Part 1

language: Finnish

KAARINAN KOULUVUODET

Kirj.

Armi Vainio

Helsingissä, Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa, 1909.

I

"Jo taas, jo taas, jo laaksot heräjääpi Jo taas, jo taas nyt talvi-unestaan" — — —

Kaarina makasi vuoteessaan, kuunteli ja nautti sävelistä, jotka saapuivat kaksinkertaisten ovien takaa, mutta kumminkin niin selvinä ja kirkkaina sointuina, ettei hän luullut niiden voivan kauniimmin kaikua. Hänen rintaansa kohotti salaperäinen tunne, lähestyvän kevään kaihomielinen ja riemuitseva sävel sai pienen poven kohoamaan tavallista kiivaammin.

"Jo soi, jo soi, jo soipi riemahdellen, jo soi, jo soi nyt ääni keväimen"

kaikui taasen sekakuoron laulu salissa. Ei Kaarina oikein käsittänyt miksi laulu häntä niin liikutti; sen hän vain uskoi, että kauniimpaa laulua ei voisi enää olla. Hän makasi liikkumatta ja antoi sävelten tunkeutua itseensä, jotteivät ne koskaan enää hänestä poistuisi. Olisi ihanata, mietti hän, aina elää sointujen seurassa. Jos hän tämänkin laulun oppisi, niin hän sitä hyräilisi, ja soinnut kaikuisivat hänen mielessänsä ja hänellä olisi silloin hauska olla, vaikka olisi ikäväkin työ edessä, sokerinhakkaus, paikkaaminen tai parsiminen.

Nyt laulu lakkasi. Kahteen kertaan oli molemmat säkeistöt laulettu, senjälkeen laulajat lepäsivät. Kuului siltä kuin heille olisi teetä tarjottu. Kaarina koetti mielessään palauttaa säveleen; sanoista hän muisti vain osan, olihan joskus huvikseen vanhempien nuottivihoista niitä lukenut, mutta ei hän niistä välittänytkään nyt: kunhan osaisi säveleen, kyllä hän sitten oppisi pian sanatkin. Hän huomasi ilokseen, että oli ajatuksissaan säveleen perillä, ihan alusta loppuun asti hän sen osasi. Hän yritti sitten laulaa sitä, aivan hiljaa vaan itsekseen hyräillen: "Jo taas, jo taas" — — — kauemmas hän ei päässyt; vaikka kuinka olisi koettanut, ei hän osannut oikeaan ääneen. Mielessään hän lauloi sen uudelleen ja pääsi taas onnellisesti loppuun, mutta yrittäessään ääntä ottaa hän ei päässyt pitemmälle kuin ensi kerralla. Hän oli jo aivan tuskastumaisillaan, kun alkoi uusi laulu:

"Mikä sorti äänen suuren, äänen suuren ja sorean" — — —

Taasen Kaarina kuunteli ja laulu tempasi hänet mukaansa johonkin salaperäiseen, harmaaseen, hänelle selittämättömään maailmaan.

"Miksi ihmisille on suruja annettu? Miksi toisten täytyy surra köyhyyttään, toisten sairautta ja tuskia kärsiä? Mitähän Jumala tällä lie tarkoittanut?"

Hän ei ehtinyt oikein vastausta miettimään tähän ajatukseen, ennenkuin taas kaikui toinen laulu. Se oli hänelle vanha tuttu:

