Part 4
Kuninkaan esitystä kuunneltiin suurella ihmetyksellä, mutta ei kukaan uskaltanut vastustaa häntä. Ei myöskään tiedetty vielä, mihin hän pyrki, joskin sitä saatettiin aavistaa. Eerik katsoi ympärilleen, ikäänkuin hymyilyllään lumotakseen läsnäolijat.
Sitten hän jätti säädyille kirjelmän, jossa hän lyhyesti esitti kantansa ja pyysi säätyjä antamaan suostumuksensa, jotta hän, siinä tapauksessa, ettei hän Lothringenistä saisi mieluisaa puolisoa, olisi oikeutettu valitsemaan puolison oman mielensä mukaan, ottamatta huomioon tämän säätyä tai syntyperää. Läsnäolijat olivat niin hämmästyneet, ettei mitään myrskyistä väittelyäkään syntynyt asiasta. Jokainen käsitti, mihin kuningas pyrki, mutta ei kellään ollut rohkeutta vastustaa hänen toiveitaan. Sillä vaikka mielet olivatkin häntä vastaan ja hänen kuninkaallinen arvonsa oli alentunut, niin pelättiin häntä sittenkin ja tottumuksen voima oli niin suuri, ettei kukaan noussut häntä vastaan.
Niinpä tapahtui, että säädyt yksimielisesti suostuivat kuningas Eerikin ehdotukseen ja antoivat hänelle oikeuden valita puoliso oman mielensä mukaan.
Pää pystyssä, hymy huulilla, hän poistui kokouksesta. Yrjänä Pietarinpoika seurasi hänen mukanaan.
Hetken kuluttua kuningas kääntyi suosikkinsa puoleen:
"No, Yrjänä Pietarinpoika, nyt me olemme, jälleen saaneet kokea, miten vankka meidän asemamme on."
Yrjänä Pietarinpoika oli vaiti. Hän ei ollut enää yhtä voitonvarma eikä peloton kuin ennen. Vihdoin hän sanoi vakavana: "On pitkä matka, raskas askel päätöksestä toimeenpanoon."
"Sen kyllä tiedän," nyökkäsi Eerik mietteissään. "Minulla ei ole nyt kuitenkaan aikaa ajatella sitä. Mutta minulla on nyt taskussani takuu, ja jos kerran haluan käyttää sitä, niin luuletko, että kukaan uskaltaa ryhtyä minua vastustamaan?"
"Sitä on vaikea ennakolta sanoa. Kaikki riippuu siitä, miten toimii. Mutta ajatelkaa Stureja, herra, he saavat siitä aiheen nousta teitä vastaan."
Kuningas Eerik puri alahuultaan.
"Ajattele, mitä sanot, Yrjänä Pietarinpoika. Sturet ovat minun uskollisimmat kannattajani."
"Sentähden he voivat myös tulla kaikkein vaarallisimmiksi."
Kuningas erosi hänestä syviin mietteihin vaipuneena. Se ettei hän voisi luottaa Stureihin, herätti hänessä tuskaa ja katkeruutta; hän ei tahtonut sitä uskoa. Olisiko mahdollista, että Yrjänä Pietarinpoika, saadakseen kostaa aatelistolle, koetti yllyttää kuningasta tuota jaloa sukua vastaan? Tuo epäily herätti kuitenkin kuninkaassa syvää vastenmielisyyttä.
* * * * *
Säätyjen merkillinen istunto jätti syvän vaikutuksen kaikkiin, jotka siitä kuulivat. Mitä aikeita saattoi kuninkaalla olla? Mitä nyt tapahtuisi?
Nuo kysymykset askartelivat kaikkien mielissä. Kaikkialla mainittiin Kaarina Maununtyttären nimi. Uskaltaisikohan Eerik kohottaa hänet puolisokseen, määrätä hänet maan kuningattareksi? Jatkaisiko hän Lothringenin prinsessan kosimista vain näön vuoksi, vai hylkäisikö hän hänet ilman minkäänlaisia selityksiä jo ennenkuin Nils Sture ennättäisi palata kotiinkaan?
