Part 3

Oli jo valoisa päivä, kun Kustaa hiukan virkistyneenä ja voimistuneena vaelsi eteenpäin. Hänen jalkansa astui nyt kevyemmin ja hänen mielialansa tuntui iloisemmalta, kun hän ajatteli uutta elämää, jota hänen oli nyt määrä alkaa. Hiukan jännittyneenä hän ajatteli vain sitä, mitä hän saisi nyt Tukholmassa nähdä. Viisainta olisi oikeastaan olla tänään Tukholmaan menemättä; silloin ei tarvitsisi mitään nähdä eikä kuulla. Ja sittenkin häntä vastustamattomasti veti sinne.

Vihdoin hän saapui perille. Kaupunki näytti aivan toiselta kuin hänen viimeksi siellä ollessaan. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, porvarit juhlapukimissa, katupojat, kaikki uteliaat ja toimettomat ihmiset kulkivat toria ja linnaa kohti. Kustaa Pietarinpoika joutui virran mukana kulkemaan, rumpujen räminä ja torvien toitotus jouduttivat hänen askeleitaan, ja äkkiä hän huomasi olevansa samalla torilla, missä Kaarina aikoinaan oli myynyt tavaroitaan ja pistänyt hänenkin taskuunsa niin monta lintua.

Tänään oli tälle samalle paikalle pystytetty lava ja verhotun katoksen alla oli purppurainen istuin. Vielä se oli tyhjänä, vain kansa kierteli levottomasti sen ympärillä. Kustaa Pietarinpoika olisi miltei voinut huutaa ääneensä. Täällä, missä Kaarina kerran oli myynyt jäniksiä ja hanhia yksinkertaisessa puvussaan, täällä oli hänelle nyt valmistettu purppurainen istuin korotetulle lavalle. Kustaa tunkeutui eteenpäin, kunnes hän saapui kevyen rakenteen eteen. Vielä äsken hän oli epäröinyt, tuliako tänne laisinkaan. Mutta nyt hän halusi nähdä Kaarinan ja näyttäytyä myös itse hänelle.

Lavan luo tunkeutui paljon väkeä ja sotilaat koettivat ylläpitää järjestystä levottoman joukon parissa. Siellä täällä mainittiin Kaarinan nimi; kaikki puhuivat hänestä, kerrottiin juttuja hänen entisyydestään, ihmeteltiin hänen tulevaisuuttaan ja viitattiin kuninkaan naimahankkeisiin.

Kustaa Pietarinpoika sai uudestaan kuulla kaiken sen, minkä hän jo eilen kapakassa oli kuullut. Keskusteltiin myös lemmenjuomasta salaperäisesti kuiskaten ja uteliaasti kuunnellen, kunnes rumpujen pärinä katkaisi kaikki jutut.

"He tulevat, he tulevat!" kajahti suusta suuhun.

Pitkä kulkue liikkui kaduilla toria kohti. Kuningas ja Yrjänä Pietarinpoika ratsastivat joukon etunenässä loistavan seurueen ympäröimänä. Valkean hevosen selässä, ruhtinaallisesti koristettuna, jalokivin kirjaillussa laahuspuvussa Kaarina Maununtytär ohjattiin paikalle.

Ihmisjoukko odotti ääneti. Kulkue pysähtyi, kuningas ja Yrjänä Pietarinpoika seurueinensa asettuivat lavan juurelle ja Kaarina ritarien ja sotilaitten seuraamana kävi purppuraiselle istuimelle istumaan. Hän kumartui lavan reunan yli. Kaunis hän oli —. Kultaiset hiukset ympäröivät kruununa hänen otsaansa. Mutta ihmisten katseet näyttivät kiusaavan häntä; hän loi silmänsä maahan ja hänen kalpeille kasvoilleen levisi surullinen ilme. Taaskin Kustaa Pietarinpoika olisi tahtonut huutaa tuskasta. Hänen katseensa oli koko ajan kiintynyt Kaarinaan, hän ei nähnyt muuta kuin tämän — —

Leveää katua pitkin kulki nyt vangittujen tanskalaisten joukko. Amiraalit kulkivat kahleissa; kuninkaan hovinarri hyppi heidän edessään ja sai kansan puhkeamaan äänekkääseen nauruun. Vankien kasvot hytkähtivät, ne ilmaisivat vihaa, halveksumista, epätoivoa; kahleet kalisivat katukivillä; rumpujen räminä ja torvien toitotus vaimensi niiden äänen. Loputon saattue kulki siten ohi.

