Part 7

Eini oli mennyt, jättäen jälkeensä tyhjyyden tunteen, ainakin ensimäisiksi päiviksi. Vaikka Kaarina olikin koko päivän työssä, leipojaa auttamassa, astioita pyyhkimässä keittiössä, pesuvaatteita levittämässä, pienempien lasten kanssa lahdella soutamassa y.m. pikkutoimissa, kaipasi hän Einin iloista seuraa, hänen naurunsa kaikua ja hänen kirkkaita sinisiä silmiään. Toisena päivänä oli Kaarinalla enemmän vapautta, silloin hän otti tuohkosen ja meni metsään, vattuja hakemaan kauempana olevalta aholta. Kävellessä siinä yksin metsässä, katseellaan imien luonnon suloa, ja kuullessa milloin sirkan siritystä, milloin pienen lintusen viserrystä tahi kauempaa kaikuvaa karjan kellojen helinää, jo unohtui Eini, eikä hän ikävää muistanut.

Hän lauleli laulun ja toisenkin. Riemu täytti rinnan ja reippaasti hän astui eteenpäin metsässä.

Kiipeisikö hän tuonne kummulle näköalaa katsomaan? — Vielä on iltaa! ajatteli hän, ja ylös hän nousi muutamilla voimakkailla ponnistuksilla kallion jyrkkää syrjää myöten. Tuolla honkien runkojen väliltä aukeni näköala pitkin lahtea ja sen metsäisiä rantoja, eteenpäin yli sinisen selän, jossa saariryhmä keskellä melkein näytti yhtyvän kauempana olevaan mantereeseen. Vasemmalla näkyi talonpoikaistalo, peltojen ympäröimänä, sen lähellä mäellä tuulimylly. Oikealla näkyi vain metsäisiä niemekkeitä, kolme, neljä toinen toisensa takana.

Kaarina istuutui, painoi päänsä kätensä varaan ja katseli eteensä. Hän ei ajatellut oikeastaan mitään tuossa katsellessaan, hän vain lepäili ja nautti. Tuntui aivan kuin hän olisi sulautunut luontoon, niinkuin hän olisi kuulunut siihen, ollut yksi noita hiljaisuudessa kohenevia honkia, taikka kalliokivi, joka kohosi viidakon keskellä aivan hänen edessään. Ei, mieluummin hän oli kuin tuo saari aavalla selällä.

Hän on tuollainen yksinäinen viileyden ympäröimä olento. Tuo saari on niin pieni ja näyttää aivan kuin se sulautuisi toisiin lähellä oleviin saariin. Moni voisi sanoa, että se on aivan samanlainen kuin nuo muut. Mutta kuinka erehdyttävä on tämä luulo! Tuo pieni saari kätkee itsessään kokonaisen maailman, niin rikkaan ja niin kauniin, kun sitä lähemmin tarkastaa, kuin konsanaan kukin noista toisista, joista sen vesi nyt jo ijäisesti eroittaa. Siinä on elämää, siinä on monipuolisuutta, siinä on kehittymistä ja kasvamista. Siinä on ennen kaikkea paljon, joka tekee sen erilaiseksi kuin nuo muut. Se on erilainen ja tulee aina pysymään erilaisena kuin muut, ja vesi sen aina tulee erottamaan kaikista muista.

Ei aina kuitenkaan! Hän ei muistanut talvea.

Niin, mutta hän elikin kevättään ja toivoi kesän tuloa, hänelle talvi merkitsi kuolemaa ja sitä hän ei jaksanut ajatella, hän ei tahtonut sitä ajatella, eikähän sitä ollutkaan tarvis tehdä.

