Part 3

Joskus voitti hänkin, ja silloin hänet täytti rauhallisuus, jommoista ei ollut voinut käsittää olevan, ennenkuin oli sen tuntenut. Hän oli luullut että tämän rauhallisuuden saavuttaminen olisi ollut ensimäinen askel onnellisuuteen. Rukoillessaan hän sen vuoksi ennen kaikkea pyysi voimaa taistella synnin kiusauksia vastaan.

Johtajatar vaati enemmän. Voisiko hän koskaan näitä vaatimuksia täyttää? Nyt ei hän ainakaan voinut.

Pienemmät lapset olivat jo menneet nukkumaan ja äiti tuli nyt Kaarinan luo, kuten hän oikein arvasi, kehoittamaan häntäkin menemään levolle.

"Oliko sinulla hauskaa?" kysyi äiti.

"Oli kylläkin", vastasi Kaarina lyhyesti, sillä ei hän ollut tottunut kenellekään, ei edes äidilleen, uskomaan syvimpiä tunteitaan ja ajatuksiaan.

* * * * *

"Tänään on lupa", ajatteli Kaarina kellon lyödessä 7 ja kääntyi toiselle kylelleen koettaen nukkua uudelleen. Hetkisen vaan oli hän maannut, kun Elvin sängystä alkoi kuulua:

"Olemme suomalaisia, vaikk' oomme pienokaisia" j.n.e.

kirkkaan lapsenäänen puoleksi huutavalla, puoleksi laulavalla kaiulla.

"Halloo, halloo", kuului toiselta taholta. Ilmari siellä heräsi ja jatkoi temmellettyään vähän aikaa peitteestään vapautuakseen: "Käykää kilpaa pukeutumaan!"

"Onko nyt aamu?" kuului samassa Airan uninen ääni.

"On aamu!" jatkoi Ilmari. "Nouse pian pukeutumaan; kas minulla on jo päiväpaita ylläni. Kohta sinä jäät kaikkein viimeiseksi villasukaksi."

Kaarinan kärsivällisyys loppui: "Olkaa hiljaa lapset, että minä saan nukkua."

Nyt toiset vasta näkyivät huomaavan Kaarinan, sillä tuota pikaa olivat ensin Ilmari ja sitten Elvi Kaarinan kimpussa ja ravistivat häntä minkä jaksoivat:

"Kello on 7, nouse ylös kouluun!"

"Kaarina, sinä myöhästyt, kuuletko!"

"Minulla on lupa. Jollette jätä minua rauhaan, niin minä kaipaan äidille ja te pääsette pimeään konttoriin!"

"Hänellä on lupa", todistivat Elvi ja Ilmari yhteen ääneen ja vetäytyivät nolattuina pois.

Hetkinen kului hiljaisuudessa ja Kaarina koetti vielä saada unen päästä kiinni. Mutta samassa kuului Mandan kova ääni:

"Lapset, mitä te olette tehneet, ihan valkoisessa kuohussa kädet ja saippuakuohua pitkin lattiaa!"

"Me vaan pesimme käsiämme", vastasi Elvi viattomasti.

"Vai pesitte, senkin solkkamatit, ette te koskaan osaa olla ihmisiksi — kun vain selkänsä kääntää, niin heti olette pahanteossa!"

Kuului kiivaita liikkeitä ja kolinaa. Sitten Kaarina arvasi, että Manda oli ryhtynyt pukemaan Airaa, ja hän toivoi saavansa nukkua. Mutta nytpä ei uni ottanut Eliakseenkaan, vaan sen sijaan alkoi Kaarinan päässä kieriä ajatus, miten hän nyt tämän päivän kaikkein hauskimmasti saisi kulumaan.

