Part 8

"Se oli aivan oikein, mitä se asia häntä koski?"

"Täytynee meidän kumminkin pyytää häntä opettamaan meitä, jos me aijomme jotain kuvaelmaa tai sen tapaista esittää", virkkoi Eini.

"Niinhän ne ovat aina ennen tehneet, ja tietysti siitä syystä, että he eivät ole uskaltaneet häntä vastustaa, kun hän on siihen väkisin tuppautunut. Mutta uskokaa pois, me emme pyydä häntä." Kaarina veti toiset syrjään ja kuiskasi: "Me pyydämme rouva Heiniötä!"

"Ihanko totta!" huusi Eini, hypähtäen pystyyn ja taputtaen käsiään.

"Hst, hiljaa! Elä huuda! Sinä voit pilata koko asian!" jatkoi Kaarina. "Enhän minä tiedä mitä muut sanovat, mutta minä aijon sitä ehdottaa kokouksessa. Hyväksykööt tahi hyljätkööt sen ehdotuksen sitten, miten tahtovat!"

"Minä kannatan sitä!" yhtyi Taimi.

"Ja minä myös, ja oikein sydämen pohjasta! Voi, voi kuinka tulee hauskaa!"

Näin sanoessaan Eini näytti siltä kuin hän ei olisi tahtonut pysyä aisoissaan, sillä rouva Heiniö, voimistelunopettaja, oli Einin ihanne yhä vieläkin ensi luokalta alkaen.

"Mutta päästäksemme niin pitkälle on meidän kaikin mokomin pidettävä kokouspäivä salassa. Ymmärrättehän miksi! Ei puhuta siitä mitään tänä iltana!"

Kaarina meni toisten kanssa teetä juomaan ja sitten taas kuuntelemaan ohjelman jatkoa, sanomalehden lukua, lausuntoa ja kertomusta.

Kaarina ei seurannut sanomalehden lukemista, sillä hän muisti äkäistä vastaustaan neiti Kulmalalle.

Oliko hän valehdellut? Eihän kokouspäivä vielä ollut päätetty ennenkuin kaikki yhdessä siitä olivat keskustelleet; eihän se silti ollut päätetty, vaikka Taimi, Eini ja hän sitä yhdessä olivat suunnitelleet.

Mutta taas omatunto soimasi. Olihan nykyään niin, että tämä heidän sakkinsa oikeastaan jo ennakolta päätti kaikki. Toiset tytöt olivat joko niin välinpitämättömiä tahi omaa mielipidettä vailla, etteivät koko luokan koolla ollessa virkkaneet niin mitään.

Taikka olisiko hänen totuuden vuoksi ollut pitänyt panna alttiiksi koko joulujuhlan onnistaminen ja koko hauskuus sitä hommatessa? Hän osasi ulkoa neiti Kulmalan esittämän ohjelman: lausunto ja satu, joita hän opetti, ja kuvaelma, jonka hän asetti, joko enkeleitä, hengettäriä, tahi luonnottaria harsoissa, joiden värit vain vaihtelivat, mutta kokonaisvaikutus oli aina sama. Pää-asia oli näyttää kauneimpien tyttöjen kasvot, maalattuina vielä kauniimmiksi, bengaalitulen valaistuksessa. Sama vaikutus oli aina ollut Kaarinalla neiti Kulmalan järjestämistä joulujuhlakuvaelmista.

Tämänvuotisessa juhlassa ei tämä tavanmukaisuus enää saanut uudistua. Pää-asiassa sitä varten oli neiti Kulmala pysytettävä hommasta erossa.

Ja toiseksi! Juhlan hommaamisen tuli tuottaa heille itselleen niin paljon huvia kuin suinkin. Jos nyt oltaisiin laitettu monipuolisempi ohjelma, jossa olisi ollut enemmän puuhaa, niin olisi heidän täytynyt olla alituisissa tekemisissä neiti Kulmalan kanssa. Itse juhla-ilonkin hän olisi häirinnyt alituisella läsnäolollaan esiripun takana valmistuspuuhissa.

