Part 13

Kaarina oli ennenkin kuullut puhuttavan näistä Tuomolan tyttöjen serkuista, ja joulunaikana hän oli heidät nähnytkin vilahdukselta, mutta nyt hän ensi kerran näki heitä likemmältä. Se vaaleampi oli juuri sellainen, jommoiseksi Kaarina oli ihanteensa kuvitellut: solakka, jalopiirteinen ja ryhdikäs, käytökseltään varma ja kumminkin ystävällinen. Mutta sittenkin tuo toinen, tummempi ja lyhyempi, jolla nuo ulkonaiset ihanteelliset ominaisuudet vähemmin esiintyivät, teki Kaarinaan syvemmän vaikutuksen heti ensi näkemältä. Mikä sen aiheutti, siitä hän ei tiennyt, mutta sen hän vain tunsi, että hänen täytyi millä keinoin hyvänsä päästä tuosta henkilöstä selville ja päästä hänen kanssaan enempään tuttavuuteen, sillä jotain erinomaisempaa juuri häntä varten täytyi olla siinä ihmisessä!

Ilta kului leikeissä ja tanssissa. Sitten syötiin talon emännän valmistama maukas illallinen ja vihdoin iltayöstä lähdettiin kotimatkalle.

Kun Kaarina oli asettunut rekeen toverinsa viereen ja joukko taas oli paluumatkalla, oli Kaarinan mieliala muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin tulomatkalla. Mistä tämä muutos? Oliko hän jotain kokenut, vai eikö hän ollut mitään kokenut? Mikä oli hänellä mielessä? — Ei mikään — ja kuitenkin jotain! — Mikä se 'jotain' oli? Mielikuvitustako, vai todellisuutta?

Ei, ei se ollut mitään! — Tänä iltana kaikki hullutukset pyörivät mielessä. Ensin hän kuvittelee mielessään, että matkatoveri olisi hänelle se yksi ja ainoa, aivan mahdotonta asiaa. Sitte hän ensi tapaamalta, tietämättään taivaallista tuosta toisesta, alkaa häntä ajatuksillaan, silmillään ja korvillaan seurata, aivan kuin ei muita enää maailmassa olisikaan. Siinä toinen hullutus!

No, nyt järkeviin ajatuksiin! Kaarina alkaa huivinsa raosta tirkistää tähtiä, jotka yöllisellä taivaalla vilkkuvat. Tuossa on Väinämöisen viikate, tuossa on Otava, tuossa kulkee linnunrata. Mikähän loistava tähti tuokin tuossa lienee. Olisipa hauska tietää niiden kaikkien nimet!

Mutta kuinka kauniisti ne loistavat! "Katseleekohan hänkin niitä, huomaako hänkin kuinka kirkkaat ja loistavat ne ovat?"

No, joko nyt taas! Mistä se nyt taas tuli mieleen, tuo hullutus! —

Kuinkas monta viikkoa on vielä koulun alkuun? — Vähän yli kaksi viikkoa. — Viimeinen lukukausi. — Ylioppilaskirjoitukset — tentit — suulliset tutkinnot. — Miten hän niistä suoriutuisi?

Tulisikohan hän Helsinkiin lukukauden ajaksi? — No, mutta miksi taasen hän mielessä! — Olihan Kaarina ennenkin nähnyt nuoria miehiä, olihan hän ennenkin niiden kanssa seurustellut ja tavannut keskustelussa yhdenmukaista ajatustapaa ja ymmärtämystä. Mutta minkä vuoksi hän niin tavattomasti riemastui sydämessään, kun hän huomasi, että tämä hänet ymmärsi niin hyvin, ettei hänen tarvinnut loppuja selitellä, niinkuin pari kertaa tapahtui? Miksi tuntui kuin tuon toisen ei olisi tarvinnut kaikkea puhua, sillä ymmärsihän Kaarina ilmankin, ja miksi tämäkin sai hänet niin iloiseksi? Mikäs erinomainen tämä oli? — Eikä hän ollut edes kauan puhunut Kaarinan kanssa, vaan paljoa enemmän hän tuntui puhuvan toisten kanssa. Joutavia mietteitä!

