Part 2

"Majesteetti —" änkytti Kaarina ja astui epäröiden kynnyksen yli. Siinä hän nyt seisoi koko puhtaassa, nuoressa kauneudessaan kynttilöiden kirkkaassa valossa. Valo leikitteli kullankimaltelevana hänen hiuksillaan, jotka kahtena paksuna palmikkona ympäröivät hänen päätään, hänen poskillaan hehkui arka puna ja vain salavihkaa hän uskalsi kohottaa kauniit, kirkkaansiniset silmänsä kuninkaaseen. Käsittikö hän, että kuningas seisoi siinä ihaillen hänen sulouttaan.

"Kuka te olette?" kysyi kuningas vihdoin.

Vaatimattomasti Kaarina vastasi:

"Olen Kaarina Maununtytär, toin juuri lintuja kuninkaalliseen keittiöön. Olen köyhä torikauppias ja odotan rahaa voidakseni lähteä kotiin."

"Mistä te olette kotoisin?"

"Medelpladista, parin penikulman päästä täältä."

"Ja sinnekö te aiotte vielä tänä iltana palata? Se on liian suuri ponnistus, Kaarina."

"Sellaiseen olen tottunut."

"Istukaa toki hetkeksi! Näenhän kyllä, että olette reipas tyttö, joka jaksaa mitä hyvänsä. Mutta sanokaa minulle, Kaarina, eikö torikauppa tunnu teistä kuitenkin joskus hiukan raskaalta? Ettekö ole koskaan ajatellut, että haluaisitte jotakin muuta?"

Hämillään tyttö oli vaiti. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi uneksinut, että kuningas keskusteli hänen kanssaan ja muisti hänet. Hänen oli mahdoton sitä käsittää.

"Enhän minä tunne muunlaista elämää," sanoi hän vihdoin.

"Ettekö tahtoisi oppia muunlaista tuntemaankaan?"

Kuningas astui tytön lähelle, katsoi kauan häneen ja tarttui sitten hänen käsiinsä.

"Te olette kaunis, Kaarina. Tiedättekö sen? Pahaksi onneksi minun täytyy lähteä tänään pois. Ja kuitenkin tahtoisin kernaasti tehdä jotakin hyväksenne. Mutta mitä? Te saatte jäädä linnaan kunnes tulen takaisin. Annan teidät sisareni huostaan. Mitä arvelette? Haluatteko jäädä tänne kunnes palaan?"

Mietteissään kuningas katsoi eteensä unohtaen vastauksen, jota hän odotti. Äkkiä synkkä mieliala sai hänet valtaansa. Hän astui ikkunan luo ja kääntyen selin Kaarinaan hän katseli kauan ulos. Nyt Kaarinalla oli aikaa hiukan tuumia. Mutta hän tunsi yhä niin suurta ahdistusta ja tuskaa, ettei hän voinut ajatella ainoatakaan selvää ajatusta. Tuskin hän saattoi käsittää, mitä kuningas oli sanonut hänelle; se oli liikaa hänen yksinkertaiselle järjelleen.

"Te olette kaunis, Kaarina!" Oliko kuningas todellakin niin sanonut? Oliko hän aivan pyörällä päästään? Hän alkoi vavista. Kunhan Yrjänä Pietarinpoika olisi tullut takaisin ja tuonut rahat, jotta hän olisi voinut lähteä pois! Oli jo ilta, kadulla alkoi olla pimeä.

Samassa kuningas kääntyi pois ikkunasta. Mutta hän näytti unohtaneen tytön. Huoneessa oli suuri työpöytä, jossa oli karttoja ja papereita, harppeja ja koneita. Hän astui pöydän luo ja veti ikkunakomeron edestä pois uutimen. Suuri taivaanpallo, tähtikartta ja taivaaseen päin käännetty kaukoputki tuli näkyviin. Syvään hengittäen puheli kuningas Eerik itsekseen: "Katsotaanpa, mitä tähdet meille ennustavat!"