Kaikki tämä painoi vaa'assa niin paljon, että Kaarina tunsi rikkomisensa hätävalheen tehdessään aivan mitättömän köykäiseksi.

Pari tyttöä kuiskaili keskenään aivan Kaarinan lähellä. Hän käännähti heihin päin ja kuiskaus taukosi. He olivat ymmärtäneet yskän. Aivan äsken oli tyttöjen kesken ollut puheena se, että muutamat aina kuiskailivat esityksien kestäessä ja Kaarina oli sellaisesta sanonut ankaran paheksumisen. Sentähden ei muuta tarvittu kuin että hän hiukan levottomasti liikahti, niin he ymmärsivät mitä hän tarkoitti.

Totta puhuen ei tuota sentään maksa vaivaa seurata, ajatteli Kaarina, joka oli ennakolta lukenut läpi "Esikkoon" lähetetyt kirjoitukset. Kumma kuitenkin, ettei kirjoittajilta parempaa syntynyt!

Mutta sellaistahan se oli koko tämä toverikunta! Kaarina oli mielessään suunnitellut niin monta keinoa sen elämän kehittämiseksi ja vilkastuttamiseksi. Osaa niistä hän ei itsekään tajunnut niin selvään, että olisi voinut tehdä ne toisille ymmärrettäviksi. Osa otettiin vastaan pilkalla: utukuvia, mahdottomuuksia! Muutamia parannuksia entisen suhteen päätettiin panna toimeen. Niitä oli sanomalehden sisällön huolehtiminen ja jonkun huvittavan ohjelmanumeron hankkiminen joka illaksi. Sanomalehden parantaminen kävi vaikeammaksi kuin voitiin arvata, ja huvittavien numerojen hommaamisessa tuli Kaarinan aina olla mukana, muutoin ei niistä mitään tullut. Ei kenelläkään ollut niinkään paljoa kekseliäisyyttä siinä suhteessa kuin hänellä. Mutta vaikeata tulisi hänen ajan pitkään olla ainoana varsinaisena "keksijänä", sen hän hyvin älysi.

Mieli pyrki masentumaan, kun hän ajatteli pettymyksiään toverikunnan elämän suhteen. Miten sitten käynee joulujuhlan, jonka suunnittelu nyt oli edessä? Tulisikohan johtajatar suostumaan näytelmäkappaleen esittämiseen? Antaisiko hän tanssia ohjelman loputtua? Vai täytyisikö tämän heidän luokkansa laatiman juhlankin valautua vanhaan jo ikävästyttäväksi joutuneeseen kaavaan?

Lopulta kaikki kumminkin onnistui hyvin. Neiti Kulmala ei ollut päässyt osalliseksi joulujuhlan valmistukseen. Tytöt olivat yksin suunnitelleet kaikki valmiiksi ja rouva Heiniö kutsuttiin näytelmäkappaletta ohjaamaan. Johtajatar oli heti suostunut näytelmäkappaleeseen, olipa hän illalla, kun ohjelman loputtua pyydettiin tanssia, kaikkein ihmeeksi siihenkin hymyillen suostunut. Eikä heidän koulussaan koskaan oltu vietetty näin hauskaa joulujuhlaa, se oli yleinen arvostelu.

Kaarina oli tyytyväisin kaikista, sillä hän tiesi kuinka suuri osa hänen rohkealla päättäväisyydellään oli juhlan onnistumiseen.

Tämän jälkeen lujittui se johtajan-asema, jonka Kaarina oli saavuttanut luokkansa ja toverikunnan keskuudessa. Ei ainoatakaan yhteistä yritystä ollut, jossa hänen mielipiteillään ei olisi ollut ratkaisevaa merkitystä. Tekikö tämä hänet itserakkaaksi? Itse hän ei sitä uskonut. Varmaa oli kumminkin, että hän tunsi jonkunlaista tyydytystä sen johdosta, että näki olevansa huomattavassa asemassa.

