Part 2

Kaarina oli ennenkin ihaillut hänen ulkomuotoansa. Nyt, kun hän näki johtajattaren, tulevana opettajanaan, vaatimattomaan, mutta aistikkaaseen mustaan pukuun puettuna seisovan tuossa opettajahuoneen ovella, ystävällisesti silmäillen kouluun pyrkivää tyttöparvea, hän ei tiennyt uskaltaisiko katsoa suoraan johtajatarta silmiin, pelosta että tämä huomaisi ihailua hänen katseessaan.

Tervehdittyään lasten saattajia, pyysi johtajatar lapset luokkahuoneeseen. Sinne kaikki kilpaa riensivät, Kaarina vielä ovessa kääntyi pikaisesti katsomaan äitiä, jonka silmissä hän hämmästyksekseen oli näkevittään kyyneleitä. Pelkäsikö äiti ettei hän onnistuisi tutkinnossa, vai miksi hän itki?

* * * * *

"Kiire on, kiire on tyttökouluun, tyttökouluun, kiire on, kiire on," isä oli sanat toistanut rannalla, laivan tukutusta matkien, ja nyt kun laiva oli täydessä vauhdissa, kuuluivat nämä yhtämittaa Kaarinan korvissa. Hän oli nyt matkalla tyttökouluun kahden hänelle tuntemattoman vanhan ystävällisen tädin seurassa, vanhempien ja nuorempien lasten vielä jäädessä maalle muutamiksi päiviksi.

Pääsytutkinto oli onnistunut sekä hänelle että Einille, ja he olivat luvanneet toisilleen olla vierustovereita, jos johtajatar siihen suostuisi. Nyt oli kesä kulunut, kuten tavallisesti; muistoina olivat vaan enää huviretket, onkimatkat, mansikassa, mustikassa ja puolukassa olot. Hauskimpia muistoja oli onnistumaton huviretki, joka päättyi siihen, ettei ukkos-ilman vuoksi uskallettu lähteäkään vesille, vaan syötiin eväät uimahuoneessa, joka onneksi oli siksi tilava, että koko perhe siihen mahtui yht'aikaa. Enemmän kuin näissä muistoissa viipyivät Kaarinan ajatukset siinä mikä nyt tuleva oli. Hän ajatteli koulunkäyntiä, uusia tovereita ja opettajia. Kummalliselta tuntui hänestä matkustaa pitkää matkaa ilman vanhempia ja sisaruksia. Asemalla kaupungissa olisi sitävastoin joko mummo tahi Helena, palvelija, vastassa, ja mummon luona hän olisi kuin kotona taas. Äidin isoisän kuva seinällä häntä taas tuttavallisesti tervehtisi, ei niin erittäin ystävällisesti, vaan mieluummin arvostelevan ankarasti, aivan kuin osaisi se katseellaan tunkeutua sydämeen ja tutkia sen salaisimpia värähdyksiä. Pienenä hän oli tätä kuvaa pelännyt, niin ettei oikein olisi uskaltanut yksin mennä siihen huoneeseen, missä kuva riippui suuren kirjavapäällyksisen sohvan yläpuolella. Nyt häntä nauratti tämä kuvan pelko, mutta kumminkin sen vaikutus häneen oli suuri yhä vieläkin.

Miltähän kouluun meno tuntuisi? Muistaisiko hän viitata ja nousta seisomaan vastatessaan? Pääsytutkinnossa hän oli usein nämä asiat unohtanut ja saanut hävetä muiden häntä katsellessa ja erään pilkallisesti hymähtäessä. Kuinka se koski häneen tuo pilkka! Jospa hän saisi tilaisuutta siihen kostaa. Sillä pilkallisen näköisellä tytöllä oli niin leveä suu, ja hänen naurunsa kaikui niin kumman kovalta, että miltei tuntui pahalta sitä kuulla.