Ällistyneenä Kaarina seurasi kuninkaan toimia, miten tämä putken läpi tarkasteli taivasta, mittaili harpilla palloa ja karttoja, merkitsi jotain paperille ja taas tirkisteli putkeen.

Kaarina, väsyneenä seisomiseen, oli jo aikoja sitten käynyt istumaan. Siinä hän nyt istui uskaltamatta liikahtaa. Käsittämättömältä unelta tuntui hänestä kaikki. Mutta väsymys, joka hiljaisuudessa valtasi hänet, lamautti vähitellen hänen aistinsa, niin että kuninkaan ääni kajahti hänelle kaukaa, kun, tämä jälleen alkoi puhua. Hänen äänessään tuntui alakuloista katkeruutta ja hänen kasvonsa olivat synkät, miltei vääntyneet tuskasta. Hänen kätensä oli puristunut nyrkkiin. Kuinkahan hänen laitansa oli? Kaarina tunsi omituista pelkoa, liikuttavaa sääliä.

"Huonot merkit, huonot merkit", mutisi kuningas. "Puhutteko totta, tähdet? Valtaistuimeni horjuu, Juhana kantaa kruunua! Haa, Juhana, eikö hän ole minun käsissäni? Ja minäkö pelkäisin häntä!" Kuningas naurahti kolkosti. "Ei, ei, te valehtelette, tähdet! Saattepa nähdä! Minä uhmailen teitä. En tahdo, en tahdo!"

Hän vaikeni. Hänen kasvonsa hehkuivat, hiki kohosi hänen otsalleen. Mietteissään hän alkoi astua edestakaisin huoneessa. Ja yhä pelokkaammin, säälivämmin Kaarinan sydän sykki.

"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, ne, jotka rakastavat minua, kohauttavat olkapäitään ja nauravat minulle, ja ne, jotka nyt ovat minulle uskolliset, pettävät minut. Ei kukaan pidä, minun puoltani. Yksin, yksin — siten ennustavat tähdet!"

Hän aikoi kohottaa katseensa taivasta kohti, mutta se osuikin Kaarinaan, joka syvän säälin vallassa katsoi häneen.

"Kaarina —" muistui äkkiä kuninkaan mieleen. "Unohdin teidät — ja te kuulitte kaikki. Sanokaa, Kaarina, hylkäisittekö tekin minut, pettäisittekö tekin minut, olisitteko tekin uskoton, jos — —? Ei, nuo silmät eivät valehtele. Anna minun katsoa sinua! Sinä olet yhtä uskollinen, sinä olet yhtä hyvä kuin kauniskin —"

Kaarina vapisi ja ajatteli kauhuissaan: kuningas on sairas, eikä hän tiennyt, tuskako vai sääli hänen kurkkuaan kuristi. Kuningas tarttui luuttuun, joka oli pöydällä koneitten parissa, ja nojautuen pöytään hän alkoi säestää itseään ja lauloi laulun rakkaudesta, kaipuusta ja kuolemasta.

Kaarina nousi ääneti pystyyn. Hän oli levoton. Yrjänä Pietarinpoikaa ei vieläkään kuulunut. Miten tässä kävisi? Täytyisikö hänen jäädä linnaan, niinkuin Kustaa oli sanonut? Mutta miksi? Minkä tähden ei kuningas käskenyt häntä pois? Miten se oli käsitettävissä? Odottikohan Kustaa vielä ulkona? Voisikohan hän antaa hänelle jonkun merkin? Tämä oli kauheaa, sillä tänne hänen oli mahdoton jäädä.

Kuningas näytti huomaavan Kaarinan levottomuuden. Laskien kädestään luutun hän sanoi: "Oletko syönyt iltaruokaa, Kaarina? Lapsi parka, kuinka saatoin sen unohtaa. No, odotahan hetkinen!"

"Minun täytyy lähteä, Majesteetti!" sai Kaarina sanotuksi.

"Niin, myöhemmin, tahtoisin vain jutella vielä kanssasi monesta asiasta, jos suostut jäämään. Tulehan katselemaan tähtiä yhdessä minun kanssani, ehkä sinä voit selittää niitä paremmin kuin minä."

