Part 14

"Istu tänä iltana lakki päässä, että oikein saamme sinua nähdä!" Vielä kerran Kaarinaa syleillen jatkoi hän: "Onnea nyt sinulle, tyttöseni, kun jo noin pitkälle olet ennättänyt! Oikeastaan sinä kyllä olet päässyt vasta alkuun, mutta vaikka suomalainen sananlasku sanookin, että alku aina hankala, tahtoisin ylioppilas-aikaan nähden lisätä, että se on ihana, sillä silloin ovat maailman ovet avoinna ja toiveita täynnä sen tiet! Vaikka et vielä olisi aivan selvillä siitä, minkä tien valitset, niin tiedät, että sinulla on vapaus valita, ja tieto tästä on ihana."

"Nähdessäni sinut tuossa muistan niin selvään mitä tiesin itse ylioppilaaksi tullessani. Vaikka silloin haaveksin toista, kuin mitä elämä sittemmin antoi, säilytän näiden hetkien muiston kalliina helmenä muistojen monilukuisessa sarjassa."

Äiti kehoitti käymään ruokasaliin, jossa heitä tervehti kukkien koristama teepöytä. Kun he olivat kaikki istuutuneet, puhui äiti teetä tarjoillessaan:

"Toista oli minun nuoruusvuosinani kuin nyt! Ei opinteitä silloin naisille avattu samassa määrässä kuin nykyään. Heille syötettiin määrätyt annokset tietoja, ja kysymättä, oliko heillä halua tai taipumusta, sysättiin heitä määrätyille enimmäkseen käytännöllisille urille. Myönnän, että mielipiteet ovat keikahtaneet liian paljon toiselle puolelle, että käytännöllisiä työaloja on halveksittu ja saatettu lukutielle sellaisiakin tyttöjä, joilla on ollut sille uralle vähän tahi tuskin ollenkaan edellytyksiä. Mutta suurempi valintavapaus, joka nykyään on olemassa, on kumminkin korvaamaton etu nykyajan tytöille. Kiitos siitä niiden viisasten ja kaukonäköisten naisten, jotka ovat nykyistä olotilaa valmistaneet! Kiitos niiden vaikutusvaltaisten miesten, jotka ovat uskaltaneet vapautua ennakkoluuloista naisten kykyihin nähden!" Kyyneleet nousivat äidin silmiin hänen näin puhuessaan. Silloin Kaarina nousi ylös ja kuiskasi äidin korvaan: "Ethän ole katkera siitä, että elit ennen tätä onnellista aikaamme?"

"En, lapseni, minä vain iloitsen sinun puolestasi!" vastasi äiti yhtä hiljaa, suudellen Kaarinaa poskelle, ja pyyhkäsi silmistään kyyneleet.

Tuli sunnuntai. Kaarina heräsi varhain aamulla ja huomasi alasvedettyjen uutimien ja ikkunanpielen välisestä raosta, että oli kirkas päivänpaiste. Hänet valtasi äkkiä vastustamaton halu lähteä ulos keväistä aamuilmaa nauttimaan, ja ennenkuin toiset olivat ehtineet nousta vuoteistaan, oli hän puettuna ja sanoi lähtevänsä ulos kävelemään.

Oi, kuinka oli raikas aamun ilma! Kivitetyt kadut ja katukäytävätkin näyttivät aivan kuin puhdistuneilta kasteen vaikutuksesta. Mutta Kaarinaa ei tyydyttänyt yksin raittiin ilman hengittäminen, eikä edes puistojen rehevää vihannuutta lupaava, säännöllisesti kehittyvä kasvaminen ja nuppuileminen, ollut hänelle kylliksi, vaan hän tahtoi nähdä luontoa ja vettä, ja hän tiesi mistä hän ne löytäisi. Hän suuntasi askeleensa kallioista kumpua kohti kaupungin ulkopuolella, hänelle jo lapsuudestaan tuttuun paikkaan. Liekö hän koskaan siellä käynyt näin varhain aamulla, sillä kouluaikana oli aamu-uni aina ollut kuin parhainta herkkua ja lupa-aikoina hän oli ollut maalla? Päästyään perille ja luotuaan silmäilyn eteensä tuntui hänestä, ettei kaupunki täältä katsottuna koskaan ollut näyttänyt niin kauniilta kuin nyt. Ja näköala sen toisella puolen leviävälle siniselle selälle ei hänen mielestään koskaan ollut esiintynyt niin viehättävänä kuin nyt, aamuauringon sitä valaistessa.

Täällä istuessaan hän ensi kerran Helsingistä tultuaan oikein rauhassa ehti ajatella omia ajatuksiaan.

Silloin taas tuli hänen mieleensä ajatus, joka kerran oli anastanut hänet niin kokonaisena, että koko ympäristö, kaikki maailma, oli häneltä unohtunut, tuo ajatus, jonka kaksi ruusunkukkaa oli hänelle antanut: "hänen rakkautensa ei ollut toivoton!"