Pienempänä ollessa olivat leikkitoverit laittaneet hänestä laulun, joka alkoi ja loppui säkeillä "Kaisa-Liisa bom, bom!" ja kun he tahtoivat häntä härnätä, alkoivat he tätä laulua laulaa. Ensin hän suuttui hirveästi, hän hyökkäsi toisten kimppuun aikoen tukistaa heitä, kutakin vuoroonsa, ja joskus hän onnistui saamaan kiinni Lyylin pitkästä palmikosta. Hän tosin ei ollut laulun keksijä, eikä edes pahin sitä laulamaan, mutta hän se sentään tukkapöllyn sai — syyttömästi kyllä, sillä eihän ollut hänen vikansa että hänen sileä vaalea tukkansa oli kasvanut pitemmäksi kuin muiden. Äiti sai siitä vihiä ja Kaarina sai rangaistukseksi istua sisällä koko sen iltapäivän. — Sitten Kaarina huomasi että oli parempi, kun ei hän ollut ensinkään kuulevinaan koko laulua, ja tämä keino tepsi — eipä aikaakaan, niin oli se kaikilta unohtunut. Vuosiin ei Kaarinakaan ollut sitä muistanut, vasta tuon tytön pilkkahymy pääsytutkinnossa sen taas hänelle toi mieleen.

Hänen aikaansa lyhentääkseen oli äiti antanut hänelle matkalla luettavaksi erään Topeliuksen kirjan. Kertomusta "Sini-linnusta" hän nyt luki, ja ennen pitkää hän ajatuksissaan täydelleen oli satumaailmoissa. Lopetettuansa istui hän ja mietti lukemaansa satua, ja hänessä heräsi äkkiä syvä säälintunne tuota onnetonta prinsessaa kohtaan, jonka hänen äitinsä koetti tehdä onnelliseksi, mutta joka oli häijy ja pahansuopa ja sen vuoksi tuli ijäkseen onnettomaksi.

Hän oli tummaverinenkin; musta, pahuuden väri, ei hänestä pesemällä lähtenyt. Kaarina tunsi osanottoa ehkä enimmin juuri tämän tähden. Hänkin oli tumma, juuri semmoinen, miksi Topelius kuvasi kaikki pahat tytöt. Hän ei ollut kauniskaan, sen hän hyvin tiesi. Eini sitävastoin oli hänestä aina ollut kuin satujen prinsessa tai hyvä hengetär. Hänellä oli niin kirkkaat siniset silmät, iho valkea, posket punaiset ja vaaleat hiukset kiharat. Hänelle varmaan tulee elämässä käymään kuin saduissa, hän köyhä orpotyttö ankaran tätinsä luota tulisi varmaan vielä pääsemään suureen kunniaan! Mikä se olisi? Saisiko hän mahtavan puolison, tahi tulisiko hänestä joku kuuluisuus? Kuuluisaksi tulemiseen vaaditaan kumminkin lahjakkuutta, eikä sitä Einillä ollut, sen kyllä Kaarina tiesi paremmin kuin kukaan muu. Sellaisissa leikeissä, joissa tarvittiin ajatuksia ja kekseliäisyyttä, jäi Eini aina alakynteen. Mutta tanssissa, kuinka sulavasti hän siinä liikkuikaan! Silloin Kaarina ei koskaan väsynyt häntä katselemasta. — — —

Pitkä oudonlainen matka oli vihdoin lopussa, mummon luona maistui yö-uni makealta, ja iloisena ja reippaana astui Kaarina ensimäisenä päivänä kouluun. Sielläpä oli hyörinää, kaikki tytöt koulun pihalla tervehtivät toisiansa, kyselivät ja vastasivat, leikkiä laskivat ja kertoivat kesämuistojaan. Isommat tytöt, yläluokkalaiset, kävelivät käsikynkässä kaksi tahi kolme yhdessä jonossa. He puhuivat hiljempää, usein kuiskaamalla aivan kuin sydämensä salaisuuksia toisilleen uskoen.