Kun edes vierustoveri olisi puheliaampi, jotta ajatukset suuntautuisivat pois tuosta painajaisen tavoin aina esiin tunkeutuvasta "hänestä".

Eihän hän, Kaarina, ollut mikään tuollainen löyhkä, joka heti ensi näkemästä ihastuu, tänään tähän, huomenna tuohon! Sellainen hän ei ollut, eikä tahtonut sellaiseksi tulla! Mistä hullusta sitten tuo puuska johtui? Oliko "hän" antanut siihen aihetta? Kaarina rupesi miettimään ja kävi ajatuksissa läpi koko illan yhdessä-olon. Totta tosiaan, ei "hänessä" syytä ollut! No, mutta sepä sitten ihmettä oli!

Kaarina päätti ruveta juttelemaan, haihduttaakseen nämä ajatukset. Hän nykäisi vierustoveriaan:

"Joko sinä nukut?"

"No, enhän toki, minä vain ihmettelen, että sinä olet niin hiljaa."

"Oletpa sinä vähän niinkuin epäkohtelias kavaljeeri; onhan herrojen asia ylläpitää keskustelua!"

"Vanhanaikuiseksihan sinä olet tullut. Onhan nykyajan naisilla siinä suhteessa yhtä suuri oikeus kuin herroilla."

"Minähän se nytkin keskustelun alotin! Katso sinä, ettei se pääse seisahtumaan!"

"Pelkäätkö sinä nukkuvasi, jos ei suusi ole liikkeellä?"

"Ei minua nukuta, mutta minä pelkään, että sinä nukkuisit!"

"Mitä sinä siitä pelkäät? Ei suinkaan sinulla ole sitä vanhaa pelkoa, että ulkona nukkumisesta voi saada keuhkokuumeen?"

"En minä senvuoksi, mutta ymmärräthän sinä, että minulla ei ole mitään hauskaa koko matkalla, jos sinä kuorsaat."

Liekö hän, vastaväitteistään huolimatta, ottanut onkeensa Kaarinan velvoittavan käskyn ylläpitää keskustelua, vai liekö oma halu sen vaikuttanut, sitä Kaarina ei tiennyt, pää-asia vain, että juttelu tästä puoleen ei tauonnut koko matkalla. Kun Kaarina koti-ovella heitti jäähyväiset toveriltaan, ei hän enää muistanut äskeisiä kiusallisia mietteitään, vaan tunsi matkan jälkeen samalla virkistystä ja luonnollista miellyttävää väsymystä.

Hiljaisuudessa kuluivat joululuvan viimeiset päivät. Milloin hän ei ollut ulkona hiihtämässä, kului aika osaksi kirjojen ääressä, osaksi vaatteiden kuntoonpanemisessa, joskus lautapelin, kirjailijapelin tai muun leikin ääressä sisarusten kanssa, jotka nykyään olivat Kaarinalle paljoa suuremmaksi seuraksi kuin ennen. Elvi, joka oli kasvanut melkein Kaarinan pituiseksi, alistui yhä vieläkin, kuten pienempänä, kiltisti Kaarinan mielihaluja noudattamaan. Ilmari vielä joskus oli kiusaamispäällä, mutta muuten hän oli hyvin viisas ja tottelevainen poika. He olivat kaikki jo koululaisten kirjoissa, Airakin, joka kävi "leikkikoulua" erään ystävällisen rouvan luona, muutamien muiden samanikäisten kanssa.