Aatelisto oli salaisen kiihkon vallassa. Mutta ei tapahtunut mitään sellaista, jota ihmiset näyttivät odottavan. Kuningas oli lähtenyt sotajoukkonsa luo ollakseen läsnä taisteluissa, joita tänä vuonna käytiin erikoisen ankarasti.
Kuukausimääriä kesti sotaa Ruotsin kärsiessä suuria tappioita, mutta sota ei silti loppunut vielä.
Tätä sotaa, joka tuotti maalle niin paljon turmiota, pidettiin yhä enemmän raskaana onnettomuutena. Se maksoi maalle paljon ihmisuhreja ja hävitti varallisuuden ja kaiken lisäksi ruotsalaiset hoitivat asioitaan huolimattomasti. Usein kuningas, jotta hänen ei olisi tarvinnut riistäytyä pois Kaarinan sylistä, heittäytyi kuukausimääriksi aivan huolettomaksi, ei ottanut edes varteen rauhanteon mahdollisuuksia, koska hän arveli, että epäedulliset rauhanehdot häpäisisivät hänen kunniaansa.
Mutta kaikkialla, yksin aatelistonkin parissa, toivottiin rauhaa, joka tekisi lopun hyödyttömästä sodasta.
Tyytymättömyys ja masennus oli kaikkialla vallalla. Suurimmassa määrässä viha kohdistui Yrjänä Pietarinpoikaan, ainoaan, jota Eerik sieti lähellään ja joka ei päästänyt ketään muuta kuninkaan luo. Niinpä maata hallittiin kuulematta kenenkään muun valtaistuimen lähellä olevan miehen neuvoa tai mieltä.
Tavaton itsepäisyys esti kuningasta näkemästä asioita todelliselta kannalta. Hän kulki omia, onnettomia teitään, ei kiinnittänyt huomiota rauhantoiveihin ja neuvotteli yksin Yrjänä Pietarinpojan kanssa, jonka vaikutus kuninkaaseen näytti käyvän yhä vahingollisemmaksi, sillä hänen niskoilleen pantiin useita väkivallantekoja, joihin kuningas oli tehnyt itsensä syypääksi.
Svarterån taistelun häviön jälkeen Eerik palasi Tukholmaan. Hän antoi päälliköiden koota joukot ja varustaa ne uusiin hyökkäyksiin, mutta itse hän sillä välin vetäytyi Gripsholmaan unohtaakseen Kaarinan sylissä kaikki sota- ja hallitushuolet.
Tukholmassa vanha kreivi Svante Sture yritti päästä kuninkaan puheille. Mutta joko Eerikillä oli kiire tai hän ei hallitsija-ylpeydessään halunnut ruveta keskusteluihin — joka tapauksessa hän ei ottanut kreiviä vastaan, vaan läksi melkein suoraa päätä Gripsholmaan. Hän tiedusteli vain Nils Sturea, joka ei vielä ollut palannut Lothringenista ja josta ei myöskään ollut saatu mitään tietoja. Kuningas ei sanonut sanaakaan tämän johdosta, hän näytti vain epäröivältä. Taaskin kaikki tuumivat salaisen jännitettyinä, mitä Kaarinan suhteen nyt tapahtuisi; mutta ei tapahtunut mitään. Kuningas näytti kaikessa rauhassa odottavan Nils Sturen paluuta.
Talven hän vietti osittain Gripsholmassa, osittain pääkaupungissa. Kaiket yöt hän kysyi tähdiltä neuvoa tulevaisuudestaan, ja Kaarinan piti jälleen laulullaan viihdyttää sitä levottomuutta, minkä tämä salaperäinen kaksinpuhelu tähtien kanssa herätti hänen mielessään. Mutta yhä omituisemmaksi kuninkaan mielentila muuttui, yhä enemmän hänen toimintahalunsa ja päätösvoimansa lamautui, yhä kaameammin riehui hänen sielussaan tuo synkkä voima, Vaasa-suvun raskas perintö, ja vain suurella vaivalla voitiin karkoittaa pilvet hänen otsaltaan.