Annettuaan käskyn palvelijalle, joka tuli etuhuoneeseen, kuningas veti Kaarinan mukanaan avoimen ikkunan ääreen. Alhaalla seisoi Kustaa Pietarinpoika vuoroin katsellen levottomana ylös ikkunoihin, vuoroin kävellen edestakaisin. Kun hän huomasi Kaarinan, alkoi hän kiivaasti viittailla ikkunaan ja huutaa hänelle, vaikka sanoja olikin mahdoton eroittaa. Kuningas sulki ikkunan. Ensin hän näytti harmistuvan, sitten hän hymyili.

"Kuuluuko hän teille, Kaarina?"

"Hän odottaa minua."

"Onko hän teidän rakastajanne?"

Kaarina pudisti ääneti päätään.

"No, se on hyvä. Tuolle yksinkertaiselle sotamiehelle en anna sinua myöskään, se olisi kovin sääli. Itselleni minä sinut tahdon, Kaarina! Kuuletko?"

Kaarina huudahti, sillä kuningas puristi hänen rannettaan niin kovasti, että se teki kipeää.

"Kuuletko minua, Kaarina?"

"Kuulen!" kuiskasi tyttö vavisten.

Ovet avautuivat. Katettu pöytä seisoi täynnä herkullisia ruokia kynttilöiden valossa. Viini kimmelsi kultaisissa pikareissa. Kaarina ei ollut koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista. Näky oli niin satumainen, niin huumaava, että hän joutui aivan pyörälle päästään. Kaikki entinen näytti katoavan. Kirsti-muorin tupa, kurja ruoka.

Kaikki tuo tuntui hänestä äkkiä vastenmieliseltä. Mikä vastakohta nyt täällä?

Viini kuohui tulena hänen suonissaan. Hän ei ollut koskaan ennen maistanut viiniä. Se teki pään raskaaksi, mutta mielen kevyeksi. Ja hän oli yksin kuninkaan kanssa. Hän näki kuninkaan kasvot kumartuneina puoleensa ja tämä hymyili. Miten kaunis kuningas oli, miten hellän rukoilevasti hänen kauniit, surulliset silmänsä katsoivat häneen! Jos uskaltaisin rakastaa häntä, ajatteli tyttö tänä hetkenä, niin voisin kuolla hänen tähtensä.

"Kaarina," kuiskasi kuningas, "voisitko rakastaa minua, Kaarina, ikuisesti rakastaa minua — minua yksin?"

Kuninkaan kasvot lähestyivät häntä, hänen huulensa koskettelivat Kaarinaa. Silloin Kaarinan pää vaipui kuninkaan rintaa vasten. Hänestä tuntui, kuin hänet kannettaisiin kauas, kuin ei todellisuutta enää olisi olemassa. Kuningas suuteli Kaarinaa, kohotti hänet istumaan, ja sitten kaikki muuttui unelmaksi. Hän saattoi vielä muistaa, että kuningas oli pyytänyt häntä laulamaan ja että hän lauloi — kaikki pienet laulunsa, joita hän osasi laulaa, kuninkaan kuunnellessa häntä.

Kun Kaarina heräsi, oli valoisa päivä. Hänen yläpuolellaan kaareutui loistovuoteen katos. Kuningas oli poissa. Vain vähitellen hän heräsi ikäänkuin syvästä unesta, vain vähitellen hän ymmärsi kaikki, käsitti, mitä Kustaa Pietarinpoika oli tarkoittanut, hänen tuskansa eilis-iltana, kun hän koetti estää Kaarinaa lähtemästä linnaan. Mutta Kaarina oli täysin rauhallinen. Kaikki entinen katosi hänen mielestään, hän tunsi vain suurta onnea, kun hänelle selvisi, että kuningas Eerik rakasti häntä ja että hän itse kuului hänelle sydämineen ja sieluineen aina ja ikuisesti sen jälkeen kuin hän tänä yönä oli tullut hänen omakseen.