Iltaisin, nuorempien nukkuessa ja kun hänkin oli vanhemmilleen toivottanut hyvää yötä ja lähtenyt levolle, pyrki hänen mieleensä useimmiten aivan vastustamattomalla voimalla kuva: tumma tukka, siniset silmät, pienet tummat viikset, pyöreät kasvot hyväntahtoisine ilmeineen. Useimmiten hän työnsi kuvan luotaan, eihän hänellä ollut mitään sen kanssa tekemistä! Mutta joskus hän oli sillä päällä, ettei hän tahtonutkaan sysätä kuvaa pois luotaan, vaan koetti päinvastoin vetää sitä lähemmäksi itseään, tarkastaa sitä, syventyä siihen ja tutkia sitä perinpohjin; mutta silloin se kävi äkkiä epäselväksi ja hävisi hänen näkyvistään. Päästyään irti kuvasta hän sai taas rauhassa antautua tulevaisuuden-unelmiinsa, joita hän rakasti, hän sai taas rakennella pilvilinnoja ja toinen toisiaan ihanampia utukuvia. Hänestä tulee ensin ylioppilas, sitten hän lukee maisteriksi, sitten antautuu sellaiseen toimeen, jossa hän eniten voi maataan ja kansaansa palvella. Hän ei vielä ollut selvillä, mikä se toimi olisi, mutta hän oli varma, että se hänelle selviäisi. Hän ei panisi kynttiläänsä vakan alle, vaan hän tekisi työtä kaikilla voimillaan: minkä hän oikeaksi tietäisi, siitä hän puhuisi, heikkojen puolesta hän taistelisi, totuutta hän aina puolustaisi!

Tultuaan Helsingin yhteiskouluun ja uusien toverien joukkoon oli hän huomannut, että oli omien lahjojensa ja taitojensa suhteen ajatellut liiankin paljon itsestään, sillä hän tapasi monta itseään etevämpää siellä. Mutta hyvään tahtoon ja työtarmoon nähden tiesi hän sittenkin olevansa ensimäisiä. Hän uskoi, että hänellä olisi erikoinen tärkeä paikkansa täytettävänä, ja missä se olisikin, niin hän täyttäisi sen kunnollisesti, ja elämänsä sekä työnsä hän uhraisi kansansa hyväksi.

Toisinaan häntä vaivasi se, että hän ei vieläkään, vaikka niin lähellä oli aika, jolloin oli tehtävä päätös opin-urasta, voinut luoda itselleen tulevasta hänelle erikoisesta toiminta-alastaan kouriin tuntuvampaa kuvaa. Usealla toverilla oli täysi varmuus kutsumuksestaan. He olivat onnellisia! Mutta hän, vaikka kuinka olisi koettanut asiata miettiä, ei päässyt siinä asiassa selvyyteen.

Tuli vihdoin aika, että hänen täytyi lähteä takaisin Helsinkiin, suorittamaan viimeisen lukukauden koulun penkillä istumiset, ylioppilaskirjoitukset, tentit ja vihdoin suulliset tutkinnot yliopistossa.

Aivan toisenlainen tunnelma vallitsi luokalla tämän lukukauden alussa kuin muulloin. He, tulevat ylioppilaskokelaat, pysyttäytyivät muista hiukan loitommalla, ja muut jos mahdollista vielä loitommalla heistä, ja mitä lähemmäksi tuli ylioppilaskirjoitusten aika, sitä selvemmin tuntui joka tunnilla, että opettajat ja oppilaat ponnistivat yhteistä päämäärää saavuttaakseen, koulun kunnian pelastamiseksi vaikeassa koetuksessa.

Vihdoin loppui säännöllinen koulunkäynti, eräänä lauantaina helmikuun viimeisenä päivänä. Se oli ensimäinen riemunpäivä ja ehkä kaikista ehjin, sillä vielähän olivat kaikki yhdenarvoiset, kun ei tiedetty reppujen saajista. Koko luokka lähti koulun pihalta ajamaan penkinpainajaisiinsa alaluokkalaisten hurratessa kummallakin puolen katua. Kerrassaan hauska oli toverillinen yhdessäolo, puheita pidettiin, laulettiin ja lopuksi tanssittiin.