"Kuule kuinka soitto kaikuu, Väinön kanteleesta raikuu, laulu Suomen on" — — —

Tämän laulun tarkoituksen hän käsitti. Suomelle hänkin tahtoi elää, sen hyväksi hän tahtoi tehdä työtä, sillä olihan hänellä sydän, joka sykki lämpimästi isänmaalleen. Hän tahtoisi tätä köyhää maata kohottaa rikkauteen ja arvoon, hän ei koskaan unohtaisi, että Suomi on hänen isänmaansa. Jos hän olisi poika, niin hän varmaan voisi enemmän toimia, mutta ovathan ennenkin naiset saaneet suuria aikaan, kun heillä on ollut intoa ja tarmoa. Mitä tarkoitusta koko elämällä muutoin olisikaan, jollei se, että ihminen saa olla mukana yhteistä suurta työtä tehtäessä, ja hän ymmärsi että työ isänmaan hyväksi oli jaloin yhteinen harrastus, mikä ihmisillä voi olla. Hän tietysti valitsee jaloimman työ-alan, kunhan vaan tulee isoksi. Kummallista etteivät kaikki niin tee. Ehkäpä he tahtoisivat, mutta he eivät ole alusta asti ymmärtäneet oikein valita, ja niin he ovat jääneet syrjästä katsojiksi tahi vastustajiksi. Voi noita onnettomia! Kun hän tulee isoksi, niin hän menee heidän luokseen, ja hän sanoo heille ja selittää heille, kuinka onnettomia he ovat, kun eivät käsitä että isänmaa vaatii heidät uhraamaan itsensä edestään. Hän sanoo heille, että he ainoastaan uhrautuen itse löytävät onnen. — — —

"Tuonen lehto, öinen lehto, siell' on hieno hietakehto, sinneppä lapseni saata."

kaikui nyt. Ja siihen katkesi Kaarinan äskeinen ajatussuunta. Hän vaipui taas nauttimaan hiljaisen vienojen sävelten sointua ja hänen mieleensä kohosi kauniita kuvia. Niitä liiteli hänen edessänsä aivan kuin pitkä sarja, kesäisiä maisemia ensin kirkkaassa päiväpaisteessa, sitten yhä tummemmin varjokkaina ja vihdoin hämäränharsoon yhä syvemmin peittyen. — Kaarina nukkui lapsen tyyntä unta. Tumma tukka varjosti hänen kasvojansa, joista tummat kulmakarvat ja suun muodot selvimmin esiintyivät yölampun valaistuksessa.

Kun hän aamulla heräsi, olivat taas soinnut hänen mielessään. Hän oli nukkunut yhtä mittaa koko yön, näkemättä uniakaan, ja edellisen illan vaikutelmat olivat aivan kuin samanhetkiset hänen herätessään.

Mitä hän nyt alkaisi tehdä? Tänään oli sunnuntai; ei sopinut tehdä käsityötä, ja sokerit olivat illalla hakatut, viimeiset pesusta tulleet vaatteet silitetyt, pyhäksi olivat huoneetkin enimmäkseen jo illalla siistityt. Jos hän pyrkisi Mandan tahi Hilman kanssa kirkkoon! Hän nousi rivakasti vuoteestaan, pesi kasvonsa, kampasi päänsä ja otti puhtaan esiliinan eteensä. Valmiiksi tultuaan hän meni vanhempiaan tervehtimään. Äiti oli jo noussut, isä vielä lepäsi, sillä pyhä-aamu oli ainoa, jolloin hänen ei tarvinnut hätäillen nousta työhönsä.

"Pääsenkö minä Mandan tahi Hilman kanssa kirkkoon?" kysyi hän vaihdettuaan vanhempiensa kanssa tavallisen aamutervehdyksen.

"Jaksatkohan sinä istua hiljaa koko kirkonmenojen ajan?" kysyi isä epäillen.

"Mitä sinä sanot, isä — pilkkaatko minua, isoa tyttöä, joka olen niin usein ollut kirkossa enkä koskaan vielä väsynyt?"

Kaarina tuli onnellisena makuukamarista; hänelle oli annettu lupa päästä kirkkoon. Hänestä siellä oli niin juhlallista istua pitkässä penkissä ja kuulla urkujen soittoa, ja kun sitten kaikki väki nousi seisomaan virttä veisatessa tahi kumartui alas rukouksien aikana, niin hänet valtasi omituinen ilo siitä että hän sai olla tässä yksimielisessä joukossa, joka varmaan kulki kohti korkeita tarkoitusperiä ja kuolemansa jälkeen pääsi Jumalan luo taivaaseen. Tietysti ainoastaan hyvät ihmiset menivät kirkkoon, ja jolleivät kaikki hyvät, kuten hänen vanhempansakin, usein käyneet kirkossa, niin olihan heillä varmaan suuria esteitä pyhäpäivinä. Kuinkapa he muutoin olisivat olleet poissa näistä juhlahetkistä.

