Part 12

Rippikoulun käydessään, edellisenä kesänä, oli hänelle herännyt halu syventyä yhä enemmän uskonnollisiin asioihin, ja hän toivoi raamatunlukupiireihin osaaottaessaan saavansa tilaisuutta tähän perinpohjaisempaan syventymiseen. Hänessä oli herännyt aavistus, että kristillisyys ei vaatinut erottautumista elämästä eikä elämän ilon hylkäämistä, ja hän toivoi, että toverilliset keskustelut voisivat osottaa hänelle tien tällaisen valoisan kristillisyyden saavuttamiseen, joka hänestä tuntui olevan täydellinen vastakohta sille synkälle uskolle, joka kielsi iloitsemisen ja kaiken huvittelun maailmallisena ja syntisenä ajanviettona.

Heitä oli koolla viisi tyttöä, ja johtajana tässä lukupiirissä oli Siiri Einola, toisia jonkunverran vanhempi, pitkä, pienipäinen ja pyöreäkasvoinen, solakka ja vaaleaverinen tyttö. Kun kaikki istuivat paikoillaan, pani Siiri kätensä ristiin ja muut seurasivat hänen esimerkkiään. Siiri rukoili: "Herra Jeesus Kristus, sinä joka olet luvannut tulla luoksemme, kun me nöyrällä mielellä sinua rukoilemme, ole läsnä meidän keskusteluissamme, siunaa meitä ja valaise meitä sinun valkeudellasi. Anna meille armosi, että me oikein ymmärtäisimme sinun sanasi ja sinua aina kiittäisimme ja ylistäisimme kaikesta, mitä olet meille antanut, sinä meidän rakas Vapahtajamme. Amen."

He olivat alkaneet lukea Johanneksen ilmestystä ja olivat nyt kolmannen luvun alussa. Siiri luki ensin kuusi ensimäistä värsyä ja sen jälkeen alettiin keskustella yksityiskohtaisesti niistä.

"— — — Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi että elät, mutta oletkin kuollut.

"Herää valvomaan ja vahvista niitä muita, jotka ovat olleet kuolemaisillaan; sillä minä en ole havainnut sinun tekojasi täydellisiksi Jumalan edessä."

"Tämä luullakseni tarkottaa osoittaa, että Jumala katsoo syvemmälle kuin ihmiset. Moni, joka ihmisten silmissä on täydellinen, on todellisuudessa hengellisesti kuollut ja tarvitsee sen vuoksi herättämistä. Eikä ole kyllin, että hän itse herää, vaan hänen tulee vielä valmistaa kuolemaisillaan olevia, sellaisia, joiden hengellinen elämä on heikko", sanoi Siiri.

"Onko joku teistä ajatellut muunlaista selitystä tähän lauseeseen?" kysyi hän sitten.

"Minusta se oli niin kummallinen, etten siitä ymmärtänyt hölynpölyä," vastasi yksi; "kyllä kai sinä olet sen oikein selittänyt."

"Minä olen ajatellut, että tämä lause on kirjoitettu tekopyhille, jotka luulevat täyttäneensä kaikki sillä, että elävät hurskaina, eivät tee kellekään vääryyttä ja kaikessa noudattavat hyviä tapoja," virkkoi toinen.

Kaarina ei ollut ollenkaan varma mitä lause oikein tarkoitti. Siirin selitys oli hänestä muutoin oikea, vaan se liikkui liian ahtaissa rajoissa. Hän ajatteli, että eläminen ja valvominen tarkoittaisi valppautta kaikissa elämänkysymyksissä, ei ainoastaan hengellisellä alalla, vaan kaikissa, jotka ympäröivässä elämässä ihmistä kohtaavat. Hänen arvelunsa mukaan olivat kuolleina ja kuolemaisillaan olevat ihmiset, joista tässä puhuttiin, sellaisia, jotka elivät ottamatta osaa elämän rientoihin, aivan kuin tämän elämän ulkopuolella, ja silloinkin, kun heidän ajatuksensa yksinomaan liikkuivat tulevaisen elämän kysymyksissä. Kun heillä oli usko Jumalaan ja syntein anteeksiantamukseen, niin he luottivat siihen, että heidän elämänsä kantoi uskon hedelmiä, ja seuraus oli, että he siinä luottamuksessa jäivät nykyisessä elämässä hyödyttömiksi olennoiksi, toisin sanoen: kuin kuolleiksi muulle maailmalle. Tämän ajatuksensa Kaarina piti omanaan, eikä virkkanut mitään, syystä että hän ei tahtonut heti ensi kerralla esiintyä toisten mielipiteitten vastustajana.

