Part 6

Kaarina oli menossa Einiä vastaan, jonka oli määrä tulla kohta saapuvassa laivassa. Vanhemmat olivat luvanneet, että hän saisi kutsua jonkun luokkatovereistaan luokseen pariksi viikoksi, ja hän päätti kutsua Einin. He kaksi olivat yhäkin olleet yksissä, vaikkakin enemmän totutun tavan vuoksi, kuin sen vuoksi, että heillä olisi ollut mitään erityistä henkistä yhdyssidettä. Heidän luokallaan oli toisia tyttöjä, joiden kanssa Kaarinalla oikeastaan oli paljoa hauskempi olla, Taimin kanssa esimerkiksi, joka ajatteli niin paljon elämän kysymyksiä ja oli varmaankin kokenut vaikeuksia, jotka olivat häntä kehittäneet, niin että hän tuntui joskus vanhemmalta kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Oli luokalla toisiakin tyttöjä, joiden kanssa Kaarina osasi oikein vakavasti keskustella, niinkuin ei koskaan voinut Einin kanssa. Ilma, joka oli Inkerin vierustoveri ja viime aikoina tämän erottamaton ystävä, oli juuri sellainen, aina viime jouluun asti, mutta sitten hän tuli niin mahdottomaksi että, mistä puhuttiinkin, kääntyi puhe aina hengellisiin asioihin, ja hän oli silloin niin jyrkkä ja tuomitseva, jos Kaarina uskalsi esittää toisenlaisia ajatuksia kuin mitä hän piti oikeana, että Kaarina lopulta kadotti halun keskustella hänen kanssaan.

Olihan hän tiennyt ennenkin, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat läpikäyneet omituisen "herätyksen", jonka jälkeen kaikki heidän silmissään muuttui; se mikä ennen oli valkeaa, se tuli mustaksi ja päinvastoin. Johtajatar oli yksi näitä, ja jos hän olisi ollut ainoa, jonka hän tunsi, niin olisi Kaarina helposti voinut tulla siihen käsitykseen, että "uskovaiset" todella olivat parempia ja onnellisempia kuin kaikki muut ihmiset eli maailman lapset. Johtajattaren koko olento oli sellaisen korkeamman rauhallisuuden läpitunkema, että hän oikein säteili rauhaa ympärilleen. Hänen kapeat, vaaleaveriset kasvonsa, jakaukselle kammattu tukkansa, lempeät siniset silmät, ohuet huulet, solakka vartalo, sanalla sanoen koko hänen ulkomuotonsa sointui sopuisasti hänessä asuvaan sisälliseen rauhaan. Hyvä hän myöskin oli, aina tasainen ja oikeudenmukainen oppilaita kohtaan.

Kaarina tunsi johtajatarta kohtaan ihailun sekaista kunnioitusta. Uskontotunneilla johtajatar mieliaineenaan oppilaille esitti kuvauksia uudestasyntymisen kautta saavutettavasta uskonelämästä yhteydessä Jumalan kanssa, jolloin maailma ja kaikki maallinen tulee vieraaksi ja vastenmieliseksi, jota vastoin Pyhä Henki kehittää ja kasvattaa ihmistä yhä lähemmäs päämääräänsä: tulla Jumalan kuvan kaltaiseksi. Silloin johtajattaren silmät saivat ihmeellisen kirkkaan loisteen, hänen poskensa hehkuivat ja hän näytti melkein jumalalliselta ilmestykseltä. Jos olisi ollut varmaa, että johtajattaren neuvoma tie olisi saattanut Kaarinankin muuttumaan tuollaiseksi toisten ihmisten yli kohoavaksi puoljumalalliseksi olennoksi, niin hän varmaan olisi "kääntynyt" ja jättänyt kaiken, mikä maalliseksi kutsutaan. Mutta siihen ei Kaarina uskonut, syystä että hän tunsi toisia henkilöitä, jotka myöskin olivat "uskovaisia", mutta tulivat sittenkin toisenlaisiksi ihmisiksi. Hän tunsi Einin tädin, joka ei ollenkaan eronnut aivan maallisista ihmisistä, muussa kuin että hän säännöllisesti kävi kokouksissa ja piti Einille saarnan tapaisia luentoja. Tunsihan hän sitä paitse erään vanhan neidin, joka oli niin juhlallisen näköinen, että pelotti, kun hän liikkui ihmisten seurassa, mutta joka oli suu täynnä rumia sanoja, kun hän puhutteli palvelijaansa keittiössä. Ulos pihalle, hänen tietämättään, ne sanat usein avonaisen ikkunan kautta tulivat ja lasten korviin. Enempää ei tarvittu, jotta johtajattaren sanat sittenkin, kaikesta huolimatta, olisivat jääneet häneen nähden aivan tehottomiksi.