Tämä aika oli kaamea ja painostava Kaarina Maununtyttärellekin. Hän pelkäsi Eerikin puolesta, milloin tämä oli poissa, ja hän koetti voittaa kaikki tuskansa saadakseen hänet hilpeälle mielelle, milloin hän oli hänen luonaan.
Mutta se oli raskasta, ja hän saattoi sen kestää vain siksi, että hän rakasti koko sydämestään kuningasta ja oli pyhittänyt elämänsä vain hänelle. Hän aavisti, että jotain oli tulossa, vaikka hän ei käsittänyt, mitä se oli. Mutta mitä enemmän tämä aavistus nostatti hänen tuskaansa, sitä lujemmin hän liittyi kuninkaalliseen rakastajaansa, joskin onni, jota hän näinä kuukausina nautti, oli katkeransuloinen. Usein nousi myös hänen mieleensä aavistus, että kuninkaan järki, synkkien voimien lamauttamana, voisi pettää. Sillä tuska ja viha, itsepäisyys ja päättämättömyys kuluttivat hänen henkisiä voimiaan hänen itsensä jaksamatta enää taistella vastaan.
Tänä talvena sai Sturein salaliitto alkunsa. Kuningas oli kuullut siitä Yrjänä Pietarinpojalta, mutta hänellä ei ollut todisteita. Salaiset säikeet olivat hyvin hienot, miltei näkymättömät; Sturein aikeita oli mahdoton edeltäpäin arvata. He näyttivät kuitenkin olevan salaisessa liitossa Suomen herttuan Juhanan, kuninkaan veljen kanssa, joka yhä kasvavan puolueensa tukemana vaati vapautustaan.
Niinpä Eerik tunsi olevansa ahdistettu monelta taholta, vaikka ei ollutkaan mitään kohtaa, mihin tarttua kiinni. Vaikea oli myös sanoa, mihin Sturein ja herttua Juhanan aikeet tähtäsivät, tahtoivatko he vain voittaa suurempaa vaikutusvaltaa, muutosta sodankäynnissä vai täydellistä vallankumousta. Eerik ei myöskään tiennyt vielä, miten suhtautua tähän asiaan, väkivallallako vai sovitteluilla, äkkirynnäkölläkö vai kärsivällisesti odottamalla.
Toistaiseksi hän päätti valita viimeksimainitun keinon. Hän ei kysynyt enää kenenkään neuvoa; yksin Yrjänä Pietarinpoikakin oli nyt kadottanut vaikutusvaltansa kuninkaaseen. Vain tähtiin hän turvautui, joskin hän pelkäsi sitä pimeyttä, jota ne hänelle ennustivat. Mykkänä, synkkänä, epäluuloisena, mutta toimettomana hän kulki paikasta toiseen.
Siten tämäkin talvi kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Kaameaa kuohuntaa tuntui vain kaikkialla, tuskallista aavistusta, että jotain tulisi tapahtumaan, vaikkei sitä edeltäpäin voitu selittää eikä millään tavalla vastustaa.
V. KUNINGAS EERIKIN ONNETON VUOSI.
Se alkoi keväällä 1567. Silloin saapui kuninkaalle sanoma, että hänen veljensä Maunu, Itägöötanmaan herttua, oli tullut mielenvikaiseksi sen johdosta, että Eerik oli pakottanut hänet suostumaan Juhanan vangitsemiseen.
Eerik kulki synkkänä. Yhä kovemmin Juhana ja hänen liittolaisensa painostivat häntä, jotta hän päästäisi veljensä vapaaksi.
Maunun sairaus järkytti häntä siinä määrin, että hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä.
"Mutta jos minä myönnyn," sanoi hän, puhuen puolaksi itsekseen, puoleksi Yrjänä Piietarinpojalle, "niin päästän ehkä vapaiksi voimia, joita nyt voin pitää aisoissa?"