Omituinen kohtalon leikki! Eilen vielä hän oli köyhä torikauppias, joka haikein mielin odotti ostajia saadakseen tavaransa myydyksi, ja tänään! Mitä tästä seuraisi? Näin tuumien Kaarina nousi vuoteeltaan, mutta hän ei ollut enää levoton. Tulevaisuus lepäsi hänen edessään kuin rikkirevitty harso, joka oli peittänyt hänen kasvojaan. Kauaksi kadonnut oli kotikylä, isän pieni talo, torikauppa. Yön aikana suomut olivat pudonneet hänen silmistään, hän oli muuttunut uudeksi ihmiseksi.

III. SOTILAS KUSTAA PIETARINPOJAN KOKEMUKSET.

Kustaa Pietarinpoika oli vihdoin poistunut vahtipaikaltaan ja kiiruhtanut vanhan Kirstin luo. Ehkäpä Kaarina oli sittenkin päässyt pois linnasta hänen huomaamattaan, ja hän tapaisi hänet Kirstin luona. Vanha vaimo ei tiennyt mitään, mutta hän ei näyttänyt myöskään kauhistuvan, kun sotamies kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut. Kustaa olisi tahtonut haastaa edesvastuuseen koko maailman hänelle tapahtuneen vääryyden johdosta — sillä häntä tuo vääryys ensi sijassa kohtasi. Kiihoittuneena ja onnettomana hän istui pöydän ääressä sillä välin kuin vanha vaimo vilkaisi ahnaasti tuoksuavaan, kiiltävään linnunpaistiin, jonka hän oli työntänyt nuorukaisen eteen. Häntä ei mikään muu tällä hetkellä kiinnostanut kuin kysymys, koskisiko nuori sotilas alakuloisen mielialansa vallassa herkkupalaan vai ei.

"Me emme saa enää koskaan nähdä Kaarinaa," sanoi nuorukainen. "Uskokaa minua, Kirsti muori, emme me koskaan enää saa nähdä häntä."

"No, no, älkää ottako asiaa niin raskaasti, Kustaa Pietarinpoika. Mistä te sen niin tarkoin tiedätte, ja mitä teitä Kaarina yleensä liikuttaa? Ehkäpä se ei ole niinkään suuri onnettomuus, jos hän miellyttää kuningasta!"

Epätoivoisesti puiden nyrkkiään nuorukainen hypähti pystyyn.

"Vai ei onnettomuus —?" nauroi hän synkästi. "Mutta minä — minä olen kadottanut hänet!"

Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja syöksyi ulos, ja vanha vaimo kävi keventynein mielin istumaan paistetun linnun ääreen ja pisti sen suuhunsa.

Kustaa Pietarinpoika samoili kaiken yötä pitkin katuja, milloin kiertäen linnan, milloin vahtituvan ympärillä, missä hänen olisi ollut määrä olla. Hän vilkuili tovereitaan, peläten, että he etsivät häntä, mutta ei uskaltanut mennä heidän luokseen. Hän nukkui eräässä porttiholvissa, kunnes aamu koitti. Sitten hän hiipi ulos äsken avatusta kaupungin portista. Hänen päämääränään oli Kaarinan kylä, sinne hän aikoi kulkea; ehkäpä hänen onnistaisi löytää tämä sieltä. Mutta matkan varrella väsymys voitti hänet ja syrjässä maantiestä varjoisassa metsikössä, hän heittäytyi pitkäkseen ja nukkui useita tunteja. Niinpä hän saapui vasta myöhään iltapäivällä Medelpladiin. Kaarina ei ollut siellä, mutta hän huomasi sittenkin, että talossa oli jo tapahtunut muutos. Talon isäntä astui topakkana häntä vastaan, kysyi mitä hän halusi ja mielettömänä ilosta näytti hänelle kukkaroa, joka oli täynnä hopeaguldeneja. Lähetti oli tuonut ne linnasta ilmoittaen, että Kaarina oli otettu prinsessa Elisabetin palvelukseen.

Sotamies naurahti ääneensä ja oli vähällä heittää kukkaron miehen kädestä lattialle.