Kumminkin Kaarina oli varma siitä, että johtajatar oli valmistanut maaperää niille puheille, joilla joulunaikaan kaupungissa vieraillut lähetyssaarnaajaneiti oli "kääntänyt" koulun oppilaitakin. Viidesluokkalaisista oli kokonaista kolme päättänyt ruveta lähetyssaarnaajaksi; heidän eli neljännellä luokalla oli kaksi tullut uskovaiseksi.

Toinen heistä, Ilma, oli aina ollut vakava ja mietiskeleväinen. Hänen kanssaan Kaarina oli viihtynyt hyvin, monta iltapuolta olivat he kävelleet yhdessä ja jutelleet milloin mistäkin tärkeistä asioista. Toinen oli ollut täydellinen vastakohta. Sen innokkaampaa tanssijaa ei ollut Komulaisen ja Saksalan tanssiaisissa, sen uutterampaa "rakkauden käytävällä" astujaa ei löytynyt tyttökoululaisten joukossa. "Kääntymisen" jälkeen ei hän tanssiaskeletta ottanut eikä kadulla kävellyt muuta kuin välttämättömillä asioilla. Luistinradallakaan ei häntä enää näkynyt. Vierustoverit vain pitkin välituntia käsityksin kävelivät, iltapuolisin toinen toistensa luona raamattua lukivat ja lauloivat hengellisiä lauluja. Lauantai-iltapuolina he pitivät rukouskokouksia johtajattaren luona, toisten samanmielisten seurassa.

Kun Kaarina muisteli kulunutta lukuvuotta, niin aina esiintyi merkkitapauksena nämä tyttöjen mielissä tapahtuneet muutokset, jotka osaltaan vaikuttivat häneen tunteen siitä, että se ehjä toverihenki, jonka hän joskus oli mielessään kuvitellut heidän luokallaan mahdolliseksi, ei oikein ottanut kehittyäkseen. Tuntui mieluummin siltä, että hajaantuminen pieniin ryhmiin oli huomattavampi nyt kuin ennen.

Näissä ajatuksissaan oli Kaarina ennättänyt laivarantaan saakka, mutta laivaa ei vielä näkynyt. Risaiselle, harmaalle laiturille ja rannalle sen lähelle oli kerääntynyt muutamia miehiä ja yksi leivänkaupustelija vaimo. Pieni poikanen istui hajareisin laiturilautojen kannatuspukin ulkonevalla päällä onkien salakoita. Kaarina jäi seisomaan pojan luo seuratakseen hänen kalaonneaan.

Tuossa tuli salakkaparvi, toiset nokkivat muruja ja kaikenlaista höytyä veden pinnalta, toiset iloisesti pulikoivat, aivan kuin huvikseen vain. Poika kuletti onkeaan pitkin veden pintaa kalojen edellä. Jo antoi yksi narrata itseään! — hips, siinä se oli, pistettiin armotta läkkipönttöön. Vielä jatkui salakkaparven kulku. Tuli toinen, kolmaskin kala! Poika hyppäsi pystyyn, otti onkivapansa ja läkkipönttönsä. Siihen päättyi onkiminen tällä kertaa, sillä laiva huusi, ja läksi juosten viemään ne rannalle, palatakseen takaisin laivaa vastaanottamaan.

Siinä silmänräpäyksessä alkoi rannalle tulvia aikuista ja lasta, enimmäkseen sentään lapsia kaikenkokoisia, ja kun laiva saapui laiturin luo oli rannalla väkeä kirjavanaan.

Tuollahan Eini seisoikin välikannella, ja huiskutti iloisesti kättään. Hän oli kasvanut viime vuosina ja hänen vartalonsa oli kehittynyt kaunismuotoiseksi, mutta samalla voimakkaaksi. Kasvotkin olivat tulleet yhä sievemmiksi, ihon väri yhä vaaleammaksi. Kuinka sievältä näytti nyt, kaiken lisäksi, hänen vaalea, lemmikkien koristama hattunsa ja sininen kävelypukunsa! Hän, Kaarina, oli lähtenyt liikkeelle ruskeaksi paahtuneessa jokapäiväisessä lakissaan ja kaikkein huonoimmassa villahameessaan, joka täällä maalla puhtaitten puserojen kanssa muodosti hänen paremman pukunsa. Olisihan hän voinut ottaa paremman lakkinsa edes, mutta ei hän lähtökiireessään tullut sitä ajatelleeksi.