Juuri niinkuin tuo täydessä kesäisessä kasvussaan oleva maapaikka, jota vesi ympäröi, sellaisena hän tulisi elämään maailmassa. Kaikkein syvimmät ajatuksensa, salaisimmat toiveensa, rohkeimmat mietteensä, ne hän aina kätkisi itseensä. Maailma häntä kylmästi katselisi, noin vaan yhdenlaisena kuin muut, pinnaltaan samanlaiset. Harva häntä lähestyisi, vielä harvempi — ehkä ei kukaan tulisi huomaamaan, että hän eli omaa erikoista elämätään, että hänessä tapahtui alituinen kasvaminen ja kehittyminen ja että hän todellakin oli erilainen kuin nuo muut.

Minkätähden hän ei voinut puhua ajatuksiansa yhtä avonaisesti ja peittelemättä kuin Eini? Miksi hän ei voinut paljastaa itseänsä ja sisimpäänsä ihmisten edessä? Siksikö, että hän oli niin huono ja että hän pelkäsi näyttää ihmisille rumia puoliaan, jotka piilivät syvällä hänessä? Ei hän sitä oikein tiennyt. Mutta sen hän vain tunsi, että monta kertaa olisi ollut helpompi olla, jos hän olisi saattanut jollekulle purkaa itsestään kaikki, kaikki ja sanoa: tällainen minä olen. Silloin hän olisi ehkä tältä ihmiseltä saanut osakseen ymmärtämystä, jota hän kaipasi.

Voihan ihminen Jumalalle purkaa huolensa ja kaikki tuskansa, sen hän tiesi. Mutta häntä ei tämä tieto auttanut, sillä ei hän uskonut, että Jumala välitti kaikista pikkuasioista. Ne olivat suuria ja tärkeitä asioita, joita hänelle tuli uskoa, arveli hän; kiitollisuuden tunteet kaikesta hyvästä, synnin ja suurten murheiden taakat ja omantunnontuskat. Kaikki sellaiset olivat Hänelle ilmaistavat.

Mutta sydän kun oli täysi, niin oli siinä joukossa paljon pientä ja pistävää, melkein näkymätöntä ja kumminkin säihkyvää, kuin pilkkuja vain, mutta kumminkin niin mustia, että hirvitti. Ja sitten nuo kysymysmerkit? Niitä oli hänen sydämessään loppumaton rivi! Kuinka ja millä tavalla Jumala niihin vastaisi?

Omituinen rauhattomuus valtasi hänet, kun hänen ajatuksensa joutuivat tähän pisteeseen. Välttämätön sisäinen pakko ajoi hänet pystyyn ja sen enempää katselematta järvelle alkoi hän kiivetä alas kalliolta ja astua tuttua, aholle vievää metsäpolkua. Aholle tultuaan hän haki vattupensaita kasvavia kiviröykkiöitä, ja marjojen etsiminen ja noukkiminen täytti pian hänen mielensä kokonaan. Nopsasti hän riensi ensimäiseltä röykkiöltä lähimmälle toiselle ja siitä seuraavalle, kunnes oli saanut tuohkosensa täyteen.

Vahinko ettei tullut otetuksi isompaa tuohkosta, vielä jäi kaksi röykkiötä tutkimatta! Näin ajatteli hän kääntyessään kotiin päin ja kantaen kämmenellään kukkurapäistä tuohistaan.

Posti oli tuonut hänelle kirjeen!

Sepä oli merkkitapaus! Keltähän se lienee? Kaarina ei tuntenut käsialaa. Hän vei marjatuohkosensa ruokakonttoriin ja riensi sitten verannalle kirjettä lukemaan. Hän silmäili ensin loppuun ja näki että se oli Helliltä. Mitä kummaa Hellillä oli hänelle kirjoitettavaa? Ja näin pitkältä vielä! Hän luki:

"Rantasalmella 2 p:nä elokuuta 1904.

Kaarina kulta!

Täällä minä nyt olen Rantasalmella ollut melkein kesän alusta saakka. Täällä on ollut niin hirmuisen hauska. En elämässäni ole voinut kuvitella niin ihmeellisen hupaista kesää kuin tämä on ollut. Täällä on niin kaunistakin että oikein.

