Part 3

Kreets viskasi läntistyneet puolikenkänsä jaloistaan ja alkoi juosta ylös mäkeä. Hän muistutti todella juoksijahevosta. Solakkana ja notkeana, nilkat korkeina ja pää taakse heiteltynä hän juoksi hengästymättä ylös mäen, samaa kyytiä alas, taas ylös ja alas useaan kertaan ilman että hän edes huohotti.

Bir hakkasi ihastuksissaan kahvipannua puun kylkeen. Ter otti sen varovana haltuunsa. Jorikin suvaitsi ihmetellä.

"Se ei ole mitään!" huudahti Polle, "Kreets voi liikuttaa korviansakin!" — Se oli taito, jota he kaikki olivat Kreetsiltä kadehtineet. Kreets oli valmis näyttämään kykyään, sillä hän arveli, että pojat tulisivat vihreiksi kateudesta. Mutta Ter nipisti häntä. Kaikki ei ole sopivaa.

"Sinulla vasta on keuhkot ja nilkat", ihaili Bir. "Varmasti sinä voittaisit Hanneksen!"

"Voitan minä sinutkin!"

Kreets kipaisi metsään, Bir kintereillä. He katosivat metsäpolulle, joka luikerteli honkain lomitse. Päivänlasku leikki keltaisilla, pitkillä rungoilla ja loi varjoja polun poikki. Oli niin houkuttelevaa noiden kahden meno, että Ter lylleröi perässä kahvipannuineen, ja Pyry unhottaen ison siskon arvokkuuden — jonka hän melkein aina unhotti — porhalsi mukaan, ja Pollen hoikat nilkat värähtelivät.

Mutta Jori sanoi halveksien: "Eivätkö ole lapsellisia, Polly!" — Hän sanoi Polly, koska se oli hienompaa ja muistutti Englantia, jonne hän aikoi opintomatkalle. Ja sitten: oli kamalaa sanoa kaunista tyttöä Polleksi!

Polle vastaili hajamielisenä Jorin arvokkaaseen puheluun, kuunnellen apeana iloisia ääniä ja veneen kolinaa. Siellä olivat jo ehtineet rantaan toiset, ja niillä oli hauskaa, sillä he eivät hävenneet olla lapsellisia.

Tuossa kellui jo vesillä valkoinen vene, jonka kokkaan Ter oli maalannut nimen: "Untuva". Se oli isän määräämä Untuvan kunniaksi.

Ilta-aurinko kultasi välkkyviä virejä selällä. Rannoilla oli tyyntä, ja puut näkyivät kuin kuvastimessa. Niissä kohdin, mihin veneen synnyttämät laineet ehtivät, muodostivat honkien kuvaiset kiemurtelevia käärmeitä.

Ter istui jo perässä. Pyry komenteli rannalla. Kreets ja Bir riitelivät paikasta ja olivat kaataa veneen.

Viimein päästiin asettumaan. Bir ja Jori soutivat. Kevyt vene kiiti nuolena.

"Katsokaas! Tuo tuossa on Aarresaari!" Kreets viittasi kallioista pikku saarta, jossa kasvoi koukeroisia mäntyjä. "Kun sinne ajaa yksi-öisellä varsalla yksi-öistä jäätä pitkin, saa aarteen."

"Tuo tuossa on Juhannusniemi. Siinä me aina pidämme juhannusta. Näettekös, siinä on aina kuin juhannus: valkorunkoisia koivuja!"

"Te olette tainneet ristiä paikat mieleisiksenne". nauroi Jori.

"Melkein. Emme tiedä kaikkien oikeita nimiä. Ja sitäpaitsi se on hauskaa. Katsokaahan tuota komeata hongikkoa, kuinka sen kultaiset pilarit kuvastuvat juhlallisina veteen!"

"Muistuttaa kreikkalaisia pylväikköjä", ihaili Bir.

"Ihan niin! Me sanommekin sitä Propylaioniksi!"

"Mutta sitä saa varoen lähestyä veneellä. Huomaatteko tuota miltei näkymätöntä viriä? Sen alla on haikala."

"Haikala?"