Kaarina pääsi tunkeutumaan lähemmäksi laivaa ja huusi Einille iloisen: tervetuloa! Hänestä tuntui todellakin oikein hauskalta, että Eini tuli. Hyvä tyttö hän epäilemättä oli. Kaarina ei koskaan ollut huomannut hänessä mitään valheellisuuteen vivahtavaa. Usein Kaarina myöskin oli saanut tilaisuutta ihailla hänen hellää ja säälivää sydäntään. Eini jätti takkinsa ja matkalaukkunsa laiturin lähellä olevaan mökkiin, josta renki vähän myöhemmin tulisi ne hakemaan, ja tytöt alkoivat astua tietä myöten Kaarinan kotiin päin. Siinä kulkiessaan he kertoivat toinen toisilleen alkukesän tapahtumia, juhannuksen vietosta ja muista merkkitapahtumista. Einillä oli, kuten usein ennenkin, ollut "niin hirveän hauska!" Juhannuksena hän oli valvonut auringonnousuun saakka ja tanssinut "niin hurjasti" kokolla. Kaarina taas oli oppinut täällä maalla kansantansseja, joita hän lupasi Einille opettaa.

"Onhan sinulla sitten jotain hauskaa kerrottavana tädillesi!" sanoi Kaarina.

"Parasta sinä keksitkin, tädille kerrottavaksi. Vaikka eipä siltä! Niin hurja kuin hän onkin vastustamaan tanssia ja kaikkea ilonpitoa, ei hän niistä minua kiellä. Eikä minun edes tarvitse kiusatakaan, sillä kun hän näkee, että minua palavasti haluttaa päästä jonnekin huviin, niin ei hän voi kieltää. Eikös se ole hassua?" Eini oli harvinaisen suloinen tässä veitikkamaisesti katsellessaan Kaarinaa silmiin.

"Mutta kyllä siellä meillä oli aika sota viime sunnuntai-iltana. Se oli sen meidän piikatytön ja tädin välillä. Voi, voi kumminkin! Niitä sanoja! Et uskoisi!" — Eini pysähtyi puheessaan.

"Nyt minä taas puhuin tuhmasti. En minä tahtoisi puhua pahaa hänestä, sillä minulle hän on niin hyvä; eihän tässä maailmassa ole ainoatakaan ihmistä, joka pitäisi minusta niinkuin täti. Aina hän on valmis palvelemaan."

"Annatko sinä vieläkin hänen palvella itseäsi?" kysyi Kaarina. "Jos minä olisin sinun sijassasi, niin en minä voisi sitä sallia!"

"Nyt sinä et taaskaan ymmärrä. Syntyisi suorastaan tappelu, jos minä yrittäisin hänen palvelemishaluaan hillitä."

"Mutta ethän sinä koskaan opi omin neuvoin toimeentulemaan, kun nyt vielä viidentoista vanhana olet tottunut olemaan aina vain avun tarpeessa!"

"Niinhän se onkin. Täti yhä toisinaan sanoo, että minä olen niin lapsellinen, mutta täytyyhän sitä lapsena pysyä, kun lapsena pidetään! Vai mitä?"

He olivat saapuneet niille paikoille, joissa Kaarina vastikään oli seisonut ja nauttinut näköalan katselemisesta. Kaarina odotti, että Eini huomauttaisi jotain luonnonkauneudesta, mutta kun hän ei mitään virkkanut, ei Kaarina malttanut olla vaiti, vaan sanoi ylpeydestä värähtävällä äänellä:

"Katso maatas armasta! Silmäele laakson pohjaan, nurmen kukkaloistetta!"

Kaarina oli seisahtunut tarkastaakseen, minkä vaikutuksen luonto teki Einiin. Eikä hän pettynyt odotuksessaan, sillä katsellessaan ympärilleen laajenivat hänen suuret siniset silmänsä ja ihastunut ilme levisi hänen sieville kasvoilleen.