"Vai prinsessan palvelukseen! Haa, tiedättekö, mitä se merkitsee, isäntä?"

Isännän pienet porsaansilmät vilkkuivat tyytyväisinä ja hän puristi hellästi aarrettaan rintaansa vasten.

"Ehkäpä se merkitsee, että hätäpäivät meiltä nyt loppuvat. Kuules, äiti, mitä sinä arvelet? Jos Kaarinan käy hyvin, niin eiköhän meidänkin käy silloin hyvin."

"Lurjus!" kiristi Kustaa Pietarinpoika hampaitaan halveksivasti ja pui isännälle nyrkkiä.

"Mitä tuo mies tahtoo?" kysyi Kaarinan äiti, joka tulla laahusteli tupaan. "Mitä tämä asia häneen koskee? Onhan meitä kohdannut suuri kunnia ja onni. Mene tiehesi, mies, vai tahdotko, että annamme sinut kuninkaalle ilmi, koska uhkailet meitä?"

Sotilas naurahti hurjasti kuin mielisairas ja kiiruhti pois talosta samoillen yksin pitkin peltoja.

Hän kuljeskeli ulkona, kunnes yö ja kokonainen päivä olivat kuluneet loppuun. Sitten hän alkoi tuumia mitä tehdä. Kaupunkiin hän ei halunnut palata. Kaarinan hän oli kadottanut, palveluksestaan hän oli karannut — mitäpä tekemistä hänellä olisi enää Tukholmassa? Koko elämä siellä oli hänelle vastenmielistä ja kiihoittaisi vain hänen mieltään hulluuteen saakka.

Niinpä hän kuljeskeli maaseudulla kuukausimääriä, kunnes hänen vähäiset varansa olivat lopussa, parhaat vaatekappaleet myydyt eikä hän voinut kerjäämällä enää elättää henkeään köyhässä maassa. Hädän ja nälän pahoittamalla hän alkoi silloin ajatella uutta elämää.

Kauan hän täten oli samoillut pitkin maata, mutta vihdoinkin hän sattui tulemaan Tukholman lähistöille. Oli kylmä, kirkas päivä. Kaukana, laskevan auringon valossa hän näki kaupungin tornien ja sataman häämöittävän. Kustaa Pietarinpoika pysähtyi ja katseli kauan aikaa kaukaista kaupunkia. Hänen sydämensä sykki — hän muisti Kaarinaa ja miten lähellä tätä hän jälleen oli.

Kaikkina näinä kuukausina hän ei ollut voinut unohtaa Kaarinaa; tuskalla ja surulla hän muisteli tätä jouduttuaan taas hänen lähettyvilleen. Mitenkähän Kaarinan laita mahtoi olla, miten hänen oli käynyt? Hän ei ollut kuullut hänestä mitään, sillä hän ei ollut pitkään aikaan tavannut ketään muuta kuin erämaissa asuvia talonpoikia.

Aurinko laski kaupungin taakse, hänen oli pakko kulkea eteenpäin. Hänen oli kuitenkin mahdoton ennättää kaupunkiin ennen iltaa. Hänen jalkansa olivat väsyneet eivätkä tahtoneet enää totella. Niinpä hän oli hyvillään nähdessään maantien varrella kapakan, joka tarjosi hänelle yösijaa ja virvoitusta. Pari kolikkoa kilisi vielä hänen taskussaan, juuri siksi monta, että hän saattoi saada iltaruoan sekä yösijan uunin viereisellä penkillä. Suuressa tuvassa, joka oli varattu vieraita varten, ei ollut ainoatakaan sielua.

Kauan ei sotilas kuitenkaan saanut olla yksin. Tuskin hän oli ruvennut liemiruokaansa syömään, kun saapui pari ajomiestä, jotka olivat tulleet kuormineen Tukholmasta ja halusivat säädä illallista. Hetken kuluttua he olivat tehneet tuttavuutta Kustaa Pietarinpojan kanssa, ja isäntäkin, joka aikaisemmin ei ollut välittänyt hänestä suuria, istahti pöytään heidän luokseen.