Koko kesän minä olen ajatellut sinulle kirjoittaa, kun minä kerran keväällä lupasin, mutta en minä oikein tiedä miten se aika on kulunut niin sukkelaan, että nyt vasta saan kirjettä alottaneeksi. Iltasin on tehnyt mieli olla ulkona illanruskoa ja auringonlaskua katsomassa. Aamulla on nukuttanut ja keskellä päivää on ollut niin kuuma. Kerran minä koetin kirjoittaa, kun oli hyvin lämmin, mutta minä en mitenkään jaksanut ja kädet aivan tarttuivat kiinni paperiin ja se tuli täyteen pilkkuja.

(Minä huomaan että tähänkin on tullut mustepilkku, suo anteeksi, rakas Kaarinaiseni, se oli sen koiran syy, joka hyppäsi syliini.)

Niin, täällä on yksi koiranpentu, joka on niin ihmeen sievä; en koskaan ole nähnyt niin somaa koiranpentua. Se on valkea ja sillä on selässä pienet vaaleanruskeat täplät. Sen nimi on "Tonttu". Eikös se ole sievä nimi?

Meitä on täällä kolme yhdenikäistä tyttöä. Me olemme yhdessä käyneet marjassa ja soutamassa ja kävelyretkillä, yhden oikean jalkamatkan me teimme kerran kymmenen kilometrin päähän.

Ja sitten — — — sanoisinko minä? Niin, miksi en sanoisi, kun oikein sitä varten sinulle kirjoitan, että sen sanoisin. Niin, täällä on eräs — — — Hänen nimensä on Kaarlo. Mitä minä oikeastaan hänestä sanoisin? Niin, enhän minä tiedäkkään muuta kuin että hän on niin ihmeellinen, tahi oikeastaan hänen silmänsä ovat sellaiset, aivan kuin taivas ja maa ja kaikki, mikä niissä on, niihin kuvastuisi. Ja ne säihkyvät niin kummasti.

Niin, minä olen rakastunut. Se on niin kummallista! Sinulle minä sen nyt ilmaisen, mutta en kenellekään muulle, se on suuri, suuri salaisuus. Sinä et voi käsittää miltä se tuntuu. Tahi ehkä sinä käsitätkin?! — — —

Minä kirjoitan tämän kirjeen siinä varmassa toivossa, että kohta saan sinulta vastauksen.

Voi nyt hyvin ja pidä itsellesi monet tuhannet terveiset sinua aina muistavalta koulutoverilta ja uskolliselta

Ystävältä Helliltä.

J.K. Kyllä kai sinä muistat, ettet tätä kirjettä saa kenellekään näyttää. Sillä jos hän tietäisi! — — —

Sinun onnellinen

H."

"Mitähän minä hänelle vastaisin?" ajatteli Kaarina luettuaan kirjeen ja pantuaan sen taskuunsa. Taitaapa hän elää ihmeellisissä maailmoissa, mutta mitä minä siihen voin sanoa, joka en semmoista ole kokenut, muuta kuin onnea vaan! niinkuin kihlatuille ainakin. Mutta eihän hän ole edes kihloissa! Mitä jos se on vain tuota tavallista hakkailemista?

Kului muutamia päiviä ja Kaarinaa painoi kuin raskas taakka tieto siitä, että hänen pitäisi vastata; mutta vasta toisena sunnuntaina hän sai päätetyksi, että nyt tai ei ollenkaan. Hän haki paperia ja kynän ja alkoi:

"Hyvä Helli!

Kiitos kirjeestäsi, jonka toista viikkoa sitten sain! Suo anteeksi, etten ennemmin ole tullut kirjoittaneeksi.

Minullakin on ollut hupainen kesä. Kaksi kertaa olemme, koko perhe, olleet huviretkellä. Sitä paitse olen minä monta kertaa ollut onkimatkoilla ja marjoja poimimassa. Täällä olemme saaneet syödä paljon sekä mansikoita että mustikoita. Vattuja on ollut vähemmän.