Jäälle hän tietysti lähtisi, mutta päivä on lyhyt, eikä hän senvuoksi saanut siellä kulutetuksi muuta kuin aamiaisen jälkeen pari kolme tuntia. Eini oli hänelle uskonut, että hän aikoi ottaa nukkensa esille ja leikkiä niiden kanssa, ja pyytänyt Kaarinan mukaansa, mutta tämä leikki ei Kaarinaa ensinkään huvittanut, eikä hän ollut luvannut tulla. Hän tiesi jo ulkoa sen leikin. Ensin nuket puetaan, sitten huonekalut järjestetään, ja sitten otetaan esiin leikkikupit ja lautaset ja ollaan syövinään, ja sitten se on loppunut koko leikki. Tuossakin on olevinaan jotain hauskaa! Monta kertaa hän oli Einin mieliksi tätä leikkinyt, mutta ei hän nyt enää viitsinyt.

Kaarina oli kääntynyt selälleen ja tuijotti silmät pyöreinä kattoon. Ei hän päässyt ajatuksissaan sen pitemmälle, mutta vuode alkoikin tuntua epämukavalta, ja yks' kaks' oli hän pystyssä, veti vaatteet yllensä, peseytyi ja oli juuri kasvojaan pyyhkimässä, kun äiti tuli sisälle aamupuvussaan, kantaen vaateläjää sylissään. Sivumennen hän suuteli Kaarinaa otsalle ja meni sitten ulos toisesta ovesta. Silloin Kaarina muisti, että ompelijan piti tänään tulla lasten vaatteita korjaamaan. Kaarinankin koulupuseroon tuli laitettavaksi uudet hihat, sillä muutamat viikot olivat saaneet entiset puhki kyynärpään kohdalta.

Kaarina otti esiin kamman ja asettui seinäpeilin eteen tummaa tukkaansa suorimaan.

Siinä hän näki kuvansa hiukan soikeampana kuin luonnossa. Hän olisi ollut paljoa kauniimpi, jos olisi ollut sellainen kuin tuo peili osotti. Hänen suunsa olisi ollut pienempi, otsansa korkeampi ja silmänsä suuremmat. Ainoa, mikä peilissä oli samanlainen kuin todellisuudessa, oli nenä, se näytti siinäkin terävältä ja auttamattomasti liian pystyltä. Joskus Kaarina oli ajatellut, että se ehkä olisi voinut muuttua, jos sitä ahkerasti ja säännöllisesti painaisi alaspäin. Mutta hän ei oikein uskaltanut sitä temppua koettaa, pelosta että siitä voisi tulla pahoja seurauksia.

Olihan hänellä kumminkin jotain kaunistakin. Hammasrivi oli hänellä tasainen ja säännöllinen, ja kun hän vaan muisti hammasharjaa käyttää, sai hän sen pysymään jotenkin valkoisena.

Tullessaan valmiiksi, Kaarina ei enää, ollut epätietoinen siitä, mitä hän tekisi. Hänkin ottaisi käsityönsä ja istuisi Ainon, ompelijan, kanssa juttelemassa.

Aino istuikin jo ruokasalissa, hento vartalo kumarassa, ompelukoneen ääressä, kun Kaarina tuli lastenkamarista. Hän näytti polkevan aivan henkensä edestä, posket hehkuivat sivuille levitetyn, hiukan kiharoitetun ruskean tukan rajalle saakka, ja kädet kulettivat vilkkaasti vaatetta koneen rautakengän alla. Yhtäkkiä Kaarinaa alkoi hävettää pitkään makaamisensa, hän palasi sanaakaan sanomatta takaisin, ja vasta kun oli hakenut koulutyönsä tuli hän jälleen ruokasaliin ja Ainoa tervehdittyään alkoi, hänkin, ahkerasti työtä tehdä.

"Kylläpä Kaarina tänään on ahkera!" virkkoi Aino, kun pitkä koneompelu oli lopussa, ja ojentautuen taapäin veti hän syvään henkeään ennenkuin taas jatkoi ompelemistaan.