"Kylläpä tulet parhaaseen aikaan," sanoivat toiset kuultuaan, että Kustaa oli matkalla Tukholmaan, "huomenna on kaupungissa paljon nähtävää."

"Vai niin. En ole pitkiin aikoihin ollut Tukholmassa enkä ole kuullutkaan sieltä mitään. Varmaankin siellä on paljon tapahtunut siitä kuin sieltä läksin," sanoi Kustaa Pietarinpoika välinpitämättömästi. "Mitä siellä huomenna tapahtuu?"

"Mies, etkö tiedä, että huomenna vietetään juhlat sen johdosta, että voitimme tanskalaiset? Etkö tiedä sitäkään, että on käyty sotaa sen vuoksi, että tanskalaiset loukkasivat kuningasta ja antoivat ilmi hänen naimahankkeensa?"

"Minä en tiedä mitään," sanoi sotilas ja alkoi tarkemmin kuunnella toisten puhetta.

"Kuningas kosi Englannin Elisabetia, mutta samalla kertaa myös Lothringenin prinsessaa. Tanskalaiset saivat tästä vihiä ja antoivat kuninkaan suunnittelut ilmi."

"Vai aikoo kuningas siis naida?" Kotiinpalaavan jännitys alkoi kohota yhä enemmän.

Toinen ei huomannut hänen välikysymystään, vaan jatkoi innoissaan:

"Niinpä oli tanskalaisille annettava muistoseteli, ja sen he ovatkin nyt saaneet. Suuri taistelu kävi Itämerellä — kuningas oli itse siellä mukana. Neljä tanskalaista laivaa sytytettiin palaamaan. Kolmesataa vankia tuotiin tänne ja huomenna heitä kuljetetaan kahleissa pitkin kaupunkia linnan ohi, ja siitä vasta ilo syntyy."

"Kylläpä onkin aika antaa kansan iloita," sanoi isäntä, vanha, kokenut mies. "Kansa on kuninkaan paras turva, sitä on pidettävä lämpimänä ja näytettävä, ettei sotaa ole syyttä käyty. Sillä suuret herrat eivät ole kuninkaalle liian suosiollisia. Siinä ovat hänen veljensä, jotka odottavat vain hyvää tilaisuutta, siinä ovat Sturet. Emmehän me tietenkään voi tarkoin seurata asioita, mutta jotain sitä aina sittenkin kuulee. Ja luultavasti on kylliksi syytäkin —"

Nauraen ajomies keskeytti isännän puheet. "Aina te olette tietävinänne kaikki asiat paremmin kuin muut. Mitä te Stureista puhutte? Eikö kuningas aio lähettää nuorta kreivi Sturea uudestaan Lothringeniin kosiomatkalle?"

"Vaikkapa vaan. Mutta kaikki ei ole niinkuin pitäisi olla; aateliston parissa kuohuu. Ei kukaan suurista herroista voi antaa kuninkaalle anteeksi sitä, että Yrjänä Pietarinpoika on päässyt valtaan, eikä kansakaan ole siitä hyvillään; täytyyhän heidän sietää suosikkia, koska hän on kuninkaalle mieleen, mutta kaikki katsovat häneen sittenkin karsain silmin."

"Minkä sille mahtaa?" sanoi nyt toinen ajomies kohottaen olkapäitään. "Olette ehkä oikeassa, isäntä, Yrjänä Pietarinpoika on kaikille oka silmässä, mutta minkä sille mahtaa. Kuningas seisoo vankkana, sillä se, joka kykenee vastustamaan neljää kapinoivaa veljeä — —"

"Ajat muuttuvat vielä," sanoi isäntä vakavana. "Kaikki merkit puhuvat siihen suuntaan. Nyt riemuitaan suuresta voitosta, nyt kansa toivoo, että kreivi Sture tuo vihdoinkin maahan nuoren kuningattaren, jota jo kyllin kauan on saatu odottaa. Omituinen juttu tuo kosiminen. Nuori kuningatar voi vasta saada kuninkaan aseman kansansa parissa täysin vakavaksi. Mutta mitä, jos tälläkin kertaa, jos nytkin — —"