"Niin, sanomme siksi siinä viruvaa hietasärkkää. Se kaataa helposti kokemattomain veneen."

"Kelpaisittepa luotseiksi vaikka Mississipille!"

"Tottuuhan sitä, kun kaiket kesät on vesillä. Kohta ollaan perillä. Tässä tämä soma niemi on Marianne-niemi. Siinä Polle kerran luki Walakorven 'Mariannea', ja me muut parsimme korillisen sukkia."

"Olisitte sitten ristineet sen 'Sukkaniemeksi' tai 'Parsinneulaksi!' ilvehti Jori.

"Ei. Marianne-niemi kuuluu runollisemmalta."

"Tuossa saaressa, missä tuo suuri petäjä on kaatumaisillaan, sain minä yhtenä iltana kymmenen särkeä", sanoi Kreets.

"Emmekä me toiset saaneet mitään, kun oli niin kamalaa ajatella koukussa olevia matoja!"

Vene solahti kaislikkoiseen rantaan.

"Eläköön ihana isänmaamme!" huudahti Bir välittömästi, heiluttaen valkoista lakkiaan.

"Mihin arvelette tulleenne?" kysyi Pyry.

"Ellei tämä ole Satukannas, niin ei ole satu sitten kaunista!" julisti Jori.

"Niin, tämä on Satukannas", sanoi Pyry. "On tällä toinenkin nimi. Mutta meille tämä on Satukannas."

Kapea kannas yhdisti siinä mantereeseen pitkän, hongikkoa kasvavan niemen. Molemmin puolin aukeni saarekas selkä. Lännenpuolinen loisti kuin kultakuvastin, auringon juuri painuessa sen syliin. Idän puolella kaartui mantereeseen pyöreä lahti, jonka rantojen tummat lepät ja valkorunkoiset koivut kuvastuivat tarkasti tyyneen pintaan. Sisempänä rannalla kasvoi honkia, ja niiden takana tummaa tiheikköä, joka saattoi vahvojen runkojen välit näyttämään salaperäisen mustilta. Keskipäivälläkin sellaista taustaa vastaan voi hämäriköstä hohtava koivunrunko kummitella metsänneitona, joku kannonpökkelö peikkona, ja niin oli satu ihan silmin nähtävissä. Kannaksen kohdalla kasvoi kaislikkoa, minkä läpi vene niin somasti kahahti. Ja kun se loppui, alkoi lumpeitten valkoinen vyö aina Marianne-niemeen asti.

Bir ja Kreets rupesivat heti kyhäämään tulisijaa ja puuhaamaan kahvinsaantia. Jori ihaili vielä toisten kanssa paikan kauneutta.

"Tunnustan, että olen ylpeä siitä, että isänmaani on Suomi, tuhatjärvien ihana maa!"

Pyry elostui.

"Yhdyn sydämestäni sinuun! Meillä ei ole varaa matkustella maamme kuuluja kohtia ihailemaan, mutta luulenpa, että joka sopukka Suomessa on kaunis!"

"Oi, olisitpa keväisin täällä!" innostui Polle. "Silloin on Jämsänkoski kuohuva Imatra, Jämsänjoki vuolas Vuoksi, Päijänne laaja Laatokka! Näetkö Linnasten vuorta, miksi ei se voisi käydä meillä Aavasaksasta ja nämä saarikkaat vedet Saimaasta! Katsos tätä harjannetta, puuttuuko se paljon Punkaharjusta!"

Jori nauroi "'... vaan Häme siitä kallehin! Sen tuskin tiedän vertaista...' Kaikki kunnia Hämeelle ja sen suloisille tyttärille!"

Kreets ja Bir olivat jättäneet kahvipannun oman onnensa nojaan ja viskelivät rannalla "voileipiä". Toisista oli se niin hauskaa, että hekin yhtyivät leikkiin. Pian välkkyivät "voileivät" pitkin pintaa, mikä pitkissä, mikä lyhyissä hypyissä.

