksi poikien ja kaksi tyttöjen kesken. Kaarina ei niissä vielä ollut käynyt, sillä hän tahtoi ensin kuulla vanhempiensa mieltä, ennenkuin päätti asiasta. Hän kaipasi henkisesti virkistävää seuraa ja vakavata keskustelua ja tuli senvuoksi iloiseksi äidin vastauksesta. Heti päivällisen syötyään hän otti käteensä uuden testamentin uutena käännöksenä painosta ilmestyneen osan, jota tytöt olivat päättäneet pitää keskustelujen pohjana, ja läksi reippain mielin astumaan sen toverin luo, jossa kokous tällä kertaa pidettiin.