Vielä enemmän kuin tämä, tyydytti Kaarinaa se muutos, joka oli tapahtunut neiti Kulmalan ja hänen keskinäisissä väleissä. Neiti Kulmala oli tällaisissa asioissa ominaisella tarkkanäköisyydellään päässyt perille siitä, että Kaarina oli ollut hänen syrjäyttäneistään tarkoittavissa juonissa osallisina olevista ensimäisiä, ja sen jälkeen hänen käytöksensä Kaarinaa kohtaan muuttui kylmän jäykäksi. Näin ollen oli Kaarinankin helpompi osoittaa sitä kylmyyttä, jota hän tunsi. Eikä heidän kesken sen jälkeen vaihdettu muita sanoja, kuin mitä oli välttämätöntä opetuksen yhteydessä.

* * * * *

Niin oli taasen lukukausi kulunut ja joululoma alkoi tuhansine juhlanvalmistuspuuhineen. Sitten seurasi jouluaatto iloisine yllätyksineen ja vihdoin pitkät pyhät, jotka Kaarina käytti joululahjaksi saamiensa kertomuskirjojen lukemiseen. Pyhien välillä oli hiljaiset, yksitoikkoiset arkipäivät, jolloin oli esillä pienemmät vaatteiden korjaustyöt.

Varmaankin olisi joululupa kulunut samalla tavalla loppuun asti, ilman mitään merkittävämpää tapausta, jollei eräänä päivänä olisi postissa saapunut kutsukortti Svean ja sedän vihkiäisiin. Se oli ruotsinkielinen ja Svean vanhempien allekirjoittama.

Lähtönsä jälkeen setä ei ollut kirjoittanut ainoatakaan kirjettä, ja häihin kutsu tuli heille kaikille suurena yllätyksenä. Vanhemmat nähtävästi odottivat, että setä heille vielä kirjoittaisi, erityisesti vaatiakseen heitä tulemaan häihinsä. Mitään muuta selitystä he eivät olisi toivoneet. Mutta kirjettä ei tullut ja hääpäivä läheni.

Kaarina, joka jo oli mielessään kuvitellut kuinka hauskaa olisi ollut päästä mukaan häihin, alkoi vähitellen aavistaa, ettei häämatkasta tulisi mitään, ei edes vanhempien, vielä vähemmän hänen puoleltaan.

Vihdoin isä sanoi sen suoraan:

"Tuollainen virallinen kutsu vain on lähetetty minulle, hänen ainoalle veljelleen. Se on mielenosotus, jos mikään. Jos me menisimme häihin, niin me osottaisimme, ettemme vähääkään osaa panna itsellemme arvoa." Isä sanoi tämän vakavasti, mutta tyynesti eräänä iltana, kun hän, äiti ja Kaarina istuivat illallispöydässä.

Se oli siis päätetty. Isä oli näyttänyt tyyneltä tätä sanoessaan, mutta Kaarina aavisti, että hänen sisässään oli toista. Kuinka olisi voinut toisin olla!

Hän, Kaarinakin, huomasi kuinka luonnonvastaista oli, että veljekset eriävien mielipiteitten ja katsantokantojen tähden irroittivat ne siteet, jotka heidät syntymästään yhdistivät, veljeyden siteet. Jos toinen heistä olisi ollut kunnoton, petollinen ja halpamainen luonne, olisi se vielä ollut käsitettävissä! Jos heillä olisi ajatuksissaan ja mielipiteissään ollut eroavaisuuksia siihen määrään, että kaikki se mikä toisesta oli hyvää, oli toiselle pahaa, jos sanalla sanoen he omistaisivat kokonaan vastakkaisen maailmankatsomuksen, silloin toisen läheisyys olisi voinut tuntua toisesta ahdistavalta, ja silloinkin olisi voinut käsittää, että jonkunlaista kylmäkiskoisuutta oli heidän välillään.