Eini oli täällä kaksi viikkoa, tahi oikeastaan kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Hän tuli yhtenä maanantaina ja läksi toisen viikon keskiviikkona. Hän ja minä nukuimme yhdessä ja meillä oli hyvin hauska, kun me valvoimme ja kerroimme juttuja toisillemme. Me kitkimme puutarhassa kaikki taimilavat yhdessä ja sitä paitse me teimme käsityötä. Minä olen tänä kesänä ommellut itselleni 6 uutta paitaa koketin kanssa ja virkannut niihin pitsit. Minä olen myöskin paikannut ja parsinut vanhaa, ja muutakin pientä työtä olen tehnyt.

Minulla ei ole mitään sellaisia ihmeellisiä kokemuksia kuin sinulla. Minä olen rakastunut vain metsän puihin ja pensaihin ja kuuhun, se kun loistaa taivaalla ja kuvastuu järven rasvatyyneeseen pintaan.

Nyt minulla ei ole mitään muuta kertomista. Hyvästi jää! Tervehdys koulutoveriltasi ja ystävältäsi

Kaarinalta."

Ei hän mitenkään saanut kirjettä sen pitemmäksi venymään; olisi sen nyt kumminkin oikeastaan pitänyt olla vähän pitempi. Kaarina luki Hellin kirjeen vielä kerran läpi ja sen jälkeen oman kirjeensä. Tyytyväisyys palasi häneen. Sisälsihän tämä kirje kumminkin oikeata asiaa paljoa enemmän kuin Hellin kirje. Kyllä hän saa olla tyytyväinen! Näin päätellen hän taittoi kirjeen, pisti sen kuoreen, kirjoitti osotteen ja sulki kirjeenkuoren. Sen tehtyään hän huoahti helpotuksesta, nousi ylös ja teki muutamia voimakkaita hengitysliikkeitä.

"Olisi kumminkin toista, jos minulla olisi olemassa joku toveri, jolle voisi kertoa kaikki tunteensa ja ajatuksensa aivan avomielisesti", Kaarina ajatteli näin istuutuessaan ikkunan ääreen ja katsellen ulos puutarhaan. — Jos olisi voinut kertoa nekin ajatukset, joita hänessä herättivät tämänkesäiset kauheat valtiolliset tapaukset, niistä johtuneet vapautuksen ja pelonsekaiset tunteet. Einin kanssa hän ei näistä asioista vaihtanut sanaakaan. Eikä hän voinut muutenkaan puhua Einille siitä, mikä syvimmällä sydämessä liikkui. Eini ei olisi häntä ymmärtänyt, sen hän tunsi vallan hyvin.

Entä jos hän nyt alkaisi toteuttaa sen ajatuksen, jota hän jo vuosikauden oli hautonut. Jos hän alkaisi kirjoittaa päiväkirjaa! Joka päivä kun jonkun rivin kirjoittaisi, ja kun olisi aikaa ja ajatukset olisivat paljon painamassa, niin hän kirjoittaisi pitemmältä.

* * * * *

Vaan ei tässä nyt ollut aikaa istua kovinkaan kauan miettimässä. Huomennahan tulee setä ja hänen morsiamensa, Svea Öster. Vihdoinkin setä tuli taas heillä käymään! Ja sulhasmiehenä!

Setä oli liki neljäkymmentä vuotta vanha ja isällä oli jo kauan ollut suurena huolena, että hän jäisi vanhaksipojaksi. Mutta vihdoin tänä kesänä oli tullut tieto, että hän oli mennyt kihloihin. Kuin eilispäivän tapahtumana Kaarina muisti, kuinka isä riemastui lukiessaan kihlakortit. Hän oli siinä samassa hetkessä tahtonut saada uutisen kerrotuksi äidille, mutta äiti oli sattumalta aitassa ja isä sai turhaan hakea häntä huoneista, verannalta ja pihalta. Kun äiti vihdoin Mandan hakemana saapui, oli hän niin hengästynyt ja hätääntynyt, että hänen täytyi käydä penkille istumaan ennenkuin jaksoi kysyä: "Mitä on tapahtunut?" Hän luuli, että posti oli tuonut jonkun äkillisen surusanoman.