Mutta Kustaa Pietarinpoika ei nähnyt mitään. Hän ei huomannut ympärillä seisovien levotonta liikehtelyä, hänen katseensa oli vain kiintynyt Kaarinan kalpeihin, alakuloisiin kasvoihin, kunnes tämä tunsi sen, katsoi häneen ja hätkähti nähdessään hänet. Silloin vasta Kustaakin huomasi asemansa koko surkeuden sekä kurjan ulkomuotonsa, ja syvään huoaten sukelsi ihmisjoukkoon.

Mutta samassa hetkessä hän tunsi vaistomaisesti, että kuningas Eerikin terävä, valpas silmä oli myös keksinyt hänet ja nähnyt Kaarinan hämmennyksen. Niinpä olikin hyvä, että ihmisjoukko nieli hänet kitaansa ja riisti hänet mukaansa, kunnes hän eräällä sivukadulla vihdoin saattoi irtaantua siitä.

"Hei, toveri," huusi äkkiä joku hänelle ja pysäytti hänet. "Sinäkö se todellakin olet, Kustaa Pietarinpoika?"

Pelästyneenä Kustaa pysähtyi, mutta malttoi samassa mielensä.

"Minä se olen, vaikka tuskin enää entiseltäni näytän," sanoi hän synkkänä ja tarkasteli ihmeissään toista, jonka arvomerkeistä hän saattoi nähdä, että tämä oli kohonnut upseeriksi. Samassa rykmentissä palvellessaan he olivat kumpikin olleet yksinkertaisia sotamiehiä.

"Niin, sotilaalla on nykyään hyvät päivät," nauroi upseeri, "etkö halua palata meidän joukkoomme? Tosin karkasit silloin — mutta mitä sillä väliä, sota-aikoina sellaiset asiat pian unohtuvat, jokainen on meille tervetullut. Me tarvitsemme vänrikkiä rykmenttiimme; etkö halua ruveta siksi?"

"Käykö se niin helposti?" kysyi Kustaa Pietarinpoika epäröiden ja samalla iloisin mielin.

"Miksikä ei? Taistelu on odotettavissa. Tanskalaiset keräävät maajoukkoja, koska he ovat kadottaneet laivansa, ja he hyökkäävät Norjasta käsin kimppuumme."

"Niin," sanoi Kustaa Pietarinpoika keskeyttäen toisen puheen, "ota minut sotamieheksi, päällikkö, ja salli minun tulla mukaan, kun lähdette tanskalaisia vastaan! Mitä minä täällä enää teen, mitäpä minä enää täällä teen!"

Tuo kuului huudolta, mutta upseeri ei kiinnittänyt siihen huomiota. Kiihkeänä hän vei entisen toverin mukanaan ottaakseen hänet vielä samana päivänä rykmenttinsä turviin.

* * * * *

Jo ensi taistelussa tanskalaisia vastaan Kustaa Pietarinpoika kunnostautui niin, että hänet kohotettiin vänrikiksi. Oikea sotakiihko oli tarttunut häneen ja pelottomasti hän tunkeutui pahimpaan taisteluntuoksinaan. Täten hän saattoi saavuttaa vain joko kuoleman tai sotilaallista kunniaa. Ja koska kuolema näytti karttavan häntä, alkoi kunnia häntä miellyttää ja hän uneksi upseerin, kenraalin, ehkäpä sotamarskinkin arvosta, voidakseen sitten — —

Ei, pitemmälle hän ei ajatellut, hän ei tahtonut päästää valloilleen niitä ajatuksia, jotka piilivät syvimmällä hänen sielussaan.