Ei edes näitä eroavaisuuksia ollut isän ja sedän maailmankatsomuksissa. He olivat molemmat rehellisiä, toimeliaita, tunnollisia miehiä. Uskonnon asioissa heidän mielipiteensä olivat hyvin yhteenkäypiä, sen mukaan kuin Kaarina ymmärsi. Isänmaan asioissa oli heille hänen arvelunsa mukaan yhteistä se, että he olivat taipuvaiset alistamaan yksityisen hyvän yhteisen onnen vaatimusten alle.

Kaarina ei voinut, paitse eroavaa puoluekantaa, huomata heissä muuta eroavaisuutta kuin sen, minkä olivat vaikuttaneet ulkonaisesti erilaiset olosuhteet. Isä oli elänyt verrattain hiljaisissa ja vaatimattomissa oloissa ja noudatti kaikissa tavoissaan suurta yksinkertaisuutta. Setä oli tullut liikkuneeksi vilkkaammissa ja varakkaammassa seurapiireissä. Itse hän oli koonut pienen pääoman ja vähitellen tottunut varakkaan miehen tapoihin.

Mutta tämähän kaikki oli ulkonaista! Olisi ollut järjetöntä luulla, että tämä olisi voinut vaikuttaa veljesten keskinäisiin suhteisiin.

Kaarina ei päässyt asiasta selville ennenkuin hän kuuli isän eräänä päivänä, työpöytänsä ääressä papereitaan selaillessaan, puhuvan itsekseen:

"Se epäluulo, se epäluulo!"

Muuta isä ei sanonut. Kaarina muisti kertomuksen siitä, kuinka vihollinen tahtoi valloittaa kansan, meni ja kylvi siihen epäluulon siementä, kansa joutui eripuraisuuteen ja oli helposti voitettu.

Epäluulo täällä eroitti isän ja sedän toinen toisestaan! Kuka sen oli kylvänyt, se ei Kaarinalle selvinnyt, mutta että se siemen oli ulkoapäin heitetty, siitä hän oli varma.

Oliko Svea sittenkin tähän syypää? Ei, se ajatus ei ollut mahdollinen. Kaarina ei voinut keksiä mitään syytä, minkä vuoksi Svea edes olisi halunnut kylvää eripuraisuutta veljesten kesken. Hänelle, joka kaikesta päättäen oli rikkaassa henkisessä maailmassa kasvanut, jaloluontoinen nainen, olisi tämä ollut aivan mahdotonta.

Pikemmin hän suri tätä olotilaa, mutta ei voinut asioita parantaa. Niin sen täytyi olla!

Mutta jos syy erimielisyyteen ei johtunut Sveasta eikä isästä ja sedästä itsestään, niin mistä se voisi johtua? — — — "Kansalaiskatkismus!" sen sanan oli Kaarina kuullut usein mainittavan. Nyt hän muisti, että se oli mainittu puhuessa sukulaisten ja tuttavien kesken syntyneistä välien rikkoontumisista. Melkein satumaisilta tuntuivat kertomukset näistä, ja Kaarina oli itsekseen arvellut, että mahtoi tällaisissa tapauksissa aina sentään olla jotain loukkautumisen syytäkin. Eivät suinkaan välien rikkoutumiset muutoin olisi olleet mahdolliset! Verrattain kylmäkiskoisesti hän sen vuoksi oli kuullut niistä ja niiden yhteydessä tuosta kummallisesta kirjasta puhuttavan.

Nyt tämän kirjan nimi, huomaamatta mieleen johtuneena, vaikutti häneen kuin valon välkähdys. Kuinka epäluulo oli saatu syntymään, oli hänelle nyt toisarvoinen asia sen rinnalla, mikä siitä johtui: toinen toisensa tuomitseminen konnaksi, roistoksi ja isänmaanpetturiksi.

Mitä isän ja sedän väleihin tuli, niin arveli hän, että jollei setä voinut uskoa isästä pahinta, niin hänessä kumminkin asui salainen epäluulo, että oli jotain halveksittavaa isän toimissa. Ja tämän epäluulon vuoksi eivät heidän välinsä voineet olla entisellään.

