Part 2

"Kun en minä pyytänyt. — Niin, kun äidinäiti oli niin iloinen ja kaunis, tahtoivat monet häntä omakseen. Mutta hän ei huolinut yhdestäkään. Ja siitä Erland-eno oli iloinen, sillä hänestä oli hauskaa, että Sabina aina oli kotona, kun hän koulusta tuli lomalle. He olivat maailman parhaimmat sisarukset, eivätkä kenestäkään muista välittäneet. Mutta sitten tuli äidin-isä ja Sabina välitti hänestä."

"Tietysti, kun hän oli juuri äidin-isä", sanoi Untuva.

"Mutta äidin-isällä ei ollut muuta kuin nauravat silmänsä, eikä hänelle luvattu Sabinaa."

"Sitten äidin-äiti karkasi nuoratikkaita pitkin, ja äidin-isä odotti häntä eräänä pimeänä syysyönä", täydensi Kreets. "Älä sinä sekoita!" Polle nykäisi Kreetsiä palmikoista.

"Erland-eno tuli kesken koulusta kotiin ja rukoili, että Sabina ei menisi naimisiin. Ja että, jos hän kumminkin menisi, ei tekisi niin suurta häpeää, että ottaisi köyhän, kun hänellä oli vara valita rikkaita!"

Ter huokasi. "Erland-eno oli oikeassa. Jos äidin-äiti olisi kuullut häntä, olisimme mekin nyt rikkaita."

"Äiti ja äidin-äiti ovat aina tehneet hyvin", puolusti Untuva.

"Ja eihän siinä olisi ollut mitään jännittävää sitten!" huudahti Kreets.

"Sitä te ette ymmärrä", opetti Pyry. "Ei ikinä rakkautta voi vaihtaa kultaan."

"Kuinka sitten kävi?" uteli Kreets.

"Sitten Sabina itki, mutta sanoi, että ei hän luovu Viktorista. — Eikö äidin-isällä ollut kaunis nimi?"

"Sekin on roomalainen", ihasteli Polle. "Ajatelkaas, Viktor merkitsee voittajaa! Se sopii niin hyvin!"

"Sen nimi, joka kerran ryöstää minut", sanoi Kreets, "pitää olla Viktor".

"Ei nykyään enää ryöstetä", muistutti Ter.

"Saatpa nähdä, että minut ryöstetään", intti Kreets. "Mitä jännittävää siinä on, että ihminen tulee ovesta!"

"Voi, voi, kun te sekoitatte aina!" valitti Untuva.

"Silloin vihastunut Erland-eno vannoi, että hän siitä paikasta lähtee ulkomaille, eikä tahdo Sabinasta enää mitään tietää. Ja niin hän lähti. Eikä ole hänestä sitten mitään kuultu, eikä kukaan tiedä, mihin hän on joutunut."

"Mutta hän palaa kerta", vakuutti Polle.

"Niin", kertoi Kreets, "hän ajaa kultaisissa vaunuissa, neljä hevosta edessä, entiseen koti-kyläänsä. — 'Minä olen Erland-kreivi' — — —"

"Kreivikö?" ihmetteli Ter.

"Niin, kas, hänestä on tullut kreivi, niinkuin Montekristosta! — 'Minä olen Erland-kreivi', sanoo hän, 'missä on Sabina-siskoni?' Mutta kukaan ei muista heitä enää. Viimein hän löytää kirkkomaalta siskonsa haudan ja vuodattaa katumuksen katkeria kyyneliä. Sitten joku muistaa, että Sabinalla oli tytär, mutta sekin on kauaksi kulkenut. Ja Erland-kreivi etsii läpi Suomen. Ja viimein kultavaunut pysähtyvät meidän portille ja kultakruunu päässä astuu niistä Erland-eno. 'Oi, hänellä on äidin-äidin kruunu!' sanomme me. 'Kuka oli äidin-äitinne?' kysyy hän lempeästi. 'Kaunis Sabina', sanomme me. 'Oi, suottako olettekin noin somia! Mikä ilo, että teitä on viisi noin ihanaa impeä, sillä viisi on minulla poikaa' — — —."