"Rauhoittavalla myönnytyksellä te voitte ehkä sitoa voimia, jotka nyt ovat vapaina, ja se on ehkä tällä hetkellä tärkeintä," sanoi Yrjänä Pietarinpoika, joka oli viime aikoina ruvennut pelkäämään ja sen vuoksi oli entistä varovaisempi.
Ääneti, kiinnittämättä huomiota tähän huomautukseen, kuningas oli astunut ikkunan luo ja tuijotti kauan ulos.
"Tiedän, mihin he pyrkivät. Tähdistä se kävi aivan selvästi ilmi. Juhana tavoittelee kruunua, hän riistää sen itselleen, hänestä tulee kuningas!"
Valittaen hän lyyhistyi kokoon, hiki helmeili hänen otsallaan ja silmät hehkuivat epätoivon tulta.
Yrjänä Pietarinpoika talutti hänet nojatuoliin, kostutti liinan hajuvedellä ja siveli sillä kuninkaan otsaa ja kasvoja.
"Kaarina —!" kuiskasi kuningas, "kutsu hänet tänne!"
"Lähetänkö sanan Gripsholmaan?"
Eerik tuumi hetken aikaa. Väsyneenä hän torjui sitten kädellään.
"Antaa olla, Yrjänä Pietarinpoika. Anna minun tuumia, mitä on tehtävä. Voin uhmailla tähtiä, yksi ainoa väkivallanteko, eikä Juhanaa tarvitse enää pelätä —! Vaarallista peliä! Ei, ei, ei sitä, ei sitä! Mutta minä sidon hänen kätensä. Valtakunta jää minulle! Meidän tulee olla järkevät; järkevyydellä me teemme tyhjäksi tähtien valheet. Järkevyys ja viekkaus hallitsee — väkivalta!"
Hän nousi pystyyn ja astui mietteissään edestakaisin. Vihdoin hän pysähtyi.
"Tahdon tavata herttua Juhanaa; hänet on tuotava tänne. Ratkaiskoon itse, millä hinnalla hän haluaa ostaa vapautensa."
* * * * *
Kuningas Eerik pelkäsi Juhanaa ja hänen puoluelaistensa suurta joukkoa — siitä ei ollut epäilystäkään. Vain pelosta hän koetti keksiä rauhallisen keinon, jonka avulla pysyä tilanteen herrana.
Juhana tuotiin Tukholmaan vankeudestaan. Kahlehdittuna, aseettomana ja monivuotisen vankeuden masentamatta hän seisoi kuninkaallisen veljensä edessä.
Nuo kaksi ruhtinasta mittailivat toisiaan katseillaan — toinen, vallastaan huolimatta vavisten, toinen kahleistaan huolimatta riemuiten.
Eerik painoi katseensa maahan, hän kopeloi papereita, jotka lepäsivät pöydällä hänen edessään, voidakseen siten voittaa hiukan aikaa ja hillitä liikutustaan.
"Juhana herttua," sanoi hän vihdoin, "me seisomme ratkaisevana hetkenä nyt vastatusten. Te tiedätte, mitä tämä hetki teille merkitsee."
Herttua puri huultaan ja taivutti hiukan päätään.
"Minä annoin vangita teidät, koska esiinnyitte kuninkaallisen isämme testamentin vaarallisena vastustajana. Siitä on kulunut neljä vuotta. Te pyydätte päästä vapaaksi —"
"Minä en pyydä, minä vaadin sitä," sanoi Juhana kiihkeästi. "Vaadin oikeuttani, jonka väkivallalla olette ryöstänyt minulta."
"Te ette ole vielä kesyttynyt näinä neljänä vuonna," hymyili Eerik. "Vaasa-suvun hillitön henki riehuu yhä teissä. Mutta älkää unohtako, se riehuu minussakin, Juhana herttua. Ja vielä minulla on valta teidän ylitsenne."
Herttuan silmät säkenöivät, mutta hän painoi päänsä alemmaksi.