Hetkiseksi Kaarina tunsi helpotusta päästyään selville tästä pulmallisesta kysymyksestä.

Mutta, kuinka ollakaan, nousi uusi kysymys: oliko oikein jäädä pois sedän häistä? Isän mielestä se nähtävästi oli parempi. Mutta sittenkin? Entä jos joku toinen heiltä menisi, ett'ei sedän suku jäisi vaille edustajaa tässä tilaisuudessa! Äiti? Taikka hän, Kaarina!

Niin, jos hän menisi: Eihän heillä ollut mitään todellista syytä loukata setää ja Sveaa. Ja toiselta puolen, jos he eivät olleet saaneetkaan sellaista kutsua, kuin olivat toivoneet, eikö olisi ollut parempi, että joku heistä pystyssä päin, kuten ainakin se, jolla on puhdas omatunto, saapuisi häihin, kuin että he kaikki aivan kuin oikeutetusti nolattuina ja nöyryytettyinä jäisivät tulematta?

Häät vietettäisiin Svean vanhempien omistamalla maatilalla lähellä Helsinkiä.

Mutta sehän sopisi mainiosti! Hän kävisi samalla matkalla Helsingissä tiedustelemassa yhteiskoulun johtajalta vaatimuksia koulun 6:lle luokalle, jonne hän tyttökoulusta päästyään aikoi pyrkiä. Se oli erinomainen ajatus! Heti äidille siitä puhumaan!

Kaarina tiesi, että jos hän alkaisi asiata vielä useammalta puolelta harkita, voisi hän pian ruveta epäilemään ajatustaan. Sentähden ei saanut viivytellä.

Äiti oli taloushommissa keittiössä, kasvot hehkuvan punaisina lämmön ja höyryjen vaikutuksesta, kun Kaarina juoksi hänen luokseen ja pyysi saada puhua hänen kanssaan hyvin tärkeästä asiasta. Äiti vastasi, että hän oli juuri pääsemässä vapaaksi. Kohta sen jälkeen hän tulikin Kaarinan kanssa saliin, jossa Kaarina hänelle kertoi, että häntä halutti niin kovasti lähteä sedän häihin, ja kun hän voisi samalla tiellä käydä Helsingissäkin, niin olisi samalla suuri hyöty hänen matkastaan.

Äiti ei luvannut mitään muuta kuin että hän puhuisi isälle asiasta. Enempää ei Kaarina ollut odottanutkaan. Tämä oli jo hyvä enne! Mutta suuressa jännityksessä pysyi Kaarinan mieli, ensin odottaessa isää kotiin tulevaksi, sitten hänen ja äidin keskustelemisen aikana, joka tapahtui sulettujen ovien takana, ja vihdoin ovien avautuessa, hänen tietäessään päättävän sanan olevan tulossa.

He suostuivat! Uusia ajatusmaailmoja avautui Kaarinan eteen: matkustaminen junalla outoihin seutuihin, tutustuminen uusiin sukulaisiin, häät juhlallisine menoineen, vieraineen, tanssineen!

Kauan ei saanut tässä miettiä. Häät olivat kolmen päivän perästä eikä hänellä ollut edes pukua. Äidin kanssa juostiin kauppapuodeissa, ostettiin ruusunpunainen leninkikangas, Kaarinan ensimäiseksi vaaleaksi puvuksi. Kaarina haki ompelijan, ja puvun valmistamisessa ja koettelemisessa, matkakapineiden kokoamisessa ja järjestämisessä kuluivat päivät, niin että Kaarina oli aivan uupunut iltasilla. Sen enempää hän ei jaksanut, vaikka olisi ennättänytkin mielessään kuvailla tulevia kokemuksiaan, ennenkuin hän istui junassa ja ensin vanhemmat asemasillalla, sitten kotikaupungin viimeiset rakennukset, olivat hävinneet hänen näkyvistään.