Mutta talvi teki lopun sotaleikistä sekä toistaiseksi myös kohoamismahdollisuuksista, ja sotilaat saivat toimettomina odottaa asioiden kehittymistä tulevaisuudessa.

Keväällä Kustaa Pietarinpoika lähetettiin yhdessä muutamien muiden kanssa Tukholmaan suorittamaan rykmentin asioita. Ja taaskin entinen kuume alkoi polttaa häntä täällä Kaarinan läheisyydessä. Hänellä oli paljon aikaa kuulla, mitä tästä kerrottiin ja siten saada tietää, miten hän jaksoi.

Tukholmassa oli tapahtunut paljon muutoksia. Kuninkaan veli, Juhana, Suomen herttua, oli jo kauan sitten jonkun tekosyyn nojalla vangittu ja viety linnaan, missä häntä ankarasti vahdittiin. Siten kuningas piti aisoissa veljiensä vaaralliset suunnitelmat, voimatta kuitenkaan tukahduttaa mielten kuohua aateliston ja kuningasta vastustavan puolueen parissa.

Vänrikin sydän alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän kuvitteli mielessään, miten asiat voisivat tulevaisuudessa kehittyä. Hän muisti, mitä kapakan isäntä oli sanonut, myöskin Kaarinaa hän ajatteli useasti ja tuumi mielessään, mitenkä hänen kohtalonsa muodostuisi. Kaikesta huolimatta elämä kävi tasaista, rauhallista kulkuaan. Yhä vieläkin kuningas ajoi innokkaasti naimasuunnitelmiaan; sopimus Hessenin kanssa oli jo niin pitkällä, että hän oli varma prinsessan myöntävästä vastauksesta. Mutta ensi kertaa kuningas osoittautui horjuvaksi, hän jätti tämän aikeensa sikseen ja alkoi vakavasti kosiskella Lothringenin Renatea. Juuri näihin aikoihin nuori kreivi Nils Sture lähetettiin kuninkaan puolesta kosintamatkalle Lothringeniin, ja jos prinsessa vastaisi kuninkaan toiveita, tuomaan hänen myöntävä vastauksensa.

Omituisena vastapainona näille kuninkaan naimahommille on mainittava, että Kaarina edelleen nautti hänen suosiotaan. Enimmäkseen hän oleskeli Gripsholmassa, missä Eerik oli viettänyt melkein koko talven hänen luonaan. Vastikään kuningas oli palannut Kaarinan kera Tukholmaan varustautuakseen uusille sotaretkille. Mutta hän ajoi tätä asiaa veltosti ja laimeasti, ilman suurempaa halua.

"Kuningas ei ole vielä aivan entisillään gripsholmalaisen talviunensa jälkeen," sanoivat jotkut.

"Kaarina on huumannut hänet lemmenjuomillaan," lisäsivät toiset.

"Jumala tietää, mitä siitä koituu," arvelivat kolmannet kohauttaen olkapäitään. Jokainen tunsi, että synkät tapahtumat olivat tulossa.

Kustaa Pietarinpoika ajatteli tuskalla, mitenkä Kaarinan kävisi. Ja niinpä hänessä heräsi halu vielä kerran nähdä tätä, ainakin päästä häntä lähemmäksi. Huomenna hänen toimensa Tukholmassa oli suoritettu, sitten hänen oli pakko jälleen lähteä kaupungista ja syöksyä kohti kuolemaa taistelutantereella. Niin, kunpa vielä kerran saisi nähdä hänet, kerran nyrkit ojossa uhata hänen onnensa kuninkaallista ryöstäjää ja manata esille tulevaisuuden henget!