Tämä huomautus tuntui Kaarinasta enemmän soimaukselta kuin kiitokselta, eikä hän vastannut mitään, vaan jatkoi vaieten ompelemistaan. Vähitellen tuli Aino kertomapäälle ja sitten hän jutteli viime sunnuntaisesta iltamasta työväentalolla, jossa oli ollut näytelmäkappale ja tintamareski. Ja lopuksi oli ollut tanssia, mutta Aino oli mennyt kohta sen alussa pois, sillä hän ei juuri tanssista välittänyt. Kaarina ei antanut rauhaa ennenkuin oli kuullut näytelmäkappaleen sisällyksen, ja hänen sydämensä sykähti levottomasti kuullessaan, kuinka lähellä oli ollut, etteivät rakastavat olisikaan toisiaan saaneet, ja vähällä oli, ettei hän olisi itkenyt ilosta, kun kuuli onnellisen lopun. Kaikenlaista muutakin hauskaa Aino kertoi.

Kaarina puolestaan vastasi kertomalla juttuja koulusta; kuinka rouva Elo oli mennyt rukousta pitämään ja unohtanut pois kaksi rukousta isämeidästä; kuinka maisteri Järvi, joka oli niin tavattoman hiljainen, oli yhtäkkiä suuttunut jostain aivan vähäpätöisestä syystä, sävähtänyt tulipunaiseksi ja lyönyt nyrkkiänsä pöytään; ja vihdoin kuinka kolmasluokkalaiset olivat kaikki saaneet istua laiskalla, kun eivät olleet lukeneet ruotsinläksyään.

"Minkä vuoksi he eivät läksyään lukeneet?" kysyi Aino.

"Ruotsinkielen opettaja on liian hyvä, hän tavallisesti ei vaadi mitään, ja tytöt eivät huomanneet, että nyt olivat saaneet läksyksi sellaista, jota heidän välttämättömästi olisi pitänyt lukea, niidenkin, jotka ruotsia osaavat, sillä se paikka kieliopissa oli niin vaikea. Mutta kun opettaja huomasi etteivät olleet lukeneet, pääsivät he laiskalle."

"Ruotsia minä ainakin lukisin, jos kävisin koulua", sanoi Aino.

"Miksikä niin? Minusta se ei ole mikään niin tärkeä aine. Jos ruotsia ei luettaisi kouluissa, niin kohta ei ruotsia ensinkään käytettäisi meidän maassa, ja olisi minusta paljoa hauskempaa kuulla vain suomea aika ihmistenkin kesken eikä niinkuin nyt, kun he puhuvat ihan sekaisin ruotsia ja suomea."

"Kaarina puhuu kuin lapsi ainakin", huomautti Aino käyden totiseksi. "Kaarina ei aavista sitä, mitä elämä opettaa."

"Mitä ihmettä?" kysyi Kaarina hämmästyen.

"Elämä opettaa, että se, joka ei osaa ruotsia, saa hävetä joka askeleella. Kun menee kauppapuotiin ja pyytää silkkikangasta nähdä ja puhuu suomea, niin saa odottaa kunnes myöhemmin tullut, ruotsia puhuva tyttö on saanut puolen tusinaa nappeja. Jos puhut suomea, niin vastaantulija kadulla ei ole huomaavinaankaan, mutta sanoppas sanottavasi venskaksi, kyllä sinulle silloin tietä annetaan!" Kaarina huomasi että Aino oli vihasta punastunut.

"Senvuoksi ei kenenkään pitäisi ruotsia oppia, jotteivät saisi turhaan ylpeillä sellaisesta taidosta, josta ei kannata ylpeillä", puolusteli Kaarina.

"Minusta taasen pitäisi ruotsia opettaa kaikille jo kansakoulussa, sillä ilman sitä ei kuitenkaan saa oikeata arvon-antoa. Ainoastaan ruotsinkielen oppimisen vuoksi olisin minä tahtonut käydä koulua, ja siskoni tahdon pantavaksi ruotsalaiseen kouluun. Hänen ei ainakaan tarvitse kärsiä sitä alituista nöyryytystä, joka minun osakseni on tullut!"

"Olisivatko ihmiset todellakin niin typeriä? Miksi ruotsinkieli olisi parempi kuin suomi?"

"En minäkään tiedä onko ruotsi parempi, mutta se on hienompi kieli, sitä puhuvat kaikki hienommat ihmiset ja sitä, joka suomea puhuu, pidetään aina epähienona!"

Äiti oli huomaamatta tullut sisälle ja kuultuaan Ainon puheen hän tuli lähemmäksi ja kysyi ystävällisesti, mutta vakavasti:

"Mikä on oikein hienoa, voiko Aino sanoa?"

Aino ei vastannut ja Kaarina ymmärsi että Aino häpesi puhettaan.

"Suomenkieli on Suomessa kaikkein hienoin ja paras kieli, siksi että se on suomalaisten oma äidinkieli. Se, joka suomeapuhuvaa halveksii, on itse epähieno ja typerä."

Äiti sanoi tämän levollisesti, mutta vakuuttavasti. Tunsihan äiti elämää enemmänkin kuin Aino, sitähän ei kukaan voinut kieltää. Oli siis Kaarinan mielestä aivan luonnollista, että Aino jäi vaille vastausta.

Aino ei enää puhunut mitään, ja kun Kaarinan halu koulujuttujen kertomiseen myöskin oli hävinnyt, istuivat he aamiaiseen saakka ääneti kumpikin. Kaarinan mielessä pyöri kumminkin koko ajan äskeinen keskustelu. Hän oli todellakin ollut tietämätön siitä, että suomeapuhuvia halveksittiin. Mutta miksi antoivat nämä itseään halveksia? Jos hän tulisi huomaamaan jonkun häntä kohtelevan huonosti sen vuoksi että hän puhui suomea, niin kyllä hän näyttäisi! Hän sanoisi suoraan, että hän on yhtä hyvä — ei parempi kuin ne, jotka ruotsia puhuvat. Hän on suomalainen ja hänen kunniansa tulee aina olemaan julistaa koko maailmalle mihin kansaan hän kuuluu, niin hän sanoisi, ja hän sanoisi, että ne, jotka ruotsia puhuvat, ansaitsevat häpeän, koskapa oman kansansa kieltä halveksivat. Tietysti he halveksivat omaa kansaansakin! Mitenkä ne sitten voivat itseään arvossa pitää? Sillä kyllähän heidän kuitenkin täytyisi ymmärtää, ettei ruotsinkielen puhuminen voi heistä tehdä ruotsalaisia. Jospa sitten olisi kunniakkaampaa kuulua siihen kansaan!

"Olemme suomalaisia, vaikk' oomme pienokaisia, on sydämemme synnyinmaan ja suureks' kasvetaan"

lauloi Kaarina pannessaan kokoon työnsä, ja selkä tavallista suorempana astui hän huoneesta viedäkseen työn piirongin laatikkoon.

Aamiaisen jälkeen hän läksi jäälle. Ensimäisen kerran kierälle jäälle! Ennen hän aina oli mennyt luistelemaan vasta silloin kun kuusiaidan ympäröimä luistinrata lahdella oli valmis. Hän haki Einin mukaansa ja iloisesti jutellen, luistinparejaan heilutellen tytöt yhdessä astuivat rannalle. Oli kirkas päivä, ilma kohtalaisen kylmä, ei liiaksi ankara pakkanen, sellainen, joka panee pelkäämään korvalehtien ja nenänypykkäin palelemista, vaan parahiksi raitis ja tyyni ilma.

Poikia sekä tyttöjä oli rannalla ja loitommalla luistelemassa, niin että oikein hauskalta ja houkuttelevalta näytti. Kaarina ja Eini pistivät luistimet jalkaansa ja käsi kädessä he alkoivat kiitää ulospäin. Heidän juttelemisensa oli tau'onnut, kumpikin vain nautti ihanaa ilmaa, joka tunki keuhkoihin, virkisti ruumiin ja sielun ja lisäsi voimia lihaksiin ja jänteisiin. Rannan lähellä oli jää sameaa ja hiukan epätasaista pinnaltaan, mutta kuta kauemmaksi he joutuivat, sitä sileämmäksi ja kirkkaammaksi kävi jään pinta. Kauempana olevat saaret ja niemekkeet kuvastuivat siihen aivan kuin tyyneen järvenpintaan kesällä, ja värivivahdukset, kauempana olevien kunnaitten ja läheisempien havumetsien toinen toisiaan kohdatessa, hivelivät silmää.

Kaarina tunsi itsensä onnelliseksi: olihan hän nuori ja terve ja vapaa. Maailma oli avara ja hänelle avautui liikunta-aloja kaikkialle, aivan niinkuin nyt täällä kierän jään pinnalla. Koulussa hän menestyi hyvin, läksyjen lukeminen oli kuin leikkiä vain, ei hänen koskaan tarvinnut sitä tuskan hiellä tehdä, kuten moni muu, esimerkiksi Eini. Hänellä oli voimaa pyrkiä tiedon tiellä vaikka minne, vaikka ylioppilaaksi. Ja sitten — etemmäksi hän ei uskaltanut ajatella.

Kauan he luistelivat, milloin yhdessä käsi kädessä, milloin yksin, jolloin Kaarina nautti Einin sulavien liikkeiden katselemisesta, ja kun he vihdoin palasivat kotiinpäin olivat useimmat muut jo lähteneet.

"Kylläpä on ollut hauskaa", sanoi Eini riisuessaan luistimet jaloistaan. "Arvaappa mitä minä ajattelin luistellessamme?"

"Sinä varmaan ajattelit Juuso Jokelaa, joka olisi tahtonut tulla meidän mukaamme, mutta jolle sinä tällä kertaa tahdoit tehdä kiusaa ja selvästi näytit että mieluummin olet minun kanssani kahden."

"Nyt sinä olet häijy! Olenhan minä monta kertaa sanonut, etten Juusosta huoli pennin edestä", väitti Eini ja oli olevinaan loukkaantunut.

"Arvaa paremmin!" virkahti hän hetkisen vaiti oltuaan. Mutta ennenkuin Kaarina vastasi jatkoi hän: "Minä päätin, että koulusta päästyäni valmistaudun voimistelunopettajaksi. Mutta sinä et saa sanoa kenellekään siitä, se on vielä salaisuus."

"Sinä onnellinen, kun nyt jo voit varmasti tietää miksi haluat", vastasi Kaarina. "Minäkin ajattelin tulevaisuutta, mutta minulle se vielä häämöittää niin kaukaisena, kuin en sitä koskaan saavuttaisi, ja niin kummallisena, ett'en voi ensinkään arvata, missä minulle oikea ura aukeaa. Sen minä vain tiedän, että aion hankkia itselleni tietoja, ja ylioppilaaksi lukeminen on ensimäinen päämääräni."

Eini katsoi toveriinsa: "Sinulla on niin hyvä pää, että hulluhan olisit, jos et lukisi. — Miltähän sinä näytät sitte ylioppilaslakki päässäsi?"

"Ei puhuta vielä semmoisista; eihän sitä vielä tiedä", sanoi Kaarina, mutta mielessään hän ajatteli, että kyllä se valkea lakki kumminkin taitaisi häntä pukeakin, hän kun oli tummaverinen. Olihan hän kuullut joskus sanottavan, että valkea väri sopii tummaverisille.

He olivat tulleet puiston luo, jonka käytävän molemmin puolin kaksi makeisten kaupustelijaa oli asettanut kojunsa. Ukot kävelivät nyt molemmat, sekä "lihava" että "laiha", edestakaisin kojunsa edustalla turkiskauluksiin, karvalakkeihin ja huopakenkiin puettuina. Lihava pullea- ja punakka-kasvoinen mies piti kätensä tiiviisti vastakkaisiin hihoihin pistettyinä, laiha, kasvoiltaan kalpeana ja ryppyisenä huitoi yhtä mittaa käsillään pysyäkseen lämpimänä.

Eini, jolla aina oli viispennisiä taskussa, mistä lienee niitä saanutkin, enimmäkseen varmaan kiusaamalla tädiltään, ehdotti että menisivät ostamaan makeisia. Kaarina ei mitään vastannut. Hänen vanhempansa eivät koskaan antaneet makeisrahaa, eikä hänellä nytkään ollut ainoata penniä. Einin kanssa hän kumminkin lähestyi namus-ukkoja ja Eini osti ensin viidellä pennillä karamelleja laihalta ukolta, sitten viidellä pennillä auringonsiemeniä lihavalta ja antoi toisen puolen makeisista Kaarinalle.

Makeisia pureskellen he jatkoivat matkaansa. Kaarinaa kaiveli nöyryytys, jonka oli saanut kokea sen kautta, että hänen taas täytyi syödä toverin ostamia makeisia. Mutta hän oli tottunut siihen, ettei vastaansanominen olisi mitään auttanut. Heidän tullessaan sille kohdalle, jossa heidän tiensä erosivat, kysyi Eini, tulisiko Kaarina hänen luokseen iltapäivällä. Jos olisi kieltäytynyt, olisi Kaarina mielestään ollut hyvin kiittämätön Einille, jonka antamia makeisia hän juuri oli syönyt. Senvuoksi hän lupasi tulla heti päivällisen syötyään.

Einin täti oli juuri lähtemäisillään ulos, kun Kaarina tuli. Tuo pieni, laiha ihminen juoksi huoneesta toiseen; oli valoliina laitettava paikoilleen, lampun sydän väännettävä hiukan matalammalle, palvelijalle oli pari sanaa sanottavana, ja Eini seisoi kuin kynttilä oven suussa odottamassa mitä täti hänelle sanoisi, koska hän oli tytön käskenyt tulemaan luokseen. Vihdoin lienee kaikki ollut reilassa, täti kohautti hamettaan kumminauhalla, kääntyi ympäri ja kysyi Einiltä, oliko hame parahiksi kohotettu, otti lakin päähänsä ja sitten taas muisti jotakin, juoksi ja otti salin nuottihyllyltä virsikirjansa ja hengelliset laulut.

Ottaessaan päällystakin yllensä puhui hän Einille:

"Muista nyt olla kiltti, et saa sotkea mattoja, etkä liikuttaa lamppuja. Kaapin hyllyllä ruokasalissa on lautasellinen omenia, tarjoo siitä Kaarinalle ja ota itsekin! Ole Kaarinalle kohtelias ja ystävällinen, anna hänelle paras nukke, eläkä riitele hänen kanssaan! No, hyvästi jääkää!"

Tytöt niiasivat ja täti läksi raamatunselitykseen, jossa hän kävi säännöllisesti kaksi kertaa viikossa.

Kun ovi oli sulkeutunut, valtasi Einin sellainen riemun puuska, että hän alkoi hyppiä ja tanssia, muistamatta mattoja lattialla. Hän tarttui Kaarinaa vyötäisiltä, eikä mikään auttanut, tämän täytyi pyöriä mukana. Matot sotkeutuivat pahanpäiväisesti heidän jaloissaan, ja vihdoin he kaatuivat molemmat mattoihin takertuneina. Makea nauru siitä oli ensimäinen seuraus, mutta ylös noustessaan ja huomatessaan epäjärjestyksen ympärillään he muistivat tädin varoitukset ja alkoivat yksituumaisesti asetella mattoja paikoilleen. Pahaksi onnettomuudeksi oli villaisten käytävämattojen yli pantu valkeita liinaisia mattoja, ja näitä he eivät onnistuneet enää saamaan sileiksi, niin että heidän meluamisestaan ja tottelemattomuudestaan sittenkin tuli jäämään epäämättömiä todistuksia.