Kuinka herkullisina houkuttelevatkaan voileivät valkealla pyyhinliinalla, kuinka suloinen onkaan sametinvihreä sammal pöytänä, kuinka ihanana kiiltääkään musta pannu liekkien keskellä, kuinka hauska on väistellä savua ja vahtia kuohuvaa kahvia, kuinka soma tuoksu tulee palavista, tuoreista oksista ja rantaminttujen hienosta hajusta, mihin yhtyy epämääräinen löyhäys vesikasveista ja etäisen suon salaperäinen tuntu, joka sumun siivillä leijuu lähemmä! Ja kaiken tämän yllä laskevan auringon kulta ja kohoovan kuun hopeahärmä. Ne, jotka ovat kokeneet tätä ulko-ilmaretkillään, muistelevat sitä aina mielihyvin.

Sanomaton hyväntunne täytti nytkin kaikkien sydämet, kun he istuivat voileipien ja höyryävän kahvin kimppuun.

"Tämä on maailman parhainta kahvia!" vakuutti Bir.

"Juuri siksi, että se tulee savulta", sanoi Kreets.

Joka ainoa voileipä teki kauppansa ja pannu juotiin tyhjäksi.

Sen jälkeen alettiin "nauttia olemisen iloa", kuten Pyry sanoi. Hän kiipesi veneen kokkaan, kietoutui vahvaan sadevaippaan ja antautui onnen tunteen valtaan. Miksi hän oli niin onnellinen, sitä hän ei tiennyt. Siksi kai, kun oli Satukannaksella.

Vaikeni vähitellen luonto. Silloin tällöin kuului väsähtänyt viserrys tai hypähti unessaan häiriintynyt salakka vedenpintaan, jättäen siihen hopeisen pyörylän. Kaislat kuin kuiskaillen kahisivat veneenlaitoja vastaan.

Pyry uneksi silmät auki ja hymyili. Sisäisestä sopusoinnustaan riemuiten hän käänsi katseensa toisiin ja iloitsi heistäkin. Hekin kuin täydensivät hänen sielunsa hyväntunnetta ja illan suloa. Polle nojasi rannalla nuokkuvaa koivua vasten, ollen solakka ja valkoinen kuin sekin. Jori loikoili siinä lähellä rantakivellä hyräillen hiljaa "Koivun laulua". Valkoinen lakki loisti kuin jättiläislumme. Vastakkaisella rannalla erottui päin himmenevää rusotusta Terin sininen puku pehmein liikkein ja Birin notkea pojanvartalo. He pesivät kahvikuppeja ja roiskuttivat nauraen vettä toistensa päälle. Lopuksi he jäivät vellomaan vettä, joka kimaltelevin pisaroin kuin helminauha liukuili heidän sormiensa lomitse.

Kreets sammutti loimahtelevaa nuotiota. Hän kantoi kahvipannulla vettä. Joka kerta kun hän loiskahutti pannullisen tuleen, sihahtivat kipinät kuin säihkyvät tähdet ylt'ympäri. Tuli tuiskahti ja valaisi koko Kreetsin. Hiusten yli kiedottu punainen silkkiliina loisti silloin liekkinä, punaiset liivit hehkuivat, ja valkoiset hihat ja esiliina läikähtivät kuin lumi iltaruskossa, huolimatta siitä, että esiliinan oli musta pannu vahvasti "varjostanut".

"Kun minä olen kaukana maailmalla, muistan aina tätä", kuului Jori sanovan. Pyry huojutti hiljaa venettä, ja kaislat kahisivat, pikku laineet liplattivat laitoja vasten.

Kohta lähdettiin. Satukannas jäi taakse.

"Ihana ilta!" sitä mieltä olivat kaikki, kun he sinä iltana laskeutuivat levolle.

VII.

Pollen syntymäpäivä.

Elokuun kahdeksantena, oli Pollen syntymäpäivä.

Kunkin syntymä- ja nimipäivän edellä kävi salainen neuvottelu, ja tuleva sankaritar tunsi itsensä avuttoman yksinäiseksi, sillä hänen lähestyessään supattelevia sisariaan nämä loivat häneen loukkautuneita katseita. Kreets sanoi, että syntymä- ja nimipäivä-aatot olivat suuria katumuspäiviä asianomaiselle.