Hilman kanssa hän kohta tämän jälkeen astui kirkkoon päin täydentäen sitä pitkää jonoa, joka puiston läpi ja torin yli sekä kiemurrellen katuja myöten päättyi vanhan kivikirkon ovelle.

Kirkko oli enemmän kuin puolillaan ja Kaarina istuutui Hilman viereen erään penkin käytävänpuoleiseen päähän. Kohta alkoivat urut soida ja jumalanpalvelus alkoi. Aivan heidän edessänsä istui kaksi nuorta tyttöä, vielä nuoremmilta he näyttivät kuin Hilma, ja heillä oli hirveän paljon sanomista toinen toiselleen. "Kylläpä ne mahtaa olla tärkeitä asioita", ajatteli Kaarina, ja hän olisi kovin mielellään tahtonut tietää mitä he puhuivat, sillä heillä näytti olevan niin hauskaa. Hän koetti heristää korviaan, mutta ei voinut kuulla muuta kuin jonkun ainoan sanan, josta hän ei ensinkään viisastunut. Pappi puhui saarnassaan synnistä ja synnin rangaistuksesta, armosta ja anteeksiantamisesta, ja kyyneleet tulivat Kaarinan silmiin, kun hän ajatteli Jumalan suurta hyvyyttä, jonka kautta suurimmatkin syntiset voivat päästä "ijäisen autuuden asuntoihin". Synnintunnustusta lukiessa hän sydämensä pohjasta rukoili että hänkin saisi syntinsä anteeksi. Mutta samassa hän säpsähti, penkistä heidän edessään kuului hillittyä tyrskinää, supatuksia ja naurua. Aivan selvään hän sen kuuli, ja häneltä unohtui samalla synnintunnustus ja armolupaukset, sillä hän ei voinut olla ihmettelemättä mitä huomasi. Mitä nämä tytöt ajattelivat? Oliko todellakin heidän keskustelunsa tärkeämpi kuin nämä kysymykset, jotka koskivat ijankaikkisuutta?

Hän nousi ylös ja aikoi juuri ojentaa kätensä penkin selkänojan yli kysyäkseen heiltä mitä he juttelivat, koska se oli niin tärkeää että synnintunnustusta lukiessa täytyi siitä puhua. Mutta samassa hän muisti missä oli itse, ja Hilmakin kun yhtäkkiä tarttui häneen kiinni vetäen hänet jälleen penkkiin, painautui hän häpeissään alas ja huomasi olevansa suuri syntinen, joka ehkä enemmän kuin muut tarvitsi Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Mitä se häntä liikutti, mitä tytöt puhuivat? ajatteli hän. Mutta silloin välähti hänen mieleensä ajatus: Entäpä jos se ei olisikaan mitään tärkeätä. Ja tätä ajatusta seurasi toinen. Entäs jos kaikkia näitä ihmisiä, jotka kirkkoon rientävät, siellä istuvat, nousevat ja kumartuvat, veisaavat ja rukoilevat, jospa heitä ei olisikaan yhdistämässä tuo luja yhtenäinen side, jonka hän oli mielessään kuvitellut?