Seuraavia lauseita koetettiin samalla tavalla selittää, luettiin eteenpäin ja samoin lausuttiin arveluja luetun tarkoituksesta.

Kaarinan täytyi tunnustaa, että Siiri omalla tavallaan selvästi käsitti ajatukset, ja kaikesta tuntui, että hän oli kokenut hengellisen elämän alalla paljon sellaista, josta Kaarinalla ei ollut aavistusta. Mutta siitä huolimatta seisoi hän koko ajan mielessään kapinoivana Siiriä vastaan, silloin kun toiset nöyrästi alistuivat hänen etevämmyyteensä.

Kun luettiin lause: "minä tiedän sinun tekosi: et ole kylmä etkä kuuma; oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!" ja kun toiset arvelivat sen tarkoittavan uskonnollisia tunteita, käsitti Kaarina sen tarkoitukseksi suhdetta ympärillä liikkuvaan elämään, hyviin harrastuksiin ja kaikenpuoleiseen edistykseen. Kaarina ei voinut ymmärtää, että ne tässä luvussa olevat lauseet, jotka selvästi puhuivat persoonallisesta suhteesta Jumalaan, olisivat olleet ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että tätäkin ajallista elämää oli elettävä, ottamalla osaa sen kehitykseen ja voimiensa mukaan vaikuttamalla siihen, että hyvä pääsisi voitolle, ei ainoastaan ihmisessä itsessään, vaan hänen ympäristössään ja yhteiskunnassa, lähinnä hänen oman kansansa keskuudessa, sitten ihmiskunnassa kokonaisuudessaan.

Ja vihdoin kaikkien "lähetyskirjeitten" lopussa olevista lauseista:

"Joka voittaa, se näin puetaan valkeisiin vaatteihin — — —"

"Joka voittaa, hänestä minä teen pylvään Jumalani temppeliin — — —"

"Joka voittaa, sen minä annan istua kanssani valtaistuimellani — — —"

Sanat "joka voittaa", joita seurasivat ihanat lupaukset, käsitti Kaarina erilailla kuin toiset.

Siiri ja ne muut arvelivat, että oli puhe siitä voitosta, jonka ihminen saa taistelussaan syntiä ja maailman viettelyksiä vastaan. Kaarinan mielestä oli luultavampaa, että tämä tarkoitti ihmisen omassa sydämessä tapahtuvan taistelun voittamista. Hänestä tuntui, että monet sanat tässä luvussa viittasivat siihen. Jo luvun alusta huomasi, että Jumala vaati ihmiseltä valppautta ja toimintaa, keskiosassa puhuttiin Jumalan sanan mieleenpainamisen tärkeydestä ja lopussa taaskin varotettiin "haaleudesta" ja sanottiin m.m.: "ole siis innokas ja tee parannus". Tässä oli siis hänen mielestään kysymys etupäässä siitä voitosta, joka ihmisen tuli saavuttaa oman velttoutensa, laimeutensa ja uneliaisuutensa yli. Taaskin hänestä tuntui, että läheinen persoonallinen yhteys Jumalan kanssa ei olisi ristiriidassa tämän ajatuksen kanssa, vaan päinvastoin Jumalan apu silloin olisi lähempänä heikkoja voimia tukemassa.

Kun Siiri alkoi häneltä kysyä hänen mieltään, niin hän vihdoin päätti koettaa suoraan sanoa ajatuksensa, mutta sen tehtyään hän tuli huomaamaan, että hän törmäsi lujasti Siirin ajatuskantaa vastaan.

"Sinä siis olet sitä mieltä, että ihmisen on taisteltava pahaa vastaan ennenkuin on saavuttanut tuon läheisen suhteen Jumalan kanssa. Kuinka sinä luulet sen käyvän päinsä?" kysyi Siiri.

"Aivan yksinkertaisesti siten, että ihminen koettaa omassa mielessään punnita, mikä on oikein, ja menettelee sitten parhaan taitonsa ja ymmärryksensä mukaan!"

