Part 7
Suurina päivinä ilmaantui Tukholmassa moniaita merkkejä, joista, jos ken olisi kiinnittänyt niihin huomiota, olisi voinut päättää, että tulevien synkkien tapausten varjot liitelivät taivaalla.
Ensiksikin: Kuninkaan veljet olivat tosin kiittäneet kutsusta, mutta eivät olleet saapuneet juhliin. Kuningas Eerik suhtautui tähän tapahtumaan miltei vihaisesti hymyillen ja sanoi vain lyhyesti:
"Olkoot sitten poissa!"
Mutta hän oli sittenkin, puoleksi loukkaantuneena, puoleksi epävarmana, purrut alahuultaan, niinkuin hän aina teki, kun jotain epämieluista tapahtui.
Toinen tapaus oli seuraava:
Häitten edellisenä päivänä kuningas ratsasti suuren seurueen kera Tukholman katuja pitkin tarkastaakseen itse juhlan valmistuksia. Kaikkialle, minne oli pystytetty telttoja kansan huviksi, viiniä vuotavia kaivoja ja paistinuuneja kansan syöttämistä ja juottamista varten sekä lipuin koristettuja lavoja katselijoille, kaikkialle hän saapui ikäänkuin katsoakseen ettei mitään puuttunut.
Mutta itse asiassa hän tahtoi vielä kerran näyttäytyä kansalle voittaakseen ystävällisyydellään sen suosion.
Kaikkialle kerääntyi heti uteliaita joukkoja. Kaikilta kaduilta virtasi väkeä kuningasta katsomaan. Ja suuri joukko liittyi häneen ja seurasi hänen jäljessään. Siten hän vähitellen palasi takaisin linnaan.
Äkkiä, ennenkuin kuningas oli ehtinyt aivan linnan luokaan, astui joukosta esille mies, harmaahapsinen ja pitkäpartainen vanhus, jonka valtavan otsan alapuolella tuikki kaksi säihkyvää silmää. Kaikki tuijottivat häneen ja väistyivät vaistomaisesti, ikäänkuin hän olisi ollut haamu.
Huutaen: "Seis, kuningas Eerik!" vanhus astui hänen eteensä.
Hän kohotti kätensä kuningasta kohti, jolloin Eerik teki äkillisen liikkeen.
"Mitä tuo mies tahtoo? Viekää hänet pois! Mars, tieltä, vanhus!"
Pari sotamiestä kiiruhti paikalle, mutta vanhuksen juhlallisen ja käskevän olennon edessä he peräytyivät.
"Eteenpäin — tehkää tietä!" käski kuningas.
Mutta vanhus uhkasi kovalla äänellä:
"Voi sitä, joka minuun kajoaa!"
Kuningas vapisi kiihkosta; vielä kerran hän viittasi sotamiehille ja kulki nopeasti vanhuksen ohi linnaa kohti.
Hänen selkänsä takaa, keskeltä kansan murinaa, kohosi kaameana mielenvikaisen varoittava ääni:
"Voi sinua, kuningas Eerik! Voi sinua — kun et halua kuunnella minua! Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"
Kärsimättömänä kuningas poistui. Hän koetti pakoittautua hymyilemään, mutta taaskin hän puri vain kiihoittuneena alahuultaan.
Vanhus oli väistynyt sotilaitten tieltä kansanjoukkoon. Hän hukkui siihen kuin meren aaltoihin, ja katosi, ikäänkuin hän olisi ollut vain haamu.
Kansa jäi jähmettyneenä pitkäksi aikaa paikoilleen seisomaan ja vain hitaasti ihmiset kääntyivät kotiinsa.
Ei kukaan tuntenut vanhusta, ja kaikki ihmettelivät, mistä hän oli tullut ja minne mennyt.
Vain jotkut kauempana seisovat olivat nähneet hänen katoavan sivukadulle. Ja vain vastenmielisesti ihmiset alistuivat siihen ajatukseen, ettei hän ollut noussut ilmaan eikä ollut mikään yliluonnollinen olento.
"Se oli onnettomuuden enne. Varmaankin tapahtuu jokin onnettomuus," arvelivat taikauskoiset ihmiset ja erosivat kaameassa mielentilassa toisistaan.
Sama tunnelma painosti edelleen kaikkia. Se tunkeutui aina linnaan saakka, ei edes kuningaskaan voinut siitä kokonaan irtaantua, vaikka hän yrittikin taistella vastaan.
Juhlatunnelma oli hillitty, kansan riemu, sen saattaessa hääkulkuetta, väkinäinen. Kun vanhan tavan mukaan linnan ikkunoista heitettiin kadulle rahaa, syntyi siinä niin kova meteli, että useampia ihmisiä sai surmansa.
Saattue, joka kulki kirkkoon uuden kuningattaren kruunaukseen, oli pikemmin kuin ruumissaatto. Hitaasti ja juhlallisesti se kulki eteenpäin vain torvientoitotuksen ja huilujen äänekästen sävelten rikkoessa hiljaisuuden.
Kaarina Maununtyttärellä oli yllään niin raskas, jalokivin kirjottu puku, että hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Hän hengitti raskaasti; hänen kasvoillaan karehteli väkinäinen hymy. Muuten kaikki tuntui hänestä kuin unennäöltä; töin tuskin hän saattoi mitään käsittää.
Siten saavuttiin kirkkoon. Kumeana kajahtivat piispan vihkisanat ihmisten korvissa. Kuningas tarttui Kaarina Maununtytärtä käteen taluttaakseen hänet valtiokanslerin eteen, jonka tuli suorittaa kruunaus.
Se oli jännittynyt hetki. Ei ääntäkään kuulunut koko kirkossa.
Valtiokansleri lähestyi alttaria, jonka edessä Kaarina oli polvillaan. Hän ei ollut vielä vanha mies, mutta liikutuksesta hän vapisi kuin vanhus.
Kun hän kohotti kruunua laskeakseen sen Kaarinan päähän, putosi se hänen kädestään ja vieri pitkin lattiaa.
Hirveä sekasorto syntyi.
Kellot alkoivat soida jo aikaisemmin annetun merkin mukaan, urut humisivat ja kanuunat paukkuivat, sillä välin kuin kaksikymmentä kättä kiiruhti nostamaan kruunua.
Vihdoin se ojennettiin kanslerille ja kruunaus toimitettiin.
Tämä oli kolmas onnettomuuden enne. Jokainen, joka oli huomannut sen tai kuuli siitä, kuiskaili toiselle:
"Onnettomuuden enne! Ennustus alkaa täyttyä!"
Ja toiset nyökkäsivät vakavina päätään:
"Se oli taivaan viittaus."
Kuningas, taluttaen vasta kruunattua kuningatarta, astui kivettynein kasvoin äänettömän ihmisjoukon läpi linnaan. Vain sotamiehet rummuttivat ja riemuitsivat kuningasparille.
Kruunauksen jälkeen piti ritariksilyönnin tapahtua.
Suuri joukko nuoria aatelismiehiä tai muita kunnostautuneita nuorukaisia oli Eerik valinnut tätä varten.
Mutta kun saavuttiin ritarisaliin, kävikin ilmi, että suuri joukko heistä oli jäänyt tulematta. Toiset seisoivat siinä neuvottomina ja vain vastenmielisesti suostuivat ottamaan vastaan ritarilyönnin.
Kuningas laski heidät luotaan tyytymättömin mielin. Hän oli harmissaan, ehkäpä salainen tuska alkoi myös kalvaa häntä. Yhä hän kuuli korvissaan vanhuksen huudon: "Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"
Hän koetti parhaansa mukaan vastustaa tuskaansa. Hän ei tahtonut näyttää toisille, että nuo sanat olivat jättäneet jälkensä häneen, että hänen mielensä oli masennuksissa, ja niinpä hänen kasvojenilmeensä muuttui vähitellen kovaksi, jäykäksi ja kivettyneeksi.
Kaarinakin sen huomasi.
Hän seurasi kuningasta katseillaan, mutta tämä näytti niin itseensäsulkeutuneelta, ettei Kaarina uskaltanut puhua sanaakaan. Kuninkaan ryhti ilmaisi voimaa ja lujuutta, jota ei kukaan saanut järkyttää.
Eerik oli vienyt tahtonsa läpi; nyt hänen täytyi pitää siitä kiinni, ja koko itsepäisyytensä voimalla hän oli päättänyt sen tehdä.
Kaarina Maununtyttären korottaminen kuningattareksi oli vaatinut ääretöntä voimanponnistusta; sen hän tunsi itsekin.
Rautaisella kädellä hänen täytyi nyt pitää vallastaan kiinni, jotta ei mikään saisi sitä horjutetuksi. Varmin keino sen ylläpitämiseksi tuntui hänestä olevan se, että hän voittaisi tanskalaiset suuressa taistelussa.
Suuri voitto, joka samalla lopettaisi sodan, lujittaisi parhaalla tavalla hänen valtaansa ja arvoaan ja palauttaisi hänelle kansan suosion.
Eerik aavisti kylläkin, vaikkei hän tunnustanut sitä itselleen, että tämä sota pahimmin uhkasi hänen valtaansa; ja hän luuli lujittavansa sen jälleen ei rauhan teolla, vaan niillä mahdollisuuksilla, joita hän toivoi sodan kautta saavuttavansa.
VIII. TUKHOLMAN MYRSKYPÄIVÄT.
Varsin pian Tukholman juhlapäivien jälkeen puhkesi pohjois-Ruotsissa kapina. Herttuat Juhana ja Kaarle olivat tavattoman nopeasti tehneet liiton aatelin kanssa. Ja niin pian kuin tuli tiedoksi, että kuninkaan veljet olivat asettuneet kuningasvastaisen puolueen johtajiksi, liittyi heihin joka puolelta väkeä.
Nyt vasta nähtiin, miten suuri tyytymättömyys maassa oli, ja tuskinpa kapinan puhkeamiseen olisi tarvittu edes sitä salaperäistä ja taitavaa valmistusta, johon Juhana jo aikaisemmin oli ryhtynyt.
Kaikkein ensiksi molemmat herttuat hyökkäsivät meren puolelta pienellä joukollaan, joka oli kokoonpantu heidän omista alamaisistaan.
Talonpojat pysyttelivät toistaiseksi vielä edottavalla kannalla, mutta kapinoitsevien joukko lisääntyi kuitenkin huomattavasti.
Vihdoin veljekset, nähdessään, miten heidän yrityksensä voitti yhä enemmän kannatusta, julistivat sodan kuningasta vastaan ilmoittaen syyksi sen, että hän oli valtakunnan ja kuninkaallisen huoneen häpeäksi korottanut talonpoikaistytön kuningattareksi sekä rakastajattarensa äpärän Ruotsin kruununperilliseksi.
Kuningas nauroi vihoissaan, kun hänelle tuotiin tämä sodanjulistus.
Hän repi rikki pergamentin, jolle sodanjulistus oli kirjoitettu, ja pui nyrkkiään.
"Tulkoot vaan!" mutisi hän hampaittensa välissä. "Verisinä minä lähetän kotiin ne, jotka uskaltavat nousta minua vastaan. Enkö minä ole kuningas? Eikö kansa seiso takanani? Kansa ja armeija puolustavat minua; kuka voi sellaisen muurin voittaa."
Siitä huolimatta hän oli levoton. Hänen täytyi jälleen ajatella vanhuksen ennustusta. Joku hänen seuralaisistaan oli myöskin hymyillyt hänen sanoilleen. Hän huomasi sen ja oli vaiti. Mutta hän näki, että vaara oli suuri ja että hänen oli pakko kerätä koko voimansa kokoon.
Hän vetäytyi työhuoneeseensa ja kirjoitti toisen kirjelmän toisensa jälkeen. Hän lähetti ne niihin kaupunkeihin, jotka olivat kapinoitsijoiden tien varrella. Hän lupasi heille apua ja pyysi heitä pitämään puoliaan kunnes hän saapui vapauttamaan heidät.
Siitä huolimatta antautui toinen kaupunki toisensa jälkeen. Yhä suuremmaksi kasvoi kapinoitsijoiden joukko, talonpoikienkin pariin oli kapina levinnyt.
Luoteinen osa Ruotsia oli ilman miekaniskua antautunut kuninkaan veljien puolelle. Upsalassa he pysähtyivät, kokosivat hajalliset joukkonsa vahvaksi talonpoikaisarmeijaksi, yhtyivät aatelisten joukkoihin ja läksivät yhteisvoimin Tukholmaa vastaan.
Ei missään heitä vastustettu, yhä vain uusia voimia liittyi heihin. Vasta Tukholman linnoitettujen muurien ulkopuolella heidän oli pakko pysähtyä.
He pystyttivät leirinsä vähän matkan päähän kaupungista, niin sanotulle pohjoismalmille.
Kuningas kulki näinä aikoina tuntikausia huoneissaan edestakaisin voimatta tehdä mitään päätöstä.
Hän oli ollut aivan voimaton, ei hän ollut voinut millään estää kapinoitsijoiden kulkua; hänen sotajoukkonsa oli Tanskan rintamalla.
Kaupungista pakenivat asukkaat joukottain kiiruhtaen uutta herraa vastaan. Yksinpä kuninkaan omasta ympäristöstäkin monet, jotka olivat tekeytyneet ystäviksi, katosivat jäljettömiin.
Hänen täytyi sulkea muurit ja antaa vartioida torneja, voidakseen estää yleistä pakoa. Nyt kun vihollinen oli kaupungin ulkopuolella, oli ryhdyttävä puolustukseen ja valmistauduttava piirityksen varalta.
Kerran Kaarina hiipi kuninkaan luo. Tuskissaan, kyyneleet silmissä, hän syleili tätä. Kuningas oli koettanut salata häneltä aseman vakavuuden, mutta nähtyään liehuvat liput vihollisen leirissä sekä ihmisten pakenevan suurissa joukoin, oli asioiden oikea tila hänelle selvinnyt.
Oli ilta ennen odotettavissa olevaa hyökkäystä. Eerik ei tahtonut sitä vieläkään uskoa, hän ei tosin voinut enää mitään tehdä, mutta hän toivoi sittenkin, että asiat odottamattomalla tavalla kääntyisivät parempaan päin.
"Eerik —" kuiskasi Kaarina.
"Mitä —?"
Hänen äänensä tuntui tulevan etäisyydestä.
"Onko totta, että veljesi ovat sotavoiman keralla saapuneet kaupungin ulkopuolelle?" kysyi Kaarina pelokkaana.
Eerik nyökkäsi vain vastaamatta mitään.
"Mitä aiot tehdä, Eerik?"
Taaskin hän oli vaiti; hän ei tiennyt mitä tehdä. Mutta hän veti Kaarinan puoleensa rauhoittaakseen häntä ja tullakseen itse hänen läheisyydessään rauhalliseksi.
Kaarina purskahti äänekkääseen itkuun.
"Ja minun tähteni," valitti hän, "kaikki vain minun tähteni."
"Ei sinun tähtesi, Kaarina, se on vain tekosyy. He ovat aina olleet minua vastaan."
Eerik huokasi syvään.
"Ja vaikkapa niin olisikin —" jatkoi hän siten, "ole rauhassa, Kaarina, sinulle ei tapahdu mitään. En jätä sinua koskaan, ei mikään voi meitä eroittaa."
Ja Eerik kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille ja painoi poskensa hänen tukkaansa vasten. Siten he seisoivat kauan ja ääneti.
"Mutta jotakin täytyy tapahtua, Eerik, ennenkuin he hyökkäävät kaupungin kimppuun. Koeta ryhtyä sovitteluihin; kysy, mitä he vaativat. Ehkäpä onnettomuus saadaan estetyksi, jos te sovitte keskenänne."
"Minä tiedän, mitä he vaativat."
"Mutta kaikkihan riippuu sinusta. Vielä sinä olet kuningas, vielä voit pelastaa kaikki, kunhan neuvottelet järkevästi heidän kanssansa."
Eerik naurahti.
"Vielä minä olen kuningas!"
Mutta nauruun sisältyi myös pelkoa, siitä kajahti mielenhäiriön tuska, joka viime aikoina jälleen oli hiipinyt hänen sieluunsa. Mutta tämä tuska teki hänet samalla pehmeäksi; hän kuunteli Kaarinan kehoitusta, jonka onnistui vihdoin suostuttaa kuningas ryhtymään sovitteluihin veljiensä kanssa.
"Olkoon," sanoi hän vihdoin. "Tahdon kuunnella, mitä heillä on sanottavana; tahdon ainakin tietää, mikä meidän asemamme on ja mitä meidän tulee tehdä."
Kaupungista annettiin merkkejä, ja sitten vihollisten leiristä lähetettiin muutamia sovinnonhierojia, joita vastaan kuninkaan lähetit saapuivat kaupungin portille.
Kaduilla asukkaat kulkivat kiihkoissaan ja kerääntyivät linnan edustalle. Jokainen oli innokas kuulemaan, mihin nämä keskustelut johtaisivat, sillä kaikki aavistivat, mitä tapahtuisi, jollei viime hetkessä saataisi sovintoa aikaan.
Kaikkien kasvot ilmaisivat tuskaa ja epätoivoa, ja pelonsekaista odotusta. Hetki, jolloin vihollinen alkaisi pommittaa kaupunkia, oli lykkäytynyt tuonnemmaksi. Oliko vaara kokonaan voitettu? Se riippui nyt tästä neuvottelusta.
"Kaarina Maununtytär on suostuttanut kuninkaan tähän sovitteluun," tiesi joku kertoa, ja tämä tieto levisi ja rauhoitti hiukan mieliä.
Vihdoin neuvottelijat palasivat, ja ihmisjoukko, joka oli odottanut heitä portilla, piiritti heidät.
"Mitä Juhana herttua vaatii, mitä tapahtuu?" kajahti joka puolelta.
Lähettiläiden täytyi väkipakolla raivata itselleen tietä ihmisjoukon läpi; mutta heidän oli mahdoton päästä myrskyisiä kysymyksiä pakoon ja lopulta heidän täytyi vastata.
"Herttua vaatii Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista."
Ääretön meteli syntyi.
"Yrjänä Pietarinpoika! Hän on luovutettava!"
Tämä tieto kulki suusta suuhun. Ihmiset luulivat jo olevansa vapautetut ahdinkotilastaan. Mutta pelokas epäily tukahdutti äkillisen riemun.
"Mitä kuningas tekee?"
"Antaako hän myöten?"
"Kehoittaako Kaarina Maununtytär häntä siihen?"
Pelokkaina kysymykset nousivat ilmaan.
Sillä välin sovinnonhierojat olivat saapuneet linnaan. Kuningas astui hitaasti heitä vastaan ja odotti heidän ilmoitustaan kuin kuolemantuomiota.
"No?" sanoi hän katkaisten hetken epäröimisen jälkeen hiljaisuuden.
"Herra, asema on vakava," alotti päällikkö vihdoin, joka oli johtanut lähetystöä. "Me emme voi saada sovittelua aikaan ennenkuin Yrjänä Pietarinpoika on luovutettu heille. Sitä he ensi sijassa vaativat. Huomenna he uhkaavat ruveta ampumaan kaupunkia — tämä seikka yksin voi estää heitä sitä tekemästä. Ja sitten — —. Sitten vasta he suostuvat muihin sovitteluihin. Mutta paljonhan sillä välin voidaan saavuttaa."
Eerik puri hampaansa yhteen.
"Yrjänä Pietarinpoikako? Ei koskaan!"
Hän kääntyi nopeasti pois tehden torjuvan kädenliikkeen. Sitten hän palasi Kaarinan luo ja lyyhistyi kerrassaan kokoon.
"Oletko kuullut? He vaativat minulta Yrjänä Pietarinpoikaa! Hänet minun pitäisi pettää! Sitten he vaativat minulta sinut ja sen jälkeen sinun poikasi."
Sillä välin lähetystö poistui linnasta sivuoven kautta viedäkseen herttuan välittäjille vastauksen.
Kuningas oli kieltäytynyt luovuttamasta heille suosikkiaan; eivät edes kansan huudot, jotka olivat tunkeutuneet hänen huoneeseensa saakka, olleet voineet kumota tätä päätöstä.
Lähetystö pääsi miltei huomaamatta portille; vain jotkut tavoittivat heidät siellä ja saivat kuulla minkä vastauksen kuningas oli antanut.
Kauhun huuto kulki joukkojen läpi, kun kuninkaan päätös tuli yleisesti tunnetuksi. Vihoissaan ihmiset koettivat tunkeutua linnan ovesta sisälle; he vaativat saada puhua kuninkaan kanssa.
Eräs päällikkö uskalsi vihdoin mennä kuninkaan luo ja ilmoittaa hänelle, että kansa vaati Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista.
Eerik ei vastannut hänelle mitään.
Äkkiä levisi tieto, että Yrjänä Pietarinpoika oli kadonnut. Pari sotamiestä oli koettanut omin luvin ottaa hänet kiinni.
Aavistaen vaaraa tämä oli kadonnut sanomatta sanaakaan kuninkaalle. Hän oli kuullut kansan uhkaukset ja huudot ja aavisti, että häntä piankin ajettaisiin takaa. Salaisia käytäviä myöten hän kiiruhti linnan alakertaan ja kätkeytyi siellä toivoen pääsevänsä johonkin maanalaiseen käytävään ja voivansa yöllä paeta.
"Missä on Yrjänä Pietarinpoika? Etsikää häntä!" huusi kansa ulkona.
Päivä kallistui jo iltaan, yö teki tuloaan. Aamun sarastaessa voitiin odottaa kaupungin pommitusta.
Vapautuakseen kansan tunkeilevaisuudesta antoi kuningas sulkea linnan portit.
Aamun valjetessa kuului ensimmäinen laukaus vihollisleiristä.
Yrjänä Pietarinpoika luuli voivansa käyttää hyväkseen hälinää, joka nyt syntyi kaupungissa, ja päästä pakoon. Hän poistui varovasti piilopaikastaan ja hiipi portaita alas päästäkseen käytävään, joka johti linnasta ulos. Mutta samassa sotamiehet keksivät hänet ja kuljettivat ulos.
Riemuiten kansa syöksyi hänen kimppuunsa, ikäänkuin vapahduksen hetki olisi lyönyt, ja laahasi hänet portille. Yrjänä Pietarinpoika piti puoliaan kuin vihainen härkä; hän iski vahvalla nyrkillään useita maahan tai työnsi pois tieltään; mutta vastustajiensa ylivoimaa vastaan hän oli voimaton.
"Alas Yrjänä Pietarinpoika! Hyvittäkää herttua!" huudettiin joka taholta, ja huuto kuului ikäänkuin vapahduksen riemuhuudolta.
Äkkiä laahattiin paikalle myös vanha nainen, joka itki katkerasti. Vaatteet olivat puoleksi repeytyneet hänen yltään hänen taistellessaan ylivaltaa vastaan; nyt hän ei vastustellut enää, vaan seurasi ääneti ja alistuvana.
"Hän menköön saman tien!" huusi kansanjoukko.
Kun vanha vaimo näki Yrjänä Pietarinpojan, eivät jalat kantaneet häntä enää pitemmälle, mutta tuuppien häntä työnnettiin eteenpäin.
Se oli Yrjänä Pietarinpojan äiti. Hän oli saanut jakaa poikansa kanssa hänen kunniansa, niinpä hän nyt sai ottaa osaa hänen onnettomuuteensakin.
Tuskallisen katseen, kiusaantuneen huokauksen poika heitti äitiinsä; siten he kulkivat yhdessä heitä odottavaa hirveää kohtaloa kohti.