Tuossa tuli Eini ja hänen mukanaan Helli, yksi niitä harvoja, jotka olivat erityisesti kiinnittäneet Kaarinan huomiota pääsytutkinnossa: tällä oli näet silloin puku, joka aistikkuudellaan pisti hänen silmäänsä. Nytkin oli Hellillä aivan uudenaikainen kauhtana, jommoista ei ollut kellään muulla, ei edes yläluokkalaisilla, ja hattukin näytti aivan uudelta, jota vastoin kaikkien muiden olkihatut selvästi olivat kuukausimääriä kestäneet sekä sadetta että päivänpaistetta. Hellin läsnäolo hillitsi hänen haluansa hyökätä Einin kaulaan, mutta luo hän juoksi kuitenkin, ja tytöt pyörittivät toisiansa parisen kertaa ympäri nauraen ja rupattaen.

"Onko sinulla ollut hauska kesä?"

"Voi, voi kuinka mukavata, kun koulu alkaa."

"Oletko sinä lukenut?"

"Mitä sinä olet lukenut?"

Näin risteilivät huudahdukset ja kysymykset vastausta odottamatta.

"Minä olen lihonut niin että kaikki minulle nauravat!" sanoi Eini.

Ja molemmat tytöt purskahtivat nauruun.

Eini oli todellakin lihonut. Hänen silmänsä loistivat yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, mutta ne olivat nyt paljoa syvemmällä pulleitten punaposkien yläpuolella.

"Minusta Helli on tullut niin kauniiksi", jatkoi Eini, "hän on aivan kuin iso neiti, kun liikkuu tuossa kauhtanassaan. Kylläpä mahtaa olla hauska saada aina käyttää kauniita vaatteita."

Kaarinaa alkoi harmittaa, sillä vaikka hän pitikin Einistä, hän ei oikein kärsinyt tämän tapaa aina puhua vaatteista. Hän senvuoksi katkaisi toverinsa ajatusjuoksua sanoen: "Mennäänpä tervehtimään noita toisia tyttöjä, minä menen ensin tuon laihan tytön luo — hän on niin viisaan näköinen."

Kaarina erosi Einistä ja lähestyi tyttöä, joka näytti häntä pitemmältä ja vanhemmalta. Tämän kasvoissa oli jotain, mikä heti erotti hänet toisista. Hänen silmänsä, jotka lähemmältä katsoen olivat omituisen kirjavanväriset, olivat hyvin syvällä, nenä oli suora ja melkein liian pitkä, antaen koko kasvoille omituisen vanhan ihmisen leiman. Tukkakin oli väriltään omituinen, pellavan valkea, mutta vasemmalla puolella kulki leveä ruskeanvärinen juova. Kaunis hän ei suinkaan ollut, mutta hänen kasvon-ilmeensä osottivat kuitenkin jotain erikoista, jota Kaarina ei oikein käsittänyt, mutta joka vastustamattomasti kiinnitti hänen huomiotaan.

Kaarina kätteli häntä.

"Terve! Minun nimeni on Kaarina, mikä on sinun nimesi?" virkkoi hän.

"Minun nimeni on Taimi, olimmehan me pääsytutkinnossa yhdessä viime keväänä, mutta minä istuin takanasi; senvuoksi et ehkä minua muista."

"Onko sinusta hauska, kun koulu alkaa?"

"Minusta on niin hauskaa, että en voi sanoa. Minä en jaksaisi elääkään, jos en saisi koulua käydä ja oppia." Taimin pienet silmät saivat kirkkaamman kiillon, kun hän tämän sanoi, ja hänen kalpeille kasvoilleen nousi helakka punotus.

Kaarina ei voinut muuta kuin kummastella tällaista luku-intoa. Kyllä hänkin mielellään oppi ja hänestäkin usein tuntui että elämä ilman oppia olisi surullista; sillä olihan maailmassa niin paljon, josta hän olisi tahtonut saada tietoja, jotta oppisi paremmin käsittämään koko elämää. Mutta hän oli usein ajatellut että tämän tietomäärän voisi saada helpommallakin. Olihan hän lukenut monesta kuuluisasta henkilöstä, joka ei menestynyt koulunpenkillä ja kuitenkin saavutti suuremman viisauden kuin muut.

