Part 8

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Kaarina tuskissaan.

"Älä kysy nyt! Nopea toiminta yksin voi pelastaa meidät, muuten olemme kadotetut."

Ennenkuin Klaus Flemmingin sotilaat, jotka ensimmäisinä tunkeutuivat Tukholmaan, ennättivät linnaan, olivat raskaat portit lukitut. Eerik itse asettui pienen linnanmiehistön etunenään ja johti puolustusta. Mutta mitään kahakkaa tai taistelua ei syntynyt.

Joukko sotilaita ryntäsi pääovea vasten, mutta peräytyi, sillä pienellä joukollaan he eivät saaneet vahvoja muureja murretuksi.

Hetkistä myöhemmin Klaus Flemming käänsi pari kanuunaa linnanportteja kohti; mutta hän epäröi vielä, ennenkuin hän salli niiden ryhtyä tuhoavaan työhönsä. Hän lähetti linnan portille upseerin, joka kehoitti kuningasta sovinnolla antautumaan.

"Ampukaa!" huusi Eerik sotilailleen. "Ampukaa toki!"

Mutta pieni joukko seisoi ääneti katseet kääntyneinä uhkaaviin tykkeihin, eikä kukaan liikahtanut paikaltaan.

"Antaudu, kuningas Eerik!" huusi alhaalta vihollisen lähetti. "Vältä verenvuotoa; se on turhaa."

"Se on turhaa," mutisivat sotilaat.

Eerik silmäsi vielä kerran vartijajoukkoon, sitten hän hyökkäsi pois. Neuvottomana hän palasi Kaarinan luo.

"Kaikki on kadotettua; meidän täytyy pelastautua!" huusi hän epätoivoissaan. "Tule!"

Kaarina tarrautui kuninkaaseen kiinni. "Minnekä?" kysyi hän huolissaan. "Mitä tapahtuu?"

"Tule vain!" vaati kuningas.

"Eerik, meidän poikamme —" valitti Kaarina.

Mutta Eerik riisti hänet mukanaan.

"Tule pois! Me olemme hukassa. He ryntäävät linnaan."

Niinpä kuningas kiiruhti salaista käytävää pitkin kirkkoon yhdessä Kaarinan kanssa, joka ei enää väistynyt hänen luotaan. Kirkossa oli vielä toistaiseksi hiljaista; ovet olivat suljetut.

Mutta takaa-ajajat olivat varmaan jo huomanneet, minne Eerik oli paennut. Joukko sotilaita tunkeutui äkkiä kirkkoon, etumaisimpana päällikkö paljastetuin tikarein.

Kun Kaarina näki hänet, huusi hän tuskasta. Mutta sotilailla ei ollut aikaa kiinnittää häneen huomiota, sillä Kaarle herttua seurasi hänen kintereillään. Hän hymyili vain omituisesti astuessaan kuninkaan tielle.

Mutta Kaarle herttua kääntyi kuninkaallisen veljensä puoleen.

"Ruotsin kuninkaan Juhanan nimessä antaudu, kuningas Eerik. Kansa on puhunut; tänä hetkenä et ole enää kuningas."

Pää kumarassa, ryhdittömänä Eerik ojensi miekkansa. Hitaasti hän seurasi veljeään.

Samassa Kustaa Pietarinpoika, samainen päällikkö, joka oli ensimmäisenä tunkeutunut kirkkoon, astui Kaarinan eteen.

"Tule", kuiskasi hän, kun ei kukaan kiinnittänyt heihin huomiota, "tule, minä pelastan sinut."

Pelästyen vierasta ääntä Kaarina kiiruhti kuninkaan jäljessä ja tarttui Eerikin käsivarteen.

"Kaarina —" mutisi Eerik surumielisesti pysähtyen hetkeksi ja katsoen häneen pitkään ja hellästi.

Kaarina painautui häntä vasten.

"Tahdon seurata sinua vankilaan. En koskaan hylkää sinua, senhän olen luvannut; anna minun pitää lupaukseni! Ei, ei kukaan saa estää minua!" huusi hän ääneensä, kun Kaarle herttua teki torjuvan liikkeen. "Vain sinun kanssasi voin elää, Eerikkini; sinun tähtesi kuolen."

Eerikin kasvoille levisi ihmeellinen hymy.

"Tiesinhän sen, Kaarina," mutisi hän. "Sinä olet minulle uskollinen — sinä yksin pidät sanasi."