"Etkö sinä jo menisi käymään Liisi Grönin luo!" sanoi Pyry ystävällisesti. Eivätkös ne vain vetäneet esiin mahdollisia ja mahdottomia tuttavia!

"Ymmärrät kai, että olet valittu uhri!" huomautti Kreets.

Taas ne keksivät jotakin hullua, mietti Polle. Hän totteli kuitenkin ja meni Liisi Grönin luo. Siellä ei ollut lainkaan hauskaa. Liisi näytteli pukujaan ja tahtoi kähertää Pollen tukkaa. Polle haukotteli ja ajatteli, kuinka ne mahtavat nauttia kotona. Kun hän viimein arveli, että kai ne jo ovat jotakin valmiiksi saaneet, kiersi hän kotiin, mutkaten metsän kautta, menettääkseen aikaa. Mutta kääntyessään kotipolulle hän näki parin pitkiä sääriä ja kaksi ruskeata palmikkoa vilahtavan tien kaarteessa. Ihan varmaan se oli Kreets.

Mutta kun hän tuli kotiin, istui Kreets kuin sfinksi kiikkutuolissa, ja toiset tulivat meluten vinnin portaita ja kyselivät innokkaasti, oliko hänellä ollut hauskaa.

"Senkin teeskentelijät", ajatteli Polle. "Nyt ne ovat kätkeneet jotakin vinnille ja koettavat vetää nenästä!" Kunhan se ei vain olisi mitään epämieluista, sillä sellaisestakaan ei ollut takeita!

Illempana haki isä uistintaan lähteäkseen järvelle.

"Taitaa olla jossakin vinnillä", tuumi hän.

"Minä kyllä haen!" Ter kipaisi heti etsimään.

"Pelkäävät isän löytävän", mietti Polle.

Kesäisin nukkuivat kaikki "isot tytöt" vinnillä "Terin galleriassa". Se oli hatarasti laudoista kyhätty kamarin tapainen, jotta ilmaa siellä oli tarpeeksi, ja Ter oli maalannut rumat seinät täyteen kirjavia kuvia.

Tänä iltana kukin sukelsi salaperäisenä sänkyynsä. Kreets vain sanoi vetäessään peitteet korviinsa: "Herätä sitten minut, Polle, että ennätän laulamaan!" Kohta sen jälkeen hän oli umpiunessa. Pian nukkuivat Pyry ja Terkin. Polle kuuli heidän tasaiset hengenvetonsa.

Elokuun tummuus ja viileys täyttivät hataran vinttikamarin. Seinän toisella puolella sirkahuttivat pääskyset unissaan. Matalasta räystäsakkunasta valui nousevan kuun valo hopeisena juovana, siirtyen vastapäiselle seinälle ja valaisten heleästi "Prinsessa Ruususta". Se oli Terin maalaama suurelle kartongille. Vaaleanpunaisessa puvussa sinisellä sohvalla istui prinsessa Ruusunen ja kehräsi silmät kiinni. Ympäröivässä pensaikossa jättiläisruusut loistivat kuin pihlajantertut syksyllä.

Kuu säkenöi Ruususen kultaisella tukalla ja hopeoitsi värttinän kuontaloa. Ruusunen näytti hengittävän, huokasi ihan kuuluvasti ja avasi silmänsä. Ne olivat kuin siniset tähdet. Sitten hän nousi hymyillen ja kumartui suutelemaan Pollea otsalle.

"Hyvää huomenta, sisar Keltaruusu, onko prinssi Florestan jo tullut?"

Sisar Keltaruusu nukkui nuoruuden viatonta unta.

Aamulla Ruusunen yhä hymyili hälle. Ja prinssi Florestan tuli ja otti häntä kädestä, he kulkivat tuoksuvassa koivikossa, ja suloinen soitto täytti ilman. Sävelet tulivat väristen ja arastellen kuin jostakin kaukaa.

"Ne ovat isäni urut", sanoi prinssi Florestan, "tuolla ne näkyvätkin!" Urkujen hopeiset torvet kimaltelivatkin koivunrunkojen lomitse.