Seuraavana maanantaina, kun toiset menivät koulukirjat kainalossa kouluun, käyskentelivät ylioppilaskokelaat huolettoman näköisinä koulun sivutse.

Kaukana oli kumminkin itse asiassa huolettomuus. Valmistavia harjoituksia ja kokeita, jokunen vähäisempi tentti ja vihdoin arvailemiset ja otaksumiset ylioppilaskirjoitusten suhteen, ne painoivat lyijynraskaana taakkana nuoria hartioita. Sitten vielä painoi tuo tieto, että kaikki sukulaiset ja tuttavat, useat uteliaisuudella, enemmän kuin oikealla osanotolla, tiedustelivat heidän töitään ja kokeitaan. Heidän nähtensä koetettiin olla tyynen ja varman näköisiä. Tottumattominkin tässä oppi vähän teeskentelemään.

Sitten koettivat nuo jännittävät ylioppilaskirjoitusten päivät. Kaarina suoriutui onnellisesti kirjoituksista, ei tullut sairautta häiritsemään kirjoituksia, eikä sattunut ainakaan suurempia hermostumisesta johtuneita pukkeja, ja pahin taakka oli näin ollen poissa, kun viimeinen kirjoitus oli ohi.

Tenttien pitkä jakso, joka varsinaisesti alkoi näiden päivien perästä, ei yleensä tuottanut suurempaa rasitusta niille, jotka olivat huolellisesti läksynsä lukeneet, ja siitä syystä olisivat ne Kaarinallekin olleet helpot, jollei olisi sattunut muuatta tapausta.

Hän, tuo joulunaikainen uusi tuttava, tuli odottamatta vastaan kadulla eräänä päivänä, kun Kaarina astui kotia koulusta. Hän kulki nopein askelin, melkein kiirehtimällä, ja kädessä hänellä oli mustakantinen kirjoitusvihko. Kun hän huomasi Kaarinan, niin hän nosti lakkiaan, mutta Kaarina hämmästyi niin, että hän ei tiennyt kuinka liikuttaisi jalkojaan, jotta hän pääsisi onnellisesti vastaantulijan sivu, niin hervottomiksi ne äkkiä kävivät. Samalla Kaarina tunsi, että veri nousi päähän, ja häntä pelotti suuresti, että kaikki ihmiset huomaisivat hänen hämminkinsä.

Kaarina oli alkanut luulla, että liekehtiminen oli laannut, hän oli uskotellut itselleen, että se olikin ollut turhaa mielikuvitusta, mutta nyt hän taas tunsi, että se oli sittenkin jotain. Turhan tähden hän ei vavissut, aivan ilman syytä ei sydän oudosti sykkinyt. Aivan kummallinen hätääntynyt tunne hänellä oli koko kotimatkallaan.

Mutta jospa se oli sitä, että Kaarina ei ollut häntä nähnyt? Jos hän useammin tapaisi, niin varmaan hän tottuisi; jos hän lähemmin tutustuisi, ehkä hän tulisi huomaamaan, että tämä uusi tuttavuus ei ollut kummempi kuin monet entiset? Kaarinan täytyisi välttämättömästi päästä hänen seuraansa uudestaan ja hyvin usein, jotta hän tulisi tavallisemmaksi ja jokapäiväisemmäksi. Silloin varmaan turhat mielikuvat häviäisivät!

Näin ajatteli Kaarina istuessaan taas kotona työpöytänsä ääressä. Mutta kun hän oli päässyt ajatuksen loppuun ja istui siinä hiljaa yksinään, niin tunki taasen hänen sisäisten silmien eteen tuo kuva, jota hän viime aikoina oli alkanut unohtaa. Se oli vain selvempi kuin ennen ja silmät olivat niin omituisen näköiset. Ei kellään ihmisellä Kaarina ollut sellaisia nähnyt ennen. Jospa tuo kuva sittenkin merkitsisi jotain hänelle? Jospa nuo silmät sittenkin loistaisivat toisin kuin kaikkein muiden juuri häntä kohtaan? Kuvastuisikohan niissä joku salattu kaiho?