"Minun täytyy myös huolehtia siitä, etten kadota valtaani," jatkoi kuningas, "ja sen te olette saanut kokea. Olen kuitenkin valmis hieromaan rauhaa. Mutta ilman muuta en luota teihin. Jos lopetatte kaikki vihamieliset vehkeilynne minua vastaan, jos luovutte kaikista vaatimuksistanne kruunuun ettekä enää yllytä puoluelaisianne minua vastaan, jos vannotte sen ja annatte minulle ritarinsananne, niin saatte vapaasti ja esteettömästi lähteä Suomeen ja hallita rauhassa maatanne."
Hetken aikaa vanki epäröi, sitten hän sanoi nopeasti ja päättävästi:
"Olen valmis vannomaan."
Eerikin väijyvä katse kohtasi hänet.
"Te hymyilette, Juhana herttua. Ruotsi lepää yksin minun hartioillani ja kerran —. Niin, kyllä minä tiedän, mitä te ajattelette. Mutta selvittäkäämme sekin asia. Jollei minulla ole perillistä, niin valtakunta joutuu sille, joka silloin on lähinnä. Jos minulla on laillisia perillisiä, niin asia on ilman muuta selvä. Mutta on vielä kolmaskin mahdollisuus, ja se ennen kaikkea on tärkeä. Tahdon, että ne pojat, jotka minä mahdollisesti saan Kaarina Maununtyttären kanssa, tunnustetaan myös valtakuntani laillisiksi perillisiksi. Jos lupaatte sen, tunnustatte tämän minun tahtoni ja vannotte käsi sydämellä puolustavanne tätä asiaa, niin olette vapaa."
Herttua oli vaistomaisesti peräytynyt askeleen, ikäänkuin hän olisi saanut kovan iskun.
"Kaarina Maununtyttären pojatko perisivät Ruotsin kruunun —?" mutisi hän kauhuissaan. "Jalkavaimon pojat! Oletko järjiltäsi, Eerik?"
Kuninkaan veri kuohahti, mutta hän hillitsi kuitenkin itseään. Vain hänen kätensä puristui nyrkkiin ja hänen silmänsä säkenöivät.
"Vastaa jaa tai ei! Vapautesi on kysymyksessä."
"Hyvä, minä suostuin."
Hitaasti ja raskaasti nuo sanat tulivat herttuan huulilta. Hänenkin verensä kiehui, mutta hän hillitsi itseään.
Hän punnitsi mielessään: vapaus vai vankeus? ja vapaudenhalu voitti.
"Kirjoita nimesi alle!" vaati kuningas ja laski hänen eteensä pergamentin.
Eerikin viittauksesta Yrjänä Pietarinpoika irroitti hänen käsirautansa.
Vielä kerran epäröiden Juhana luki asiakirjan sana sanalta. Sitten hän kirjoitti sen alle. Hengähtäen syvään hän laski kädestään hanhenkynän.
Sitten hän seurasi mukana kappeliin vannoakseen kuninkaalle antamansa juhlallisen valan piispan ja neuvoston korkeimpien jäsenten läsnäollessa.
Astuessaan alttarin ääreen välähti hänen mielessään yhä uudestaan ajatus: Kaarina Maununtyttären pojat — —
Mutta sitten hän hymyili. Saisiko hän yleensä koskaan poikia, koska hänellä ei ollut niitä tähänkään saakka ollut? Voisiko hänen vaikutuksensa Eerikiin yleensä olla enää pitkäaikuinen? Eikö nyt, kun hän, Juhana, oli saavuttanut vapautensa, alkaisi aivan toinen elämä.
Rauhallisesti ja' varmasti hän lausui valansa. Piispan kohottaessa siunaavan kätensä veljet ojensivat toisilleen kättä. Juhana herttua poistui vapaana linnasta.
* * * * *
Kun Juhana oli palannut Suomeen ja pysytteli, ainakin näennäisesti, aivan rauhallisena, ja kun hänen liittolaistensa kiihko herttuan vapautuksen jälkeen oli asettunut, alkoi Eerik väijyä Stureja.