Silloin vasta hän oikein tajusi, että hän nyt oli matkustamassa tuntemattomien ihmisten luo ja aivan yksin päälle päätteeksi. Jos hän olisi tälle matkalle lähtenyt toisten pakoittamana eikä omasta vapaasta tahdostaan, niin olisi olo tuntunut aivan luonnolliselta. Hän olisi kulkenut tahi oikeammin antanut junan kulettaa itsensä määräpaikkaansa, ja olisi asiansa toimitettuaan tullut samaa tietä takaisin, vaivaamatta päätään kysymyksillä miksi ja mitä varten hän oli matkansa tehnyt. Aivan toinen oli nyt asian laita. Jollei hän olisi itse pyrkinyt häihin, istuisi hän nyt sievästi kotona. Ehk'ei hän olisi muistanutkaan koko matkaa ja tämä päivä olisi samanlainen kuin kaikki edelliset yksitoikkoiset joululuvan päivät.

Miltähän oikein tuntuisi saapuminen ventovieraaseen kotiin? Mitähän setä sanoisi, kun hän tulisi yksin? Vai hämmästyisikö hän siitäkin, että hän ollenkaan tuli? Tulisikohan Svea iloiseksi hänet nähdessään?

Hänen ei tarvinnut selittää syytä vanhempien poisjäämiseen, hänen vain tarvitsi sanoa, että isä lupasi siitä kirjoittaa sedälle, niinkuin hänet oli käsketty sanomaan. Olihan toki hyvä, että hän sillä pääsi tästä pälkähästä!

Tällaisia ajatuksia ja kysymyksiä risteili päässä ja matka kului hirveän hitaasti Kaarinan mielestä. Hän päätti painaa silmänsä kiinni ja koettaa nukkua, mutta hän oli tottumaton junan epätasaiseen tärinään, sanomattakaan vihellyksiin ja seisahduksiin, niin ettei nukkumisesta tullut mitään. Silloin hän rupesi katselemaan matkatovereitaan ja huomasi häntä vastapäätä istuvan pyylevän emännän tutkivasti tarkastelevan itseään. Sivultapäin oli kalpea äiti kahden pienen levottoman pulloposkipojan keralla. Hänellä oli täysi työ tyydyttää heidän nälkäänsä ja janoansa, jotka näyttivät aivan loppumattomilta. Vielä istui vaunun osastossa muutamia miehiä, jotka lukivat sanomalehtiä.

Näitä hän ei ehtinyt lähemmin tarkastaa, sillä emäntä vastapäätä alkoi häneltä udella kaikenlaista Kaarinan matkasta, minne hän matkusti, kuinka kauvan hän tulisi viipymään, j.n.e. Saatuaan vastaukset kysymyksiinsä rupesi hän kertomaan. Hän oli matkalta tyttärensä ja vävynsä luo. Hänellä oli kaksi poikaakin, mutta he olivat lähteneet Argentinaan perustamaan uutta suomalaista siirtokuntaa. Hän ei koskaan ollut matkustanut niin pitkältä kuin nyt, ja hän pelkäsi kovin, että joutuisi väärään junaan. Tämä junassa matkustaminen oli hänestä niin hermostuttavaa. Kun hän sen oli sanonut, kumartui hän alas ja otti matkalaukustaan pienen pullon ja sokeripalan, jolle hän tiputti pullosta lääkettä. Sitten hän söi sokeripalan ja vaikeni. Vähän ajan kuluttua häntä alkoi haukottaa, hän koetti ottaa niin mukavan asennon kuin suinkin, levitti nenäliinansa kasvoilleen ja näytti nukkuvan.

Haukotteleminen tarttui Kaarinaankin. Ainoastaan pikkupoikien lörpötteleminen ja hihkaileminen esti hänet heti vaipumasta uneen, mutta kun lapsetkin vähitellen tulivat hiljaisemmiksi, nukkui hän makeasti useita asemanvälejä.