Mutta nyt ei ollut aikaa ajatella, koulukello soi ja tytöt riensivät kukin luokkaansa, astuakseen sieltä järjestetyissä riveissä rukouksiin. Ensimäinen luokka kulki ensin ja Kaarina ja Eini olivat luonnollisesti parikkain.

Hyvin juhlalliselta tuntui Kaarinan mielestä, kun kaikki seisoivat vakavina, oppilaat suorissa riveissä parittain ja opettajat pitkin ovenpuoleista seinää. Eräs yläluokkalainen soitti harmoonia ja sen säestyksellä laulettiin virsi. Virren loputtua luki johtajatar, joka seisoi puhujalavalla, kappaleen raamatusta ja sen jälkeen Isä meidän sekä Herran siunauksen. Kaikki panivat kätensä ristiin virren loputtua ja kun johtajatar oli sanonut "Amen" kumartuivat opettajien ja useimpien tyttöjen päät. Muutamat ensluokkalaiset, kuten Kaarina, eivät malttaneet, hetken juhlallisuudesta huolimatta, olla ympärilleen katsomatta.

Kaikki menivät sitten luokkiinsa ja johtajatar tuli ensimäiseen luokkaan määräämään paikat oppilaille. Suureksi ilokseen saivat Eini ja Kaarina jäädä vierustovereiksi. Sitten tulivat opettajat kukin vuorostaan antamaan läksyjä ja neuvoja vastaisten tuntien varalle, ja parin tunnin kuluttua oli Kaarinan ensimäinen koulupäivä päättynyt.

Kevein askelin kulki Kaarina lauantaina eli neljäntenä päivänä koulusta kotiin, jonne muu kotiväki oli palannut maalta edellisenä iltana, ja kun hän avasi koti-oven ja näki koko tutun ympäristön, oli koulussa käynti hänestä kuin kaunista unta. Hän oli elänyt aivan toisenlaisessa maailmassa äsken, nyt hän taas oli siirtynyt toiseen. Siellä kaikki järjestystä, komentoa, yhdenmukaisuutta, kaavamaisuutta, siellä hän oli pieni osa, samanlainen kuin monet kymmenet muut, mutta ainoastaan muiden lisänä oli hänelläkin merkitystä. Täällä hän oli yksi ainoa, vanhin tytär kodissa, ja tiesi että äidin, isän, sisarusten ja palvelijain sydämessä oli pieni erikoinen tila häntä varten, jota ei kukaan muu kuin hän voisi täyttää. Siellä ei kukaan kysynyt hänen tarpeitaan ja mielihalujaan, eikä välittänyt siitä oliko hän iloinen vai surullinen, ei ainakaan samalla tavalla kuin täällä kotona.

Ja kuitenkin, sen hän tunsi, oli hän siellä koulussa jotain, jota hän ei kotona ollut. Vielä hän ei ymmärtänyt mitä se oli, mutta hänestä tuntui kuin tuo tieto, että hän oli koululainen, olisi häntä kohottanut sisällisestikin eikä vaan ulkonaisesti muitten ihmisten silmissä. Olikohan se itserakkautta? Hän oli huomannut että kun jotakin henkilöä sanottiin itserakkaaksi, niin se sanottiin sellaisella vastenmielisyyttä osottavalla äänenpainolla, että Kaarina ei suinkaan olisi tahtonut itseään siksi nimitettävän. Ei hän tahtoisi olla itserakas ja hän pelkäsi kovin, että hän siltä näyttäisi. Mutta kuitenkin hän oli ylpeä siitä että oli koululainen, se hänen täytyi itselleen myöntää, vaikk'ei hän sitä koskaan kenellekään ilmaiseisi. Ei suinkaan niin vaarallista ollutkaan hiukan ylpeillä siitä mitä osasi. Ei hänen silti tarvinnut halveksia ja kohdella pahasti pienempiä ja taitamattomampia. Sitä hän ei koskaan tekisi.