Yrjänä Pietarinpoika ei ollut puhunut liikoja, Sturen kreivit näyttivät olevan varsin kiihkeässä toiminnassa.
Vapauduttuaan nyt yhdestä huolesta kuningas luuli toisen uhkaavan tältä taholta, ja mitä enemmän hän asiaa pohti, sitä suurempia vaaroja hän kuvaili mielessään ja joutui yhä kiihkeämmän levottomuuden valtaan.
"Minun täytyy päästä voitolle tässäkin asiassa," sanoi hän Yrjänä Pietarinpojalle. "Ja siihen on käytävä rautakourin. Sinä, paha kyllä, olit oikeassa saneessasi: uskollisimmat liittolaiset ovat kaikkein vaarallisimmat."
"Nyt olette itse saanut sen kokea. Mutta olkaa varovainen, herra, koko Ruotsi kunnioittaa Stureja. He ovat se koetuskivi, joka sitoo ja päästää voimia."
"Ole huoleti. Mutta minä en voi vain rauhallisesti katsella, miten tuli leviää yhä laajemmalle."
Sturet ja heidän lähimmät liittolaisensa kutsuttiin Upsalaan tuomioistuimen eteen tutkittaviksi. Heitä syytettiin salaisista vehkeilyistä kuningasta vastaan sekä ystävyydestä Tanskaa kohtaan.
Nils Sture oli paluumatkallaan Lothringenista viipynyt kauan Stralsundissa ja salaa neuvotellut tanskalaisten kanssa rauhasta.
Kuningas otti hänet Tukholmassa vastaan ja lähetti hänet sitten vartioituna Upsalaan. Tehtävänsä Lothringenissa hän oli tyydyttävästi suorittanut; hän toi prinsessa Renaten kuvan ja sormuksen myöntävän vastauksen merkkinä.
Epäröiden Eerik katseli kuvaa; äkkiä hän heitti sen pois.
"Viekää pois!" huusi hän miltei kiivaasti. "Kuka takaa, ettei se ole myrkytetty? Vihamiehet ympäröivät minua joka taholta!"
Hän viittasi Yrjänä Pietarinpojan luokseen.
"Sinun huostaasi minä uskon Kaarinan. Hänen tulee saapua luokseni. Tahdon nähdä hänet, saada hänet lähelleni. Hänen luonaan olen rauhallinen, hänen rinnallaan olen turvassa."
Pian senjälkeen Eerik läksi Upsalaan.
Kaikkialle oli tieto levinnyt, että Sturein salaliitto oli paljastettu. Kaikkialla mielet kuohuivat.
Sturet tahtoivat rauhaa ja sillä he voittivat kaikkien suosion; melkein koko kansa oli heidän puolellaan. Tyytymättömyys kuningasta kohtaan kävi äänekkääksi, kaikki paheksuivat niitä ehtoja, joiden nojalla Juhana oli ostanut vapautensa.
Kaikkialla odotettiin vallankumousta, ja jos jollakin olisi ollut rohkeutta riistää valta omiin käsiinsä, niin olisi se nyt käynyt helposti.
Tämä tunnelma tarttui kuninkaan lähimpään piiriinkin. Ei kukaan ollut enää varma itsestään, kaikkialla vainuttiin vaaraa, arasti jokainen vilkaisi Eerikiin, joka synkkiin mietteisiin vajonneena ratsasti tietään eteenpäin.
Pian jotkut hänen seuralaisistaan jäivät jonkun tekosyyn nojalla jälkeen, toiset poistuivat eivätkä palanneet enää, ja kun hän saapui Upsalaan, olivat kaikki hyljänneet hänet. Yksin hänen hevosensakin oli uupunut kesken.
Yksin ja jalkasin täytyi hänen kävellä kaupunkiin, missä ei kukaan muu ollut häntä vastassa kuin piispa ja valtiokansleri.