Kuultuaan mitä asia koski ilostui äitikin, suuteli ja onnitteli isää, aivan kuin isälle olisi itselleen jotain erinomaista tapahtunut.

Sitten tuli kirje sedältä, jossa hän kertoi tarkoin morsiamestaan ja tutustumisestaan häneen ja lopuksi hän lupasi tulla heille Sveaansa näyttämään.

Svea Öster, niin peräti ruotsalaiselta tuo nimi hänestä sointui. Olikohan hän ruotsinmielinen?

Näissä ajatuksissaan oli Kaarina järjestänyt kirjat ja sanomalehdet tuvan seinähyllyllä ja meni sen tehtyään ulos tarkastamaan kukkalavoja, joissa ei saisi olla ainoatakaan rikkaruohoa vieraiden tullessa. Paljonpa niitä taas oli kasvanutkin, voi, voi sentään! Miksi kummalla niillä oli niin suuri itämisen ja kasvun voima, vaikka ne olivat niin tarpeettomia kasveja? Mikä olisi kukkia hoitaessa, jos ei rikkaruohot aina olisi kiusaamassa. Ja muutamat niistä ovat niin sitkeähenkiset, että jos et koko juurta saa kiskotuksi, niin jo nousee parin päivän perästä uusi entisen tilalle.

Kuinka hän nyt kauneimmin koristaisi huoneet nuoren kihlatun parin tuloksi? — — — Tupaan hän hankkisi männyn oksia, niitä hän asettaisi nurkkiin ja oven yläpuolelle pari kimppua. Pöydälle hän laittaisi kukkavihkon tuoksuavista kukkasista, ja Svean valokuvan, jonka setä oli lähettänyt, hän ympäröisi puolanvarvuista tehdyllä seppeleellä. Sekä sedän että hänen morsiamensa yöpöydälle hän asettaisi lemmikkejä lasiin, noita oikeita rantalemmikkejä, jotka ovat kaikista lemmikeistä kauneimmat.

Löytyisiköhän vielä ruusuja?

Kaarina meni katsomaan syvemmältä ruusupensaitten sisältä, ja toden totta sieltä löytyi vielä muutama nuppu. Varmaankin hän vielä niitä saisi molempien rintaan yhden!

Kun setä morsiamineen istahti kahvipöytään laivalta tultua seuraavana päivänä, pisti Kaarina kummankin rintaan juuri puhkeamaisillaan olevan vaaleanpunaisen ruusunnupun.

Puolijuosten hän oli rientänyt kotiinpäin laivarannasta, josta vieraat olivat lähteneet ajaen. Mielessä koko matkan väikkyi pikimältään näkemänsä sedän morsiamen viehättävä ulkomuoto. Hienopiirteiset kasvot miellyttävine ilmeineen, koko olento ja aistikas, koristelematon puku muodosti niin kauniin kokonaiskuvan, että Kaarina oli aivan ihastunut. Hän tunsi itsesoimauksia, siitä, että oli takertunut Svean ruotsalaiseen nimeen ja ennakolta jonkunlaisella epäluulolla häntä ajatellut. — Hän oli hieno ihminen ja sivistynyt ihminen, sen näki kaikesta! Hyvä hän varmaan myöskin oli, koska hän sedän karkealta näyttävän pinnan alta oli voinut löytää hänessä asuvan kauniin sielun. Kuinkahan hän, Kaarina, nyt vain voisi käyttäytyä, jotta hän ei joutuisi häpeämään tämän uuden sukulaisensa edessä! Nämä ajatukset olivat olleet hänellä koko matkan mielessä.