"Mistä sinä luulet, että ihminen saa voimaa tähän taisteluun, jos ei Jumala sitä hänelle anna?" kysyi Siiri.

"Ovathan järki ja tahto myöskin Jumalan lahjoja, ja kun ihminen niitä oikein käyttää, niin Jumalan avullahan hän silloin toimii!"

"Nyt sinä tekaiset omia mietiskelyjä. Sanotaanhan: 'Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, sitten nämä kaikki teille annetaan!' Onhan siinä aivan selvä käsky, että ensin on saavutettava varma suhde Jumalaan, ennenkuin taistelua, saatikka voittoa, on ajateltava mahdolliseksi!"

"Niin, mutta jos ihminen kaiken ikänsä etsii ja vasta viimeisellä hetkellään löytää, eikä ole uskaltanut sitä ennen mitään tehdä, niin hän kuolee, jättäen jälkeensä toimettoman elämän."

"Etkö muista että: 'Joka etsii hän löytää ja kolkuttavalle avataan'?"

"Niin, mutta jos hän löytää vasta kuolinhetkellään? En minä pääse siitä, että hän olisi rikkonut enemmän kuin jos hän olisi sillä välin, eläessään, käyttänyt järkeään, toimintahaluaan ja hyvää tahtoaan niin hyvin kuin on tainnut taistelussa hyvien aatteiden puolesta!"

"Mutta minäpä luulen, että hän ei olisi onnistunut, sillä jos ei Jumala huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat."

"Entä jos Jumala rakentaa mukana silloinkin, kun vielä hänestä kauempana olevat ja etsivällä kannalla seisovat ihmiset työtä tekevät?"

"Minusta näyttää kuin sinä tahtoisit päästä joutumasta siihen läheiseen yhteyteen Jumalan ja Jeesuksen kanssa, johon sanassa käsketään, ja että tahtoisit mieluummin luottaa omiin voimiisi, kuin Siihen, jonka voima on heikoissa väkevä."

Siiri sanoi tämän jyrkällä äänen painolla, ja Kaarinalla pyöri kielellä vastaus, että hän, Siiri, luuli olevansa niin paljoa viisaampi, että häntä vastaan ei saisi hiiskua mitään. Kuitenkaan hän ei mitään sanonut, sillä samassa hänen mielessään liikkui tunne siitä, että Siiri oli näissä asioissa hänen edellään.

Siirikään ei muuta sanonut sillä kertaa, mutta kun he olivat lyhyellä rukouksella lopettaneet keskustelun ja olivat poistumassa, tuli hän Kaarinan luo, katsoi häntä silmiin tutkivasti ja sanoi hiljaa: "Annathan anteeksi minun kiivauteni! En minä ajattele sinusta niin pahaa, kuin lienee sanoistani tuntunut."

"Mitäs sitä muistella! Sattuuhan sitä joskus kiivastumaankin! Ole huoletta, en minä sitä ole mieleeni painanut", vastasi Kaarina ja puisteli veitikkamaisesti toverin ojennettua kättä.

Vielä muutamassa raamatunlukupiiri-kokouksessa oli Kaarina mukana, mutta joka kerralla hän huomasi, ettei hänen ajatuskantansa soveltunut yhteen sen kanssa, mitä toiset ajattelivat, ja hän kärsi siitä, että hänen, ollakseen rehellinen, täytyi aina joutua väittelyyn. Tuntui niinkuin raamatunlukupiirin kokoukset hänen tähtensä olisivat tulleet yhä enemmän väittelykokousten luontoisiksi, kiivastumista uudistui yhä tiheämmin, ja usean kerran kokouksista erottiin kyynelsilmin. Kaarina kärsi siitä ehkä enin, koska hän arvasi, että hän itse oli siihen syypää. Ja joka kerta istuessaan toisten joukossa kärsi hän siitä paitse sisällisiä taisteluja. Toinen ääni käski hänet olemaan vaiti ja antamaan toisten pitää mielipiteensä, toinen ääni käski hänet olemaan rehellinen ja sanomaan oman ajatuksensa huolimatta siitä, mikä seuraisi.