Omituinen muutos oli Eerikissä tapahtunut tällä matkalla. Kaikesta päättäen hänen uskollisimmatkin palvelijansa olivat odottaneet asioiden kääntyvän uudelle tolalle Upsalassa.
Ennenkuin tutkimusta ennätettiin edes aloittaa, vakuutti kuningas, ettei mikään vaara uhannut Stureja. Tämä tieto sai laukeamaan jännityksen, joka painosti kaikkia.
Vanha Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat hänen korkeimmista liittolaisistaan olivat vartioituina linnassa, kuninkaan kanssa saman katon alla. Jotkut harvat uskolliset miehet olivat jälleen liittyneet kuninkaaseen, mutta yhä vielä mieliala oli kaamea. Eerikistä oli epämieluista viipyä salaliittolaisten läheisyydessä. Kärsimättömänä hän odotti Yrjänä Pietarinpojan ja Kaarinan tuloa.
Keskellä yötä hän heräsi raskaiden unien häiritsemänä. Hän kuunteli pimeässä — kaikki oli hiljaista. Mutta tuska, jonka unet olivat nostattaneet, raateli häntä yhä.
Hän nousi ja tarkasteli tähtiä kunnes päivä alkoi sarastaa ja viimeinenkin taivaantuli sammui. Hän kuunteli yhä edelleen jännittyneenä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin hirsien narinaa ja pesäänsä rakentavan lintuparin siipien suhinaa. Mutta joka kerta kuningas hätkähti ja hänen kätensä tavoitteli tikaria, joka oli kätkettynä hänen vaatteittensa laskoksiin.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä, avasi oven ja kutsui palvelijan huoneeseen. Kalpeana ja pelokkaana kuningas seisoi miehen edessä, joka kaikesta päättäen oli uskollinen toimessaan.
"Kuulitko mitään?"
"En ole kuullut mitään, kuningas."
"Etkö yölläkään kuullut mitään? Siinä tapauksessa olet nukkunut. Onko Yrjänä Pietarinpoika jo saapunut?"
"Ei, herra."
Kuningas vapisi.
"Miten kauan hän antaa minun odottaa! Kaarina —! Siinäkin — kaikkialla vain petosta!" Hän suori vartaloaan. "Sinä olet uskollinen, käy kutsumassa päällikköä, hae ystäväni tänne! Tahdon lähteä Flötsundiin, haluan pois täältä, täällä olen vihollisten ympäröimänä."
Pian sen jälkeen kuningas Eerik poistui linnasta muutamien seuralaistensa kanssa. Kaikki kulkivat jalan. Se oli hiljainen, nopea, miltei kaamea kulkue.
Kuningas astui yksin joukon etunenässä, ikäänkuin näkymättömät voimat olisivat ajaneet häntä takaa. Hän ei puhunut sanaakaan, hänen kalpeat kasvonsa olivat synkät ja vähä väliä ne värähtelivät omituisesti.
Vihdoin, kuljettuaan tuntimääriä, hän pysähtyi ja viittasi päällikön luokseen.
"Tiedätkö, ketkä jäivät linnaan?"
"Ainoastaan vangitut, Majesteetti."
Hetken aikaa kuningas oli vaiti; hän näytti tuumivan. Sitten hän veti takkinsa taskusta repeentyneen pergamenttilehden, silmäili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten kiivaalla kädenliikkeellä päällikölle.
"Palaa Upsalaan ja anna paperi linnanpäällikölle. Kaikki vangit ovat otettavat hengiltä. Tässä on suoranainen käskyni, se on hyvin tärkeä. Pääsi pantiksi, että täytät käskyni."
Kauhusta vavisten päällikkö seisoi kuninkaan edessä, jonka silmät paloivat kuin mielisairaan ja jonka kädessä pergamentti vapisi. Hän aikoi vastata jotain, mutta kuningas teki liikkeen kädellään ja sanoi lyhyesti ja kiivaasti: "Mene!"