"Kaunista, jumalallisen kaunista täällä on! Ah sinä onnellinen, joka täällä saat asua koko kesän!" Näin sanoessaan Eini oli kääntynyt, tarttunut Kaarinaa olkapäihin ja pudisti häntä kiihkeästi.

"Voimistelijan käsivarret sinulla on!" vastasi Kaarina, koettaen hänkin puolestaan puistella Einiä niin vahvasti kuin jaksoi.

Sanaakaan sanomatta tarttui hän sitten oikealla kädellään Einin vasempaan ja heilautti sitä tarmokkaasti eteenpäin. Eini ymmärsi tarkoituksen. Vähitellen luisuavaa tasaista kangasmaista tietä myöten he tanssivat masurkka-askelin eteenpäin. Kaarinan pyrkiessä jäljittelemään miehekkäitä kavaljeeriaskeleita, keinui Eini sulavasti kuin keijukainen hänen rinnallaan.

Näin he jatkoivat aina lahdenpohjan luona olevan tiennousun koskipaikoille saakka, josta paikasta näkyi puiden välistä häämöttävänä Kaarinan kesäkoti, hänen isänsä omistama punaiseksi maalattu huvila, puistoineen ja ulkohuoneineen. Siellä voimat alkoivatkin loppua ja heidän täytyi pysähtyä hetkiseksi hengittämään. Loppumatkan he kävelivät levollisesti käsitysten.

Einin olo-aikana vapautti äiti Kaarinan hänelle kuuluvista talous-askareista ja pienempien lasten kanssa seurustelemisesta. Ainoaa aputyötä, mitä hän teki Einin kanssa yhdessä, oli kitkeminen ryytimaassa. Se tapahtui Einin nimenomaisesta pyynnöstä, että hän saisi sitä työtä tehdä. Ihme kyllä Kaarinakin alkoi tähän työhön oikein innostua, ja seurauksena oli, että muutaman päivän kuluttua kaikki ne taimilavat, jotka sitä kipeimmin kaipasivat, olivat kitketyt.

Muu osa päivistä käytettiin onkiretkiin, marjaretkiin ja uimiseen. Rumalla ilmalla tehtiin käsityötä ja luettiin. Tällöin oli vain vaikeata keksiä sellaista luettavaa, joka olisi Einiä huvittanut. Kun oli sanomalehtien tulopäivä, niin Kaarina olisi mielellään lehtiä silmäillyt ja lukenut pääkirjoituksia sekä muita tärkeitä valtiollisia tapahtumia koskevia kirjoituksia, mutta nämä viimemainitut kaikkein vähimmin Einiä liikuttavat.

"En minä niitä asioita sittenkään ymmärrä, mitä sitten hyödyttää niiden lukeminen!" sanoi hän, ja kun Kaarinan mielestä velvollisuus vierasta kohtaan vaati häntä seurustelemaan tämän kanssa, jäivät kuin jäivätkin sanomalehdet häneltä myöskin lukematta. Joutuivathan ne sitten sukkelammin kuin tavallisesti Elvin käsiin, joka luki niistä "Kaikenlaista", ja Ilmarille, jonka mieluisimmat luettavat olivat tapaturmat, yhteentörmäykset, karille-ajot, rautatieonnettomuudet ja sen tapaiset uutiset.

Otettiin sitten luettavaksi "Välskärin kertomuksia", ja niitä Einikin innolla seurasi, vieläpä innostui niin, että olisi tahtonut lukea niitä eteenpäin itsekseen illalla. Mutta siitä tuumasta hänen kuitenkin täytyi luopua, koska heidän, Kaarinan ja hänen, makuupaikkana oli puolihämärä vaateaitta ja sinne heidän oli siirryttävä heti illallisen jälkeen.

Äidin tarkoitus oli, että heidän piti nukkua aikaiseen, saadakseen kylliksi kasvunaikana tarvittavaa unta. Mutta tytöt päättelivät, että sitten kun he saavat maata kukin yksin omassa kopissaan, silloin heillä on tilaisuutta nukkua rauhassa. Ei koskaan jutteleminen sujunut niin hyvin kuin iltasilla heidän siinä kahdenkesken ollessaan aitassa. Kaarinakin, joka usein päivällä oli hyvin harvapuheinen, oli silloin täynnä juttuja ja muistelmia.