Vihdoin hän päätti erota raamatunlukupiiristä, taikka oikeammin olla kokouksiin menemättä, ilmoittamatta mitään syytä, vaikka hän omassa mielessään oli päättänyt, ettei hän niihin enää ensinkään menisi. Tämän päätöksen tekeminen ei ollut aivan helppoa. Kaarina oli luullut, että keskustelemisesta vakavassa tarkoituksessa aina olisi hyötyä, että eriävilläkin mielipiteillä olisi joitakin yhtymäkohtia, kun vain pääsuunta olisi yhteinen, ja että tämän yhteisen pääsuunnan löytämisen kautta voisi syntyä erimielisten kesken kehittävää vuorovaikutusta. Mutta hän oli pettynyt laskuissaan. Hän ei ollut ottanut huomioon syrjävaikuttimia, tunteita ja intohimoja, jotka aina tulivat vaatimaan osansa. Todellisuus oli toisenlainen kuin se kaunis mielikuva, jonka Kaarina oli itselleen luonut. Oliko hän elämässään kokeva paljonkin sellaista? Minkälainen itse elämä sitten todellisuudessa oli? Oliko se ensinkään sellainen, kuin hän oli sitä mielessään kuvitellut?

Koska hän kerran oli kotiin kirjoittanut päätöksestään ruveta raamatunlukupiireihin, niin tuli hänen kirjoittaa siitäkin, että oli päättänyt niistä erota. Paljon päänvaivaa tuotti hänelle miettiminen, miten hänen tuli asiasta kirjoittaa, ettei hän saattaisi kunnon tovereitaan huonoon valoon, taikka muuten tässä arkaluontoisessa asiassa saisi aikaan väärää valaistusta.

Kirjoitettuaan konseptin, jossa oli monta mustaa viivaa sekä päälle ja alle viivan kirjoitettua, sai hän kirjeen lopullisesti seuraavaksi:

"— — — Minä en enää aijo käydä raamatunlukupiirien kokouksissa. Aikaa minulla kyllä olisi ja raamatunlukemiseen minulla myöskin olisi halua, mutta kumminkin olen vakavasti harkittuani päättänyt olla näistä kokouksista poissa. Syy on se, että toisilla tytöillä on toisenlainen tapa ajatella asioita ja me emme sovi yhteen. Niitten toisten mielestä olisi ihmisen ensin tultava uskovaiseksi ja vasta sitten kun hän on päässyt niin pitkälle saisi hän ruveta ajattelemaan muita maailman asioita. He arvelevat, että ihminen muutoin ei osaa oikein ajatella eikä toimia. Minä taas ajattelen, että hengellinen kehitys olisi kulkeva käsikädessä muun kehityksen kanssa ja sitä ei ole olemassa, jos ihminen istuu vain itseksensä mietiskellen ja raamattua lukien. Sentähden minä aina tahdon saada toisenlaiset selitykset raamattuun kuin ne muut. Minä toivon, että te ymmärrätte, etten tätä päätöstä ole tehnyt kevytmielisyydestä tahi uskonnon halveksimisen tähden. —"

Muutamien päivien perästä sai Kaarina äidiltä seuraavan kirjeen:

"Rakas Kaarina!

Vaikka aivan äsken sinulle kirjoitin, eikä nyt ole mitään uutta kerrottavaa, tahdon heti vastata sinun viime kirjeeseesi.

En ollenkaan ihmettele, että lopetit osanottosi raamatunlukupiireihin; luulen, että minä sinun sijassasi olisin tehnyt aivan samoin. Yleensä en hyväksy sitä, että erotaan yhdistyksistä ja yhteisistä hommista, kuten monasti tehdään, sen vuoksi, että jossain asiassa ollaan eri mieltä kuin enemmistö eikä omaa mielipidettä saada kyllin kuuluviin. Mutta tässä on mielestäni toinen asia kysymyksessä, sillä tällaisissa kokouksissa on pääasia oleva jokaisen oman ajatuspiirin laajentaminen ja hengellisen elämän kehittäminen. Ja siihen ei luullakseni ole suuria edellytyksiä, jos käy, kuten kerrot toveripiirissäsi käyneen, että väittely ja kiista tuli päätökseksi.

Mitä muuten tulee siihen periaatteeseen, joka saattoi sinut tekemään päätöksesi, voin kyllä käsittää ajatuksesi, vaikka olenkin hiukan toisella kannalla kuin sinä. Tahdon vähän tarkemmin selittää, missä suhteessa.