Vaistomaisesti Kustaa oli lähtenyt kulkemaan linnaan päin, miltei tietämättänsä. Äkkiä hän seisoi sen edessä. Tummien muurien yllä lepäsivät jo illan varjot, mutta muuten oli vielä valoisaa, ikkunoista käsin hänet varmaan voitaisiin selvästi nähdä. Näkikö joku hänet todellakin, tapahtuiko jotain erikoista tänä hetkenä linnan seinien sisäpuolella, sitä hän ei tiennyt. Mutta seisoessaan vielä siinä epäröiden, poistuako paikaltaan, huomasi hän äkkiä olevansa piiritetty ja vangittu, ja hänet työnnettiin tylysti pimeän porttiholvin läpi linnan pihalle.

Äkkiä Yrjänä Pietarinpojan kasvot irvistelivät häntä vastaan. Kustaa tunsi, miten tämä mittaili häntä, kiireestä kantapäähän saakka tavalla, joka sai kylmänväreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään. Annettuaan vahdille käskyn odottaa Yrjänä Pietarinpoika läksi linnaan. Lyhyt hetki, jonka hän viipyi poissa, tuntui pitkältä kuin iäisyys. Hän antoi vahtipäällikölle pari käskyä. Haettiin rattaat, joille vanki heitettiin. Sitten upseeri valitsi kaksi sotilasta joukosta, ja heidän saattamanaan onneton kuljetettiin portista ulos kapeille sivukaduille, missä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

Kaamea mieliala, joka oli vallannut Kustaa Pietarinpojan, vaihtui vähitellen epätoivoksi. Vahdit eivät vastanneet ainoaankaan hänen kysymykseensä, kohauttivat vain olkapäitään. Kustaa repi kahleitaan, raivosi voimattomana kohtaloaan vastaan, mylvi lopulta kuin eläin, mutta vaikeni vihdoin. Pian kaikki olisi ohitse. Ihmeen rauhoittavana tuo ajatus valtasi hänen mielensä.

Rattaat kulkivat edelleen. Naristen oli kaupunginmuurin portti avautunut. Nyt oltiin kaupungin ulkopuolella, mutta yhä kuljettiin kauemmaksi. Yö lepäsi synkkänä peltojen yllä, missä näkyi vielä lumen jäännöksiä ja riitettä. Kauempana loisti joki.

Jokirannassa rattaat vihdoin pysähtyivät. Vanki aavisti, mikä kohtalo häntä odotti, hän tuskin liikahti enää. Viimeisen kerran vain hän kohotti katseensa taivasta kohti, missä kuu piileksi synkkien pilvien takana ja hänen huulensa lausuivat vavisten nimen: "Kaarina!"

Sotamiehet kuiskailivat keskenään; heitä itseään varmaan kammotti heidän yöllinen hommansa. Mutta he palelivat viileässä yöilmassa, ja siksi he kiiruhtivat täyttämään tehtäväänsä. Vangin pään yli vedettiin säkki ja se sidottiin kiinni hänen jalkojensa alapuolelta, sitten siihen kiinnitettiin pari suurta kiveä, ja elävä mytty heitettiin jokeen. Aallot kuohahtivat rajusti, ja rattaat poistuivat nopeasti paikalta.

Kustaa Pietarinpoika oli pyörtynyt, mutta tajuttomuutta kesti vain hetken aikaa. Kylmä vesi herätti hänet jälleen. Hän tunsi, ettei joki ollut syvä; varmaankin hän oli pudonnut matalikolle. Hän tunsi sen vaistomaisesti silmänräpäyksessä. Ja sama kuolemantuskan ja elämänhalun vaisto pakoitti hänet pyrkimään pystyyn. Se onnistuikin, hän sai hupussa olevan päänsä veden pinnan yläpuolella ja saattoi jälleen hengittää. Hitaasti ja vaivalloisesti hän ajatteli uskaltamatta liikahtaa. Tuskalla hän tarttui elämään kiinni, jotta ei varomattomalla liikkeellä kadottaisi sitä uudelleen. Hänen korvistaan katosi kohina ja suhina, jonka niihin tunkeutunut vesi oli saanut aikaan. Aivan selvästi hän kuuli etäisyydessä rattaiden ratinaa, kun ne hitaasti poistuivat.