"Pois taas joutavat ajatukset! Muuta, tärkeämpää nyt on edessä. Kaarina hoi, ole ahkera, muuten ei kunnian kukko sinulle laula!"

Kaarina otti historiansa ja alkoi lukea vuosilukuja.

Sillä kertaa oli Kaarina saanut haihdutetuksi kuvan mielestään. Mutta, miten ollakaan, palasi hän jälleen ja yhä selvempänä häiritsemään Kaarinan tehtäviä.

Vihdoin hän alkoi huomata, että hänen voimansa eivät riittäneet sitä mielestä irroittamaan, ja kun hän näin luopui taistelusta sitä vastaan, otti se hänet kokonaan valtaansa. Ja kumma kyllä, lopulta se ei enää häirinnytkään, vaan päinvastoin se oli hänen alituisena seuranaan aivan kuin häntä tukemassa ja helpottamassa hänen työtään.

Hänen mielensä alkoi tulla täydelliseen tasapainoon, kun kuva yhä enemmän sulautui hänen omaan sisälliseen olemukseensa. Taas sujui työ hyvin ja tasaisesti siksi kunnes taas kerran, ilman ulkonaista aihetta, Kaarinan mieleen juolahti epäilevä kysymys: "Välittääkö hän todellakaan minusta ollenkaan? Onko edes mitään suoranaista aihetta sitä luulla?" Ja silloin Kaarinan valtasi omituinen toivottomuus, joka hänen mieltään järkytti siitä tyyneydestä, jota hän näinä tärkeinä viikkoina välttämättömästi olisi tarvinnut. Hänestä koko maailma näytti mustalta eikä hän uskaltanut luottaa omaan elämäntehtäväänsä. Ja eräs vanha ystävällinen täti, jonka hän kerran kadulla tapasi, katseli häntä tutkivasti, puisti päätään ja sanoi: "Kylläpä sinusta näkyy, että olet lukenut! Kunhan vain et kadottaisi terveyttäsi! Sen minä aina olen sanonut, että naiset eivät kestä niin suuria ponnistuksia, kuin on tuo ylioppilastutkinto!"

Jonkun aikaa Kaarina eli tällaisessa synkässä mielentilassa. Sitte hän tuli ajatelleeksi, että oli olemassa jotain, jota sanottiin toivottomaksi rakkaudeksi, ja hän päätti, että hänen tunteensa, jos se oli rakkautta, oli tätä yksipuolista laatua. Eihän hän ollut ensimäinen, joka sellaista sai kokea, olivathan muutkin kestäneet sortumatta, miks'ei hän, jolla kumminkin oli, toisin kuin naisilla ennen, mahdollisuus kehittyä ja saada elämässä tyydytystä hyödyllisen toiminnan kautta ulkopuolella kotia. Näin hän koetti itseään rauhoittaa ja tunsikin siten jonkunlaista tyyntymistä. Verrattain levollisella mielellä hän näin ollen suoritti viimeiset tentit.

* * * * *

Koitti vihdoin päivä, jolloin ylioppilaskokelaiden tuli ilmoittautua suullisiin tutkintoihin yliopistossa. Juhlallisin mielin silloin juhlapuvuissa astuttiin yliopiston avaraan, pylväskäytävän ympäröimään eteiseen ja sieltä yläkerrokseen, jossa ilmoittautuminen oli tapahtuva. Mutta vieläkin tärkeämpi oli ilta, jolloin tutkintojen jälkeen päätös annettiin ja juostiin paljain päin lunastamaan lyyryn koristamia valkoisia lakkeja, ja kaikkein riemuisin oli hetki, jolloin omaisten taaja parvi hurraahuutojen kaikuessa tuli valkolakkisia ruusuilla koristamaan.