Herättyään virkistävästä unestaan hän ei enää vajonnut mietteisiin, katseli vain vuoroin ulos vaununikkunasta, vuoroin seurasi pienten matkatoveriensa hommia ja leikkejä. Siten loppumatka sujui sukkelasti, ja melkein yllätyksenä kuului konduktöörin huuto, kun hän mainitsi sen aseman nimen, jolla Kaarinan tuli nousta vaunusta.

Asemalla oli useita hevosia, ja eräs kyytimies tuli Kaarinalta kysymään, aikoiko hän Svean kotitaloon. Saatuaan myöntävän vastauksen auttoi hän Kaarinaa tavarain kantamisessa ja ennen pitkää istui Kaarina mukavassa reessä nahkasien sisällä.

Puolen tunnin kuluttua oli hän perillä.

Vastaanotto oli erinomaisen ystävällinen, ja Kaarina tunsi koko siellä oloajan, että hän oli erityisen huomaavaisuuden esineenä varsinkin Svean äidin, tuon lempeännäköisen, hienosti käyttäytyvän ja varmaan nuorempana hyvin kauniin naisen puolelta.

Setä hyväili häntä kuin lasta, ja oli hyvin liikutetun näköinen häntä tervehtiessään, mutta sittemmin hän ei joutanut muuta kuin pari kertaa hänen kanssaan muutamia sanoja vaihtamaan.

Kaarina oli päättänyt, että hän tässä oudossa seurassa olisi pää pystyssä ja aivan tahallaan osottaisi, että hän tunsi oman arvonsa, vaikka hän olikin toista maata kuin muut. Kun hän kamarissaan oli pukeutunut ruusunpunaiseen pukuunsa, ja kiinnittänyt punaisen silkkinauhan mustaan tukkaansa, näytti hän peilistä katsoessaan oikein kunnianarvoiselta "daamilta". Hän teki peilin edessä muutamia kumarruksia. Ei tuo hullummalta näytä! arveli hän.

Saliin tultua tuli Svean äiti häntä vastaan, esitti hänet pitkin riviä Antin veljentyttärenä, ja Kaarina sai kymmeniä kertoja uudistaa peilin edessä harjoittamansa kumarruksen, samalla notkistaen polviaan vanhemmille rouville.

Naisten hienot silkkiset puvut herättivät hänen huomiotaan. Hän ei koskaan ollut nähnyt niin monta silkkipukuista naista koolla. Kun hän esittelyn loputtua istuutui lähelle ovea, huomasi hän, että hänen pukunsa oli hyvin yksinkertainen toisten rinnalla. Tämä ei ollut ainoa nolaava huomio. Pitkin iltaa, jota vihkiäisten jälkeen tuntui riittävän loppumattomiin, huomasi hän ettei ollut tämän seurapiirin tapoihin tottunut. Ja hänestä tuntui, että kaikki muutkin sen olivat huomanneet ja pitäneet lystiä hänen, pikku kaupunkilais-tytön kustannuksella. Emännän kohteliaisuus ja huomaavaisuus, joka osottautui huolenpitona siitäkin, että hän saisi ahkerasti tanssia, tuntui hänestä nöyryyttävältä. Kun Svea tahi setä ystävällisesti sivumennen häntä puhuttelivat, tuli häneen vastustamaton tunne siitä, että he sen tekivät enemmän velvollisuudesta, kuin todellisesta halusta. Hänen täytyi koota kaikki voimansa jaksaakseen olla seurassa loppuun asti. Kun sitten kaikki oli lopussa, ja setä ja Svea, joiden oli määrä matkustaa varhain seuraavana aamuna, olivat hänelle jäähyväisiä heittäneet, sanoi hänkin niin kiireesti kuin taisi hyvää yötä Svean vanhemmille ja kiiruhti kamariinsa.

Tällaistako se nyt olikin! Tätä vartenko hän oli tullut, jotta kaikki saisivat nähdä minkälaisia tallukoita sedän sukulaiset olivat! Onneton päähänpisto, joka oli tämän matkan aiheuttanut!