Mutta mikä hän sitten oli, joka uskalsi itselleen luulla mahdolliseksi tuota suurta onnea? Oliko hän sellaista ansainnut? Jos hän, tuo eräs, nyt astuisi Kaarinan eteen ja sillä oikeudella, joka täytyi olla hänen, vaatisi selitystä mikä Kaarina oli, niin mitä hän vastaisi? Oliko hän aina ollut rehellinen ja oikeamielinen? Oliko hän oppinut voittamaan itsensä, oman kiivautensa ja itsekkäisyytensä? Oliko hän koskaan ollut valmis totuuden puolesta uhraamaan jotain? Oliko hän edes oikein vilpittömästi pyrkinyt eteenpäin sillä ainoalla oikealla tiellä? — Mitä hän vastaisi?

Kummallista, että Kaarina nyt vasta tuli ajatelleeksi, että hänen aivan täydellä todella tulisi joskus näihin kysymyksiin vastata! Vaan miten kävisi, jos hän ei voisikaan vastata? Jos hänen ylpeytensä panisi vastaamista vastaan? Mutta jos hänen rehellisyytensä, toiselta puolen, ei voisi suostua vaikenemiseen? — Silloin hänen kaunis rakkausunelmansa häipyisi yhtä äkkiä kuin se oli syntynytkin ja hänen täytyisi jatkaa elämäänsä yksin, kuten tähänkin saakka.

Yksinkö? — Mistä tämä ajatus nyt tuli? — Ei, ei hän ollut yksin, vaan hän oli yksin tuhansien joukossa, ja jos hänellä ei ollut rinnallaan toveria ja ystävää, niin läheistä, kuin hän oli joskus toivonut, niin rakasta, kuin hän oli salaa uneksinut, niin oli hänellä toisia, oli monta vielä yksinäisempää kuin hän, mutta ei kuitenkaan yksin enempää kuin hänkään. Ne olivat nekin hänen kansansa lapsia, jotka kaikki, kuten hänkin, pyrkivät kunnon ihmisiksi, uutteriksi työmiehiksi isänmaansa vainioilla. Kaikki he, kuten hänkin, tahtoivat kansansa hyväksi uhrata elinvoimansa ja työtarmonsa, kaikki he tahtoivat olla mukana kohottamassa, jalostamassa ja lujittamassa Suomen kansan kokonaisuutta. Oliko hän yksin, kun hän tiesi, että niin monta seisoi rinnallansa, katseet tähdättyinä yhteiseen päämäärään, iloiten yhteisistä iloista ja surren yhteisten pettymysten tähden?

Ei, yksin hän ei sittenkään ollut. Mutta oliko hän arvokas kulkemaan tässä yhteisessä rintamassa? Ja jos hän ei vielä sitä ollut, tulisiko hän koskaan kyllin arvokkaasti täyttämään hänelle määrätyn sijan? Kuinka hän osaisi löytää juuri sen paikan, joka oli hänelle ominainen, ja jossa hän voisi toimissaan paraiten menestyä?

Kaarinan valtasi tunne siitä, että hän oli mitätön ja huono ase usein uneksimiensa suurten aatteiden palveluksessa. Ja tuo kirjava ihmiselämä, jonka hän ympärillään näki, sitten vielä sisälsi hänelle monta selittämätöntä arvoitusta. Kuinka hän voisi oppia sitä oikein arvostelemaan ja suhtautumaan siihen oikealla tavalla? Ja kaiken näkyväisen mukana ja yläpuolella itse Jumala ja hänen vaatimuksensa, kuinka voisi hän niitä täyttää? — — —

Kirkonkellot alkoivat soida. Oliko se niiden ääni, vai oliko se luonnon hiljainen hartaus, joka toi Kaarinalle vastauksen?

"Minun voimani on heikoissa väkevä!" Nämä sanat juolahtivat hänen mieleensä. Niin, "Jumalan avulla", nuo usein toistetut, melkein soinnuttomiksi käyneet sanat, ne saivat hänelle nyt sisällystä. Hän teki nopean päätöksen, nousi ja astui kaupunkiin päin mennäkseen kirkkoon. Sisällinen tarve ajoi hänet siihen. Hänellä oli ollut jonkunlainen vastenmielisyys kotikaupunkinsa kirkkoon menemistä vastaan, aina siitä saakka kun hän lapsena oli kerran luullut huomanneensa kirkonkäynnin johtuvan ulkonaisesta tavasta. Tämä vastenmielisyys oli kokonaan poissa, kun hän hetkisen jälkeen astui Herran huoneeseen. Kaikesta, virsistä, joita veisattiin, yksinkertaisista rukouksista, tekstistä ja saarnasta sai hän aina aihetta sovelluttaa ajatuksia itseensä, ja sitä myöten kuin hän itseään tutkiessaan tunsi heikontuvansa, ymmärsi hän yhä selvemmin, että on voima, joka voi ja tahtoo olla hänessä väkevä. Siihen voimaan hän tahtoisi luottaa, sen avulla hän voisi täyttää tarkoituksensa tässä elämässä!