Kaarinalla ei ollut läheisiä omaisia vastaanottamassa, mutta hänen emännältään ja parilta muulta tuttavalta sai hänkin kukkia ja vilpittömiä onnentoivotuksia. Itse hän luuli, etteivät ne, jotka olivat kaulasta helmaan saakka, vieläpä selkäpuoleltakin kukkien vallassa, voineet olla iloisempia kuin hän, jolla kukkaset tuskin rintapuolen peittivät. Niin oli hänen sydämensä täynnä riemuisia tunteita!

Illalla meni koko joukko Alppilaan, viettämään yhteistä ilojuhlaa, kaikki paitse yksi tytöistä, jolle oli samana iltana saapunut tieto sisarensa kuolemasta, kuten eräs tovereista tiesi kertoa.

Tämä sanoma sai nuoret mielet hetkeksi vakaviksi ja Kaarinaan se teki niin syvän vaikutuksen, että hän tunsi välttämätöntä tarvetta ilmaista vakavat ajatuksensa toisille. Hän kilisti simalasiaan ja puhui:

"Me kysymme, miksi tämä surullinen tapaus on tullut juuri tänä iltana eroittamaan yhden tovereista seurastamme ja luomaan synkän, varjon valoisiin mieliimme. Me kysymme, mutta emme löydä vastausta. En minäkään tahdo yrittää siihen vastata. Mieluummin olisin minäkin suonut, että ilojuhlamme olisi ollut eheämpi.

Mutta, toverit, kun kerran olemme tulleet vakavalle mielelle, niin on meille ehkä helpompi, kuin muutoin olisi ollut, ajatella vakavia ajatuksia. Ja huolimatta siitä, että meillä nyt on aihetta olla iloisia oikein sydämen pohjasta, toivoisin, että me kaikki voisimme olla yksimieliset siitä, että vakaviinkin ajatuksiin on aihetta.

Me olemme astuneet yli tuon korkean kynnyksen, joka ylioppilastutkinnoksi sanotaan, eteisestä suoraan huoneeseen, jossa näemme ympärillämme laajoja kirjahyllyjä täynnä tieteellistä kirjallisuutta, pöytiä, joilla seisoo vaakoja, retortteja, koeputkia, seinillä karttoja ja kuvia monenlaisia, taideteoksia, kaavakuvia ja paljon muuta. Meidän tulee viipyä tässä avarassa salissa ja tehdä työtä uutterasti ja tunnollisesti, mutta työmme lomassa meidän täytyy myöskin astua ulos tästä salista, siitä suuresta ovesta, joka vie ulos luontoon, ja seurustella sen kansan kanssa, joka siellä asustaa, oman Suomen kansamme kanssa, oppiaksemme heiltä mitä he ovat ja mitä he meiltä odottavat. Meidän tulee lomahetkinämme avata salin avarat ikkunat ja tutkien tarkastaa sitä elämää, jonka ulkona näemme, hakeaksemme sitä paikkaa, joka on meitä varten varattu, sitä toiminta-alaa, joka on meidän kunkin osaksemme tuleva. Meidän tulee aina muistaa, että me viivymme avarassa opinsalissa ei ainoastaan oman tulevaisuutemme turvaamiseksi, vaan myöskin ja ennen muuta tullaksemme kansamme kelvollisiksi palvelijoiksi ja voidaksemme hyvin täyttää elämäntehtävämme.

Tästä salista aukeaa monta syrjäovea, jotka vievät sivuhuoneisiin. Pitäkäämme kunnianasianamme olla menemättä niihin kamareihin, joissa me voisimme heikontua ja huonontua niissä vallitsevan ummehtuneen ilman tähden, jos kuinka houkuttelevalta tuntuisikin; kääntykäämme ovelta pois, jos tunnemme, että ilma on tekotuoksuista raskas, ja rientäkäämme niiden ikkunoiden luo, joista Jumalan aurinko paistaa ja raitis ilma virtaa. Sieltä saamme voimaa, työhalua ja elämänintoa. Ja niitä me tarvitsemme aina.