Vakavana puuttui toinen ajomies isännän puheeseen:

"Ymmärrän kyllä, isäntä, mitä te tarkoitatte, ja se on kylläkin tärkeä seikka —"

"Niin, sitähän minä juuri tahdoin sanoa. Huonot naiset, jotka tähän saakka ovat pitäneet kuningasta pauloissaan, eivät ole häirinneet kansaa; heidän valtansa on kestänyt lyhyen aikaa ja sitten heidät on karkoitettu. Mutta nyt asiat ovat toisin. Kuningas ei ole tosin luopunut suunnitelmistaan Lothringenin prinsessaan nähden, muuten hän tuskin uskoisi tätä tehtävää Sturelle. Mutta ei kukaan nykyään tiedä, miten siinä käy. Sen jälkeen kuin Kaarina Maununtytär hallitsee Gripsholmassa, ja kuninkaan suhde häneen on tullut täysin julkiseksi, voidaan odottaa mitä hyvänsä."

Sotilas oli hätkähtänyt kuullessaan Kaarinan nimen. Mutta ei kukaan huomannut sitä, ja toinen ajomies sanoi kohauttaen olkapäitään:

"Jonakuna päivänä hänkin saa matkapassit, niinkuin kaikki muut. Tämä juttu voi kestää hiukan kauemmin kuin tavallisesti, eikä kukaan muu ole saanut vielä Gripsholmassa asua, mutta siitä kansa voi olla huoleti, kaikki kestää vain aikansa."

"Älä sano sitä, tällä kertaa asiat ovat toisin. Kaarina Maununtyttären vuoksi on kuningas karkoittanut kaikki muut; hän yksin hallitsee kuningasta. Joka kerta kun kuningas näinä sota-aikoina kävi Tukholmassa, kävi hän siellä vain Kaarinan vuoksi. Ei kukaan hänen rakastajattaristaan ole vielä ollut näin korkeassa asemassa. Tahtoisinpa nähdä huomenna miltä hän näyttää, kun vangitut tanskalaiset kulkevat hänen ohitseen. Sanotaan, että torille on rakennettu lava ja istuin vartavasten hänelle."

"Se, joka seisoo korkealla, putoaa syvälle."

"Mutta milloin? Kaikella on aikansa, sanotte te, mutta ei aina ole helppo korjata sitä, mikä sinä aikana tapahtuu. Minä sanon teille, Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina Maununtytär tulevat olemaan kuninkaan vallan koetuskiviä, ja heidän tähtensä kuningas vielä kaatuu, jollei hän ymmärrä ajoissa luopua heistä."

Miehet vaikenivat.

Kustaa Pietarinpoika, jonka ruumiin läpi toinen väristys toisensa jälkeen oli kulkenut, oli jo aikoja sitten kääntynyt pois voidakseen salata mielenliikutuksensa. Mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Ajomiehet tekivät vihdoin lähtöä, isäntä meni heidän kanssaan ulos, ja kuormat lähtivät liikkeelle. Vähitellen pyörien ratina vaimeni etäisyyteen.

Hetkeä myöhemmin isäntä tuli tupaan ja alkoi korjata aterian jätteitä pöydästä. Emäntäkin astui huoneeseen, istahti uunin luo, jossa pari puuta kyti, ja alkoi sitten työskennellä himmeän öljylampun valossa, jonka hän oli sytyttänyt. Kustaa Pietarinpoika ei jaksanut kestää tätä hiljaisuutta sen kauemmin. Hän nousi hitaasti ja kiinnitti katseensa isäntään.

"Kuka tuo Kaarina Maununtytär on?" kysyi hän vihdoin.

"Ettekö te sitä tiedä? Ettekö te ole hänestä kuullut?" kysyivät molemmat toiset hämmästyneinä.

"En ole käynyt pitkään aikaan Tukholmassa."