Päällikkö läksi. Kauan kuningas katsoi hänen jälkeensä; hänen kasvonsa värähtelivät vain silloin tällöin. Vihdoin hän kääntyi pois ja poikkesi tien vieressä olevaan metsään.
Aurinko paahtoi kuumasti, näytti siltä kuin Eerik olisi pyrkinyt varjoon. Hänen väkensä istahti maantien reunalle kuiskaillen keskenään. He ihmettelivät kuninkaan omituista käytöstä ja hänen kaameaa käskyään.
Tämän synkän tunnelman vallassa ei kukaan kiinnittänyt huomiota kuninkaaseen itseensä.
Toisten huomaamatta Eerik kulki yhä syvemmälle metsään, samoili tiettömässä, hämärässä tiheikössä, näkymättömien voimien takaa-ajamana. Kaikki jäljet hänestä katosivat.
Kun hänen seuralaisensa tulivat häntä ajatelleeksi alkoivat he kauhuissaan etsiä häntä, mutta turhaan.
Metsän yksinäisyydessä Eerik oli vajonnut mielenhäiriön yöhön.
* * * * *
Gripsholmaan johtavalla maantiellä ratsasti Yrjänä Pietarinpoika palvelijansa saattamana. Hänen kasvonsa olivat synkät; kuninkaasta erossa, edesvastuullinen tehtävä suoritettavanaan, tuntui hänestä hiukan epävarmalta tänä kaameana aikana.
Hän ratsasti nopeasti, päivä kallistui jo iltaan, rajuilmaa ennustavat pilvet pimittivät taivaan ja tie kulki peninkulmamääriä metsien halki. Hevoset vainusivat vaaraa, hikipisarat satulan alla muuttuivat vaahdoksi.
Yrjänä Pietarinpoika hillitsi vihdoin kovaa vauhtiaan; metsä harveni, tie muuttui valoisammaksi ja leveämmäksi.
"Tänään me tuskin kuitenkaan voimme enää palata," sanoi hän seuralaiselleen, jonka hän salli ratsastaa rinnalleen. "On jo myöhä ja nouseva rajuilma viivyttää aikeitamme. Ei huolita pitää kovaa kiirettä."
He antoivat hevosten hetken aikaa astua käymäjalkaa kunnes saapuivat taas metsään.
Äkkiä Yrjänä Pietarinpoika pysähtyi. Tien vieressä, metsänreunassa, miltei kuusten oksien peitossa, istui sotilaspukuun puettu mies hevosen selässä, pistooli kädessä ja toinen satulanhihnassa.
Vaistomaisesti Yrjänä Pietarinpoika tarttui aseeseensa ja käänsi hevosensa. Toinen vetäytyi syvemmälle kuusten taakse; samalla hän viittasi uhkaavasti kädellään.
Epäröiden Yrjänä Pietarinpoika odotti.
"Tarkoittikohan tuo meitä?" mutisi hän.
"Näyttää siltä. Pitäisi tarkastaa miestä lähemmin, kuka tietää, mitä hän tahtoo."
"Ehkäpä hän väijyi meitä."
"Eteenpäin siis Jumalan nimessä."
Epäröiden he jatkoivat matkaa palaten vähitellen taas raviinsa.
Äkkiä samainen mies ajaa karautti metsiköstä esille ja omituisesti nauraen kiiti Yrjänä Pietarinpojan ohitse kadoten tien toiselle puolelle.
Tuntui kuin metsässä olisi kummitellut.
Yrjänä Pietarinpoika oli nähnyt vain miehen kasvot. Ne olivat hänelle tutut. Häntä kammotti.
Juuri vuosi oli kulunut siitä, kun hän kuninkaan käskystä oli antanut hukuttaa Kaarinan entisen rakastetun. Mutta tuolla miehellä oli hukkuneen vänrikin kasvot.
Ratsastivatko kuolleet kostonhaluisina murhaajiensa tiellä? Silloin monet muutkin olisivat voineet siinä ratsastaa. Vai eikö hän ollut kuollut? Elikö tuo ihminen, jonka olisi pitänyt olla kuollut?