Mitä enemmän hän tuli tajuihinsa, sitä tarkemmin hän koetti punnita asemaansa vedessä ja vakuuttautua, että hän todellakin seisoi lujalla pohjalla, ilman uppoamisen vaaraa.

Sitten hän alkoi tehdä työtä, hitaasti, vaivalloisesti, varovaisesti, sekä käsin että hampain. Kaikkein ensiksi hänen piti yrittää purra reikä märkään säkkiin, joka painoi hänen päätään ja esti hänen hengitystään. Vihdoin se onnistuikin. Sitten hän nosti nuoralla köytetyt kätensä suunsa kohdalle. Äärettömällä kärsivällisyydellä hän nakerteli kosteudesta kovettunutta nuoraa. Mutta vähitellen hän tunsi säikeitten avautuvan ja kahleitten heltiävän. Yhä kiivaammin hän raasti kahleitaan, vavisten kuumeisesta innosta ja sisäisestä riemusta.

Säkissä olevan reiän kautta hän näki, että kuu vihdoinkin oli tullut pilvien takaa esille ja valaisi salaperäisellä valollaan hänen työtään. Yö oli kulunut puoleen, kun nuora vihdoinkin hellitti. Nyt kädet olivat vapaat, hän saattoi ruveta suurentamaan reikää ja repiä säkin yltään. Sekin onnistui vihdoin ylivoimaisin ponnistuksin. Miltei mielettömästi huutaen riemusta hän tervehti hiljaista, kuun valaisemaa maisemaa. Hän seisoi nyt vapain jaloin joen pohjassa ja saattoi tunnustella eteenpäin päästäkseen rannalle. Jonkun matkaa hänen täytyi uida ponnistaen viimeiset voimansa, sitten hän lyyhistyi rannalle.

Mutta hän hyökkäsi taas pystyyn. Hän tunsi kuumeen puistattelevan ruumistaan, mutta myös tuskan ja epätoivon. Kunhan voimat eivät nyt vain pettäisi, niin ettei hän, pelastuttuaan hukkumiselta, vajoaisi toisen kuoleman helmaan, mikä väsymyksen ja kuumeen hahmossa uhkasi häntä. Hän kohosi pystyyn, koetti tuumia, missä hän oli ja mitä hänen oli tehtävä. Tukholmaan hänen oli mahdoton palata; jonnekin hänen täytyi paeta päästäkseen takaa-ajajilta turvaan.

Hän tunsi vain yhden paikan, jonne hän saattoi paeta — sisarensa luo, joka asui miehensä ja lastensa kanssa pienessä mökissä parin tunnin matkan päässä. Vain sinne hän saattoi paeta päästäkseen eroon kuumeesta, joka poltti hänen jäseniään.

Se oli pitkä, vaivalloinen matka. Vaatteet olivat lyijynraskaat. Monta kertaa hän vaipui maahan miltei tajuttomana, mutta elämänhalu pakotti hänet jälleen eteenpäin.

Mutisten vuoroin kirouksia, vuoroin rukouksia, hän kulki horjuen eteenpäin tuskan ja epätoivon kiiruhtaessa hänen askeleitaan, ikäänkuin kokonainen armeija olisi ollut hänen kintereillään. Väliin hän huusi ääneensä ja peräytyi. Mutta vaistomaisesti hän löysi tien, tietämättä miten. Sisäinen voima kuljetti häntä eteenpäin, riisti hänet maasta jaloilleen ja pakoitti hänet jatkamaan matkaa.

Ja vihdoin, vihdoin, päivän ensi sarastuksessa hän näki edessään mökin, johon hän pyrki. Rauhallisena ja äänettömänä se seisoi siinä ikäänkuin kutsuen häntä luokseen. Hän kohotti käsivartensa taivasta kohti ja purskahtaen itkuun hän lähestyi horjuvin askelin mökkiä, mutta yön kauhujen ja ponnistusten lannistamalla hän kaatui tajuttomana kynnykselle.