Näissä mietteissään hän oli istuutunut pianon ääreen ja selaili nuotteja aivan kuin hakeakseen jonkun laulun, joka hyvin soveltui hänen mielialaansa. "Savolaisen laulu" sattui eteen ja, niin hyvin kuin taisi, soitti hän sen alusta loppuun asti, niin monta kertaa, että oli mielessään ajatellut kaikki värssyt läpi. Laulaa hän ei olisi voinut, sillä silloin olisi hän takertunut soitossaan. Ylpeyttä oli tuossakin laulussa sanoissa:

"Täss' Savon joukko tappeli ja joka kynsi kylmeni edestä Suomenmaan."

Eikä kukaan liene tätä ylpeyttä moittinut.

Hänkin, Kaarina, koulussa valmistui astumaan taisteluun "edestä Suomenmaan". Eikö hän saisi ylpeillä siitä, että näin korkea päämäärä oli hänellä edessä ja että hän reippaasti astui kohti tätä päämäärää? — — —

"Kaarina, tuleppa kattamaan pöytä", kuului samassa äidin ääni; "isä tulee kohta paikalla kotiin eikä pöytä ole katettu. On aivan kuin et ensinkään huomaisi, mikä kiire meillä kaikilla on muuton jälkeen."

Kaarina nousi ylös ja paiskasi nuottivihkon kiinni. Häntä harmitti että oli tullut ajattelussaan keskeytetyksi, vieläpä nöyryyttävällä muistutuksella. Mutta tullessaan ruokasaliin ja nähdessään äidin ja palvelijoitten puuhat, häpesi hän äskeistä suuttumistaan ja ryhtyi vikkelästi pöytää kattamaan. Vielä hänen siinä levittäessään pöytäliinaa ja kantaessaan lautasia, laseja, veitsiä ja haarukoita pöytään, hänen ajatuksensa tahtoivat palautua niille teille, joilla kulkivat äidin häntä kutsuessa, mutta vähitellen ne sittenkin siirtyivät edessä oleviin puuhiin, ja koko iltapäivä kului häneltä vaateläjien kantelemisessa ja sijoittamisessa paikoilleen kaappeihin ja piironkeihin. Pyhäksi tuli saada kaikki vakat ja matkalaukut tyhjiksi ja ullakolle oli äiti sanonut, ja niin ne saatiinkin.

Vielä kului kokonainen viikko ennenkuin kotiin saatiin palautetuksi tavallinen järjestys. Kaarina oli aina loma-aikoinaan äitiä auttamassa ja vihdoin hänkin oikein innostui pieniin järjestelytoimiin. Pienemmät sisaret ja Ilmari taasen, kun näkivät Kaarinan touhun, tahtoivat hekin olla mukana auttamassa, ja kaikki oli heistä kuin hauskinta leikkiä. Välistä tosin sattui, että he saivat aikaan epäjärjestystä järjestyksen sijaan, ja silloin käski Kaarina kiivaasti heidät lähtemään pois omaan leikkinurkkaansa, ja pian olisi hän joutunut käsikähmään heidän kanssaan, jollei äiti olisi tullut välittäjäksi kuiskaten Kaarinalle: "Antaa heidän olla auttavinansa, näin he pysyvät hyvällä tuulella; kyllä minä pian korjaan heidän jälkeensä." Ja Kaarinan täytyi tähän tyytyä.

Kaarina oli saanut luvan kutsua muutamia koulutovereitaan luokseen hänen syntymäpäiväänsä viettämään. Nämä, luvultaan kuusi tyttöä, nähtävästi riemastuivat saatuaan kutsun ja saapuivatkin, tuoden useimmat kuvakortteja onnentoivotuksineen. Ruokasali oli jätetty tyttöjen haltuun ja kohta siellä oli juttuaminen täydessä käynnissä.