Hän rupesi katsomaan ympärilleen. Nuo kaksi tyttöä ovat varmaan keksineet tämän paikan yhteisten salaisuuksiensa ilmaisemiseksi. Hän katsoi sivulleen: siellä vanha vaimo nukkui niin makeaa unta, kuin konsanaan vuoteessaan; hän oli varmaan tullut tänne lepäämään jokapäiväisestä hyörinästään. Aivan lähellä tätä vanhaa vaimoa istui Heimosen sisätyttö, korea hattu päässä ja punainen silkkiliina kaulassa; hän oli varmaankin tullut tänne näitä koreuksiaan näyttämään. Tuolla oikealla puolella istui nuori mies, joka selaili virsikirjaa; nyt hän löysi, mitä haki, luki, hymyili itsekseen ja taas alkoi lehtiä käännellä. Kaarina oli huomannut että hän silmääkään räpyttämättä oli kuunnellut papin saarnaa. Hänestä varmaan kaikki muu meno on joutavaa, päätteli Kaarina.

Koko loppuajan Kaarinan päässä risteili kummallisia ajatuksia, ja kun hän läksi ulos kirkosta, ei hänellä ollutkaan sitä omituista kohottavaa tunnetta, joka aina ennen oli ollut. Kun hän taas kulki siinä pitkässä jonossa, joka nyt suuntasi kulkunsa poispäin kirkolta, ihmetteli hän mielessään mikä voima se on, joka saa liikkeelle näin paljon ihmisiä, joilla on erilaiset harrastukset ja mielihalut. Onko se ainoastaan tavan voima? — Eihän suinkaan voinut olla Jumalan tahto että ihmiset kokoontuisivat kirkkoon omaa mukavuuttaan varten, tahi yleensä muista syistä kuin häntä rukoilemaan ja palvelemaan. Aivan kuin aavistaen hänen ajatuksensa sanoi Hilma:

"Tänään moni teki syntiä kirkossa."

Kaarinan sydämeen pisti. Hän muisti että oli noussut pystyyn keskellä synnintunnustusta.

"Ja kumminkin ihminen näkee, mikä silmäin edessä on, mutta Jumala katsoo sydämeen," jatkoi hän.

Hilmakin näki vain kuinka hän nousi pystyyn keskellä synnintunnustusta ajatteli Kaarina, ja tunsi taas uuden pistoksen, mutta Jumala näki kun hän katsoi ympärilleen ja ajatteli kaikenlaista muuta kuin papin sanoja. Voisikohan Jumala antaa hänelle anteeksi kaikki? Kaarina astui nyrpeän näköisenä sanaakaan puhumatta kotiin saakka.

Sisään tultuaan hengitti hän helpommin, ja kun äiti tarjosi hänelle kupin kahvia, riemastui hän niin että kokonaan unohti pahan tuulensa. Hänelle ei ylipäänsä kahvia annettu, ja sitä halulla juodessaan mietti hän syytä, miksi hänelle sitä nyt annettiin vieläpä aivan pyytämättä. Hän meni kahvipöydästä noustuaan isän huoneeseen, koska kuuli toisten äänet sieltäpäin, ja silloin hänelle selvisi juhlan syy: setä oli tullut.

Setä asui kaukana ja harvoin hän heillä kävi, mutta suurempaa riemua ei lapsille ollut kuin sedän tulo. Hän oli niin rakas isälle ja äidillekin, kuin ei kukaan muu, ja he lapset käsittivät ettei paitse isää ja äitiä sen parempaa ihmistä ollut kuin setä, ja he häntä rakastivat ja ihailivat. Kun Kaarina tuli isän kamariin huomasi hän heti sedän ja hänen ympärillään Elvin, Airan ja Ilmarin. Tytöt istuivat yksi kummallakin polvella; oikealla oli Elvin vaaleakiharainen, vasemmalla Airan tummatukkainen pää, Ilmari nojasi hänen käsivarteensa ja setä kertoi. Kaarina juoksi suoraan sedän luo ja tervehdittyään setää hellällä kaulan puristuksella jäi hän riippumaan toiseen käsivarteen, samalla kun setä jatkoi kertomistaan, kokemuksistaan junamatkalla, uusista tuttavuuksista, kotikaupunkinsa kunnallisista oloista ja kaikenlaisesta muusta, mistä Kaarina ei paljoa ymmärtänyt, mutta hiljaa kuin hiiret hän ja toisetkin lapset kauan kuuntelivat. Kaarinan mielessä vain pyöri kysymys, miksi ei setä voinut asua lähempänä, miks'ei tässä samassa kaupungissa, jotta hän voisi istua vain heidän luonaan joka päivä.