IV. TUHAN ALLA KYTEVIÄ KIPINÖITÄ.

Kuningas Eerik oli istunut jälleen sydänyöhön saakka salaisessa työkammiossaan ja tiedustellut tulevaisuutta tähdiltä. Yrjänä Pietarinpoika oli ollut hänen luonaan ja jutellut kauan hänen kanssaan, mutta oli nyt jo poistunut.

Kuningas siirsi syrjään karttansa ja koneensa. Hajamielisenä hän kulki edestakaisin, pysähtyi usein, tuijotti eteensä ja alkoi taas nopeasti kävellä huoneessa.

Hän oli muuttunut viime vuosien kuluessa. Hänen rauhallinen lempeytensä oli muuttunut synkäksi levottomuudeksi ja epävarmuudeksi. Hänen otsallaan olivat synkät pilvet, hänen silmissään levoton loiste. Koko hänen olentonsa ilmaisi osittain epävarmuutta ja haluttomuutta, osittain kiihkoa, väkivaltaa ja kovuutta. Hän kärsi itsekin näistä mielenmuutoksista, ollessaan vuoroin kiihkeä, vuoroin alakuloinen. Huoaten hän istahti raskaasti nojatuoliinsa ja vaipui syviin mietteihinsä.

Tähdet, samoinkuin Yrjänä Pietarinpojankin tuomat uutiset, eivät ennustaneet hyvää. Tanskalaiset olivat jälleen voittaneet — niinkuin joka kerta ennenkin sen jälkeen kuin he, jouduttuaan tappiolle onnettomassa meritaistelussa, olivat siirtäneet sodan mantereelle. Joukot kerääntyivät nyt ratkaisevaan taisteluun, Svarteröhön, ja Yrjänä Pietarinpoika arveli, että kuninkaan läsnäolo siellä olisi välttämätön. Hänen olisi siis pakko jättää Kaarina yksin Gripsholmaan.

Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, eikä edes pahinkaan. Raskaammat olivat ne tiedot, joita Yrjänä Pietarinpoika oli kertonut aateliston toimista. Sen jälkeen kuin herttua Juhana oli vangittu, oli tyytymättömyys tullut yhä julkisemmaksi. Yhä kovemmaksi muuttui Juhanan puoluelaisten painostus saada herttua vapautetuksi. Kuningas tunsi harmikseen, että hänen oli pakko jonakin päivänä alistua. Niinpä piti ainakin keksiä keino, jonka avulla pitää vastustajat paraiten aisoissa.

Kuningas Eerik hyppäsi pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin. Vielä hän luotti valtaansa, vielä hän kykeni hallitsemaan tilannetta. Mutta ettei enää Stureihinkaan ollut luottamista, niinkuin Yrjänä Pietarinpoika oli väittänyt, tuohon mahtavaan sukuun, joka oli pitänyt kuninkaan puolia hänen ja hänen veljiensä välisessä testamenttiriidassa, se seikka oli suuresti järkyttänyt nuoren kuninkaan sisäistä tasapainoa.

"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, rakkaimpani luopuvat minusta!" tuumi hän synkkänä.

Mutta äkkiä hän alkoi liikkua huoneessa, heitti syrjään kaikki, mikä hänen tielleen sattui, ja kulki kuin uhkaavien kummitusten takaa-ajamana edestakaisin.

Sitten hän hyökkäsi Kaarinan huoneeseen, riisti hänet syliinsä, painoi hänen kasvonsa rintaansa vasten, kuunteli ahnaasti hänen kiihkeää hengitystään ja nopeasti sykkivän sydämensä iskuja.

"Kaarina, sinä rakastat minua, sinä olet minun omani, aina ja ikuisesti," änkytti hän tuskasta valittaen, mutta samalla rauhoittuen.