Sekin vähäinen rohkeus, mikä hänellä oli, hävisi kumminkin tipotiehensä, kun Svea kiitokseksi saamastaan ruususta syleili häntä, katseli häntä ystävällisesti ilmeikkäillä silmillään ja suuteli otsalle. Veri nousi hänelle päähän ja hän ei voinut sanaakaan sanoa. Nolona hän istuutui kahvipöytään eikä koko aikana uskaltanut katsahtaakaan Sveaan päin, joka istui enimmäkseen vaiti tahi vastasi aivan lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin.

Svean vaiteliaisuus taasen rohkaisi Kaarinaa, ja kun Svea nousi ylös kahvipöydästä toisten mukana ja asettui seisomaan rappusten luo verannan pylvästä vastaan nojaten aivan kuin tutkimalla tarkastaen puutarhaa, arveli Kaarina, että hän ehkä mieluummin näkisi sen lähemmältä ja tarjoutui hänelle sitä näyttämään. Iloisella nyökkäyksellä suostui Svea hänen ehdotukseensa ja Kaarina kuletti hänet joka paikkaan puutarhassa, kanatarhan ja takapihankin luo.

Puhelu luisti hitaasti, ja nyt vasta huomasi Kaarina, että Svea puhui erittäin kankeasti, usein hän haki tavallisimpia sanoja ja kun ei niitä löytynyt sanoi hiukan hämillään ollen ruotsalaisen sanan, jonka Kaarina sitten vaistomaisesti suomensi.

Huonon suomenkielen puhuminen oli usein Kaarinaa loukannut, mutta Sveaan nähden hän ei siitä tuntenut mitään vastenmielisyyttä, päinvastoin hänen avuttomuutensa, kun hän takertui puheessaan, teki hänet vielä rakastettavamman näköiseksi Kaarinan silmissä.

Eihän Svea itse ole syypää siihen, että hän on ruotsalaisen kasvatuksen saanut ja miltei unohtanut sen suomenkielen taidon, jonka hän lapsena on omistanut. Ruotsalaisissa seuduissa hän oli asunut kesilläkin, ruotsiapuhuva oli koko hänen tuttavapiirinsä. Aivan tavaton into suomenkielen oppimiseen olisi hänellä tarvinnut olla! Olisikohan ollut oikeutta vaatia häneltä tällaista intoa? Ei Kaarina sitä voinut uskoa. Ja taasen hänen epäilyksensä Svean suhteen tuntuivat kuin vääryyden tekemiseltä häntä kohtaan!

Ennenkuin he palasivat verannalle toisten luo, tarttui Svea Kaarinan molempiin käsiin, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Muista nyt, että kutsut minua sinuksi, vaikka tulenkin olemaan sinun tätisi!" Svea oli niin herttaisen näköinen tätä sanoessaan, että Kaarinan olisi tehnyt mieli häntä puristaa ja suudella oikein sydämen pohjasta, ja pyytää anteeksi epäilyksiään ja ajatuksiaan hänestä. Kumminkin hän vain puristi takaisin Svean käsiä ja kuiskasi aivan hiljaa: "Kiitos!"

Setä oli kuuttatoista vuotta Sveaa vanhempi, mutta kun setä tuolla istui Svean rinnalla, näytti siltä kuin hän olisi vähintäin kymmenen vuotta nuortunut. Hänen kasvonsa olivat aivan kuin verevämmiksi muuttuneet ja hänen onnesta säteilevät silmänsä loivat niihin erikoisen iloisen leiman.

Kaksi päivää viipyi Svea heidän luonaan, ja vietettiin nämä päivät niin hauskasti kuin suinkin. Käytiin kävelemässä näköalapaikkoihin, soudeltiin järvellä ja juotiinpa yhdet kahvit saaressakin. Svea läksi sitten kaupunkiin, viipyäkseen vielä pari päivää erään vanhan tätinsä luona mutta setä jäi siksi ajaksi maalle.

Parempi olisi ollut, kun setäkin olisi mennyt Svean mukaan! ajatteli Kaarina sen johdosta, mikä niinä päivinä tapahtui.