Kustaa Pietarinpoika seisoi syrjässä, kädet nyrkissä, huulet yhteenpuristuneina. Antamalla merkin herttualle hän kehoitti tätä eroittamaan kuningasparin toisistaan; mutta Kaarle kohautti vain olkapäitään. Sitten kaikki poistuivat kirkosta.

Ääneti kansa ja sotilaat väistyivät, kun kuningas onnettomuustoverinsa seurassa, astui hymyhuulin vankilaan.

Ei kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan häntä vastaan; ei kenenkään suu vetäytynyt pilkalliseen hymyyn. Liikutettuina kaikki katsoivat kuningasparin jälkeen.

Yhdeksän vuotta kesti Eerikin vankeutta, jonka Kaarina jakoi hänen kanssaan. Kuninkaan mieli oli niin järkytetty kaikkien näiden tapahtumien sekä kruununsa kadottamisen johdosta, että hän vajosi pian taas tuohon perintötautiinsa, mielenhäiriöön, joka usein ilmeni epätoivoisena raivona.

Kaarinan elämäntehtävänä oli nyt väsymättömästi taistella näitä pimeyden valtoja vastaan, jotka yhä uudestaan uhkasivat Eerikin järkeä.

Pojastaan hänen oli täytynyt luopua; hän ei saanut koskaan nähdä häntä. Hän kesti tämänkin tuskan tietäen, että kuningas Eerikin kohtalo oli hänenkin kohtalonsa.

Juhana, joka osoittautui hyvinkin pian julmaksi ja itsevaltiaaksi hallitsijaksi, ei uskaltanut väkivaltaisesti kohdella vangittua veljeään eikä siihen mitään syytäkään olisi ollut. Sen sijaan hän antoi mestata Yrjänä Pietarinpojan mitä kaameimmalla tavalla.

Mutta vähitellen hänellä saattoi olla syytä pelätä, että hänen veljeään yritettäisiin vapauttaa vankeudesta.

Hän ei ollut voittanut Ruotsin kansan rakkautta; nytkin jo hän vain valtansa nojalla pysyi pystyssä, ja katkeruus oli ääretön, kun hän, joka aina oli ollut Rooman salainen liittolainen, saattoi katolinuskon maassa taas voimaan.

Nyt Eerikin olisi ollut helppo voittaa jälleen liittolaisia ja vallankumouksen avulla päästä valtaan.

Näyttipä jo siltä, kuin tällaiset virtaukset olisivat alkaneet liikehtiä. Eerik itse ajatteli alati vapautustaan.

Viime aikoina tapahtui yhä useampia vangitsemisia. Juhana luuli päässeensä salaliiton perille, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Eerik.

Näiden onnettomien joukossa oli myöskin Kustaa Pietarinpoika, sillä kun hän Juhana kuninkaan palveluksessa ei ollut päässyt kohoamaan, oli hän yrittänyt toisella tavalla tyydyttää kunnianhimoaan.

Kauan ei siekailtu, ja pian riippui joukko hirtettyjä Tukholman porttien ulkopuolella, näiden parissa myös Kustaa Pietarinpoika, jonka seikkailurikas elämä oli siten päättynyt.

Eräs Juhanan uskotuista miehistä sai toimekseen pitää silmällä vangin ruokaa voidakseen siten käyttää hyväkseen sopivaa tilaisuutta salaisen tehtävänsä toimeenpanemiseen.

Eräänä päivänä Eerik tunsi kovia tuskia aterian jälkeen ja astuttuaan pari horjuvaa askelta hän lyyhistyi kokoon.

"Se oli minun pyövelin-ateriani," sanoi hän, "olen myrkytetty."

Siten Eerik, nimensä mukaan neljästoista Ruotsin kuninkaista, kuoli helmikuun 26 päivänä 1577.

Juhana pysyi valtaistuimella aina kuolemaansa saakka. Hänen heikon poikansa syrjäytti väkivaltaisesti kuitenkin varsin pian Södermanlannin herttua Kaarle.

Siten Kustaa Vaasan kolme poikaa kantoivat kukin vuorostaan Ruotsin kruunua.

Kaarina Maununtytär sai Eerikin kuoleman jälkeen Liuksialan kuninkaankartanon Suomessa ja eli siellä elämänsä loppuajat. V. 1612 hän kuoli ja tuli haudatuksi Turun tuomiokirkkoon. Hänen poikansa, Kustaa Eerikinpoika, vietti suurimman osan elämästään vankeudessa ja maanpakolaisuudessa ja kuoli Venäjällä v. 1607.