Kun olin nuori ja sinun ijässäsi, ajattelin minä jotenkin samoin kuin arvaan sinun nyt ajattelevan. Niin paljon kyin, siihenkin aikaan puhuttiin antautumisesta Jumalalle yksinomaan ja maailmallisen hylkäämisestä, en minä voinut näiden vaatimuksien oikeutusta ymmärtää. Luontoni ei sitä sallinut. Minä ajattelin, että uskonnollisuus, joka pysyy erillään nykyisestä elämästä, on väärää ja hyödytöntä uskonnollisuutta. Luulin sen voivan johtaa tekopyhyyteen ja ulkokultaisuuteen. Minun mielestäni tosi kristillisyyden tuli kehittyä taistelussa ulkona maailmassa, enkä pannut suurtakaan painoa hiljaisessa mietiskelyssä tapahtuvaan uskonnolliseen kehitykseen.

Mutta vanhetessani ja elämää kokiessani olen näiden asioiden suhteen muuttanut mieltäni. Olen tullut huomaamaan hiljaisuudessa tapahtuvan uskonnollisen kehityksen tärkeyden. Ei niin, että tahtoisin nytkään, taikka että edes pitäisin oikeana eroittaa uskonnollisen elämän kokonaan muusta elämästä. Päinvastoin olen yhä sitä mieltä, että todellinen kristillisyys välttämättömästi tunkeutuu kaikkialle ja painaa leimansa kaikkeen, vähäpätöisimpäänkin ihmisen toiminta-alalla. Mutta sittenkin on olemassa yksi puoli uskonnollista kehitystä, joka pysyy ulkonaisesta elämästä erillään. Se on hiljainen lähestyminen ja yhteenliittyminen Jumalaan, toisin sanoen persoonallisen kanssakäymisen kautta kehittyvä yhä lujempi yhteys Hänen kanssaan. Tämä suhde kehittyy syvällä ihmissydämen salaisimmassa sopukassa, ja mitä läheisempi se on, sitä kauemmas se pyrkii piiloutumaan ulkomaailmalta ja ympäröivältä elämältä.

En tahdo raamatunlukupiirien enkä muidenkaan kristillisien harrastuksien ylläpitämiseksi toimivien yhdistysten tuomitsijaksi ruveta, mutta tahdon kumminkin sanoa, että minussa aina on ollut salainen pelko, että epäkypsä nuoriso niiden kautta tulisi vetämään päivän valoon sellaista, joka kärsii joutumisestaan kosketukseen ulkomaailman kanssa, tarkoitan tuota ihmisen sisimmässä piilevää persoonallista uskonelämää. Ja toiselta puolen niiden kautta nuoriso, jolla on elämä edessään, ja jonka tehtävänä olisi ennen kaikkea valmistua kunnollisiksi työntekijöiksi ja valppaiksi taistelijoiksi jalojen aatteiden puolesta, voi joutua luonnottomasti kiihottuneeseen uskonnolliseen mietiskelyyn, joka voi sen johtaa monella lailla harhaan.

Mielelläni tunnustan, että jalot periaatteet elähdyttävät kristillisten nuorisoliikkeiden johtohenkilöitä, ja niillä on epäilemättä hyvä ja hyödyllinenkin vaikutuksensa. Mutta tahdon kumminkin sanoa sinulle mielipiteeni niistä, jotta käsittäisit minkä vuoksi en ole suorastaan liittynyt niiden kannattajiin ja jotta samalla huomaisit, että täydellisesti käsitän sinun menettelysi.

Hartaasti toivoisin, että sinussa kasvaisi elävä Jumalan tunteminen ja voimakas hengellinen elämä, mutta luulen, että sillä on sinussa suurempi kehittymisen mahdollisuus eläessäsi uskonnollista elämääsi erillään tovereistasi.

Heille ehkä on parempi toisin. Emme saa asettua heidän tielleen, vielä vähemmin heidän tuomarikseen.

Minulle on ollut hyvin mieluista saada kerran tilaisuutta ja aihetta kirjoittaa sinulle näistä asioista. Toivoakseni me vielä monta kertaa saamme vaihtaa mielipiteitä toistemme kanssa elämän vakavista kysymyksistä.

Terveisiä omaisilta ja omalta

Äidiltäsi."