Polle hieroi silmiään. Auringon säde sattui suoraan niihin. Hän hymyili unelle ja todellisuudelle.

Missä hän oli? Jossakin pensaikossa hän nukkui, ja punaiset ruusut hohtivat. Kuin prinsessa Ruusunen!

Hän risti hartaana kätensä, ja ilo läikähti läpi sydämen. Oli niin juhlallista ja hauskaa. Millä ihmeellä ne ovat voineet niin hiljaa...? Koivunoksia ne olivat, niitä oli pystytetty ympäri sängyn ja niihin pistetty tulipunaisia valmuja, hänen lempikukkiaan. Kyyneleet tulivat silmiin pelkästä hyvästä mielestä. Kyllä ne keksivät! Ja ihan varmasti juuri silloin lauloivat, kun hän luuli urkujen soivan.

Aivan niin. Alhaalta portailta kuului supinaa ja sitten Kreetsin ääni:

"Varmasti hän ei ole herännyt semmoiseen hyminään! En minä ainakaan heräisi, vaikka korvan juuressa sillä tavoin suristaisiin!" Ja hän kuului aloittavan kimakasti: "Juokse porosein!", johon toiset vähän viivästyen yhtyivät.

Polle pyrskyi. Aina samoja ne ovat!

Sitten seurasi "Sotilaspoika". Ja sitten meluten ylös, Untuva pyörien suoraan sänkyyn.

"Joko sinä olet herännyt?"

"En!"

"Me toivotamme onnea prinsessa Ruususelle!" sanoi Pyry.

"Yhtyn seuraavaan puhujaan!" ilkamoi Kreets. Ter taputti Pollea päälaelle ja Untuva kuristi kaulasta.

"Miten sinä Ruususesta, Pyry!" Ja Polle kertoi unensa taikka näkynsä... ei hän ollut selvillä mitä se oikeastaan oli. Se oli jokaisesta ihmeellistä. Untuva oli jäykkänä jännityksestä, ja Kreets huudahti:

"Semmoista se on, kun ihmisellä on syntymäpäivä kesällä, että saa nukkua vinnillä!" Hän oli syntynyt uudenvuodenpäivänä.

Ter oli iloinen Ruususensa puolesta, koska se osasi olla oikein elävä prinsessa. Pyry sanoi, että hän toivoo Pollen elämän olevan ruusuista satua!

"Tullaanko sieltä?" huuteli äiti alhaalta, "kahvi jäähtyy!"

Polle nykäistiin vuoteesta, ja tuossa tuokiossa oltiin kahvipöydässä. Se oli soma. Valmuja, kakku, vielä höyryävä... Mutta? — Polle purskahti nauruun. Pöydän vieressä seisoi nojallaan hervoton miesparka tummanpunaisin naamoin. Kädessä sillä oli suuri pahvipala, johon hiilellä oli "präntätty": "Onnea omalle vaimolleni!"

"Niin, näetkö!" Ja sitten he kertoivat, miksi Pollella eilen oli ollut niin pitkä päivä. He tahtoivat keksiä jotakin uutta. Ja Ter oli kuullut Ylisen Bertalta, että Bertan äiti oli kertonut, kuinka hänen kotonaan joku palvelustyttö oli täyttänyt seitsemäntoista ja he olivat kyhänneet sille miehen kuvan, jolle olivat panneet kirveen käteen. Seuraavana vuonna se tyttö oli naimisissa puusepän kanssa.

"Oi, voi!" valitti Polle, "missä on se puuseppä, joka minun pitää naida!"

"Ei sinun tarvitsekaan nyt puusepälle!" Siksi he eivät panneetkaan kirvestä käteen, vaikka sen olisi niin helposti saanut liiteristä. Mutta he pelkäsivät, että Polle silloin heti syöksyisi naimisiin vanhan Pihlin kanssa.

"Minusta se näyttää intiaanilta!"