Hän riisuutui kiivaasti, kömpi vuoteeseen ja väänsi sähkölampun sammuksiin. Mutta kesti kauan ennenkuin uni tuli. Kuva toisensa jälkeen tämän iltaisia näkemiään väikkyi hänen mielessään:

Ensin itse vihkiäiset, jolloin hän ei nähnyt ketään muuta kuin sedän ja Svean, joka oli niin kaunis valkeassa puvussaan ja laajassa, kevyessä hunnussaan, ettei hänen kuvansa koskaan voisi Kaarinan mielestä häipyä. Hän tuli liikutetuksi aina kyyneliin saakka, itsekään tietämättä miksi. Yhtäkkiä hän säpsähti, sillä huomaamattaan hän oli vetänyt esiin nenäliinansa ja niistänyt nenänsä. Hänestä tuntui, että se oli kuulunut yli koko salin, jossa muutoin vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vieläkin nousi veri päähän, kun hän tätä ajatteli. Se oli ensimäinen tyhmyys.

Sitten vihkiäisten jälkeen tarjottiin viiniä. Siellä oli sekä punaista että valkoista. Hän otti lasin, mutta muisti samassa, että hän oli koulun toverikunnan raittiusseuran jäsen ja asetti lasin ikkunalaudalle. Hän ei oikein tiennyt, tuliko hänen kilistää tahi ei, sillä olisihan hän voinut kilistää, vaikkei juonutkaan. Vihdoin hän päätti jättää lasin ja mennä sitä ilman morsiusparia onnittelemaan. Ensin Svean äidille, sitten muutamalle muulle vanhalle rouvalle ja vihdoin Svealle itselleen täytyi hänen selittää syy, miksi hänellä ei viinilasia ollut. Ja kun onnitteleminen oli loppuun suoritettu ja vieraat joivat ja kilistelivät keskenään, tuli Svean serkku, tuommoinen koukkuviiksinen keikarimainen nuorimies, häneltä kysymään: luuliko hän, että hänestä tulisi juomari, jos hän tämän ainoan lasin joisi setänsä kunniaksi? Kaarinaa harmitti, mutta hän ei saanut vastatuksi niinkuin olisi tahtonut. Ja tuo nuorimies näytti niin pilkalliselta, kun hän kääntyi pois kilistämään ja leikkiä laskemaan toisten nuorten tyttöjen keralla.

Tanssi ei häntä huvittanut, kun ei hän osannut jutella noiden vierasten herrojen kanssa. Yksi oli juttelevaisempi kuin muut ja hänen kanssaan Kaarina sai jonkun sanan vaihdetuksi. Se oli pitkä, vaaleaverinen, hyvin vilkasilmeinen herra. Mutta ne muut ne aina alkoivat keskustella semmoisista asioista, että Kaarina ei osannut vastata kuin ei tahi jaa. Ja taas häntä hävetti, kun tätä ajatteli.

Ja tytöt sitten. Kuinka ne peilailivat ja kääntelivät ja vääntelivät itseänsä, ja taas kohentelivat kiharoitansa ja puuteroisivat kasvonsa. Ja kaikki kävi heiltä niin tottuneesti, aivan kuin olisi ollut luonnollisin asia maailmassa ajatella pääasiassa ulkomuotoaan. Tämä Kaarinaa tympäsytti. Ja kumminkin hän melkein kadehti heidän taitoansa rupatella ja ilakoida herrojen kanssa.

Sitten ne osasivat pari tanssia, jotka olivat hänelle tuiki outoja. Ja mikä pahempi, kerran hän vastaanotti kutsun tanssiin ja vasta keskellä lattiaa huomasi, että hän ei sitä osannut. Kyllä mahtoi hullulta näyttää, kun hän kavaljeerineen tanssi epätahtia koko kierroksen loppuun. Herra kumarsi ja hän häpesi.

Hänessä asui kapinan henki häntä itseään vastaan, sillä itse hän oli syypää koko matkaansa.