Onnea etsikäämme sieltä mistä sen todella löydämme, siitä tyydytyksestä, että me pyrimme kunnon kansalaisiksi, ei oman pikkuisen persoonamme tähden, vaan voidaksemme oman kansamme hyväksi itsemme uhrata ja sen arvoa kohottaa ja ylläpitää.

Tehkäämme tänään vakava lupaus, että näin teemme.

Sill' mitä jos ei työmme suurempi oisi kuin kipunan mi syttyy sammumaan ja verrata vaikk' eloamme voisi meressä yksityiseen pisaraan, vaan sinä Suomenmaamme tulet rikkaaks ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks! Jumala synnyinmaata siunatkoon!"

Kaarinan lopetettua puheensa seurasi vielä toisiakin, välillä laulettiin yksiäänisiä lauluja ja mitä myöhemmäksi kului, sitä iloisemmaksi tuli mieliala. Aamun valetessa vasta noustiin ja lähdettiin kotimatkalle.

Pari päivää tämän jälkeen käveli Kaarina asemasillalla odottamassa junan lähtöä. Hän oli jäänyt toisista jälemmäksi eikä asemalla ollut saattajoita muita kuin hänen aina ystävällinen emäntänsä.

Tulihan tuossa toinenkin. Kaarina ei erehtynyt, hän tuli suoraan luo, kaksi ruusua oli hänen kädessään, ne hän pyysi antaa Kaarinalle. Kädenpuristus, ja hän hävisi toisten valkolakkisten parveen!

Kuului toinen soitto. Kaarina hyvästeli kiireisesti emäntäänsä ja astui vaunuun, joka veisi hänet yhä kauemmas Helsingistä. Ensi hetkenä tunsi hän jonkunlaista ikäväntapaista tunnetta siirtyessään sieltä poispäin.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänet täytti monta vertaa voimakkaampi riemullisuuden tunne.

Hän ei sittenkään ollut turhia uneksinut!

Hänen rakkautensa ei sittenkään ollut toivoton!

Vielä kädessään olevat ruusut sen todistivat! Hän pisti ne povelleen, niin että hän joka hetki voi tuntea niiden tuoksun.

Juna hiljentää vauhtiansa, jo näkyy asemasilta ja odottava väkijoukko! Hetkinen vain, niin juna pysähtyy!

Kaarina tarttuu käsitavaroihin, jotka hän on latonut penkille eteensä ja astuu muun joukon keskellä ulos ovesta. Tultuaan vaunusta ulos huomaa hän vanhempainsa seisovan rinnakkain asemasillalla. Isän parta on käynyt harmaammaksi, äiti, joka on viime vuosina lihonut, on kuitenkin kasvoiltaan melkein kapeampi kuin ennen ja hienoja ryppyjä on ilmaantunut suupielien ja nenänjuuren ympärille, tehden hänet vanhentuneen näköiseksi. Kumpikin etsii häntä katseillaan, isä oikein levottoman näköisenä.

Nyt he näkevät hänet, ensin isä, sitten äiti, joka on likinäköisempi. Oi, kuinka heidän silmänsä loistavat ilosta!

Kaarina rientää heidän luokseen ja syleilisi heitä siinä samassa silmänräpäyksessä, jolleivat kädet olisi kiinni tavaroissa. Vasta sen jälkeen kun isä ja äiti yksissä neuvoin ovat niistä vapauttaneet hänen oikean kätensä, saa hän tarttuneeksi heitä kaulaan, ensin äitiä ja sitten isää, vastaanottaen samalla heidänkin lämpimät syleilynsä.

Mutta ketkä tuolla? Uudet kesäpuvut olivat pettää! Eini ja Helli! Kaarina syöksyi heitä kohti, ja sai vastaanottaa heidän iloiset onnittelunsa.