Tänään oli heitä kaikkia punnittu ja mitattu voimistelutunnilla, jokainen muisti oman painonsa ja niitä vertaillessa huomattiin että Eini oli painavin, vaikka toinen järjestyksessä pienemmistä. Siitä siirtyi keskustelu voimistelunopettajaan.

"Hän näyttää ihmeen ystävälliseltä", sanoi Eini, "ja oletteko huomanneet kuinka kauniisti hän tekee kaikki liikkeet?"

"Niin, ja kuinka säntillisesti hän komentaa."

"Valmistavan koulun johtajatar komensi niin epätasaisesti marssi-askeleetkin, ettei kukaan viitsinyt opetella marssimista tahdissa. Toista on tämä!" Näin sanottuaan Eini vaistomaisesti nytkähdytti päätään molemmille syrjille marssitahdissa.

"Minä enin kummastelen sitä notkeutta, jolla hän liikkuu telineissä. Kyllä kestää kauan ennenkuin yksikään meistä voi yhtä jäntevästi ponnahtaa käsipuihin ja heittäytyä niiden yli", arveli Kaarina.

"Entä Eini, mitä sinä hänestä sanot?" kysyi joku.

"Eini onkin poikkeus säännöstä. Hän on tosiaan oikein notkea. Elä, Eini, tule itserakkaaksi!"

Eini punastui hiusmartoa myöten, mutta ei sanonut mitään.

Nyt siirtyi puhe saksankielen opettajaan.

"Kukaan ei tänään oikein osannut sitä poikkeusta saksankielen säännöstä, joka oli läksynä."

"Niin, ei edes Taimi viitannut."

"Kyllä minä viittasin", ehätti Taimi sanomaan, "mutta neiti Kulmala ei ollut sitä huomaavinaan."

"Sen minäkin voin ihan hyvin uskoa ettei hän ollut sitä huomaavinaan, semmoinen juuri hän on!" sanoi Kaarina. "Toisia hän auttaa osaamaan, toisien taitoa hän on valmis kaatamaan. Niinkuin sitä ei huomaisi!"

"Mitä tästä vielä sinulle koituu", sanoi Eini, tehden sormellaan varottavan merkin, "kun sinä et ensinkään voi kärsiä neiti Kulmalaa ja koko koulu-ajan on sinun kumminkin hänen saksantunneillaan istuttava."

"Pidä sinä huoli itsestäsi! Kun neiti Kulmala vaan katsoo sinuun noin", Kaarina pyöritti silmiään, "ja hymyilee ja sanoo: no vastaappa nyt, pikku Eini, niin sinä heti hymyilet takaisin ja koetat olla yhtä imelän näköinen —"

"Nyt sinä olet häijy, milloin minä olisin niin tehnyt?" Eini näytti vihastuvan.

"Et sinä tahallasi, kyllä minä sen tiedän, mutta sinä kumminkin niin teet. Minä nyt vain sanon sinulle varoitukseksi, ett'et muuttuisi äkäisen näköiseksi, kun neiti Kulmala joskus sattuu sinuun suuttumaan."

"Hän vihaa ihan hirmuisesti Almaa. Näittekö kuinka hän Almalle luimisti silmää, kun scheen ääntäminen ei tahtonut onnistua." — — —

"Johtajatar mahtaa olla hirveän hyvä opettaja", sanoi Kaarina; "minusta on aina niin hauskaa, kun hän tulee tunnille."

"Hän on uskovainen", tiesi Helli; "hän pitää kaiken huvituksen syntinä. Teatterit ja tanssit ovat hänestä epäjumalanpalvelusta." — — —

"Hyvänen aika!" tokaisi Eini; "mutta mitä ihmiset sitten tekisivät, jolleivat saisi joutoaikoinaan huvitella."

"Istuisivat kädet ristissä, veisaisivat ja rukoilisivat", sanoi Helli pilkallisesti, ja hänen näin sanoessaan levisi hänen pienille pyöreille kasvoilleen vanhan ihmisen ankara ilme.