"Niin", selitti Ter. "Minä olin juuri maalaamassa naamaa, kun Kreets lensi metsästä, ja silloin vedin liiaksi punamultaa. Pyry sanoikin: 'Voi, voi, nyt siitä tulee intiaani — ja Polle luulee, että hänen pitää intiaanille'. Mutta Kreets lohdutti sillä, että hän olisi autuas, jos joku intiaani huolisi hänet!"

"Ah, hän olisi siis uskoton Viktor-kreiville?" huokasi Polle.

"Mille Viktor-kreiville?" kysyi äiti.

"Erland-enon pojan-pojan-pojalle!"

"Se kiipee vinnin-akkunasta ja pudottaa pääskysen pesän", selitti Untuva.

"Onpas taas Luigi Vampaa!" halveksi Kreets.

Mutta Untuva ei nyt loukkaantunutkaan. "Se on mummon kirstussa eikä ole muu kuin rosvo", sanoi hän levollisesti.

"Mitä te taas olette hullutelleet!" torui äiti.

"Sitten me lennätimme sen vinnille piiloon..."

"Ja sitten isä aikoi hakea uistinta sieltä, ja teille tuli hätä!"

"Niin, ajatteles, jos isä olisi löytänyt sen ja tuoda roikuttanut sitä alas ja murissut: mikä tämä on? Kuka minun vaatteeni tähän on tupannut? Siinä olisivat olleet hyvät humalat hukassa!"

Pitkin päivää kesti iloa, ja Polle oli vapaa työstä. Olihan hänellä juhlapäivä.

Illalla äiti itse peitteli Pollen sänkyyn. "Jumala siunatkoon äidin pikku tyttöä taas hänen uudessa vaiheessaan!" sanoi hän yksinkertaisesti.

Hetkeä myöhemmin nukkui Polle, niinkuin toisetkin, raikasta unta, huulilla hymy ja otsalla puhtaus, heijastus nuoren sielun kirkkaista unelmista.

VIII.

Ruusunpunainen puku.

Eikö ole kummallista, että Polle tanssii eikä Pyry, villikissa? Pyry sanoo, joutuessaan tanssitilaisuuksiin: "Nyt minä en tanssi, vaikka keisari pyytäisi!"

Mutta Polle, hiljainen ja ujo, tanssii. Ja hän väittää, että tanssi on kokonainen elämä hänelle. Tässä maailmassa on niin paljon merkillistä.

Pahinta on, että Polle pääsee niin harvoin tanssimaan, — ensinnäkin koulu, ja sitten koti. Ne eivät kotona ollenkaan käsitä, että tanssi voi olla kokonainen elämä. Ja kun hän sitten joskus pääsee ja istuu pieneksi käyneessä valkoisessaan arkana ja hämillään, niin kukapa häntä viitsisi tanssittaa montakaan kertaa! Siellä on niin paljon hilpeitä tyttöjä, rohkeapuheisia ja muodikkaasti puettuja, niitä on ilo pyöritellä.

Mutta nyt on Polle saanut syntymäpäiväkseen puvun, sellaisen soman, ilmavan ruusunpunaisen, jota hän joskus oli toivonut. Ja samanväriset silkkisukat ja sirot kiiltonahkakengät. Eipä hän suotta uneksinut prinsessa Ruususesta! Jo seitsemäntoista, ja ruusunpunainen puku! Hyväinen aika, kuinka elämä saattoi olla ihanaa!

Kaiken tämän ihanuuden antaja oli Pyry. Arkipäiväinen, tuulihattu Pyry melkein jumaloi Polle-siskoaan. Hän selvemmin kuin muut näki sen sisäisen hienouden, sen sielun kirkkauden, mikä muodosti Pollen aran olemuksen. Hän oli nähnyt Pollen tanssiaisissa. Hän aavisti, kuinka Pollen kauneudenjanoinen mieli kärsi epämiellyttävästä puvusta, vaikka hän ei koskaan pyytänyt parempia. Pyryn sydäntä kirveli. Polte oli liian herkkä. Pieninkin loukkaus haavoitti häntä. Pyry tahtoi hiukan tasoittaa siskon tietä, nyt kun hänellä oli niin mainio tilaisuus.