Kaarina luki kirjeen uudestaan hitaasti ja painaen mieleensä ajatukset. Sitten hän vielä luki tämän kohdan:

"Hartaasti toivoisin, että sinussa kasvaisi elävä Jumalan tunteminen ja voimakas hengellinen elämä."

Hänen äitinsä toivo se oli! Olihan se hänenkin toivonsa! Mutta kuinka kaukana hän vielä olikaan siitä päämäärästä, johon hänen tuli pyrkiä!

Itsekkäisyyttä oli hänessä paljon ja hillitsemätöntä kiivautta ja pahoja ajatuksia ja hienotunteisuuden puutetta, niin paljon, paljon pahaa. Hän tiesi, että omat voimat eivät riittäisi sitä voittamaan, vaan hän tarvitsi siihen apua ylhäältä, ja sitä hän tahtoisi hartaasti sydämensä pohjasta rukoilla.

Mutta oliko hänellä täysi luottamus Jumalan apuun? Tällä hetkellä hän tunsi niin olevan, mutta oliko hänellä aina sama varmuus? Hän muisti monta hetkeä, jolloin mitä kauheimmat epäilykset väkisin tunkeutuivat mieleen. Näistäkin vapautuakseen hän tarvitsi Jumalan apua.

Hänet valtasi äkkiä rauhattomuus. Olikohan aivan varmaa, että Jumalan apu ulottuisi häneen, joka oli niin haparoiva ja heikko, joka oli niin kehittymätön hengellisen elämän alalla?

Tulisiko hän koskaan saamaan täyttä varmuutta siitä?

* * * * *

Muutamia minuutteja vain, niin olisivat kaukana näkyvistä kivitalojen harmahtavat seinät, puutalojen lauhtuneet tai lauhtumaisillaan olevat maalatut laudoitukset, poissa ruskeat kadut ja hiekoitetut käytävät, poissa näkyvistä laiskat ajurit hevosineen, maleksivat kävelijät ja taakkojaan kantavat tai kelkoillaan vetävät työn orjat!

Kaarina istui erään ylioppilaan, lapsuutensa leikkitoverin, rinnalla mukavassa nahkasten peittämässä matkareessä, joka kuului rekiretkeläisten iloiseen jonoon. Nyt jono läksi liikkeelle, kulkuset alkoivat helistä ensin hitaammassa, sitten yhä kiivaammaksi yltyvässä tahdissa, ja viimein kuului vain yksi tasainen kirjavaääninen soitto, se kuului edestä, takaapäin, syrjiltä, joka puolelta. Ja ihmiset seisahtuivat hetkeksi hymy huulilla, katseillaan seuratakseen nuorison iloista kulkuetta.

Se kiersi kerran ympäri torin, sitten se kulki pitkin pääkatua suoraan alas hohtavan valkoiselle lumikentälle, jota metsäiset kukkulat ympäröivät joka haaralla.

Mikä suloinen tuoksu, mikä puhdas ilma, mikä ihana näky! Ja kulkusten ja tiukujen kirjavaääninen soitto kaikui riemua, elämännautintoa, ikuista nuoruutta ja kevääntoivoa! Se soitto levisi yli valkean kentän, ja metsäisiltä kunnailta vastasi kaiku, vieritti soinnut takaisin ja pani nuorten sydämetkin soimaan samaa iloista ja onnekasta säveltä.

Ruusunpunainen hohde levisi yli taivaan kannen, se oli lyhyen päivätyönsä lopettaneen auringon jäähyväistervehdys talviselle luonnolle. Ja luonto vastasi tervehdykseen peräytymällä hetkeksi melkein näkymättömään usvaiseen huntuun, aivan kuin se siten olisi tahtonut osoittaa kaihoavaa, ikävöivää mieltään.

"Kyllä me olemme typeriä, kun niin vähän liikumme ulkopuolella kaupungin, silloin kun meillä siihen olisi aikaa ja tilaisuutta", sanoi Kaarina vierustoverilleen, joka istui selkäkenossa tilaisuutta varten lainaamaansa sudennahkaturkkiin puettuna ja näytti nauttivan olemassa-olostaan. Hän näytti tässä istuessaan lyhyeltä, vaan hän oli pitkä mies. Suuret silmät olivat siniset, nenä suora ja parraton suu; pienenlainen kapea leuka oli melkein kokonaan karvakauluksen peitossa.