Näin se kävi! Isä ja setä menivät metsään, mutta siellä ollessa syntyi heidän kesken väittely puolueasioista, ja seurauksena oli, että kun he tulivat kotiin, eivät he enää vaihtaneet sanaakaan koko päivänä, ja seuraavana aamuna setä läksi, ennenkuin toiset olivat nousseet. Isän sanoista, äänenvivahduksista ja muutamista muista merkeistä pääsi Kaarina täydelleen selville asian menosta, ja hänet valtasi outo, raskas tunne.

Onko todellakin välttämätöntä, että erimielisyys puolueasioissa erottaa veljen veljestä? — Ei, ei se voi olla mahdollista, ajatteli hän, ei tässä voi olla mikään tosi ero kysymyksessä! Kun setä on ollut jonkun ajan poissa, niin hän on tyyntynyt ja on meille taas sama kuin ennenkin, ja isä, hän varmaan tyyntyy pikemminkin. Ei voi olla mahdollista, että heidän välillään olisi tapahtunut mitään oikeata särkymistä! He ovat molemmat kiivastuneet, kuten usein ennenkin. Kyllä se laine laskee, kun tuuli tyyntyy!

Näin järki sanoi, ja Kaarina uskoi, että järki oli oikeassa, ja hän tunsi kuinka paino rinnassa keveni.

Vielä hän kuitenkin olisi tahtonut tietää miten ja mistä syystä erimielisyys kasvoi niin suureksi, mutta hän ei saanut rohkeutta sen kysymyksen tekemiseen.

Eräs asia oli kumminkin Kaarinasta selvä, se nimittäin, että Svea ei voinut olla aiheen antajana isän ja sedän väliseen erimielisyyteen.

Kaarina näki hänet taas edessään, kun hän seisoi laivassa hyvästellen heitä kaikkia, tuulen heilutellessa hänen punaruskeita kiharoitaan, jotka tunkivat esiin pienen matkalakin alta. Hänen kasvoissaan silloin kuvastui niin paljon sydämellistä lämpöä heitä kohtaan, että oli vallan mahdotonta ajatella hänen tuomitsevan heitä mielipiteitten eroavaisuuden tähden. Ja viimeinen katse, jonka hän, pitkien silmäripsien takaa, loi jäähyväisiksi sedälle, katse joka uhkui rakkautta ja lempeyttä, sekin Kaarinan mielestä todisti, että Svea oli syytön veljesten erimielisyyteen.

* * * * *

He olivat nyt viidennellä luokalla ja toverikunnan johtajina.

Tämä oli toverikunnan kokouksista kolmas syksyn kuluessa. Tytöt kokoontuivat vähitellen. Johtajatar tuli, emännät valkeissa esiliinoissaan ottivat hänet vastaan ja saattoivat salin perällä olevan pöydän ääreen, joka aina oli opettajia varten varattu. Vielä tuli kaksi miesopettajaa, neiti Kulmala ja rouva Heiniö, voimistelunopettaja. Kun näytti siltä, ett'ei enää toisia opettajia saapuisi, päätettiin alottaa ohjelma. Suurin osa tytöistä oli tähän saakka seisonut eteisessä, nyt ne tulivat sisälle pitkänä yksitoikkoisena jonona ja istuutuivat toisten pöytien ympärille asetetuille tuolille.

Kahden neljäsluokkalaisen nelikätinen soitto muodosti ensimäisen ohjelman numeron. Sitten seurasi Taimin esitelmä urheilusta, pääasiassa voimistelusta. Esitelmän jälkeen alkoi väliaika, jolloin emännät tarjosivat opettajille teetä. Tytöt istuivat pienissä ryhmissä jutellen. Kaarina, Eini ja Taimi istuivat vierekkäin. He keskustelivat joulujuhlan viettämisestä.

"Meidän pitäisi kohta pitää kokous, jossa valittaisiin toimikunta juhlaa varten, muuten emme saa mitään valmista!" sanoi Taimi.