Kaarina oli vielä valveilla ja oli odottanut kuningasta. Hän ei pelästynyt. Usein hän oli nähnyt kuninkaan tällaisessa mielentilassa, sielullisen levottomuuden ja epätoivon raatelemana. Hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän tarttui hellästi molemmin käsin kuninkaan päähän painaen hänet syliinsä.

"Kaarina, ethän koskaan jätä minua?" kuiskasi kuningas Eerik tuskissaan.

"En koskaan!" vakuutti Kaarina liikuttavan hellästi.

Vähitellen kuningas rauhoittui, niinkuin aina Kaarinan läheisyydessä. Hän tunsi, että Kaarina sääli ja ymmärsi häntä sanoittakin, rakasti häntä ylitse kaiken ja tyydytti kaikki hänen pyyteensä. Kaarinan luona hän unohti koko maailman, siellä katosi entisyys ja tulevaisuus, ja onnellisena kuningas nautti vain hetken onnesta. Kohottaen päänsä pystyyn hän pyysi:

"Laula minulle, Kaarina, laula kaikki pienet laulusi!"

Hymyillen Kaarina täytti kuninkaan toiveen. Hän tiesi jo ennestään, miten rauhoittava vaikutus hänen laulullaan oli kuninkaaseen. Usein, kun kuningas huolien painamana astui Kaarinan luokse, saattoi hän tuntikausia kuunnella hänen lauluaan, ja sitten pilvet katosivat hänen otsaltaan, hän muuttui jälleen lempeäksi, hyväksi ja iloiseksi. Ja miten kernaasti Kaarina näki hänet sellaisena, miten kernaasti hän täten hänet lumosi.

Kaarina oli oppinut paljon siitä saakka, kun hän oli jäänyt linnaan ja prinsessan kamarineidosta oli nopeasti kohonnut yhä korkeammalle kuninkaan rakkauden lämmössä. Kuninkaan käskystä hän oli nauttinut opetusta hienossa käytöksessä, laulussa ja luutunsoitossa, tanssissa ja runoilussa; hän oli oppinut käyttäytymään kuin hienostunut nainen. Pohjaltaan tosin hän oli pysynyt samana kuin ennenkin, hänen sydämensä oli yhä viaton ja hänen rakkautensa puhdas, eikä hän koskaan yrittänyt käyttää sitä valtaa, mikä hänellä oli kuninkaaseen, oman asemansa varmistamiseen, niinkuin kaikki suuret suosikit ennen häntä olivat tehneet.

Niin, hän rakasti kuningasta ylitse kaiken. Ei edes Kustaa Pietarinpojan julma kohtalo ollut voinut järkyttää hänen tunteitaan Eerikiä kohtaan, joskin hän ajatteli entistä ystäväänsä mitä suurimmalla säälillä.

Kuningas käsitti täydellisesti Kaarinan rakkauden syvyyden. Hän tiesi, että tämä oli kokonaan hänen omansa koskaan ajattelematta palkintoa tai kiitosta tai vaatimatta asemansa vakiinnuttamista. Hän oli tyytyväinen saadessaan vain olla kuninkaan oma ja nauttia tästä suhteesta niin kauan kuin kuningas sitä halusi. Siinä olikin syy, miksi hänen rakkautensa tuotti kuninkaalle niin suurta onnea ja tyydytystä ja herätti hänessä halun kiinnittää Kaarina yhä lähemmin itseensä.

Tänäänkin jälleen kuningas tunsi rauhoittuvansa ja Kaarinan laulaessa ja hyväillessä häntä katosivat ne synkät ajatukset, jotka äsken olivat kiusanneet häntä.

"Kaarina, oma Kaarinani," kuiskasi kuningas intomielisesti, "sinut on hyvä enkeli lähettänyt minun luokseni."

Kaarina hymyili alakuloisen onnellisena.