Kun setä puhui, niin hänen suurenpuoleiset tummat kasvonsa vilkkaasti väreilivät, hänen syvät, mustat silmänsä säihkyivät korkean otsan alapuolella, hänen muutoin hiukan kumarat hartiansa oikenivat ja hän kuvaili kaikki sanottavansa elävästi ja luontevasti. Hän oli puhuessaan isän näköinen, mutta vaiti ollessa levisi hänen kasvoilleen surumielinen ilme, joka puuttui isältä.

Isä oli vaaleaverisempi. Hänen tukkansa oli ruskea, mutta hänenkin silmänsä olivat tummat ja, kuten sedän, tummien kulmakarvojen verhoamat. Hänen kasvonsa osottivat sekä hänen vaiti ollessaan että tyynesti keskustellessaan, kuten nytkin sedän seurassa, samalla iloisuutta ja vakavuutta.

Molempien veljesten välillä istui äiti. Hän oli tummaverinen ja mustatukkainen, mutta silmät olivat kirkkaan siniset. Hänellä oli iloisenakin ollessaan pieni kärsivä piirre kasvoissaan. Kuta suuremmaksi Kaarina tuli, sitä selvemmin hän sen huomasi.

Hän katseli vuoroin vanhempiaan, vuoroin setää, aivan kuin tahtoisi hän ijäkseen painaa mieleensä kuvan siitä kuinka he näin yhdessä istuivat.

Nuoremmat sisarukset sillä välin alkoivat jo väsyä. He rupesivat omiaan puhumaan, ensin hiljemmin, sitten yhä äänekkäämmin, ja vihdoin he eivät enää jaksaneet pysyä paikoillaan, vaan ensin joutuivat kädet, sitten jalat liikkeeseen ja muutaman minuutin kuluttua he hyppelivät lattialla ja melusivat minkä jaksoivat. Vanhempien kävi vaikeaksi jatkaa keskustelua, ja huolimatta sedän pyynnöistä käski äiti heidän lähteä pois huoneesta. Kaarina, joka oli seisonut aivan hiljaa paikallaan, pyysi jäädä sinne, mutta tätäkään ei äiti sallinut, hänen vanhimpana täytyi mennä toisten leikkiä johtamaan, mikään ei auttanut.

Nyt Kaarinan paha tuuli taas sai valtaa ja sen sijaan että olisi käynyt toisten leikkiä ohjaamaan, hän vetäytyi heistä kokonaan pois, istuutui ruokasalin ikkunan ääreen ja katseli sieltä hajamielisenä kadulle, missä silloin tällöin joku tuttu sivukulkija liikkui. Hän ei huomannutkaan että toiset taas menivät vanhempien luo. Vasta kun äiti ankaran näköisenä heitä kädestä talutellen ja edessään työntäen tuli takaisin, selvisi hänelle tottelemattomuutensa, ja hän koetti keksiä leikin, joka pienempiä huvittaisi. Ennen pitkää olivatkin lapset iloiseen leikkiin kiintyneitä ja Kaarina oli yhtä innostunut kuin toiset, vieläpä keksi hauskoja käänteitä, jotka yllyttivät koko joukon tuon tuostakin iloiseen naurunpurkaukseen.

Päivällisen jälkeen tuli Manda leikkimään lasten kanssa, mutta silloin Kaarinan taas valtasi halu kuunnella vanhempien keskustelua ja hän pujahti hiljaa saliin, jossa aikuiset istuivat juomassa iltapäiväkahvia.

Äiti luki sanomalehteä:

"Yksityisessä elämässä on velvollisuuden tie tavallisesti kyllä selvä. Valtiollisissa tehtävissä ja varsinkin niin vaikeissa olosuhteissa kuin nykyiset ovat, jolloin on silmälläpitäminen kansan kohtaloa, eivät nuo yksinkertaiset yleiset ohjeet pitkälle riitä. Velvollisuuden tehtävät voidaan käsittää ja epäilemättä käsitetäänkin eri tavalla, ja meidän tulee jättää ratkaiseva arvostelu tulevaisuudelle, jolloin seuraukset ovat nähtävinä."

Isä oli noussut ylös ja keskeytti tässä lukemista. Hän sanoi ainaisella varmuudellaan ja vakavuudellaan setään päin kääntyneenä:

"Minä en tahdo tuomita sinua, jos todellakin katsot velvollisuudeksesi erota virastasi, mutta kumminkin tahdon vielä kerran sanoa että minun mielestäni suomalaisten virkamiesten olisi nykyaikoina koetettava enemmän kuin tavallista ottaa huomioon sekin näkökanta, että viroissa pysymiselläkin voi maata hyödyttää."

"Tahdotko sinä väittää etten ole tarkalla harkinnalla päätöstäni tehnyt?" kysyi setä.

"Enpä juuri sitäkään, mutta tahdon kumminkin suoraan sanoa että pelkään sinun päätöksesi, tietämättäsi, tahtomattasi johtuvan suurisuisen yleisen mielipiteen vaikutuksesta."

Setä oli kiivastunut sanoessaan:

"Luuletko minua sellaiseksi raukaksi, että vain tämän mukaan tekisin päätöksiä, jotka koskevat koko tulevaisuuttani?"

"Et olisi ainoa, joka vain tämän mukaan toimisi. Niitä on ollut monta ennen sinua ja tulee varmaan olemaan sinun jälkeesi. En epäile hyvää tahtoasi ja rehellistä mieltäsi. Ehkä monet seuralaisistasi ovat siinä suhteessa yhtä vähän epäiltäviä, mutta pelkään että vastustusvoimasi on lamautunut ja katson veljelliseksi velvollisuudekseni huomauttaa sinua että asioilla voi olla toinenkin puoli, jota sinä ehkä et ole tullut kyllin tarkastaneeksi."

"Sinä siis kumminkin epäilet että toimin enemmän ulkonaisten vaikutusten kuin oman vakaumukseni mukaan. Käsitätkö sinä, että tämä on loukkaus minua kohtaan?"

"Vastaa ensin yhteen kysymykseen! — Oletko ottanut selkoa siitä mitä tahtovat sen mielipiteen kannattajat, joihin minäkin kuulun? Oletko lukenut meidän lehtiämme ja julkaisujamme?"

"En! Mutta nehän ovat vaan valheita täynnä!"

"Mistä sinä sen tiedät! Ja mistä sinä tiedät että se, jota sinä luet, on totta?"

"Tietysti minun täytyy luottaa yleistä kunnioitusta nauttivien miesten sanoihin!"

"Jotka ovat riistäneet kunnian toisilta paljoa suurempaa kunnioitusta ansaitsevilta rehellisiltä miehiltä!" Isä sanoi tämän vuorostaan kiivastuneena hänkin.

"Nyt minun täytyy sanoa että sinä vuorostasi olet sokaistu, sillä kuinka rohkenet väittää että kaikki ne hienosti sivistyneet henkilöt, jotka perustuslaillisuutta kannattavat, tahtoisivat ilman syytä riistää kunniaa täysin rehellisiltä henkilöiltä?" Setä oli näin sanoessaan noussut ylös ja käveli kiivain askelin edestakaisin.

"Kumminkin uskallan väittää," vastasi isä, "että meidän perustuslaillisemme ovat sen tehneet jo yksin omaksumalla oman puolueensa kannattajille nimen, jonka vastakohta on solvaus isänmaallisille kansalaisille!"

"Mutta hehän ovat myöntyväisyyden miehiä!" sanoi setä; "ovathan he alistuneet perustuslain vastaisiin tekoihin!"

"Silloin kun voit todistaa että joku heistä itsekkäistä syistä, olkoon minkälaisista tahansa, on näennäisesti 'alistunut', olen mielelläni valmis häntä tuomitsemaan. Mutta jos hän on toiminut velvollisuudentuntonsa pakottamana, on hänen menettelynsä katsottava täyttä kunnioitusta ansaitsevaksi, mitä siitä muuten arveltaneekin! Vieläpä nykyään niiltä, joilla on n.k. myöntyväisyyskanta, vaaditaan enemmän rohkeutta velvollisuuksiensa mukaiseen toimintaan, kuin perustuslaillisiksi itseään nimittäviltä."

Setä katsoi kelloaan ja säpsähti: "Nyt minun täytyy lähteä," sanoi hän. "Toivoisin kumminkin että luottaisit minun rehellisyyteeni sekä siihen että minäkin toimin vakaumukseni mukaan, ja että meidän suora veljellinen välimme aina pysyisi samanlaisena, vaikka tiemme joskus eroaisivatkin."

"Minäkin toivoisin ettei meidän välimme koskaan muuttuisi, vaikka ehkä monissa asioissa ajattelemme eri lailla," sanoi isä ja puristi lämpimästi lähtemäisillään olevan veljensä kättä.

Kaarina huomasi, että äiti salaa pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan, ja hänen silmissään tuntui kohta niin kummasti täyttävän, vaikk'ei häntä ollenkaan itkettänyt. Pikemmin hän oli iloinen, sillä tämä keskustelu oli häntä sanomattomasti huvittanut.

Kaarina odotti koko illan sedän kotiintuloa, mutta hänen täytyi lähteä nukkumaan ennenkuin setä palasi ja häneltä jäi kuulematta jatkettiinko tätä keskustelua. Ennenkuin hän nukkui johtui hänelle taas mieleen, mitä päivällä oli kuullut, ja hänestä tuntui hyvin ihmeelliseltä, että kaksi niin hyvää ihmistä kuin isä ja setä, voivat olla niin erimielisiä maailman asioista. Kumpi heistä oli oikeassa? Kun isä puhui, niin Kaarinasta tuntui kuin hän olisi ollut oikeassa, ja kun setä puhui, hän taas mielessään kallistui sedän puolelle. Kylläpä ne mahtoivat olla vaikeita asioita oikein ymmärtää, päätteli hän vihdoin ennenkuin vaipui uneen.

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä ei näistä asioista enää juteltu, vaan vanhemmat puhuivat sedän kanssa iloisesti ja vilkkaasti kuten tavallisesti kaikenlaisista muista asioista. Kohta aamiaisen jälkeen oli sedän lähdettävä asemalle. Kun isänkin samassa piti mennä virastoonsa, heittivät he jo kotona jäähyväiset toisilleen.

"Muista että luet kaikkien puolueitten lehtiä näinä ristiriitaisina aikoina", sanoi isä lopuksi, "muuten et voi muodostaa itsellesi sellaista mielipidettä, jolla olisi arvoa itsenäisesti ajattelevien ihmisten silmissä."

"Kunhan tässä vain ehtisi", sanoi setä hätäisesti ja kiiruhti hyvästelemään lapsia ja äitiä. Äiti lupasi lähteä asemalle saattamaan ja lapset saivat luvan päästä ulos katsomaan heidän lähtöään ajurin hevosella asemalle päin ja huiskuttamaan nenäliinalla sedälle, joka puolestaan heilutti lakkiaan siksi kun reki kääntyi kulman taakse.

Lapset läksivät sen jälkeen pihalle leikkimään, rakentamaan kanavia ja sulkuja lumesta vesilätäkköjen reunoille ja kulettamaan pieniä naapurin Kallen veistämiä laivoja niissä.