Täti Brink oli lahjoittanut hänelle tuon kaiken. Täti Brinkin vanhat viisaat silmät näkivät, että Pyryllä harvoin oli mitään uutta, vaikka hänellä oli jotenkin hyvä palkka. Täti Brink kysyi silloin, että mitenkäs sen asian laita oli. Ja Pyry tunnusti, että hän lähettää kotiin. Täti Brink nyökytteli ja hymyili. Ja kun Pyry lähti lomalle, pisti täti Brink salaperäisen laatikon hänen kainaloonsa. Vanhoissa viisaissa silmissä loisti veitikka, kun Pyry ylenmäärin yllätettynä kiitteli. Herttainen täti Brink!

Mitä täti Brink sanoisi, sitä Pyry oli pelännyt luovuttaessaan lahjansa toiselle. Jos hän sanoisikin: "En luullut sinun niin vähän arvoa panevan lahjaani!" — Ei! Kun Pyry oikein selittää, kuinka asia on niin, täti Brink varmaan ymmärtää eikä loukkaannu. Jos ei täti Brink ymmärrä, ei sitten kukaan muukaan. Hyvällä omallatunnolla Pyry siis antoi "kaiken soman" Pollelle, ollen viisaasti vaiti lahjan alkuperästä, sillä Polle ei silloin olisi suostunut ottamaan vastaan. Ja jos täti Brink olisi nähnyt Pollen silmien säteilyn, olisi hän ollut yhtä tyytyväinen kuin Pyrykin.

Pollekin oli tyttö vain, ja sitten tanssi ja Aage Rhein! Aage Rhein oli vain käymäseltä kotonaan Pietarista. Hyvä isä sitä univormua! Eikö liene jo täysi upseeri! Kaikki tytöt olivat ihan hulluina häneen. Eikä se ollut mikään ihme. Sellaiset uneksivat mustat silmät ja mustat pienoiset viikset. Ja hymy, oi voi sitä hymyä. Ja vartalo, se vasta komeata, pitkä ja solakka ja univormussa, u-ni-vor-mus-sa! Kaikki tytöt lauloivat:

"Aina uneksinut olen univormusta, aina pitänyt sotilaan ryhdistä!"

Ja kaikki tytöt hommaavat tanssiaisia, ennenkuin hän ehtii lähteä. Ja kaikki tytöt toivovat, että hän tanssittaisi juuri häntä ja kannukset helisisivät. Ja hyväinen aika, kuinka kamalasti kaikki ovat jännittyneitä. Ja eikö ole aivan hirvittävää, että hän kulkee aina sysimustalla ratsulla, ihan kuin saduissa!

Sitten Polle oli tavannut hänet. Hän oli juossut postista ja Aage seisotti ratsuaan, hypähti alas ja tuli kättelemään. Ja siinä samassa huomasi Polle surkean asunsa: pieneksi käynyt kansallispuku, sen alta pistävät paljaat, pitkät sääret, ja virttynyt, punainen silkkiliina sitaistu vinosti päähän. Hän toivoi, että Aage Rhein ei olisi tuntenut.

"Sinä olet kasvanut kovin!" Aage Rhein puristi kapeata, kovaa kättä ja hymyili sitä hirmuisen ihanaa hymyä.

Se nyt oli juuri pahinta, se kasvaminen, sitä kun koetti käpristyä kokoon, että olisi sopinut vaatteisiinsa, ja Polle punastui oman kurjuutensa tunnosta. Mutta Aage Rhein yhä piti kädestä ja hymyillen katseli päästä jalkoihin. "Arvaan, että sinä tanssit kuin keijukainen!" — Ah, Polle koetti piilottaa hoikkia nilkkojaan.

"Tehän pidätte tanssit!"

"Pidämme. Tietysti sinä olet kutsuttu?" Tiesihän Polle, että joku hienoista tytöistä kutsuisi Aage Rheinin.

"Kyllä noin ylimalkaan. Mutta saanhan tulla sinun kutsuttunasi?"

Pollea ihan huimasi. Aage Rhein hänen kanssaan!

"Vai onko sinulla jo toinen?"

"Kukas minulla! Mutta ajattelen, että varmaan moni muu olisi halukkaasti sinun kanssasi."