"Ei hän vielä ole meille mitään sellaista sanonut uskontotunnilla", sanoi Kaarina, "ehk'eivät hänen ajatuksensa kumminkaan aivan sellaiset liene."

"Mutta jos hän vain jotain sellaista alkaa puhua, niin minä suutun!" Taimi oli näin sanoessaan noussut ylös ja hänen silmänsä säkenöivät. "Minä sanoisin suoraan, että hän on tekopyhä ja ulkokullattu farisealainen! Kyllä minä tiedän mitä nuoret tekevät, jolleivat pääse tansseihin ja teattereihin, silloin he — — —"

Taimi katkaisi äkkiä puheensa eivätkä toiset tienneet mitä ajatella; he vain tuntuivat aavistavan, että Taimi oli kokenut jotain hyvin pahaa, josta heillä ei ollut vähintäkään tietoa.

"Miesopettajista minua enin miellyttää maisteri Peura. Hän on niin suora ja tasainen, ei kukaan voisi väittää että hänellä olisi suosikkeja", sanoi Kaarina.

"Joll'et sinä itse olisi hänen suosikkinsa?" sanoi Helli. "Minusta hän on niin ankara, että toisinaan oikein pelottaa, mutta minä näytän hänelle, etten minä ensinkään hänestä välitä!" Helli heitti silkkinauhasolmuilla koristetun tummatukkaisen päänsä ylpeästi taaksepäin.

"Laskennon opettajasta minä enin pidän, ehkäpä siksi että laskento on minusta hauskin aine", sanoi Taimi.

"Minä taas historian opettajasta, maisteri Järvestä, luultavasti siksi että historia minusta on kaikkein hauskinta sanoi yksi tytöistä.

"Mutta maisteri Järvellä on suosikkeja, sen sanoivat toisluokkalaiset", tiesi toinen.

"Voi, voi sentään, kun jo oltaisiin toisella luokalla!" huokasi Helli syvään.

"Niin, kyllä vain pistää vihaksi, kun kaikki meihin päin viittaavat ja sanovat 'nuo ensluokkalaiset', ihan kuin me olisimme jotain huonompaa rotua kuin he", sanoi Taimi. "Minä kerran sanoinkin yhdelle kolmasluokkalaiselle, niin että hän kuuli."

"Ja toiset sitten ottavat kädestä ja taluttavat aivan kuin pieniä lapsia, jotka vasta opettelevat kävelemään, ja tekeytyvät niin ihmeen nöyriksi ja ystävällisiksi. Se minua enin harmittaa", lisäsi Kaarina.

"Ja sitten he meitä salaa katselevat ja vertailevat meitä toisiimme ja kiistelevät siitä kuka on kaunein, kuka käy parhaiten puettuna ja sen semmoista joutavaa. Kyllä minä tiedän", jatkoi Taimi. "Juuri ne samat tytöt niin tekevät, jotka käyvät johtajattaren luona lauantai-iltoina."

"Mitä ne siellä tekevät?" kysyivät muut melkein yhteen ääneen.

"Veisaavat ja rukoilevat tietysti ja tekeytyvät vanhurskaiksi, jotta olisivat johtajattarelle mieleen", selitti Taimi itsetietoisena.

"Sinä olet oikein katkera!" huudahti Kaarina katsoen toveriansa silmiin ja huomaten samalla, että niissä oli niin outo kiilto, jommoista hän ei vielä kenenkään silmissä ollut nähnyt.

Keskustelu taukosi ja kaikki tunsivat omituista painostusta, niin ainakin Kaarinasta näytti. Hän emäntänä piti velvollisuutenaan katkaista äänettömyyden ja vihdoin keksikin ehdottaa että he kävisivät harjoittamaan "Pas d'Espagne'a". Se ehdotus oli kaikkien mieleen, vuoroin siis aina joku soittoa taitavista istuutui salin pianon ääreen ja toiset tanssivat. Taitamattomampia Eini neuvoi, tanssi edellä, taas korjasi virheitä ja liikkui pulskeudestaan huolimatta siroimmin kaikista. Kaarina tällä kertaa iloitsi enin siitä, että oli saanut tytöt iloisiksi, ja niin kului pian se aika, joka oli sallittu vieraisilla-oloon.