Kun Kaarina pari tuntia myöhemmin palasi kotiin, oli vanhempien luona vieras, eräs vanha herra, joka usein iltaisin istui heidän luonaan. Silloin sujui keskustelu aina vilkkaammin kuin kenenkään muun vieraan heillä ollessa. Kaarina istui joskus pitkät ajat sisällä kuuntelemassa, ja hän oli siten vähitellen päässyt perille asioista, joista hänen ikäisensä yleensä eivät aavistaneet mitään. Jos keskustelu liikkui ulkopolitiikkaa, sisäpolitiikkaa tahi kunnallista elämää koskevissa asioissa, huomasi hän, että sekä vanhemmat että setä kaikessa olivat löytäneet erään yhdenmukaisuuden, ja heitä yhteisesti innostutti tuon yhdenmukaisuuden tutkiminen, selvittäminen ja arvioiminen. Tämä yhdenmukaisuus oli kaikkialla itsekkäitten, omavoittoisten ja vallanhimoisten aineksien taistelu epäitsekkäitä, yleishyötyä ja sorronalaisten kohottamista tavoittelevia voimia vastaan. Pää-asiassa olivat isä, äiti ja setä aina yhtä mieltä, mutta siitä huolimatta, varsinkin miehet, ajatuksiaan esittäessään usein innostuivat jopa kiivastuivatkin, aivan kuin heillä olisi ollut pahimmat vastustajat edessään ja näille olisivat koettaneet esittää asiat oikeassa valaistuksessa, saadakseen heitä vakuutetuksi totuudesta.

Vieras setä, joka oikeastaan oli kasvoiltaan harvinaisen ruma, vartaloltaan pienenläntä ja vino, tuli näin kiivastuessaan melkein kauniiksi, hänen ulkonaisesti epäsuhtainen olentonsa aivan kuin hävisi ja sijaan astui toinen henkinen olento, niin suuri ja voimakas, että hänen näkemisensä herätti Kaarinassa mieltäylentävän tunteen. Isä, tuo jalopiirteinen, vilkas mies, taasen tuli innossaan niin kauniiksi, ettei Kaarina luullut maailmassa löytyvän ihanampaa miestä. Hänen tummat säihkyvät silmänsä, korkea otsa, tuuhean tukan ympäröimänä, suoraselkäinen harteva vartalo, kaikki muodosti sellaisen sopusuhtaisen kokonaisuuden, että se aivan kuin kuvasti näkymättömän hengen suurta jaloutta. Isä oli näinä hetkinä uljuuden ja miehekkään jalouden ilmeinen perikuva.

Saatuaan tänä iltana, kuten usein ennenkin, luvan tulla saliin, jossa vieras oli, meni Kaarina hakemaan käsityönsä ja istuutui äidin viereen, joka sukanneule kädessä istui nojatuolissa. Äiti oli niin tottunut neulomiseen, että sekä ajatukset että katseet muuanne kiinnitettyinä hän osasi neuloa nopeasti ja virheettömästi.

Hauskasti siinä ilta kului, sillä jos ei Kaarina kaikkea ymmärtänytkään, oli hänellä huvia siitä, että sai nähdä innostuneita kasvoja, kuulla vilkasta periaatteellista keskustelua ja kaikessa hiljaisuudessa vetää omia johtopäätöksiään.

Hänessä elävä halu aikanaan kehittyä kunnon ihmiseksi, voidakseen oikealla tavalla isänmaataan hyödyttää, tällaisina iltoina kasvoi kasvamistaan voimakkaaksi kiihkoksi kerran päästä mukaan taistelemaan ja uhraamaan voimansa kaiken hyvän ja jalon puolesta maailmassa.

Sitä varten hän tahtoi oppia, sitä varten koulua käydä, sitä varten koettaa tulla yhä paremmaksi ja paremmaksi!

* * * * *

Kaarinan ensimäinen kouluvuosi oli loppunut, kesä oli kulunut ja toinen vuosi oli alussa. He olivat siis toisella luokalla.

Heidän luokkansa oli saanut lisäkseen kolme oppilasta. Niistä yksi oli noita aivan tavallisia siististi puettuja hiljaisia tyttöjä, jotka eivät tehneet kenellekään haittaa, aina olivat mukana siinä missä muutkin, osasivat läksynsä mukiinmenevästi ja koettivat kaikessa olla opettajien mieliksi.

Yksi heistä — hänen nimensä oli Maria Mustonen — herätti heti alussa vastenmielisyyttä tavattoman epäsiisteytensä kautta. Epämääräinen väriltään oli hänen takkuinen, palmikon päässä värillisellä pumpulinauhalla varustettu tukkansa. Hänen kesakkoiset karkeapiirteiset kasvonsa olivat epämiellyttävät väriltään nekin, ja hänen kätensä olivat käsnäiset. Mutta pahinta kaikista oli, että häntä suorastaan täytyi pelätä niiden pienten elävien tähden, joita silloin tällöin pilkisti esiin vaatteissa ja tukassa.

Tästä oli seurauksena, että Mari jäi olemaan enemmän yksin kuin kukaan muu luokan tytöistä, ja sen kyllä jokainen voi huomata, että hän tunsi itsensä syrjäytetyksi.

Eini oli ainoa, joka hiukan koetti olla hänelle ystävällinen, seikka, joka hiljaisuudessa kohotti hänen arvoansa Kaarinan silmissä. Mutta kun Mari ei heti näyttänyt uskovan hänen ystävällisyytensä vilpittömyyteen, vaan näytti hänelle tavallista nyrpeän näköistä naamaansa, väsyi Einikin ennen pitkää. Ei Kaarina eikä kukaan muukaan saanut häntä sen jälkeen enempää lähestyneeksi, vaan jäi kun jäikin hän kuin tuhkimoksi toisten joukkoon.

Nämä molemmat tytöt olivat jääneet viime vuonna luokalle, kolmas sitä vastoin oli tänne siirtynyt jostain toisesta kaupungista. Viimemainittu herätti enin huomiota ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli tuiki vieras, vaan varsinkin varman käytöstapansa ja älykkäisyytensä tähden. Hän käyttäytyi kuin kypsynyt seuranainen. Hänen niiauksensa oli puoleksi kumartamista, hän käytti päivänpaisteella päivänvarjoa, ja sateella hänellä oli tiivis musta kummitakki, jommoista vain aikuiset käyttivät. Hänen pukunsa olivat uudenmuotisemmat kuin Helsingin puvut, ja hänen palmikonpäänsä ja otsahiuksensa olivat käherretyt. Itse hän kivenkovaan väitti, että hänellä oli luonnolliset kiharat, mutta eipä juuri kukaan sitä tainnut uskoa. Hän oli vaaleaverinen ja hienohipiäinen, ja hän olisi ollut sieväkin, jollei hänen hampaansa olisi olleet rikkinäisiksi pilaantuneet, joten suun sisus oli kuin vanhan eukon.

Hän valitsi lähimmäksi toverikseen Hellin. Luultavasti oli uusi vierustoveri, jonka nimi oli Eira, ainakin aluksi Hellistäkin mieluinen, koska hän heti näytti Eiran seurassa viihtyvän.

Helli ei ollut ainoa, joka Eiran seurassa viihtyi; jokainen oli mielellään tämän pirteän, sukkelapuheisen tytön parissa, ja pianpa Eira muodostui keskipisteeksi, jonka ympärille kaikki välitunneilla kerääntyivät, aivan kuin hiljaa hänen toveruuttaan tavotellen. Mutta ennen pitkää oli Eira aivan kuin tarkoitustaan saavutettuaan toisenlainen kuin ensi alussa. Hän ei enää ollut tasainen ja yhtä ystävällinen kaikille, vaan käänsi toisille selkänsä sillä välin kuin hän toisille, yhdelle tahi korkeintaan kahdelle kerrallaan, syrjään vetäytyen uskoi tahi oli uskovinaan hyvinkin muka tärkeitä asioita.