"Mutta sinä et olisi? Sinä olet kasvanut kovin, Pollenka!"

"Voi, ei — olen hyvin iloinen, jos sinä minun kanssani!"

"Kiitos! Ja me tanssimme koko illan. Lupaatko minulle kaikki tanssit?"

"Tietysti!" Pollenhan on niin helppo luvata.

"Kiitos! Näkemiin, pitkä, pieni Pollenka!"

Polle tuli hyppien kotiin. Mutta Aage Rheinistä hän ei puhunut Pyryllekään. Toisinaan on niin, ettei voikaan puhua. Sitäpaitsi oli Pyry joskus niin kauhean järkevä, niinkuin siitä "Keltaruusustakin!" "Pyhyh, joku kauppamatkustaja tai henkivakuutusmies!"

Huomenna, huomenna! Hän ei malttanut illalla olla koettelematta pukuaan. Mikä onni, että hänellä juuri nyt oli puku! Hän näki itsensä suloisena peilissä: silmät säteilevinä, huulet hehkuen ja ruusunpunainen liehuva puku kuin unelma ympärillään.

"Nyt Polle on prinsessa Ruusunen!" ihaili Untuva. Polle on varmaan somin heistä!

Kreets pyöritti häntä nähdäkseen "kuinka heilui". Ter sanoi häntä perhoseksi ja Pyry hymyili; nyt oli Pollen sielulla sopiva verho.

Riemua täynnä Polle sukelsi vuoteeseensa. Hän oli nukkuvinaan saadakseen olla rauhassa ajatuksineen. Oi, kerta hän olisi onnellinen, täydesti onnellinen. Hän saisi tanssia, tanssia koko illan siroin kengin ja ruusunpunaisen puvun liehuessa ja Aage Rhein, Aage Rhein tanssittajana! Jos kuningas olisi käsivartensa tarjonnut, olisi hän tuskin sitä niin suurena onnena pitänyt. Mitä sanoisivat ne ylpeät tytöt! Kerran hänkin, Tuhkimo — —. Pollenka! Että Aage Rhein muisti sanoa niin, kuin lapsenakin!

Huomis-ilta! Kuinka vähän voimmekaan tietää, mitä huominen tuo mukanaan. Useasti haihtuu se huomaamatta monien mitättömien päivien joukkoon, toisinaan se tuo tuomisia, iloisen yllätyksen tai syvän surun. Pollelle se toi jälkimmäisen. Hän oli iltamyöhällä ollut paljain jaloin kasteisessa ruohossa, saanut hammassäryn, ja toinen poski — niin, se pyöristyi yhä pahemmin, mitä lähemmäksi ilta tuli. Ja kun Pollen piti lähteä, pukea päälleen koko ihanuus, oli se niin hirmuinen, poski nimittäin, että lähtö oli mahdoton.

Jos teistä joku on niin hartaasti kuin Polle toivonut jotakin ja sitten niin armottomasti pettynyt, niin ymmärrätte, millaista hänen oli. Hän vain nyyhkytti pää tyynyyn haudattuna. Äiti hieroi ajettunutta poskea ja siskot ajoivat kipeään hampaaseen mahdollisia ja mahdottomia rohtoja hiusöljyyn asti. Mutta mitäpä ne auttoivat! Eivät ne voineet lievittää sydänsärkyä, ja se oli paljon kovempaa kuin hampaan.

Ei mikään lääke voinut auttaa sitä, että hän makasi tässä ja ruusunpunainen puku ja tanssikengät ja silkkisukat olivat laatikoissaan, ja Aage Rhein tanssi toisten tyttöjen kanssa. Voi, voi! Tanssi koko pitkän illan ja hymyili hurmaavaa hymyään.

Elämä oli säälimätön, kurja ja tarkoitukseton. Miksi juuri hänen piti saada puku ja kaikki ja sitten jäädä sänkyyn! Hän itki niin täysin sydämin kuin vain seitsentoistavuotiaana voidaan itkeä, ja nukahti viimein kyyneleihinsä.

IX.

"Synninlukko."