Kun tytöt olivat lähteneet, pyöri Kaarinan mielessä mitä Taimi oli sanonut johtajattaresta.

Ettäkö hän olisi tekopyhä kuin ulkokullattu farisealainen, sitä ei Kaarina voinut uskoa. Se opetus, jonka hän antoi, oli sydämen vakaumuksesta lähtenyttä puhetta, siitä Kaarina oli aivan varma. Ei kukaan muu kuin se, joka oli taisteluja kokenut ja niistä voitollisena suoriutunut, olisi voinut sillä tavalla puhua. Tuntui aivan siltä kuin olisi hän tahtonut vetää oppilaansa siihen samaan lepoon ja autuuteen, jonka osallisuuteen hän itse oli päässyt. Hänen kokemuksensa oli, että ihmisen tuli kokonaan antautua Jumalalle, jättää maailma ja sen turhuus ja aina palvella Jumalaa. Vasta silloin olisi ihminen oikealla tiellä.

Kaarinan täytyi tunnustaa, että johtajattaren opetus oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen, mutta hän ei ollut oikein halukas jättämään koko maailmaa ja kokonaan antautumaan Jumalalle. Hän tiesi tekevänsä väärin, sillä maailma oli paha, ja se, joka maailmaa rakastaa, se ei voi tulla autuaaksi, sen oli johtajatar sanonut. Mutta kumminkin hän pelkäsi, että hänen, jos hän päättäisi antautua Jumalalle, tulisi kieltäytyä paljosta, mikä hänelle tuotti huvia ja nautintoa, ja sen vuoksi hän ei tehnyt mitään päätöstä.

Joskus hänen mieleensä juolahti: Entä jos kuolema tulisi ennenkuin hän oli tehnyt päätöksensä? Sittenhän olisi katuminen myöhäistä. Mutta hän tunsi itsessään niin paljon elinvoimaa, elämänhalua ja terveyttä, että kuoleminen nuorena tuntui aivan mahdottomalta. Taas hän sai turvaa itselleen ja päätös jäi kuin jäikin tekemättä.

Hän kuunteli mielellään uskonnonopetusta, ja raamatun lukemista rukouksissa hän mielellään seurasi ja koetti ajatuksia käsittää ja itseensä soveltaa. Mutta sitten kun johtuivat mieleen leikit, tanssit ja kaikenlaiset huvit, niin hän taas oli niissä mukana vähentymättömällä innolla. Ei häntä edes paha omatunto soimannut.

Toisinaan hänelle tosin kesken leikkien juolahti mieleen, kuinka turhanpäiväistä tämä hyörinä oli. Mutta ei hän kuitenkaan vetäytynyt niistä pois, vaan oli aina mukana siinä, missä muutkin. Eikä hän, vaikka kuinka olisi miettinyt, voinut keksiä leikeissä mitään sellaista, joka olisi ollut syntiä sillä tavalla, että hänen omatuntonsa olisi häntä siitä soimannut.

Kyllä hän oli tuntenut senkin, kun omatunto soimaa.

Siitä oli jo monta vuotta, kun hän sen tunsi ensimäisen kerran. Ja sittemmin hän oli sen tuntenut usein. Kun oli vanhemmilleen tottelematon, kun luvatta pisti suuhunsa sellaista, jota ei varmaan tiennyt hänelle aijotuksi, kun sisarusten kanssa jakaessa otti itselleen suurimman osan, koska hän oli itse suurin, kun ei aina uskaltanut kertoa asioita aivan niinkuin ne olivat tapahtuneet, silloin hän kuuli omantunnon kolkutuksen. Ahneus, itsekkyys, valheellisuus, olivat saaneet hänessä sijaa, ja aina kun ne voittivat, veivät ne häneltä palkinnokseen omantunnon rauhan.