"No, kyllä te huomenna saatte kaupungissa kuulla sekä nähdä tarpeeksenne. Me täällä tiedämme vain sen, mitä meille kerrotaan. Kuningas vei hänet vastikään Gripsholmaan. Ei kukaan ole vielä sen korkeammalle kohonnut. Ajatelkaahan, tyttö, joka aikaisemmin kaupusteli torilla! Mutta hän kuuluu olevan hyvin kaunis, ja väitetään, että kuningas pelkää kadottavansa hänet, siksi hän pitää häntä Gripsholmassa turvassa."

"Kukapa hänet ryöstäisi," sanoi vaimo. "Mutta kuningas pelkää vihollisia. Tuo Kaarina Maununtyttären juttu on merkillinen! Ei kukaan tiedä, miten se oikeastaan tapahtui. Väitetään, että hän on hyvin viekas ja tietää mitä hän tahtoo."

"Vaimo, mitä sinä turhia jupiset!" sanoi isäntä.

"Asiat eivät ole oikein, sen minä tiedän. Kerrotaan, että hän antoi kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei tämä pääse hänestä eroon, vaan on pakoitettu tekemään mitä ikänä hän tahtoo."

"Niinhän sitä sanotaan, mutta se on turhaa puhetta."

"Eipä niinkään. Tukholmassa asui siihen aikaan eukko, joka osasi tehdä salaisia taikoja. Siellä Kaarina kävi siihen aikaan, kun hän kaupitteli torilla, ja tältä hän sai salaiset lääkkeensä. Turhanpäiten ei vanha Kirsti istu nyt vieraana rikkaassa talossa Värmlannissa, jonka Kaarina Maununtytär on ostanut omaisilleen."

Isäntä oli hetken vaiti, sitten hän sanoi Kustaa Pietarinpojalle:

"Paljonhan sitä puhutaan, jokainen puhuu tästä asiasta ja vaivaa sillä päätään. Paljon te vielä saatte siitä kuulla, kun tulette Tukholmaan. Mutta minä sanon, kaikella on aikansa. Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina Maununtytär ovat kuninkaan vallan koetuskiviä. Jonakin kauniina päivänä me saamme sen nähdä. Mutta riittää jo. Maalla ei näistä asioista tiedetä mitään, mutta kunhan astuu jalallaan Tukholmaan — —. Onko teillä liikeasioita Tukholmassa?"

"Ei, niin — aikomukseni on hankkia sieltä jotakin sellaista," änkytti vieras.

Isäntä tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän saakka.

"Ja tuollainen mies kuin te ei ole sotamiehenä? Nyt, kun niin paljon sotilaita tarvitaan? Kun tanskalaiset keräävät kaikki maajoukkonsa kokoon? Tiedättekö mitä, sellainen kuin te voisi nyt sotilaana löytää onnensa."

"Onhan se hyvä ajatus," nyökkäsi Kustaa Pietarinpoika ja katsoa tuijotti eteensä.

Isäntä, joka huomasi, että toinen oli väsynyt ja haluton jatkamaan keskustelua, nyökkäsi hyväntahtoisesti:

"Tuumikaa asiaa." Sitten hän toivotti hyvää yötä. "On jo aika mennä levolle, jollemme tahdo jutella puolen yötä."

Hän poistui tuvasta yhdessä vaimonsa kanssa. Kustaa Pietarinpoika jäi yksin, ja takkatuli sekä öljylamppu sammuivat.

Hyvään aikaan hän ei saanut unta. Hän makasi kovalla penkillä ja tuijotti pimeään. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi unessa nähnyt valopiirin, jossa liikkui loistavia olentoja. Kaarina — — Sitten hän kohosi pystyyn, torjui ajatukset luotaan ja vaipui jälleen makuusijalleen. Mitä hän oikeastaan toivoi? Kaikkihan oli ohitse. Hänen täytyi alistua välttämättömyyteen, aloittaa uusi elämä, jonka vuoksi hän nyt oli matkalla Tukholmaan. Nämät ajatukset saivat vihdoin hänen mielensä rauhoittumaan ja hän vaipui uneen.