Aurinko paistoi lämpimästi ja hiki tuli lapsille heidän hääriessään lämpimissä talvitamineissaan, mutta kun vaan joku heistä yritti päällystakin nappia avata, niin jo oli Manda kimpussa. "Kevättuulet ovat kylmät, vaikka päiväpaiste lämmittäisikin", oli äiti sanonut, eikä lasten auttanut muu kuin tottelevaisesti jälleen napittaa päällystakkinsa. Päivällistä syömään tullessaan saivat he kuivat jalkineet likomäriksi kastuneitten sijaan, ja niin hyvältä ei ruoka koskaan ollut maistanut, arvelivat he syödessään rääpiäisiä sedän lähtö-aamiaisesta.

Ihana kevät joudutti tuloansa, mutta Kaarinalla oli tänä keväänä muutakin ajateltavaa kuin lähestyvän kesän riemuja: hänen tuli valmistua tyttökoulun pääsytutkintoon. Ahkerasti hän luki joka päivä läksyjä, joita äiti sitten kuulusteli; keskipäivällä vaan oli ulkona toisten kanssa, sitten taas istuutui kirjansa ääreen.

Toukokuun lopulla vihdoin valkeni tutkintopäivä, ja sydän kiivaasti sykkien, oudossa odotuksessa, astui Kaarina äidin kanssa ensimäisen kerran kouluun päin.

Siellä oli monta äitiä tyttäriensä keralla; valmistavan koulun johtajatar oli siellä oppilaitaan saattamassa, ja oli siellä myös tyttöjä, joilla ei näkynyt ketään saattajaa. Kaarina haki tyttöjen joukosta tuttuja kasvoja, mutta ei nähnyt ketään muuta kuin Heimosen Elinan, joka oli häntä paljoa isompi, käynyt kansakoulun ja nyt pyrkimässä toiselle luokalle.

Mutta tuossahan näkyi tuttu vaaleakiharainen pää. Eini siellä tuli tätinsä kanssa. Kaarina riemastui ja unohti hetkeksi juhlallisen tilaisuuden ja alkoi hyökätä tulijaa kohti, mutta äiti piti lujasti kiinni kädestä, ja kun äiti ei hellittänyt, huomasi Kaarina, että hän taas aikoi tehdä tyhmyyden, ja vetäytyi hiukan nolona äitinsä turviin. Eini sitä vastoin heti Kaarinan huomattuaan, nähtävästi ennenkuin täti aavistikaan, riensi tämän luokse. Siniset silmät säteillen ja kiharain vavistessa ohimoilla tarttui hän kiivaasti Kaarinan käteen.

"Eikö tämä ole hauskaa? Minua pelottaa kyllä hirveästi, mutta johtajatar sanoi ettei minun tarvitse pelätä. Kumminkin on täti vielä tänä aamuna kuulustellut minulta koko raamatunhistorian." Kaikki tuli yhdessä henkäyksessä.

Kaarina vastasi vaan: "Minusta tämä on melkein kuin unta."

Muuta Eini ei ehtinyt sanoa, sillä täti oli tullut ja tarttuen hänen käsivarteensa torui hän:

"Sinä suuri tyttö, kun et ensinkään ymmärrä käyttäytyä. Katso ympärillesi, kaikki muut ovat niin juhlallisen näköisinä, kuten tulee ollakin, — sinä vain juokset ja juttelet, niinkuin ei muita huoneessa olisikaan. Tulehan nyt edes johtajatarta tervehtimään." Täti vei Einin valmistavan koulun johtajattaren luo, joka häntä ystävällisesti tervehti.

Samassa tulikin tyttökoulun johtajatar opettajahuoneesta. Hän oli pitkä ja solakka, ryhti oli suora ja arvokas. Kasvot olivat erittäin säännöllisesti muodostuneet, hyvin vaaleaveriset; sileästi jakaukselle kammattu, vaalea tukka pyrki ohimoilla muodostamaan muutamia keveitä kiharoita.