* * * * *

Varhain aamulla kuningas läksi Gripsholmasta. Vain Yrjänä Pietarinpoika ja jotkut harvat miehet olivat hänen mukanaan. Hän ratsasti yksin edellä saadakseen olla ajatuksineen rauhassa. Tällä tiellä hän ajatteli paljon Kaarinaa, josta hän pitkäksi aikaa oli riistäytynyt irti, ajatteli hänen rakkauttaan ja hänen suhdettaan kuninkaaseen. Miten tuskallinen tämä ero oli, miten raskaalta hänestä tuntui olla poissa Kaarinan luota. Ja kuitenkin hänen oli pakko kerran kokonaan erota hänestä. Eikö hän hiljattain ollut lähettänyt puolestaan Nils Sturen Lothringeniin kosimaan prinsessa Renatea?

Synkkänä kuningas Eerik tuijotti eteensä. Nyt, kun Kaarinan läsnäolo ei enää karkottanut pakosalle hänen raskaita ajatuksiaan, palasivat ne jälleen ja väkivallalla hän yritti karkottaa ne luotaan, ajatella rakastettuaan saadakseen synkät voimat mielestään karkotetuiksi. Ääneti ja yksin hän ratsasti tietä pitkin. Vihdoin hän viittasi Yrjänä Pietarinpojan luokseen kuluttaakseen loppumatkan vakavassa keskustelussa hänen kanssaan.

Vielä kerran he punnitsivat koko asemaa, sellaisena kuin se nyt näyttäytyi. Helposti oli huomattavissa, ettei Yrjänä Pietarinpoikakaan tuntenut itseään oikein varmaksi, sillä häntä vastaan juuri vihollismielisten puolueiden tyytymättömyys kohdistuikin. Mutta kuningas työnsi koko asian luotaan varmalla kädenliikkeellä.

"Mielet ovat nyt kuohuksissa, meidän täytyy odottaa asioiden kehittymistä. Ankarat laineet hyökyvät meitä vastaan, sen tiedän, mutta valta on meillä, ja jos niiksi tulee, niin me käytämme valtaamme. Mutta niin pitkälle eivät asiat kehity; voimme olla levolliset. Rankaisemme valehtelevia tähtiä. Vielä tänään annan sinulle, rakas Yrjänä Pietarinpoika, todistuksen siitä, miten vankka minun valtani on."

Hän puristi nyrkkiin kätensä, joka piteli suitsia. Siten, täysin tuntien kuninkaallisen voimansa, hän ratsasti suoraselkäisenä Tukholman portista sisään. — — —

Vielä samana päivänä kuningas kutsui valtakunnan säädyt kokoon. Sotaa koskevia kysymyksiä oli pohdittava. Mutta se näytti vain olevan alkusoitto siihen asiaan, jota kuningas tässä tilaisuudessa ennen kaikkea tahtoi ajaa. Tämä asia koski naimiskysymystä ja hänen aikomustaan antaa maalle kuningatar.

Lyhyessä johdannossa hän puhui siitä, miten pitkälliseksi ja vaikeaksi tämän kysymyksen ratkaisu oli kehittynyt, se kun oli ollut jo vuosikausia vireillä johtamatta toivottuun tulokseen. Nyt Nils Sture oli matkalla Lothringeniin esittääkseen siellä kuninkaan kosinnan, sillä sodan vuoksi hän oli ollut estetty aikaisemmin täyttämästä tehtäväänsä.

Hänenkin tehtävänsä oli vaikea, sillä kukaan ei voinut tietää, miten Lothringen suhtautuisi asiaan, vaikka hän onnellisesti saapuisikin matkansa määrään. Ei myöskään ollut sanottu, että prinsessan ulkonaiset ominaisuudet täyttäisivät kuninkaan vaatimukset. Niinpä oli vielä aivan tietymätöntä, milloin kansan toiveet saada kuningatar täyttyisivät. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut enää viivytellä kauan. Mutta hän tahtoi pidättää itselleen täyden vapauden eikä suostua ottamaan puolisoa vain tämän arvon vuoksi. Hän toivoi, että säädyt käsittäisivät ja hyväksyisivät tämän hänen kantansa, ja jos he sen tekisivät, ei hän enää kauan vitkastelisi puolison valinnassa.