Eräänä iltana, kun he taas olivat menneet aittaan ja sulkeneet oven jälkeensä, sanoi Eini:

"Ai, kuule, kun minä en vielä ole muistanut sinulle kertoa, että minä tapasin Eiran muutamia päiviä ennenkuin tulin tänne. Hän tuli kaupungin puistossa vastaani ja tiedätkös, että minä en ensin ollut häntä tuntea. Hän oli kasvanut niin pitkäksi ja hänen hiuksensa seisoivat noin! (Eira osoitti käsillään kummallekin puolelle korvallisiaan) ja ne näyttivät niin kummanvärisiltä, ihan kuin olisivat olleet värjätyt, ja hänen silmäkulmansa olivat niin tummat —!"

"Eini, en minä usko, että hän käyttää maalia; onhan hänellä sivistynyt koti." Kaarina keskeytti Einin puhetta.

"Niin, no olkoon sen asian miten hyvänsä, mutta kummalliselta hän vain näytti. Hän tunsi minut heti ja tuli puhuttelemaan."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän kysyi millä luokalla olen, ja kertoi, että hän tänä keväänä on eronnut koulusta ja aikoo mennä Ateneumiin. Hän sanoi, että oli niin ihmeen hauska minua nähdä, että muistui mieleen se aika, jolloin hän oli meidän koulussa, joka aika hänestä oli kaikkein hauskin koko kouluaikanaan, ja kaikenlaista me sitten haastelimme keskenämme."

Kaarina ajatteli sanoa, että hänen mielestään se vuosi, jolloin Eira oli heidän koulussaan, oli hänestä ollut kaikkein ikävin. Mutta hänen ei tehnyt mieli palauttaa muistiin sen aikuisia asioita ja sentähden hän käänsi puheen toisaalle.

"Mikä on sinun kaikkein hauskin muistosi viime talvelta?" kysyi hän.

"Annas kun minä mietin! Luistinradalla oli monta kertaa hauskaa, kun oli ilotulitus ja kun lyseolaiset tulivat mukaan luistelemaan, kun oli väkeä niin paljon, että oikein täytyi tungeksia päästäkseen eteenpäin. Saksalan tanssiaisissa oli myöskin hauska. Pojat olivat niin hyvällä tanssimapäällä ja olihan Yrjö Anttonenkin siellä. Voi kuinka hyvin hän tanssii! Oikein tekee mieleni taas alkaa, kun vain sitä muistelen." Eini nousi ylös sänkynsä laidalta ja otti muutamia tanssiaskeleita.

"Mutta minä luulen kumminkin, että laskiaistiistai oli kaikkein hauskin. Siellä Pietolan luona oli niin mainioita mäkiä."

"Silloin lyseolaiset saivat pakostakin luvan samana päivänä kuin me", sanoi Kaarina. "Eihän laskiaistiistai kumminkaan voi olla eri päivinä lyseolaisille ja tyttökoululaisille."

"Eikä Runebergin päivä, eikä Vappu!" jatkoi Eini. "Mitähän hyvää opettajat luulevat sillä aikaansaavansa, kun estävät koululaisia viettämästä kuukauslupia samoina päivinä?"

"Sitä minäkin", sanoi Kaarina, "Helli, jolla on veljiä lyseossa, sanoo etteivät hänestä luvat koskaan tunnu oikein lupapäiviltä silloin kun pojat käyvät koulussa, ja kun heillä on lupa, niin hän koko kouluajan vain muistaa sitä, eikä läksyjenkään lukeminen tahdo silloin maistua."

"Mutta lyseolaisista puhuttaessa", sanoi Eini, "ne kertovat, että Aatu Kemilä hakkailee sinua."

"Kertokoot vain", vastasi Kaarina suuttuneella äänellä. "Kyllä minä olen huomannut, että hänen sisarensa, joka asuu samassa pihassa ja jonka kanssa usein menen luistinradalle, sovittaa niin, että Aatu tulee yhtä matkaa, ja kun me kävelemme kadulla asettaa hän Aatun kävelemään minun viereeni, mutta se on ainoa tosi koko hakkaamisjutussa. Minua ei vielä kukaan ole hakannut."

"Ei minuakaan", sanoi Eini, "mutta muutamat ovat niin kummallisia, että hetipaikalla, kun näkevät tytön pojan kanssa yhdessä, viittaavat sormella ja supattavat keskenään. Yrjö Anttosen kanssa minä kyllä mielelläni sekä tanssin että luistelen, mutta se ei kuulu tähän!"

"Onhan meidänkin luokalla muutamia tyttöjä, jotka todellakin antavat poikien hakkailla itseään, ja kyllä on oikein ikävää, ettei heihin voi mitään vaikuttaa, sillä he häpäisevät koko luokan maineen. Mutta yksi vain on varma, se nimittäin, että lupapäivien muuttaminen eri ajoiksi ei auta. Kun he huomaavat että heitä koetetaan estää, niin he ovat kahta villimpiä."

"Mutta mitä tehdä?" kysyi Eini empien.

"Minusta olisi pantava toimeen yhteisiä toverikunnan iltamia ja yhteisiä hiihtoretkiä lyseon ja tyttökoulun kesken. Joku opettaja kummastakin koulusta olisi mukana. Kaikilla olisi hauska, paljoa hauskempi kuin pimeillä iltakävelyillä", esitti Kaarina.

"Ai, mutta sepä olisi jotain!" Eini oikein ihastui. "Ja kokoonnuttaisiin vuoroin lyseolla, vuoroin tyttökoululla, ja illan lopuksi pistettäisiin tanssiksikin. Olisi se toista kuin nuo jonninjoutavat rinkitanssit ja muut leikit!"

"Älä sinä moiti leikkejä, kyllä nekin ovat hupaiset, kun niitä vain oikein osaa, mutta me olemme niin typeriä, ettemme osaa oikein leikkiä. Minä olen pari kertaa ollut kylässä, jossa on leikitty sillä lailla, että on ollut paljon hauskempi kuin jos oltaisiin tanssittu."

"Jonkun opettajan pitäisi niissäkin neuvoa!" sanoi Eini. "Mutta ajatteles miltä tuntuisi, kun koko rivi lyseolaisia tulisi meidän kouluun, aivan kuin me joulujuhlina lyseolle, ja muutamat meistä valkeissa esiliinoissa emäntinä heitä tervehtisivät ja saattaisivat saliin. Ja kun ohjelma niin pian kuin mahdollista olisi suoritettu, niin me tanssisimme!"

"Me alkaisimme daamivalssilla ja ennakolta päättäisimme kuka kunkin kutsuisi, niin että kaikki saisivat tanssia tämän tanssin", jatkoi Kaarina.

"Minä pyytäisin Yrjö Anttosen, minä tilaan hänet nyt jo!" sanoi Eini. "Muista nyt, että minä olen sen sanonut!"

"Voi meitä hupsuja!" huudahti Kaarina. "Luuletko sinä, että johtajatar antaisi meidän tanssia, ainakaan rukous-salissa?"

"Jos ei rukoussalissa, niin ainakin jossain luokkahuoneessa", sanoi Eini, ja jatkoi miettiväisenä: "Mutta mitä me keksisimme ohjelmaksi, etteivät lyseolaiset saisi aihetta nauraa meille?"

"Mitäpäs lyseolaisista, ei suinkaan toiveet niiden ja meidän yhteisistä juhlista ole muuta kuin unelmia, jotka eivät ikinä toteudu. Mutta olisi niissä ohjelmissa parantamisen varaa meihin itseemmekin nähden."

Eini ei virkkanut mitään. Hän ei ollut alottelija ohjelmia laatiessa, enempää kuin muussakaan, ja Kaarina ymmärsi, ettei hänellä voinut olla siihen juuri mitään sanottavana. Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta alkoivatkin he riisuutua ja kömpivät kohta kumpikin peittonsa alle.

Tämä ei kuitenkaan merkinnyt, että puheleminen olisi loppunut; ainakin Kaarinaan nähden se pikemmin viittasi sen alkamiseen. Tuskin olivatkaan he asettuneet mukavasti vuoteisiinsa, niin alkoi Kaarina puhumaan mieliaineestaan: oikeasta toverihengestä, jonka hän toivoi kehittyvän heidän luokallaan. Aina ja kaikessa olisi heillä pyrkimyksenä kehittyä hyvään päin ja vahvemmat auttaisivat ja tukisivat heikompia. Toverikunnan kokoukset ja iltamat muodostettaisiin henkisen jalostumisen hetkiksi. Sanomalehden toimittamiseen pantaisiin erikoista huolta. Mitkään kopioimiset eivät saisi tulla kysymykseenkään, mutta itsenäisistäkin kirjoituksista karsittaisiin arvottomat pois. Kumminkaan ei lehti saisi tulla ikäväksi, vaan olisi pantava joka numeroon jotain virkistävää, sellaista, joka kaikkia huvittaisi: rakkauttakin aina väliin.

"Nukutko sinä, Eini?"

"En minä nuku!"

"Mitä minä viimeksi sanoin?"

"Rakkauttakin aina väliin, sitä minäkin!" Einin äänen sointu oli samea.

"Niin juuri, muuten eivät muutamat viitsi sitä ensinkään kuulla! Viidesluokkalaiset sanoivat, ettei johtajatar anna kirjoittaa rakkaudesta, mutta minä luulen, että ne eivät oikein tietäneet, arvelivat vain; mutta kun ne olivat yläluokkaisia, niin me uskoimme heitä."

Kaarina alkoi selittää miten rakkaus ei ole mitään pahaa, eikä siitä kirjoittaminenkaan siis voi olla pahaa. Eikä ne ole mitään pahoja tyttöjä, joilla on mielitiettynsä. Onhan ihan luonnollista, että kauniit ja iloiset, hauskat ja viisaat pojat miellyttävät tyttöjä enemmän kuin rumat, pahanilkiset ja typerät. Jos silloin yksi tuntee erityistä mieltymystä yhteen, toinen toiseen j.n.e., niin eihän siinä ole mitään pahaa. Se, se juuri tekee elämän hauskaksi, että joku pojista on muita parempi, ja kun joskus sattuu niin onnellisesti, että tanssissa, luistinradalla tahi muualla tapaa tämän kaikkein parhaimman, niin muisto siitä on kuin kirkas tähti harmaalla taivaalla.

"Eini!" sanoi hän sitten, ja kun ei heti tullut vastausta, uudestaan: "Eini!"

"Harmaalla taivaalla", Eini sanoi sen harvaan, kääntyi toiselle kylelleen ja alkoi hengittää kuin nukkuva.

Kaarina oli varma, että Eini oli käsittänyt ainoastaan nuo viimeiset sanat. Hän kun luuli, että tämä aine olisi erityisesti Einiä huvittanut.

Kaarina lakkasi puhumasta, mutta hänen ajatuksensa olivat niin vilkkaat, että hän vielä pysyi valveilla. Hän ajatteli miltä tuntuisi tulla kouluun syksyllä, kun he ovat viidesluokkalaisia, joihin kaikki muut katsoivat ylös ja joista alaluokkalaiset ottivat esimerkkiä. Tuntuisi se varmaan hiukan vastuunalaiseltakin. Kuinka hän voisi oikein huomauttaa tytöille, miten tärkeä heidän nykyinen asemansa oli, niin ettei kukaan siitä loukkaantuisi? Ehkä toverikunnan iltamassa! — Niin, mutta siellä ovat neljäsluokkalaiset mukana, se siis ei käy päinsä. Pitäisi valita sopivampi hetki.

Mutta toverihengestä yleensä voisi kyllä keskustella toverikunnassa. Mitä, jos hän pitäisi siitä puheen? — Hän alkaisi sillä, että jokainen ihminen on Jumalan ja ihmisten edessä vastuunalainen siitä, kuinka hän suhtautuu ympäristöönsä. Jokaisen tulee olla rehellinen, oikeamielinen, helläsydäminen ja hienotuntoinen yhtä paljon muiden kuin itsensä tähden. Kun jokainen tarmokkaasti pyrkisi kehittämään hyviä puoliaan ja tukehduttamaan sitä huonoa, rumaa ja alhaista, joka ihmisessä asuu, niin toverihenki kokonaisuudessaan tulisi hyväksi. Mutta moni heistä on heikko ja tarvitsee tukea, jota ilman he eivät jaksa pystyssä pysyä. Toverit voivat, jos tahtovat, antaa tätä tukea, ja jos he sitä tekevät vilpittömässä tarkoituksessa, niin he varmaan onnistuvat. Täten syntyy se oikea toverihenki, joka voi kehittävästi ja vahvistavasti vaikuttaa kaikkiin tovereihin.

Ei hän vaatisi minkään toveriliiton perustamista, niissä puitteissakin, joilla saman koulun oppilaina sekä toverikunnan ja pari vuotta sitten perustetun raittiusseuran jäseninä oleminen heitä ympäröi, voisi oikea toverihenki kasvaa. Siihen tarvittaisiin vain hyvää tahtoa ja halua ymmärtää toinen toisiaan. Näitä ominaisuuksia hän uskoi tytöillä kyllä olevan, ja muuta ei puuttuisi!

* * * * *