"Minä juuri tässä ajattelin, että kyllä pitää ruveta hiihtämään tästä puoleen. Ihan huomispäivänä minä lähetän sukseni tervattavaksi", vastasi nuorukainen ja koetti puhuessaan kääntyä Kaarinaan päin, mutta turkki oli jäykkä ja reki ahdas, niin että ainoastaan pää pääsi sen verran kääntymään, että silmät kieroon katsoen näkivät Kaarinan.

He alkoivat sitten suunnitella hiihtoretkiä joka aamu joululuvan aikana ja olivat molemmat yhtä mieltä siitä, että siitä tulisi erinomaisen hauskaa.

Sitten he painautuivat taas kukin kolkalleen. Kaarina veti ison huivin tiiviimmästi ympärilleen, sillä jäältä tuleva viima pyrki tunkeutumaan sen alle ja jäähdyttämään.

"Miltähän tuntuisi, jos tässä vieressä istuisi se kaikkein rakkain, jota hän ei vielä ollut löytänyt, joka tuntisi hänen sydämensä tykytykset yhtä hyvin kuin hän itse, joka aavistaisi hänen ilmaisemattomatkin ajatuksensa, joka ymmärtäisi häntä täydellisesti? Ja hän tämän toverinsa tuntisi ja tietäisi hänenkin salaisimmat ajatuksensa ja käsittäisi hänet kaikessa. Ja he molemmat, jos he tässä istuisivat kahden kesken talvisen luonnon keskellä, tuntisivat itsensä niin onnellisiksi, eivätkä he vain tänä yhtenä iltana yhdessä ajaisi, vaan aina, koko pitkän elämän ajan kulkisivat he samaa tietä yhdessä. —"

Jo alkoivat tähdet taivaalla tuikkia, ilma kirkastua ja kuun kapea käyrä viiva yhä selvempänä loistaa. Metsäiset rannat olivat tulleet tummemmiksi, ei enää eroittanut saaria mantereesta eikä kauempana olevia kukkuloita laisinkaan näkynyt. Kaarina veti huivinsa ihan huppuun.

"Entä jos täällä vieressä olisi se oikea!" Kaarinaa hytkähdytti, sillä niin naurettavalta tuntui se ajatus. Hänen täytyi kurkistaa toveriaan. Jokohan se nukkui, koskapa ei mitään virkkanut? Ei, silmät olivat auki, hänkin oli omissa ajatuksissaan.

"Kaikenlaisia ajatuksia sitä voikin mieleen tulla!" Kaarinan matkatoveri oli hyvä poika, aina reipas ja ilomielinen, lapsena aina pienempien puolustaja vallattomien poikien kujeita vastaan, isompana aina mukana ja hauska toveri. Ennen suomalaisen seuran iltamissa hän oli Kaarinalla melkein säännöllisesti franseesikavaljeerina, ja jos he Helsingissä sattuivat yhteen teatterissa tai jossain muualla, niin aina hän kohteliaasti saattoi Kaarinan kotiin, jos tällä ei ollut seuraa. Mutta vaikka he tavallaan, vanhoina tuttuina ymmärsivätkin toisensa hyvin, oli heidän suhteensa kumminkin sellainen, että tuntui aivan hullunkuriselta ajatus, että hän voisi tulla Kaarinalle muuksi kuin mikä hän nyt oli. "Hyvä poika", siinä kaikki! "Olkoon siihen tyytyväinen, kaikki pojat eivät sitä liikanimeä ansaitse!"

Reki nousi maihin, lämmin henkäys tuntui vastassa ja Kaarina aukaisi huivinsa nähdäkseen ympärilleen. Kuin mustat haamut vilahtivat puut heidän ohitsensa metsätietä kuljettaessa, sitten tultiin aukealle ja viimein kujaa myöten taloon, jonka tupa oli heitä varten tilattu.

Kamarissa riisuutuessa seurueen jäsenet iloisin huudahduksin toinen toisiaan tervehtivät. Kaksi nuorta herraa, ollen nähtävästi joukossa viisaampia, seisoi vähän syrjemmässä toisista, kunnes heidän seuralaisensa, Tuomolan tytöt, tulivat heitä serkkuinaan toisille esittämään. Toinen heistä oli pitkä, vaaleaverinen, toinen lyhyempi ja tummempi.