Se oli toistenkin mielestä hyvä ehdotus, ja päätettiin, että ensi lauantai olisi sopiva kokousaika. Kaikkien pitäisi siksi miettiä ehdokkaita toimikuntaan ja ehdotuksia ohjelmanumeroiksi.

Heidän huomaamattaan oli neiti Kulmala lähestynyt. Hänen kookas vartalonsa kohosi äkkiä heidän edessään ja pulleitten poskien yläpuolelta hänen viekkaannäköiset pienet, vaaleanväriset silmänsä säihkyivät, kun hän pidellen kömpelöissä sormissaan teekuppiaan istahti heidän vieressään sattumalta tyhjänä olevalle tuolille ja sanoi:

"Te taisitte keskustella joulujuhlasta! Joko olette päättäneet, mitä hankitte ohjelmaksi?"

"Me vasta päätimme pitää kokouksen, jossa asiasta keskustellaan", vastasi Taimi ja heitti päänsä taaksepäin tuolla hänelle ominaisella uhmailevalla tavallaan, joka aina loukkasi Kaarinaa.

"Milloin te pidätte kokouksen?" kysyi neiti Kulmala.

"Ei se vielä ole oikein päätetty!" vastasi Kaarina nopeasti. Hän tiesi puhuvansa vastoin parempaa tietoansa, mutta hän ei millään muotoa olisi suonut, että neiti Kulmala saisi tietää asiasta, sillä jos hän olisi tietänyt, olisi hän saattanut kutsumattakin, aivan kuin sattumalta, tulla kokoukseen. Tämä ei saisi tapahtua!

Toiset tulivat näistä sanoista vähintäin yhtä noloiksi kuin Kaarina itse, ja kaikki istuivat vähän aikaa vaiti, katsellen alas käsitöihinsä. Neiti Kulmala sillä välin joi teetään.

"Onko joku teistä ollut teatterissa tänä syksynä?" kysyi neiti Kulmala vihdoin.

"En minä ole viitsinyt mennä, kun siihen aina on johtajattarelta lupa pyydettävä!" vastasi Taimi, aivan tahallaan kiusaa tehdäkseen. Hän tiesi, että neiti Kulmala oli teatterin suhteen aivan toista mieltä kuin johtajatar. Hän suorastaan ihaili teatteria ja jumaloi näyttelijöitä. Taimin sanojen johdosta tuli hänen kykynsä jatkaa keskustelua kovalle koetukselle. Neiti Kulmala näyttikin huomanneen Taimin tarkoituksen ja kääntyi vastauksen saatuaan hänestä pois ja sanoi Kaarinan puoleen kääntyen:

"Minä näin toissa-iltana sinun vanhempasi teatterissa. Sinun äitisi on harvinainen ihminen, jokapaikassa hän ennättää olla ja uhrata työtä ja voimia kanssaihmistensä hyväksi. Ja isäsi sitten, ei ole sitä hyvää yritystä tässä kaupungissa, jossa hän ei olisi mukana! — Mutta sanoppa minulle, onko äitisi ollut sairas, hän oli minusta niin väsyneen näköinen?"

Kaarina rupesi miettimään. "Pari viikkoa sitten hän makasi vuoteessa muutamia päiviä, ei hän muuten tietääkseni ole ollut sairas!" vastasi hän, samassa kun harmi kyti hänessä, sillä hän oli sattumalta saanut vihiä siitä, että neiti Kulmala eräissä asioissa oli kannattanut juonia hänen äitiään vastaan.

Samassa kuului emännän ääni: "Tytöt tulkoot viidenteen luokkaan teetä juomaan!"

Helpotettuina nousivat tytöt ylös ja hyökkäsivät luokkahuoneeseen, jossa pulpetit olivat sysätyt syrjään ja höyryävät teekupit asetetut korokkeeltaan alas nostetulle opettajanpöydälle.

"Kaarina!" sanoi Eini varottavalla äänellä, "sinähän valehtelit neiti Kulmalalle! Kuinka sinä uskalsit?"

Ennenkuin Kaarina ehti vastata tuli Taimi väliin sanoen: