Part 5

Aamurukoukset pidettiin tavallisuuden mukaan, mutta kun rukouksista palattiin ja toinen luokka aikoi astua luokkahuoneeseensa, huomasivat tytöt oudon asian: he näkivät hämmästyksekseen, että ovi oli lukossa.

Pienemmät tytöt, jotka etumaisina kulkivat, vuoroin riuhtaisivat kädensijasta, mutta ovi ei auvennut. Suuremmat riensivät apuun, mutta heidänkään ei auttanut muu kuin nolattuina kääntyä pois; ovi oli kuin olikin lukossa.

"Vahtimestaria hakemaan!" huusi yksi joukosta ja hyökkäsi täyttä kyytiä välihuoneesta ulospäin, mutta peräytyi ovessa: hän oli törmännyt suoraan johtajatarta vastaan, joka samalla tuli ovessa.

"Ovi ei aukene!" huusivat useat yhteen ääneen. Johtajatar astui levollisesti heidän luokseen.

"Minä tiedän sen", sanoi hän seistessään siinä arvokkaan näköisenä tyttöjen keskellä. Hänen vaaleaveriset kasvonsa samassa kummallisesti vaihtoivat väriä ja selvään näki että hän taisteli mielenliikutustaan vastaan. "Minä, selitän teille syyn:

"Tällä luokalla on tapahtunut seikkoja, jotka aiheuttavat pienen tutkimuksen toimeenpanoa luokan kesken", jatkoi hän. "Minä toivon, että te nyt pysytte siivosti alallanne sillä välin kuin maisteri Järvi ja minä olemme luokassa."

Maisteri tuli samassa, johtajatar avasi oven, taskustaan ottamallaan avaimella, ja meni maisterin kanssa luokkahuoneeseen. Sen jälkeen ovi lukittiin sisäpuolelta.

"Johan minä arvasin, että tästä ei tulisi hyvää lopuksi."

"Kuka on mennyt kantelemaan?"

"Luuletko sinä, että joku meistä olisi niin kehno, että menisi kantelemaan? Sen verran toverihenkeä meissä sentään on, ettei se tule kysymykseen!"

"Puhu sinä toverihengestä! Ei ainakaan mikään hyvä toverihenki meillä ole vallalla!"

"Tänä vuonna on kaikki meidän luokalla ihan sekaisin!"

"Hst, tytöt, hiljaa! Kuunnellaanpa mitä ne siellä tekevät!" sanoi yksi tytöistä, ja supatus taukosi samassa. Silloin se, joka oli viimeiset sanat lausunut, painoi korvansa avaimen reikään ja kuunteli.

"Minä kuulen ihan selvään! Hiljaa vain, tytöt!" sanoi hän seistessään siinä avaimen reijän luona kumarassa ja kasvot jännitettyinä.

Hetkinen kului hiljaisuudessa. Sitten kuuntelija jälleen ojentautui ja kertoi ympärilleen kokoontuneelle hörökorvin seisovalle joukolle:

"Pulpettien kansia avattiin, kirjoja selailtiin ja taas pantiin kannet kiinni. Kuulin aivan selvään kahdesta pulpetista!"

"Voi, voi noita onnettomia kirjeitä", valitti Eini melkein itku kurkussa.

"Antakaas kun minäkin menen kuuntelemaan!" Helli se sitä pyysi.

Hänkin tuli samaan tulokseen kuin edellinen kuuntelija.

"Mikä meidät perii? Luuletko että niiden kirjoittajasta nyt tulee paremmin selvää, kun me emme ole voineet päästä selville?"

"Ihan varmaan sinä Eira kirjoitit sen yhden kirjeen maisteri Peurasta ja neiti Kulmalasta; tunnusta pois!" Taimi se niin väitti ja kääntyi Eiran puoleen.

"Minäkö?" Eira ojentautui suoraksi, heitti ylpeästi päänsä taaksepäin ja levitti suuret siniset silmänsä selälleen. "Katso minua suoraan silmiin ja sano vielä kerta, uskallatko sinä epäillä, että minä olisin sen kirjoittanut!" Näin sanottuaan jäi hän seisomaan kuin patsas samaan asentoon.

"Sanon minä sen sittenkin sinulle, mutta en minä johtajattarelle kantele, sitä sinun ei huoli pelätä," vastasi Taimi, punastuen harmista ja hänkin puolestaan ojentautuen.

"Sinä olet ilkeä valehtelija!" Silmät säihkyen ja kädet nyrkissä ryntäsi Eira silloin Taimiin päin ja olisi ehkä lyönyt häntä, jollei Kaarina olisi saanut hänestä kiinni ja pidättänyt häntä.

"Minä sanon sen, minkä ennenkin olen sanonut", intti Eira lauhtuneena, ja jatkoi sitten hillityllä äänellä: "Tässä on joku noituus kysymyksessä; muulla tavalla ei voi selittää, kuinka nuo kirjeet joutuvat kaikenlaisiin kummallisiin paikkoihin!"

"Sinä itse olet noita!" Taimi vuorostaan oli suuttunut, ja hän ilmaisi suuttumuksensa kääntymällä näin sanottuaan selin Eiraan ja läksi ikkunasta katselemaan ulos pihalle.

Toisista useimmat hymyilivät Eiran selityksille, mutta joku lapsellisempi näytti miettiväiseltä, sillä Eiran mahtipontinen esiintyminen oli tehnyt suuren vaikutuksen.

"Minusta olisi kaikkein parasta", esitti luokan vanhin, toisia pitempi, vartaloltaan kehittyneempi, melkein pitkiä hameita käyttävä tyttö, "että se, joka on syyllinen, menisi heti johtajattarelle tunnustamaan tekonsa ja jättäisi tästä puoleen sellaiset joutavat kujeilemiset tekemättä!"

"Totta puhuen, se olisi minustakin parasta", myönsi Eira. "En minä kumminkaan noitumisia usko, vaikka minä niistä olen puhunut, kun on ollut niin kummallista näinä viimeisinä viikkoina."

"Kyllä minä vain tunnustaisin", tokaisi Helli; "minä olisin sen jo tehnyt aikoja sitten, jos olisin ollut syyllinen."

"Minä olen jotakuinkin varma siitä, kuka syyllinen on", sanoi Eira.

"Sano sitten!" kuului useampi ääni yhtaikaa.

"Tunnustakoon itse! Minä en aio kannella."

Luokan ovi aukeni. Johtajatar käski tyttöjen astua sisälle. Maisteri jäi luokkaan, mutta johtajatar poistui käskettyään tytöt istumaan. Viiden minuutin kuluttua hän palasi, seurassaan maisteri Peura, jolla oli kynä ja paperia kädessään.

Kun tytöt olivat saaneet luvan istuutua ja maisteri Peura oli käynyt istumaan vasemmalle ja maisteri Järvi oikealle puolelle opettajan pöytää, alkoi johtajatar opettajapöydän takana seisten puhua. Hän sanoi, että tässä nyt oli toimeenpantava tutkimus sen johdosta, että luokassa oli huomattu kaikenlaisen vallattomuuden rehoittavan, josta todistuksena oli löydetty pieniä kirjelappuja, ja nyt olisi jokaisen velvollisuus suoraan ja peittelemättä kertoa mitä niistä tiesi, sillä koulun järjestys ei sallinut tällaista vallattomuutta pitkitettävän.

"Minä siis pyydän, että jokainen kuin Jumalan edessä ja omantuntonsa mukaan vastaa niihin kysymyksiin, jotka maisteri Järvi esittää", lopetti johtajatar istuutuen.

Maisteri Järvi otti lompakostaan muutamaa sentimetriä leveän paperiliuskan ja ojentaen sen eturivin päässä istuvalle tytölle pyysi luokkaan päin kääntyneenä:

"Tarkastakaa tätä paperipalaa, katsokaa onko käsiala tuttu tahi oletteko ennen jossain nähneet samanlaista kirjoitusta, ja antakaa se sitten minulle takaisin!"

Paperipala kulki kädestä käteen ja opettajat nähtävästi tarkastelivat jokaista sen lukijaa vuoroonsa. Vihdoin se joutui Kaarinallekin, joka istui takarivillä. Hän luki:

"Sinä sen joutava juorupukki, mene niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. En minä sinua itke, en, en, en! Minä laulan sulivei, sulivei, heipparallallei, nyt on hauska vasta!

????"

Kaarinaa nauratti, ja opettajat, jotka häntä totisina katselivat, näyttivät hänestä samalla niin hullunkurisilta totisuudessaan, että hänen oli heihin katsoessaan vielä vaikeampi olla nauramatta. "Tämäkö nyt on koko juttu?" ihmetteli hän itsekseen, ja vielä kerran silmäiltyään aivan tuntemattomaksi vääristeltyä käsialaa ojensi hän paperin vierustoverilleen, joka oli viimeinen järjestyksessä ja vei sen luettuaan opettajapöydälle.

"Onko joku teistä tuntenut käsialan? Se, joka on tuntenut, viitatkoon!"

Ei ainoakaan käsi noussut. Eturivien tytöt koettivat niin vähällä päänkääntämisellä kuin mahdollista nähdä viittasiko joku selän takana.

Vihdoin nousi yksi käsi. Se oli Eiran.

"Onko Eira tuntenut käsialan?" kysyi maisteri.

"Minusta tuntuu, minusta näyttää", sanat tulivat epävarmasti sanotuiksi, "minä luulen, että se on Mari Mustosen käsialaa."

"Mistä Eira sen päättää?" kysyi maisteri.

"Maria kirjoittaa aivan samanlaisia E-kirjaimia. Minun muistikirjaani hän on kirjoittanut runon, jossa E-kirjaimet ovat aivan samalla tavalla kirjoitetut." Kun Mari Mustonen, tuo köyhästä kodista oleva tyttö, jonka seuraa useat vieroivat, hänen epäsiisteytensä tähden, kuuli Eiran sanat, säpsähti hän ensin, mutta sitten hän ojensi kätensä ja viittasi aivan hurjasti.

"Mari Mustonen saa vastata!" kuului maisterin ääni.

"Minä en ole näitä kirjeitä kirjoittanut, en yhtään ainoata kirjettä ole kirjoittanut. Jumala sen tietää, että minä olen ihan viaton. Minä olen köyhä, ja sen vuoksi minua kaikki vihaavat. Minulla ei ole kauniita vaatteita, minä en voi ostaa makeisia enkä kuvakortteja, joilla toisia mielistelisin — — —" itku katkaisi puheen ja hän istuutui penkilleen painaen vasten kasvojaan värittömäksi luopuneen esiliinansa kolkkaa. Koko ruumis hytkähti hänen siinä hiljaa nyyhkyttäessään.

Opettajat keskustelivat hetken aikaa kuiskaten keskenään.

"Kaikki ne, jotka joskus ovat löytäneet outoja kirjelappuja pulpeteissaan, viitatkoot!" puhui taasen maisteri Järvi.

Ensimäisillä riveillä kohosi jok'ikisen käsi, taaemmilla ainoastaan jonkun harvan.

"Onko täällä joku, joka ei olisi ennen tällaisia kirjelappuja nähnytkään?" Ei ainoakaan käsi noussut.

"Kuinka kauvan aikaa on kulunut siitä, kun ensimäinen kirjelappu ilmestyi?"

Useat viittasivat, mikä muisti siitä kuluneen kaksi viikkoa, mikä neljä, mikä että niitä oli löytynyt pitkin kevätlukukautta.

Vielä kysyttiin yhtä ja toista paperipalasten suuruudesta, ajasta, milloin ne pulpetteihin ilmestyivät ja muita asioita, joista opettajat toivoivat saavansa selitystä asiaan, ja maisteri Peura kirjoitti koko ajan sekä kysymykset että vastaukset muistiin, kuten näytti pikakirjoituksella.

Sitten nousi johtajatar ylös ja puhui: "Me opettajat olemme nyt täyttäneet ikävän velvollisuutemme, kun olemme panneet toimeen tämän kuulustelun. Kumminkin on aihe tähän kuulusteluun siksi vakavaluontoinen, että koulun järjestys ja teidän, koulun oppilaiden, menestys ehdottomasti on vaatinut tähän keinoon ryhtymistä. Minä uskallan luottaa siihen, että jokainen teistä on puhunut totta. Siinä tapauksessa, että jollakin teistä olisi sanottavana jotain asiaavalaisevaa, sellaista, jota jostakin syystä olisi vaikeata useamman kuullen kertoa, niin olen tavattavana asunnossani ensi tunnin kuluessa. Jos jollakulla olisi pienintäkään syytä edes yhdenkään kirjelapun ilmestymiseen, niin pyydän häntä mitä vakavimmin rehellisesti minun luonani tunnustamaan tekonsa. Kuten sanoin, tällaisen vallattomuuden jatkuminen on ehdottomasti estettävä ja jokainen on velvollinen siinä tekemään voitavansa."

Ne, joilla ei ole mitään asiaan lisättävää, saavat mennä kotiinsa. Mutta liikkukaa hiljaa, niin ettette häiritse muita luokkia!

Maisterit nousivat ylös ja kulkivat johtajattaren jäljessä ulos.

"Aikooko joku mennä johtajattaren luo?" kysyi yksi.

"En minä ainakaan!" Eira se oli, joka niin sanoi. "Kyllä minä voisin tietää yhtä ja toista, mutta minä en sittenkään mene! Hävytöntä koko kuulustelu!"

"Tehdään yksimielinen päätös, ettei kukaan mene!" sanoi Helli. "Jos eivät opettajat muulla tavalla saa selvää asiasta, niin olkoot ilman."

"Minäkin luotan sen verran toverihenkeen kaikesta huolimatta, että jos syyllinen on meidän joukossamme, niin hän sen tunnustaa meille kaikille", puhu Kaarina, "ja me annamme hänelle anteeksi, jos hän lupaa meille, ettei meidän luokkamme enää tästä lähin saa hänen tähtensä kärsiä."

"Häpeätä tästäkin jo on yllin kyllin meidän luokallemme; uskokaa pois: jo tänä päivänä tietävät kaikki muutkin luokat tästä tutkinnosta", pahoitteli Taimi.

"Mistä ne tietäisivät, jollemme itse kerro?" kysyi Kaarina. "Päätetään ettei kukaan meistä hiisku sanaakaan muille luokkalaisille!"

"Se olkoon päätetty!" yhtyivät toiset.

Tytöt alkoivat hiljaa pukea päällysvaatteita ylleen ja läksivät ulos. Mutta tuskin olivat he päässeet koulupihalle, jossa luulivat ettei kukaan heitä kuullut, niin alkoivat kaikki puhua yhtaikaa, ja oli sellainen sorina, että oli vaikeata eroittaa mitään yhtenäistä. Vähitellen muodostui kaksi puoluetta. Toinen, Eira etunenässä, oli sitä mieltä, että opettajat aivan aiheettomasti olivat niin suurta melua nostaneet joutavien paperilappujen tähden. Toinen puolue, johon kuuluivat Kaarina ja Eini ensimäisinä, piti aivan luonnollisena, että opettajat olivat sekaantuneet asiaan.

Jo useamman viikon ajan olivat tytöt, milloin pulpetin pohjalla, milloin kirjojen välissä löytäneet näitä paperilappuja, milloin mitäkin sisältävinä: toisinaan niihin oli kirjoitettu rumia ja hävyttömiä sanoja sekaisin, ilman mitään järjellistä yhteyttä, toisinaan rakkaudentunnustuksiakin mitä imelimmillä sanoilla. Vihdoin oli näitä lappuja ilmestynyt neiti Kulmalan kirjojen väliin parikin kertaa, ja lienevät opettajat, siten saatuaan niistä vihiä, tulleet siksi tarkkanäköisiksi, että aavistivat näitä olleen enemmänkin liikkeellä, mutta eivät saaneet selkoa kirjoittajasta. Tytöt niitä saadessaan enimmäkseen pahastuivat, mutta hekään eivät päässeet perille siitä, kuka oli kirjoittaja, ja olipa niitäkin, joita nämä salaiset kirjeet huvittivat, ja lopulta kirjeitä alkoi heille tulla useampia joka päivä.

Ei kukaan tytöistä päässyt tutkimuksen jälkeen parempaan selvyyteen, ja he luulivat, ettei asia opettajillekaan ollut selvinnyt, sillä he eivät voineet välitunnin jälkeen, eivätkä seuraavinakaan päivinä huomata mitään erinomaista opettajien käytöksessä, ja kun kirjelappuja sen jälkeen ilmestyi yhä harvemmin, häipyi asia ennen pitkää kaikkien mielestä.

Mitä erityisesti Kaarinaan tulee, niin sai hän sillä välin muutakin ajattelemista. Kun hän eräänä päivänä tuli kotiin koulusta, huomasi hän, että isä ruokapöydässä istuessaan näytti tavattoman levottomalta, ja äiti, vastoin tavallisuutta, koetti kiiruhtaen antaa isälle ruoka-annokset, niin että hän oli lopettanut syönnin, kun toiset tuskin olivat puolivälissä. Äitikin söi kiireellisemmin kuin tavallisesti, ja lasten vielä pöydässä istuessa läksi hän saliin, jonne isä oli mennyt edellä, ja lukitsi oven jälkeensä.

Salista kuului keskustelua, mutta lapset eivät voineet erottaa sanoja. Vähän ajan kuluttua soi ovikello, ja Hilma kertoi, että kaksi vierasta herraa oli tullut sinne. Äiti tuli kohta sen jälkeen pois, ja Kaarina huomasi, että hän oli itkenyt, mutta ei uskaltanut kysyä syytä.

Omituinen levottomuus valtasi Kaarinan, ja hän muisti äidin sanat sinä iltana, jolloin tuo tuttu vanha vieras oli ollut heillä viimeksi. "Oliko äidin aavistus, että ulkonaisten ristiriitojen vaikutukset tulisivat heidän kodissaan tuntumaan, toteutuva," ajatteli Kaarina.

Hän otti koulukirjat käteensä, mutta hän ei jaksanut ymmärtää mitä luki, tai jos hän suurella vaivalla oli saanut ajatuksensa pinnistetyksi niin paljon, että sai jonkun kappaleen luetuksi, ei hän saanut sitä päähänsä.

Ei auttanut muu, kuin panna kirjat kiinni.

Kaarina hiipi eteiseen, otti lakkinsa ja päällystakkinsa ja läksi ulos. Aurinko kun oli jo laskupuolellaan, alkoi ilmassa tuntua viileämmältä kuin keskipäivällä ja hiljainen kevättuuli rauhoittavasti puhalsi hänen kasvoihinsa, kun hän yksin astuskeli kadulla heidän asuntonsa ulkopuolella. Hän ei koettanut arvaella, mikä oli kysymyksessä, hänet valtasi vain jännittävä odotuksen tunne. Kun vain vieraat lähtisivät, niin hän varmaan saisi vanhemmiltaan tietää asian.

Herrat viipyivät kauan, niin Kaarinasta tuntui, mutta kun hän, huomattuaan heidän lähteneen pois, tuli kotiin, näki hän ruokasalin kellosta, että ainoastaan puoli tuntia oli kulunut siitä kun hän oli noussut päivällispöydästä.

Hän riensi saliin. Vanhemmat istuivat käsityksin sohvassa.

"Hyvä isä, sano, mikä on tapahtunut; kyllä minä olen huomannut, että on jotain erityistä tapahtunut, mutta mitä se on?" Näin uteli Kaarina, lähestyen arasti isäänsä.

"Kyllähän sinä, iso tyttö, jo voitkin saada sen tietää, mikä asia tänään on ollut puheenaineena ja jo päätettykin. Pelkään että olet kuvitellut itsellesi jotain aivan toista, jotain paljoa pahempaa. Istu tänne äidin ja minun välille, niin minä kerron!"

Isä kertoi, että häntä oli joku aika takaperin pyydetty rupeamaan vastaavaksi toimittajaksi suomenkieliseen sanomalehteen, jota oli aikomus paikkakunnalle perustaa, ja tänään oli hänen ollut annettava vastaus siihen, suostuisiko hän tointa vastaanottamaan. Hän oli viime hetkessä päättänyt antaa myöntävän vastauksen.

Sekö se vain oli! Kaarinalta pääsi helpotuksen huokaus, kun isä oli lopettanut.

"Aiotko sinä ottaa eron nykyisestä virastasi?" kysyi Kaarina, kun kaikki kolme olivat olleet hetken vaiti.

Isä hymyili: "En, lapseni, sanomalehden toimittaminen tulee olemaan ainoastaan sivutoimena. Kolme kertaa viikossa ilmestyvän lehden toimittamisesta ei makseta sellaista palkkaa, että se riittäisi perheen elatukseksi. Mutta nykyisissä oloissamme voi se askel, minkä tänään olen ottanut, kumminkin johtaa siihen, että virka-asemani tulee vaaranalaiseksi."

"No, isä kulta", sanoi äiti lempeästi silitellen isän päätä. "Sinä aina näet varjopuolia, mutta minä olen varma siitä, että sinun valtiolliset mielipiteesi eivät tule vaikuttamaan virka-uraasi, kun tapasi mukaan tarkkaan ja tunnollisesti tehtäväsi täytät."

"Sinä olet siitä varma, hyvä se! Niin, toivokaamme että elämämme aina tulee kulkemaan säännöllistä uraansa. Mutta hyvä on myöskin edeltäkäsin ajatella mahdollisuuksia toisin päin", sanoi isä ja jatkoi vielä: "Sen, joka tietää, mistä päin tuuli rajusti puskee, on helpompi seisoa vahvana myrskyssä kuin sen, jota myrskyt odottamatta yllättävät."

Kaarinasta tuntui, että äiti oli oikeassa: kuinka voisikaan olla mahdollista, että mitkään muut seikat, kuin virkavirheet, voisivat aikaansaada esteitä virka-uralla? Täytyihän kuitenkin oikeutta tapahtua kaikille.

"Kansan oikeudentunnon säilyttämisestä" oli Kaarina viime aikoina niin usein kuullut puhuttavan. Jos joku henkilö tulisi periaatteittensa tähden kärsimään vääryyttä virastojen johtohenkilöiden tai muiden vaikutusvaltaisten miesten puolelta, niin olisihan se aivan ristiriidassa sen kanssa, mitä nämä samat henkilöt pitävät tärkeimpänä kaikesta: juuri "kansan oikeudentunnon säilyttämisen" kanssa.

Isän varovaisuutta hän kumminkin ihmetteli. Mutta kun hän ajatteli, että isä, huolimatta siitä että hän odotti nyt ottamansa askeleen tuottavan hänelle vaurioita, kumminkin pysyi päätöksessään, herätti isän käytös hänessä suurta ihailua. Hän tuli tätä ajatellessaan niin liikutetuksi, että riensi juosten pois salista salatakseen kyyneleitään.

Tultuaan toiseen huoneeseen heittäytyi hän sohvalle pitkälleen itkeäkseen rauhassa. Hänet täytti vähitellen siinä maatessaan kummallinen onnellisuuden tunne.

"Kuinka onnellinen olenkin", ajatteli hän, "kun minulla on isä, jota en ainoastaan rakasta, mutta jota kohtaan tunnen niin syvää kunnioitusta ja ihailua, että sanani eivät riitä sitä lausumaan. Hän tekee sen, minkä velvollisuutenaan pitää, vaikkapa siitä voisi hänelle koitua pahaakin. Hän sanoo sen, minkä tietää todeksi, välittämättä siitä, loukkaako hän sillä arkojakin kohtia. Jos totuus vaatii hänet puhumaan, ei hän vaikene. — Entä äiti, niin kärsivällisenä ja kestävänä, aina tyynenä ja vahvana seisoo hän isän rinnalla. Kuinka onnellinen olenkin! Minulla on hyvät vanhemmat, minulla on hyvä koti!" Huomaamattaan oli Kaarina pannut kätensä ristiin, "Jumalalle kiitos siitä!" kaikui hänen sydämestään.

Näin ajatellessaan oli Kaarina tyyntymistään tyyntynyt, kyyneleet olivat laanneet vuotamasta ja pannen märän nenäliinansa taskuunsa nousi hän ylös sohvalta, otti kirjat hyllyltä ja alkoi lukea läksyjään. Harvoin hän niin pian oli saanut ne luetuksi, harvoin hän yhtä selvästi tajusi joka sanan, harvoin laskuesimerkkien suorittaminen oli sujunut niin nopeasti kuin tänä iltana.

Vapun päivän jälkeisenä päivänä ilmestyi "Sampo"-lehden ensimäinen näytenumero ja Kaarina luki siitä ylpeydellä isänsä nimen, "vastaava toimittaja" sen alla.

Samana päivänä sai Kaarina kuulla toisenkin asian. Eira ei ollut koulussa sinä päivänä, ja kerrottiin, että hänen vanhempansa olivat ottaneet hänet pois, siirtääkseen hänet jonnekin muualle. Joku luuli, että hän taas tulisi kotiinsa ja jatkaisi koulunkäyntiään kotikaupungissaan. Toiset arvelivat, että hän tulisi Helsinkiin yhteiskouluun.

Kun Kaarina sattumalta oli tullut paljon olleeksi Eiran seurassa, ei hän ollut tätä ryhtynyt suurestikaan arvostelemaan, vaan joutuneena itse kulkemaan koko lailla Eiran talutusnuorassa hän, huolimatta kaikesta teeskentelystä ja valheellisesta Eiran luonteesta, ihaili hänen kekseliäisyyttään, hienostunutta käytöstapaansa ja nokkelaa puheliaisuuttaan.

Toisin nyt, kun Eira oli poissa. Silloin hänen huonot puolensa esiintyivät Kaarinan mielessä yhä räikeämpinä, mitä kauemmin aika kului ja mitä enemmän hän niitä ajatteli. Hän alkoi hävetä itseään, koska oli voinut Eiraa suvaita. Ja hän päätti lujasti, että jos hän vielä kerran maailmassa kohtaisi Eiran kaltaisen toverin, niin hän vetäytyisi siitä pois, sillä hänen oli syytä pelätä, että hän joutuisi sellaisen toverin johdettavaksi. Sellaiseen ei vaikuttanut vakava puhe, ei houkuttelu, ei suuttumus eikä ystävällisyys. Häneen ei voinut vaikuttaa mikään muu kuin omat päähänpistot, oman edun, kunnian ja nautinnon tavoitteleminen. Hän voi tulla parhaimmallekin pahennukseksi, hän voi koko ympäristönsä pahentaa.

Eiran äkillinen eroaminen sai Kaarinan aivan vakuutetuksi siitä, mitä hän, tuntien Eiran häikäilemättömän luonteen, jo ennen oli aavistanut, nim. että hän oli ollut syyllinen niiden kirjeiden kirjoittamiseen, jotka sitten aiheuttivat salaisia ja julkisia tutkimuksia luokalla. Niistä ei kumminkaan, kuin yhteisestä sopimuksesta, tyttöjen kesken mitään puhuttu tämän jälkeen. Mutta aivan toinen mieliala vallitsi luokalla koko loppulukukauden. Ei enää ollut yhtä vilkasta elämää välitunnilla, mutta ei myöskään riidelty. Jos joskus väiteltiinkin, niin aina pian sovittiin. Sanalla sanoen: siellä oli rauha maassa!

Maria Mustoseen nähden muuttui tyttöjen kohtelu tämän jälkeen, vaikk'ei mitään erityistä päätöstä oltu tehty. Kaikki koettivat voittaa itsensä ja kilvalla osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Vihdoin yksi rohkaisi mielensä ja huomautti hänelle muutamia siisteys-seikkoja, jotka hän kaikkein ihmeeksi ottikin varteen ja teki siinä suhteessa silminnähtävää parannusta. Ja mikä vielä ihmeellisempää! Hän vähitellen kuin suli ja tuli iloiseksi ja avomieliseksi.

II

Laivarantaan päin menevä tie kierteli pitkin honkametsäisiä mäenrinteitä. Metsä oli oikealla, vasemmalla aukeni peltovainioita, ja niiden yli näkyi sininen vesi kiertäen, kaartaen niemekkeitä ja saaria. Oli keskikesä. Tuolla ruis lainehti kellertävän vihreänä, tuolla kevättoukojen vaalea vihreys vienosti hiveli silmää, ja peltojen takana näkyi taasen tumman vihreitä metsäisiä kumpuja sinisten vesien välissä. Kaarinan oli määrä ehtiä rantaan laivan tuloksi, mutta kun oli kuuma ilma, oli hän lähtenyt niin aikaiseen, että hyvin jouti astelemaan aivan levollisesti ja silmäilemään ympärilleen. Kumma kyllä, hän ei koskaan väsynyt näiden tuttujen paikkojen näkemiseen. Ehkä se johtui siitä, että miltei joka kerralla, kun hän tiellä kulki, olivat värivivahdukset hiukan toisenlaiset, puhumattakaan taivaan alituisesti vaihtelevista väreistä.

Hän astui tienviereen ja nojautuen pellon aitaa vastaan nautti hän täysin siemauksin kesäisen luonnon ihanuutta. "Jos olisi aina kesä!" huokasi hän, ja samalla johtui hänelle mieleen kysymys: "Miltähän tämä seutu näyttänee talvella, kun maa ja järvi on yhtenäisen valkean vaipan peitossa?" Hän, kaupunginlapsi, oli maaseutua nähnyt talvella ainoastaan sen verran kuin sitä oli riittänyt talvisilla luistin- ja hiihtomatkoilla, korkeintaan parin kilometrin etäisyydellä kaupungista. Kerran hän tosin oli vanhempiensa kanssa matkustanut peninkulman verran erään tutun perheen luo kyläilyyn, mutta se matka tapahtui jouluaikana ja pimeällä, joten hän ei saattanut nähdä ympärillään muuta kuin vaihdellen metsän tummia varjoja ja avarammilla paikoilla hiukan valoisampaa.