Sitten päätettiin, että isä ottaisi ulos matkatavarat ja ajaisi äidin kanssa ajurilla kotiin ja Kaarina sen sijaan menisi jalkasin toisten tyttöjen kanssa.

Kaarina sai nyt aikaa lähemmin tarkastaa tovereitansa. Helli oli tullut solakammaksi ja hänen kasvonsa pienet piirteet näyttivät entistä hienommilta, Einikin näytti muuttuneen viime näkemältä. Ehkäpä tuo uutta kuosia oleva kevättakkikin osaltaan vaikutti sen, että hänen kauniisti kehittyneen vartalonsa piirteet tulivat selvemmin näkyviin. Hänen säännölliset kasvonsa olivat tulleet voimakkaammiksi, joka seikka niitä kaunisti ja teki ne Kaarinan mielestä entistä miellyttävämmiksi.

Siinä he sitten läksivät astumaan yhdessä rivissä, Kaarina keskellä, Helli oikealla, Eini vasemmalla puolella, reunimmaisten melkein työntäessä edellään valkolakkista toveriaan.

"Muistatko kuinka minä kerran ennustin, että sinusta tulee ylioppilas, oikeaanhan minä osasin!"

"Ja minä, että sinusta tulee voimistelija! Mutta sinä, Helli, sinustahan tulee rouva, aivanhan olin unohtaa onnitella! Näytäppä vasemman käden nimetöntä! Voi, voi kuinka se kiiltää! Onnea nyt vain!"

"Kuka sen tietää, vaikka sinustakin vielä tulisi! Mistä sinä olet nuo ruusut saanut?" Helli iski näin sanoessaan viekkaasti silmää.

Kaarina ei vastannut mitään ennenkuin Einikin alkoi häntä ahdistaa:

"Sano suoraan, eläkä peitä, kuka ne antoi?"

"Sitä en sano, en ainakaan vielä!"

"Kuka sitä olisi uskonut, että sinä olet sellaisia salaisia ystäviä itsellesi hankkinut", sanoi Helli, mutta katsellen kieroon Kaarinaan päin sanoi hän sitten: "Ei ruveta utelemaan enempää, koska hän punastuu!"

Kaarina sai vielä tehdä selkoa äänimäärästään ja miltä oli tuntunut, kun hän ensimäisen kerran painoi ylioppilaslakin päähänsä, saiko hän paljon kukkia ja oliko hauskat ylioppilaslaskemut.

Kaarina puolestaan tahtoi saada tietoja entisistä tyttökoulutovereistaan, jotka hänelle sittenkin olivat pysyneet ja tulisivat pysymään rakkaampana kuin uudet, helsinkiläiset toverit.

Hän saikin kuulla jotain heistä kaikista. Merkillisintä kaikista oli kertomus Taimista: hän oli tullut uskovaiseksi! Hän oli metodisti! Leipänsä hän ansaitsi kauniin käsialansa avulla. Hän oli tuomarin apulaisena, puhtaaksikirjoittajana. Terve hän ei vielä ollut, mutta kesällä hän aikoi mennä kylpylaitokseen.

He päättivät mennä seuraavana iltana yhdessä kävelemään, saadakseen rauhassa keskustella yhteisistä tovereistaan ja vanhoista koulumuistoistaan.

Kodin luo tullessa saapuivat vanhemmatkin ajaen ja heitettyään jäähyväiset tytöille auttoi Kaarina heitä tavarain nostamisessa alas rattailta ja niiden kantamisessa ylös.

Sisarukset olivat eteisessä ja tervehtivät häntä kunnioittavalla ihmettelyllä, katsellen enemmän lakkia kuin Kaarinaa itseään. He olivat kasvaneet muut, paitsi Elvi, joka jo jouluna oli melkein Kaarinan pituinen. Kaarina aikoi riisua lakin päästään, mutta isä ehti väliin: