Part 6
"Minä laulan sinulle, kaikki pienet lauluni ja kaikki muuttuu taas entiselleen."
Kuningas Eerik alkoi itkeä kuin lapsi Kaarinan hyväillessä häntä. Kauan hän istui siten itkien.
Vain vähitellen hän rauhoittui. Kaarina lauloi, hänen äänensä hiveli kuninkaan korvia. Tuo ääni oli kuin palsamia hänen sairaalle sielulleen, se sai hänet unohtamaan kaiken muun.
Kaarina sai hänet syömään ja vihdoin myös levolle.
Hän lauloi hänet uneen. Rauhallinen hymy karehti nyt kuninkaan kasvoilla ja hän hengitti levollisesti.
Kuningas nukkui kauan, aina sydänpäivään saakka. Kun hän heräsi, tuntui hänen henkensä palaavan ikäänkuin jostain hyvin kaukaa.
Mutta Eerik ei nytkään halunnut nähdä ketään muuta kuin Kaarinan.
Kaarina oli saanut hänet rauhoitetuksi, miltei iloiseksikin, niin että raskas paino, joka lannisti hänen mieltään, katosi. Hän se vihdoin sai kuninkaan taivutetuksi lähtemään Upsalaankin.
Kaarinan ja muutamien uskollisten miesten seuraamana kuningas poistui kylästä.
Nopeasti oli kaikkialle levinnyt tieto, että kuningas, joka oli jälleen parantunut mielenhäiriöstään, saapui tietä pitkin. Kaikista kylistä kiiruhtivat ihmiset häntä katsomaan ja tervehtimään.
Pitkä saatto seurasi hänen mukanaan aina Upsalan portille.
Se oli miltei riemusaatto. Ei mistään voitu huomata, ettei kuninkaan valta olisi ollut ennallaan ja että ensimmäinen rohkea isku voisi kaataa sen kumoon.
Vielä Eerikin valtaistuin seisoi yhtä lujana kuin ennen huolimatta Sturein murhasta.
Hän, joka äsken oli saapunut kaupunkiin jalkaisin ja aivan yksin, kaikkien hylkäämänä ja tuskin kenenkään vastaanottamana, hän palasi nyt riemulla tervehdittynä, suuren joukon odottamana, kuin voittaja ainakin!
Ja moni tervehdyshuuto, joka kajahti kansanjoukon keskeltä, tarkoitti varmaan myös Kaarina Maununtytärtä, sillä häntä saatiin kiittää siitä, että kuningas oli voittanut mielenhäiriönsä.
Vaikea oli vain saada hänet astumaan kynnyksen yli linnaan, jota Sturein veri oli tahrannut.
Siinä hän seisoi vavisten, ikäänkuin vainajien henget olisivat torjuneet hänet pois. Uudestaan näytti hänen järkensä pimenevän.
Kaarinan onnistui vihdoin lempeillä kehoituksillaan viekoitella hänet linnaan.
Vain Kaarinan seurassa pahat henget väistyivät kuninkaan luota; Kaarinan pyynnöstä hän jäi yöksikin linnaan, jossa saattoi kaikessa rauhassa levätä.
Seuraavana aamuna he palasivat Tukholmaan.
Niin helposti ei ollut kuitenkaan mielenhäiriö, tuo Vaasa-suvun perintösairaus, voitettavissa. Kuningas tarvitsi edelleen lepoa ja hoitoa, Kaarinan lohdutusta ja rauhoitusta, ja vain vähitellen hänen henkensä pääsi taas entiseen tasapainoonsa.
Sairauden uudistuminen oli kuitenkin pelättävissä niin pian kuin kuningas pääsisi perille suosikkinsa, Yrjänä Pietarinpojan kohtalosta.
Kauan sitä ei voitukaan häneltä salata; ystävän poissaolo alkoi huolestuttaa häntä yhä enemmän, vaikkei hän ollutkaan erikoisesti tätä kysynyt. Mutta vihdoin kuningas tahtoi tietää, minne hän oli joutunut.
Kaarina ilmoitti sen hänelle niin varovaisesti kuin mahdollista. Hän tuijotti hetken aikaa aivan lamautuneena eteensä.
"Tiesin sen", sanoi hän vihdoin kuiskaten. Sitten hän alkoi levottomasti kulkea edestakaisin huoneessa, ja näytti taas siltä, kuin kaikki muut ajatukset olisivat kadonneet hänen mielestään paitsi se, että hän oli kadottanut Yrjänä Pietarinpojan.
"Tiesinhän sen, en ole enää kuningas. He ovat toimineet vasten minun tahtoani. Minun tahtoni ei merkitse heille enää mitään. Olen kurja, heikko mies."
Kaarina astui kuninkaan luokse ja painautui häntä vasten.
"Älä puhu siten, Eerik," kuiskasi hän. "Sinä yksin olet kuningas ja tulet sitä aina olemaan, koska on niin määrätty — sinun poikasi vuoksi, jolle sinä jätät kruunusi perinnöksi."
Kyyneleisin kasvoin, mutta sittenkin riemua säteilevänä Kaarina vaipui kuninkaan jalkoihin. Kauan tämä katsoi häneen, mutta vihdoin Kaarinan säteilevä katse paljasti kuninkaalle totuuden. Liikutettuna hän kumartui Kaarinan puoleen ja nosti hänet pystyyn. Ääneti he katsoivat toisiaan silmästä silmään.
"Kaarina, nyt on kaikki hyvin. Nyt tiedän parantuvani jälleen — ja voivani elää suurta päämäärää varten!"
Riemuissaan Kaarina vastasi kuninkaan suudelmaan.
* * * * *
Eerikin sairautta kesti vielä kuukausimääriä. Mutta se oli yhä vähenevää mielenhäiriötä, joka vähitellen muuttui tahdon heikkoudeksi, mielen lempeydeksi ja vastustuskyvyttömyydeksi, jommoista hänessä ei koskaan ennen oltu nähty.
Tuntui siltä kuin hän täten olisi tahtonut hyvittää Sturein murhan, tai ehkä hän halusi hiljaisesti alistumalla koota voimia tulevia tehtäviä varten.
Hän itse nimitti tätä aikaa "heikkoutensa ajaksi". Hän oli aina myöntyväinen kaikkeen, ei hylännyt ainoatakaan pyyntöä, joka hänelle esitettiin, teki paljon lahjoituksia ja voitti siten liittolaisia.
Hän tunsi ehkä vaistomaisesti, ettei hänellä ollut syytä pelätä mitään, mutta että hän saattoi voittaa paljon, jos hän kykeni taidolla ohjaamaan maataan.
Tämä vuosi, jota hän nimitti onnettomaksi vuodekseen, ei näyttänyt kasaavan sittenkään yksinomaan onnettomuutta hänen ylitsensä, päinvastoin hänen elämänsä muuttui jälleen varmemmaksi; hän ohjasi sitä taas omalla kädellään ja saattoi voittaa takaisin sen, minkä hän oli kadottanut.
Vain Yrjänä Pietarinpojan kohtalo tuotti hänelle huolta. Hän ei ollut päässyt tässä asiassa vielä minkäänlaiseen ratkaisuun.
Hän tunsi, että tämä oli ehkä ainoa uhri, jota häneltä vaadittiin.
Siksi hän ei ollut vielä yrittänyt tehdä mitään Yrjänä Pietarinpojan hyväksi, jota kansa piti edelleen vankinaan.
Kuningas ja kansa olivat tehneet sovinnon; ei kukaan ollut ajatellutkaan käyttää hyväkseen tätä sekasorron aikaa ja panna toimeen vallankumousta.
Syynä tähän oli kuitenkin suureksi osaksi se, että Yrjänä Pietarinpoika oli joutunut kansanjoukon käsiin. Jos hänet riistettäisiin nyt kansalta, niin seuraukset voisivat olla hyvinkin kohtalokkaat.
Vihdoin täytyi kuitenkin hänen kohtalonsa tulla keskustelunalaiseksi. Hänet, jonka vaikutus kuninkaaseen oli ollut niin turmiollinen, joka oli myös osallinen Sturein murhaan, tahdottiin nyt tuhota niin kauan kuin hän oli varmassa tallessa.
Vaadittiin, että hänet jätettäisiin oikeuden käsiin.
Kuningas epäröi kauan, mutta nykyisessä heikossa mielentilassaan hän ei uskaltanut vastustaa kansan tahtoa.
Hänen neuvonantajansa koettivat saada hänet vakuutetuksi siitä, miten hirveät seuraukset voisivat olla, jollei hän tässä asiassa myöntyisi, sillä kansa, joka oli nyt rauhallinen, murtaisi varmaan suuren pettymyksen vallassa kahleensa ja kuohuisi yli äyräittensä.
Uhri oli siis tehtävä, jotta kansan luottamus voitettaisiin.
Eerik huokasi syvään ja raskaasti; saattoi nähdä, miten raskas tämä taistelu oli.
Siten uudet vaikutusvoimat pääsivät voitolle sekä pelko, joka yhä piti häntä kahleissaan. Hän allekirjoitti asiapaperin, jonka nojalla Yrjänä Pietarinpoika oli jätettävä oikeuden tuomittavaksi.
Jäätyään yksin kuningas lyyhistyi kokoon kuin raskaan painon alla.
Kuitenkin hänen henkinen voimansa oli nyt paljoa suurempi kuin Upsalan vaikeina aikoina.
Hän ponnistautui jälleen pystyyn; rauhallisesti, vakavasti hän kantoi tämän päätöksen, johon hänet oli pakotettu.
"Se on välttämätöntä!" tuumi hän mielessään.
Lokakuun 19 p:nä 1567 tuomittiin Yrjänä Pietarinpoika kuolemaan. Lyhyen taistelun jälkeen kuningas Eerik allekirjoitti kuolemantuomion.
Kun se oli tehty, ja lähetti, hirveä asiapaperi kädessään, poistui linnasta, heräsi Eerik kuin unesta.
Hänen silmänsä avautuivat ja tuijottivat eteensä yhteen kohtaan; mutta niissä ei ollut kuumeen paloa. Tämä oli vähittäistä heräämistä, ikäänkuin hän hitaasti olisi tullut taas entiselleen.
"Mitä minä tein?" mutisi hän itsekseen. "Valtani rakennuksen kulmakiven olen heittänyt pois. Olen pettänyt sinut ja itseni."
Hän hyökkäsi pystyyn ja kohotti käsivartensa taivasta kohti.
"Ei, ei," sanoi hän juhlallisesti, "niin kehnoja kaupanhierojia me emme ole. Vielä minä olen Ruotsin kuningas."
Se kuulosti voimakkaalta ja varmalta. Noin ei puhunut pehmeä, tahdoton, epäröivä sairas, mikä hän näinä viime kuukausina oli ollut.
Pää pystyssä, kädet nyrkissä hän seisoi siinä. Sama hirveä painostus, joka oli pakoittanut hänet pettämään ainoan ystävänsä, oli herättänyt hänen uinuvan sielunsa.
Sillä välin kuin kansa riemuitsi yhä Yrjänä Pietarinpojan kuolemantuomiosta, saapui kuninkaan peruutus.
Pian sen jälkeen Yrjänä Pietarinpoika päästettiin kaikessa hiljaisuudessa vapaaksi eikä kestänyt kauan, kun hänen nähtiin taas liikkuvan vapaasti ja julkisesti kuninkaallisen herransa läheisyydessä.
Petetty kansa oli lamautunut ja jähmettynyt. Mutta Eerik, suosikkinsa tukemana, tunsi olevansa jälleen terve ja täydessä voimassaan ja vallassaan, jota vastaan kaikki ulkoa tulevat hyökyaallot näyttivät voimattomina kimpoavan.
VII. KORKEUTEEN JOHTAVA TIE.
Oli saman vuoden joulukuu.
Tukholman linnan kirjastohuoneessa istuivat kuningas Eerik ja Yrjänä Pietarinpoika vielä myöhään tutkien karttoja pöydän ääressä.
Eerik näytti hetken aikaa istuneen mietteihinsä vajonneena. Nyt hän oikaisi itseään ja hänen terveille kasvoilleen levisi itsetietoinen hymy.
"Eiköhän se tule olemaan varsin suuri pettymys Juhanalle, aivan kuin kylmä kylpy, kun hän huomaa, miten hukkaan hänen suuret aikeensa menevät. Mutta nyt hänellä ei ole muuta edessä kuin piiloutua taas koloonsa — aivankuin selkäänsä saanut koira häntä käpälien välissä. Haa, jos silloin joku veljistäni olisi ollut Ruotsissa, niin me emme istuisi enää yhdessä Tukholman linnassa, rakas Yrjänä Pietarinpoika."
"Se on kylläkin varma," nyökkäsi suosikki ja hänen kätensä puristui nyrkkiin, kun hän muisteli aikaa, jolloin hänen oli ollut pakko istua vankilassa Upsalassa. "Ja hyvä onkin, ettette ole antanut heidän peloittaa itseänne."
"No," jatkoi kuningas äkäisesti naurahtaen, "kyllä me hankimme heille jäähdytyksen, joka tuottaa heille vieläkin suuremman yllätyksen."
Hän ojensi voimakkaasti käsivarsiaan ja innoissaan heitti kartat, paperit ja koneet sekaisin pöydällä.
"Pois nuo kaikki! Tähdet ovat valehdelleet minulle ja turhanpäiväisesti peloitelleet minua. Nyt en pelkää niitä enää. Jumalan kiitos, olen taas täysissä voimissani — voin uhmailla vaikka koko maailmaa."
Äkkiä hän hiljensi ääntään. Hän astui ääneti viereisen huoneen ovelle ja kuunteli siinä kauan.
"Hän nukkuu jo, Kaarina —! Olkaamme hiljaa, Yrjänä! Oi, jospa ei mikään häiritsisi enää hänen rauhallista untaan! Häntä saan kiittää siitä, että olen taas ennallani; hän poisti minulta pelon, hän palautti oman itseni. Mitä minä olin ilman häntä — —?"
Hitaasti hän palasi pöydän luo ja tuijotettuaan hetken eteensä hän jatkoi:
"Siksi sen täytyy tapahtua. Se on minun tahtoni. Saadaanpa nähdä, eikö kuninkaallinen tahto merkitse mitään. Oikeastaan nuo tapahtumat Upsalassa eivät olleetkaan niin kovin onnettomia, sillä nyt näen, miten lujasti voin luottaa kansaan."
"Kukaan ei ole uskaltanut nostaa kättään sinua vastaan, minun tahtoni pitää heidät kaikki kurissa. Siis, Yrjänä Pietarinpoika, ryhtykäämme työhön; tahdon jo huomenna esittää täydellisen suunnitelman neuvostolle."
He neuvottelivat myöhään yöhön saakka. Yrjänä Pietarinpoika kirjoitti kuninkaan sanelun mukaan. Vihdoin kirjelmä oli valmis.
Kuningas, lukematta sitä läpi, kirjoitti päättävästi nimensä sen alle.
Tämä asiapaperi sisälsi avioliittosopimuksen kuningas Eerikin ja Kaarina Maununtyttären välillä.
Seuraavana päivänä — oli vuoden 1567 viimeinen päivä — astui kuningas tämä sopimus kädessään ja Yrjänä Pietarinpoika seurassaan maan neuvoston eteen.
Rauhallisesti ja varmasti, kasvoillaan voitonvarma ja samalla vastustusta uhmaileva, joskin puoleksi salattu hymy hän astui valtaistuimelle, joka oli häntä varten saliin pystytetty.
Hän jäi kuitenkin seisomaan ja katseli hetken aikaa ympärilleen, kiinnittäen katseensa jokaiseen läsnäolijaan.
Kaikkien täytyi myöntää, että kuningas, voitettuaan tautinsa, oli jälleen täysissä ruumiin ja hengen voimissa.
"Neuvosherrat," alkoi hän, "olen saapunut ratkaistakseni teidän kanssanne tärkeän kysymyksen, joka koskee minun naimistani. Te tiedätte, miten tämä asia on minulle sekä kaikille muille maan hyödyn kannalta tärkeä, miten kauan olen koettanut ratkaista tätä kysymystä ja miten paljon aikaa ja vaivaa se on vaatinut. Te tiedätte, että tämä kysymys on ollut sodankin aiheena!
"Paljon aikaa on tässä turhaan kulutettu, ja minä tahtoisin, että vihdoinkin pääsisimme onnelliseen ratkaisuun."
Miehet, joista toiset nyökkäsivät epäröiden, toiset mutisivat hyväksyen, katsoivat pitkään toisiinsa.
Päästä ratkaisuun; tarkoittiko se myöskin, lopettaa vihdoin tuo mieletön, tarkoitukseton sota?
Hetken kuluttua kuningas jatkoi:
"Viimeksi me olemme kiinnittäneet katseemme Lothringenin prinsessa Renateen; prinsessa on myös antanut meille suostumuksensa. Mutta neuvottelut eivät ole vielä päättyneet. Lothringen sijaitsee kaukana, voisi kestää vielä kauan, ennenkuin päästäisiin minkäänlaiseen ratkaisuun, eikä se ole meidän toiveittemme mukaista. Toiseksi: me emme tunne prinsessaa, mistä voin siis tietää, miellyttääkö hän minua, jos todellakin päättäisin ottaa hänet puolisokseni?"
Taaskin kuningas vaikeni ja katsoi ympärilleen. Liikkumattomina, mutta yhä enemmän jännittyneinä neuvoston jäsenten katseet olivat kiintyneet häneen.
"Siitä ei ole kauan aikaa," jatkoi kuningas, "kun pyysin ja sainkin säätyjen suostumuksen siihen, että saisin valita puolisoni oman mieleni mukaan, ottamatta huomioon hänen säätyään tai sukuaan. No niin, olen nyt päättänyt käyttää hyväkseni tätä suostumusta. Minä kohotan puolisokseni Kaarina Maununtyttären, onnettoman aikani uskollisen toverin."
Jokainen oli kuninkaan puheen johdosta jo arvannut, mitä seuraisi. Sittenkin olivat kaikki kuin jähmettyneet. Neuvosherrat katsoivat toisiinsa, aikoivat sanoa jotain kykenemättä sittenkään. Siellä täällä jokunen tosin yritti sanoa jotain, mutta kun ei kukaan kannattanut, niin ei siitä sen enempää tullut.
Kuninkaan voitonvarma, hymyilevä katse vangitsi kaikki.
Kukapa olisi uskaltanut ruveta vastustajaan kuninkaan tahtoa, hän kun oli jo edeltäpäin hankkinut itselleen säätyjen suostumuksen. Jokaisen täytyi tunnustaa, että nyt oli vain hyväksyttävä päätös, joka jo aikaisemmin oli tehty.
"Hyvät neuvosherrat," jatkoi kuningas jälleen hyväntahtoisesti hymyillen, "asia on siis selvä. Olen kirjoittanut avioliittosopimuksen ja pyydän teidän hyväksymistänne. Tulette siitä muuten huomaamaan, että olen toiminut järkevästi. Vain siinä tapauksessa, että puolisoni synnyttäisi pojan, astuu sopimus voimaan. Ymmärrän, että valtakunnalla tulee olla mahdollisuus saada miehinen kruununperijä, sen kuningas on kansalleen velkaa."
Tämä seikka riisti aseet neuvostoherrojen käsistä ja tyydytti heitä. Sillä eihän vielä ollut sanottu, että Kaarina Maununtytär synnyttäisi pojan.
Sopimus kulki nyt kädestä käteen ja jokainen kirjoitti nimensä sen alle.
Eerik tarkasteli nimikirjoituksia hyvillä mielin, kiitti herroja, ja lausuttuaan jäähyväiset hän poistui.
"Ja nyt kuningattaren luo!" huudahti hän Yrjänä Pietarinpojalle ilosta loistaen. "Rakas ystävä, me olemme voittaneet! Minulla on kansa omassa vallassani!"
* * * * *
Kuningas oli tehnyt viisaasti laatiessaan sopimuksen siten, että se astuisi voimaan vain siinä tapauksessa, että Kaarina synnyttäisi pojan.
Niinpä ei siis toistaiseksi vielä solmittu avioliittoa eikä pantu toimeen kirkollista vihkimistä.
Tosin Eerik ei puhunut Kaarinasta enää muuten kuin kuningattarena, mutta kaikki jäi kuitenkin vielä ennalleen.
Tämä seikka näytti rauhoittavan kansan ja aateliston kiihoittuneita mieliä, sillä he paheksuivat suuresti kuninkaan vaatimusta ja suhtautuivat vihamielisesti säätyjen ja neuvosherrojen päätökseen.
Vielä ei ollut yleisesti tiedossa, että Kaarina Maununtytär, joka vietti hiljaista ja koko maailmasta eroitettua elämää, todellakin odotti lasta.
Myöskin toivottiin, että kaikkien paheksuma sota näiden uusien tapahtumien johdosta päättyisi. Kuningas itse näytti jo aikoja sitten kyllästyneen siihen, sillä voitonmahdollisuuksia ei Ruotsilla kuitenkaan enää ollut, niin huonosti ja huolimattomasti kuin sotaa käytiin.
Varmaankin olisi helppo saada tanskalaiset taivutetuiksi kunnollisiin rauhanehtoihin, sillä hekin olivat jo väsyneet sotaan.
Sellaiset olivat nyt toiveet ja siten käsitettiin myös kuninkaan lähtö armeijan luo, mikä tapahtui noin viikko sen jälkeen kuin avioliittosopimus oli tehty. Täytyihän hänen keksiä joku ratkaisu, koska hän oli vakuuttanut, että olot muuttuisivat nyt täydellisesti.
Siten koetettiin kaikenlaisilla otaksumilla ja toiveilla saada kansan mieli rauhoitetuksi.
Mutta ei kestänyt kauan, kun äkillinen isku sai mielet jälleen kiihtymään. Maaliskuun 1 p:nä 1568 levisi kaikkialle Tukholmassa tieto, että Kaarina Maununtytär oli edellisenä päivänä synnyttänyt pojan. Tieto oli kaikille yllättävä, niin salassa oli asiaa pidetty.
”Hahaa!” pilkkasi joku, ”nyt Ruotsi on saanut kruununperillisen!”
”Ja Kaarina Maununtytär — on pian kuningatar!” kuului kuiskaus.
”Uskaltaisiko kuningas todellakin? Hänestäkö, joka on kaupitellut jäniksiä torilla tukholmalaisille, tulisi kuningatar? Pitäisikö meidän tunnustaa hänen poikansa tulevaksi herraksemme ja hänet kuningattareksi —! Onhan se aivan mahdotonta.”
”Pahaa verta se nostattaa,” ennustivat jotkut.
”Minkä sille mahtaa?” sanoivat toiset olkapäitään kohottaen. ”Sturethan ovat kuolleet!”
”Ja kuninkaan veljet ovat paenneet pois.”
Alakuloisin mielin ihmiset erosivat; tuskin kukaan kykeni ajattelemaan selvää ajatusta. Kaikki olivat masennuksissa aivan kuin silloinkin, kun kuningas oli peruuttanut Yrjänä Pietarinpojan kuolemantuomion ja riistänyt hänet kansan käsistä.
Kuningas Eerik itse oleskeli näihin aikoihin sotatantereella.
Talvesta huolimatta sattui pikkukahakoita taistelevien välillä. Sota ei siis näyttänyt vieläkään loppuvan, niinkuin oli jo varmasti toivottu.
Pikalähetit olivat tuoneet Eerikille tiedon hänen poikansa syntymisestä, ja Kaarina lähetti hänelle terveisensä vakuuttaen voivansa hyvin.
Kuningas antoi pitää jumalanpalveluksen ja määräsi samoin kaikissa maan kirkoissa pidettäväksi.
Sopimuksen mukaan oli Kaarinan poika tunnustettava Ruotsin kruununperilliseksi.
Mutta kuningas viivytteli matkaansa Tukholmaan. Sotasuunnitelmat pidättivät häntä vielä; hän toivoi saavuttavansa voiton suuressa taistelussa. Nauraen hän torjui luotaan tanskalaisten tiedustelut, olisiko hän halukas solmimaan rauhan.
Mutta sotaonni pysytteli jälleen tanskalaisten puolella, joskaan siitä ei johtunut lopullista ratkaisua. Ja niinpä Eerik kadotti halunsa kauemmin viipyä sotanäyttämöllä.
Hän palasi Tukholmaan.
Kesä teki jo tuloaan hänen saapuessaan pääkaupunkiin. Ilosta loistaen hän nosti poikansa käsivarsilleen, riemuiten hän painoi Kaarinan rintaansa vasten, ja onnessaan häneltä unohtui pian kaikki se, mitä hän taistelutantereella oli tavoitellut.
Kaarina hymyili, mutta hänen hymynsä tuntui pelokkaalta ja alakuloiselta, ikäänkuin hän jälleen olisi tuntenut samaa tuskaa kuninkaan vuoksi kuin monasti ennenkin.
Kuningas tarttui silloin hänen käsiinsä.
"Sinusta tulee kuningatar, Kaarina. Olet vapauttanut minut vaikeasta pulasta, olet antanut minulle kruununperillisen. Sen, mitä olen luvannut, pidän myöskin."
* * * * *
Suurenmoiset häät päätettiin viettää.
Eerik ilmoitti säädyille, että hän aikoi nyt käyttää hyväkseen niitä varoja, jotka tarkoitusta varten olivat myönnetyt, ja sitten hän lähetti kutsuja kaikkialle.
Myöskin veljillensä hän lähetti ystävälliset terveiset ja pyysi, että he saapuisivat Tukholmassa pidettäviin juhliin. Siitä piti tulla loistavin juhla, mitä Kustaa Vaasan ajoista saakka Ruotsissa oli nähty.
Vihkiäisten jälkeen oli Kaarina kruunattava Ruotsin kuningattareksi. Tässä tilaisuudessa oli tarkoitus myös lyödä ritareiksi useita ansiokkaita miehiä. Ja juhlien päättäjäisiksi oli Eerikin ja Kaarina Maununtyttären poika ristittävä.
Heinäkuun 4 päivä 1568 määrättiin hääpäiväksi.
Tiedot näistä tapahtumista olivat jo paljoa ennemmin saapuneet Suomen herttua Juhanalle. Sen jälkeen kuin hän oli toipunut monivuotisen vankeutensa rasituksista, ei hän ollut pysynyt toimettomana. Tosin hän ei voinut ryhtyä mihinkään ratkaisevaan tekoon, siksi hän oli liian etäällä Suomessa ja kaikki tiedot saapuivat hänelle myös kovin myöhään. Mutta salaiset lähetit pitivät häntä kuitenkin asioitten tasalla.
Sturein murhan ja kuninkaan mielenhäiriöpuuskan jälkeen oli seurannut rauhallinen aika, jolloin Juhanankin täytyi pysyä alallaan ja odottaa. Mutta niin pian kuin kuninkaan avioliittosopimus oli tullut tunnetuksi ja hän saattoi Kaarina Maununtyttären pojan syntymisen jälkeen panna sen täytäntöön, oli varsin käsitettävä kiihko vallannut Juhanan mielen. Sillä samalla tuntui miltei mahdottomalta, että hän ja hänen poikansa koskaan pääsisivät osallisiksi Ruotsin kruunuun, niinkuin hän yhä oli toivonut.
Niinpä hän oli kutsunut nuoremman veljensä, Södermanlannin herttua Kaarlen hoviinsa neuvottelemaan kanssaan tilanteesta.
Sillä välin saapui kummallekin kutsu kuninkaan häihin. Veljet lähettivät kiitoksensa ja terveisensä lähetin mukana kuninkaalle.
"Ja mitä me nyt teemme?" kysyi Södermanlannin herttua katsellen miettivästi veljeään, jonka kanssa hän oli kahden linnan salissa.
"Onko sinulla halua näyttäytyä näissä oloissa Tukholmassa?"
"Ei. Kukapa tietää, mitä se meille maksaisi. Eerik tietää varsin hyvin, että me olemme hänelle vihamielisiä ja että me tämän tapauksen johdosta tulemme kahta vertaa vihamielisemmiksi. Hän tietää, ettemme me, veren kuohahtamatta suonissamme, voi olla läsnä näkemässä, kun talonpoikaistytön päähän lasketaan kruunu, jotta äpärälapsi, jonka Eerik yhdessä hänen kanssaan on siittänyt, tulisi laillistetuksi!"
"Mikä häpeä koko Vaasan huoneelle!" kiristi Juhana hampaitaan ja pui nyrkkiään.
"Ja kuka tietää, mitä Eerik lopulta voi tehdä päästäkseen vapaaksi epämukavista vihollisistaan? Tähän asti me olemme voineet välttää häntä, mutta Tukholmassa me olemme hänen käsissään. Olet jo kerran kyllin kauan saanut kitua hänen tähtensä ja tiedät mitä se on."
Juhana herttua nyökkäsi synkkänä.
"Se on totta — se voi olla ansa. Samaa minäkin olen ajatellut tahtomatta lausua ilmi ajatustani. Me ymmärrämme toisemme tässä asiassa, veli."
Hän nousi pystyyn. Hetken aikaa hän käveli edes ja takaisin. Ajatukset näyttivät riehuvan hänen aivoissaan. Väliin hän vilkaisi veljeensä. Hän ei tiennyt, olisiko helppo voittaa tämä puolelleen ja saada hänet yhtymään hänen suunnitelmiinsa. Juhana oli lähinnä oikeutettu kantamaan Ruotsin kruunua eikä ollut sanottu, että toisella oli halua auttaa häntä sen voittamisessa.
Vihdoin hän sanoi tarkasti punniten joka sanan:
"Sinä tunnet samaa kuin minä. Ja monet muutkin. Se on ääretön häpeä! Omituista, ettei kellään ole rohkeutta nousta Eerikiä vastaan. Puuttuu vain toimintakykyinen johtaja. Eerik on varma asemastaan, neuvosto on pelkurimainen — siksi kaikki ovat voimattomia!
"Seuraajista ei kuitenkaan ole puutetta, sanoi Kaarle herttua mietteissään.
"Meidän pitäisi ruveta johtajiksi! Me olemme ainoat mahdolliset. Oikeastaan se on meidän velvollisuutemmekin. Meidän tulee suojella Vaasan huoneen kunniaa, varjella häväistykseltä suuren isämme kruunua."
"Se on totta. Mutta onko sinulla rohkeutta? Se on vaikea tehtävä. Veljesriita — se peloittaa. Ja Eerik seisoo vankasti."
"Ei niin vankasti kuin miltä näyttää. Olen ottanut asioista selkoa. Aatelisto on helposti voitettavissa, se on kauhuissaan kuningattaren johdosta, jota sille tyrkytetään; kansa on myös valmis liittymään, kun se näkee, että ryhdytään toimeen. Ja jos sinä olet mukana, niin minulla on myös rohkeutta."
Kaarle herttua tuumi hetken aikaa, sitten hän nousi päättävästi pystyyn.
"Hyvä on, olkoon sitten, minä olen valmis. Näen, ettet ole ollut toimeton ja tiedät, mihin iskeä. Tässä on käteni! Kiiruhtakaamme neuvottelemaan, mitä on tehtävä."
* * * * *