Sillä välin kuin laukaukset pamahtivat muureja vasten, kulki pieni joukko valkoisin lipuin ja vangit keskessään, vihollisen leiriä kohti luovuttaakseen heille Yrjänä Pietarinpojan. Raskaat ketjut olivat kiinnitetyt hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, vain vaivalla hän saattoi laahautua eteenpäin.
Suuri joukko oli jäänyt kaupunkiin ja tunkeutui portin läheisyyteen. Jokainen, joka kykeni, kiipesi torneihin voidakseen seurata pienen saaton kulkua. Odottaville ilmoitettiin:
"Nyt he tulevat heitä vastaan."
"Nyt he saapuvat leiriin."
Ja riemulla toiset huusivat:
"Pian he lopettavat kaupungin pommittamisen. Pian Yrjänä Pietarinpoika viedään herttuan eteen."
Siitä huolimatta pommitusta jatkui. Ja aika kului. Kansa odotti tuskissaan. Yhä kauheammin laukaukset pamahtivat. Nyt sotilaat suurin joukoin hyökkäsivät portteja vasten. Selvästi saattoi tornista nähdä ratsumiesten karauttavan paikalle.
"Me olemme kadotetut!" huusivat ne, jotka seisoivat ylhäällä ja syöksyivät alas.
"Herttua on leppymätön; Yrjänä Pietarinpojan luovutus ei riitä."
Alhaalla kansa hajaantui joka taholle.
Äkkiä joku huusi:
"Avatkaa portit! Lähtekää herttuata vastaan! Emme me ole herttuan vihollisia; me tahdomme rauhaa, me tunnustamme hänet."
Ja kansanjoukko tunkeutui miltei epätoivoisella innostuksella portille, jota ei vielä pommitettu. Kaikkialta ihmisiä liittyi heidän joukkoonsa; virtana he vyöryivät tuota pelastavaa porttia kohti.
Hetkessä aukio linnan edustalla oli tyhjä.
* * * * *
Kuningas ja Kaarina eivät olleet illalla kuulleet paljoakaan melusta linnan ulkopuolella; he olivat vetäytyneet sivuhuoneihin, jonne Yrjänä Pietarinpoikaan kohdistuvat huudot kuuluivat vain kaukaisena kohinana. Linnassa ei sitäpaitsi ollut ketään muita kuin sotamiehiä ja palvelijoita, jotka olisivat voineet ilmoittaa heille asioiden tilanteesta; Eerikin harvat puoluelaiset olivat paenneet, ja Yrjänä Pietarinpoika kadonnut.
Vain linnan päällikkö tuli kerran ilmoittamaan, että kansa vaati Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista; mutta kuningas ei ollut vastannut siihen mitään.
Levottomana hän kuitenkin odotti suosikkiaan. Yrjänä Pietarinpojan täytyi olla linnassa, ja yhdessä heidän olisi ollut turvallisempi olla; mutta Yrjänä Pietarinpoikaa ei kuulunut.
"Hän on varmaankin paennut turvallisempaan paikkaan," mutisi Eerik. "Hän hylkää minut tänä raskaana hetkenä. Ei, en moiti sitä; voisihan rohkeuteni pettää — ja se maksaisi hänen henkensä. Katsokoon siis, miten hän parhaiten täältä selviää."
Kaarina ei uskaltanut nytkään sanoa mitään. Kuningas tiesi kyllä, että uhraamalla vihatun nousukkaan voitaisiin voittaa paljon. Hän taisteli ehkä elämänsä vaikeimman taistelun, mutta hän pysyi lujana.
Vihdoin kuningaspari läksi levolle unohtaakseen muutaman tunnin aikana onnettomuuden taakkansa.
Ensimmäinen laukaus herätti heidät kuitenkin armotta.
Kasvot vääntyneinä Eerik hyökkäsi ikkunaan. Ulkoa kuului huutoa, täydellinen sekasorto oli vallalla, sotamiehet juoksivat edestakaisin. Tuo meteli näytti pikemmin riemulta, nyt kaikki kansa syöksyi ulos.
"Se merkitsee jotain," kuiskasi Kaarina tuskissaan.
Eerik epäröi, ikäänkuin tuumien mitä tehdä. Sitten hän läksi vahteja tarkastamaan, käskyjä jakamaan ja kuulemaan tietoja.
Mutta linnan vahdeistakin olivat monet karanneet; toiset olivat tosin rauhallisia, vaikka ampumista jatkuikin.
Kuningas tarkasti pientä joukkoa.
"No, kuuluuko mitään erikoista?" kysyi hän epäilevästi. "Päällikkö astukoon esiin."
Linnanpäällikkö astui rivistä esiin.
"Yrjänä Pietarinpoika luovutetaan parasta aikaa. Kansa sai hänet käsiinsä, kun hän tänä aamuna aikoi karata; sitä oli mahdoton estää. He toivovat siten voivansa lepyttää vihollisen, jotta ampuminen lakkaisi."
Tämä tieto vaikutti kuin salamanisku kuninkaaseen, joka peräytyi hädissään. Hetken aikaa hän tuijotti hurjin katsein tyhjyyteen. Kaikki oli hänestä nyt kadotettua; hänellä ei ollut enää minkäänlaista tukea.
"Lepyttää vihollinen — Kuulettehan, että he ampuvat edelleen."
"He eivät ole vielä ehtineet leiriin."
Raskain askelin kuningas palasi Kaarinan luo.
"Yrjänä Pietarinpoika on luovutettu viholliselle," valitti hän vain.
Ääneti Kaarina katsoi Eerikiin; kauhu valtasi hänen mielensä. Mutta sitten hän hengähti helpoituksesta; ehkäpä kaikki saattoi vielä muuttua hyväksi.
"Rohkaise mielesi, Eerik," kehoitti Kaarina kuningasta. "Olet viaton Yrjänä Pietarinpojan luovutukseen, mutta ehkä herttua siitä leppyy."
"Ei, ei, sitä en usko, mutta hän tietää, että minulta on nyt riistetty paras aseeni. Olen petetty."
Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
"Rukoilkaamme Jumalaa, että hän kääntäisi kaikki hyväksi."
Kaarina, seuraten hurskasta tapaansa, kiiruhti kirkkoon, ja kuningas seurasi tahtomattaan häntä. Mutta sillä välin kuin Kaarina rukoili ja antautui hämärässä kirkossa vallitsevan rauhan valtaan, kuunteli Eerik ulkoa kuuluvia ääniä, kulki edestakaisin ja tähysteli ihmisiä, joilta hän voisi saada jotakin kuulla.
Ampuminen oli käynyt yhä kiihkeämmäksi; itkeviä naisia kiiruhti lapsineen kirkon ohi. Miehet, jotka tulivat juoksujalkaa vastakkaiselta suunnalta, huusivat kiihkoissaan, miltei riemuiten, naisille, koettaen heitä siten rauhoittaa:
"He tulevat — Klaus Flemmingin sotilaat tulevat! Portit ovat avatut. Ampuminen loppuu. Juuri Juhana huudetaan Ruotsin kuninkaaksi."
Ja nyt kuului yhä lähempää kaikuvia riemuhuutoja, ja samassa tykkituli alkoi vähentyä ja hetken kuluttua lakkasi kokonaan.
Kuin paikalleen juurtuneena Eerik seisoi tuijottaen aukiolle, missä jotkut kiihtyneet henkilöt juoksivat edestakaisin ja huusivat toisilleen riemusanomaa.
"Juhana — kuningas —!" mutisi Eerik poissaolevana. "Tähdet, tähdet! Ne eivät sittenkään valehdelleet —! Ei, ei, kaikki ei vieläkään ole kadotettu."
Nopeasti hän kiiruhti Kaarinan luo, nosti hänet pystyyn ja riisti mukaansa. Käytävää pitkin he kiiruhtivat linnaan; raskas ovi sulkeutui heidän jälkeensä.