"Nehän olisivat jo vanhoja", huomautti Ter.

"'Minulla on viisi uljasta pojanpoikaa, ruhtinaita, ja kaunein heistä on Viktor!'"

"Eikö hän olekaan rosvopäällikkö?" nauroi Pyry.

"'Kaunein heistä on Viktor. Mutta hän rosvoilee huvikseen!'"

"Ruhtinas rosvoilee!"

"'Sitä parempi', sanon minä. 'Sinä ihana ruhtinatar Helena', — eno käyttää tietysti laillista nimeäni, — 'tänä yönä hän ryöstää sinut vinnin akkunasta!'"

"Eipäs! Silloin sinä pitkillä säärilläsi potkit rikki pääskysten pesät!" moitti Untuva.

"Ai, ai!" ulvoi Pyry. "Kreets on mainio! Eläköön suuri Lucretia Borgia!"

"Minusta ei sopisi puhua näin Erland-enosta", virkkoi vakavamielinen Ter.

"Se on niin hauskaa!" iloitsi Untuva.

"Eihän se sentään syntiäkään ollut", väitti Pyry. "Mutta mitäs sitten tekisimme, jos Erland-eno tulisi köyhänä?"

"Me ottaisimme hänet vastaan ja hoitelisimme häntä", sanoi Polle vakavasti. "Sillä hän rakasti kuitenkin äidin-äitiä."

"Kuinka sitten kävi?" kyseli Untuva. "Äidin-äiti otti vain Viktorin. Ja hän sai lähteä kotoa aivan tyhjänä. Vain vanhan kirstun ja sen sisällä olevan raamatun hän otti mukaansa, ne kun olivat hyljättyinä aitan nurkassa. Mutta äidin-äiti jätti iloisena kotinsa ja astui rohkeasti kohti köyhyyttä ja kärsimyksiä, sillä hän ei voinut tehdä toisin."

Sakset olivat pysähtyneet, ja sisarusten poskilla kimalsi kyyneliä. He olivat nuoria ja vallattomia. Mutta herkissä sydämissään he tajusivat, että äidin-äiti oli tehnyt oikein, ollut tinkimätön vakaumuksessaan, tajusivat, että esi-äitien ja -isien muisto on pyhä ja heidän parhaimmat tekonsa ja ajatuksensa kallein perintö tuleville sukupolville.

Sisarusten huomaamatta oli sateen rapina kattoa vasten tauonnut. Ja aurinko pilkisti ullakon akkunasta ja kultasi säteillään äidin-äidin kirstua.

IV.

Pyryn ystävätär.

Pyry oli saanut ystävättären. Se tapahtui näin. Sinä kesänä, jolloin ostettiin pyörät ja kovasti harjoiteltiin ajamaan, astui Kreets tikun jalkaansa, juuri siihen kohtaan, millä piti polkea. Se märki syvältä, eikä Kreets päässyt opettelemaan ajamista. Oli ihmeellistä, että jalka ei ottanut parantuakseen. Sitä rupesi viimein polttamaan, ja haettiin sairaanhoitajatar. Tämä oli vasta tullut Helsingin kirurgista ja ymmärsi tehtävänsä.

"Missä tämä jalka on näin rasittunut?" ihmetteli hän.

"Eihän se ole rasittunut missään", sanoi äiti, "Kreets on saanut vain makailla."

"Mutta katsokaahan", väitti hoitajatar, "mätä on pakkaantunut juuri tähän, millä astutaan!"

Ja hän otti kapineensa ja leikkasi pois mustaa lihaa, ja Kreets huusi ja toiset säestivät.

"Nyt sitä ei saa vaivata yhtään, silloin menee koko jalka", sanoi hoitajatar vakavasti.

Saipas Kreets maata. Ja kun jalka vihdoin parani, jäi se sellaiseksi, että aina kenkä siinä menee linttaan.

Mutta kun toiset vielä harjoittelivat pyörälläajoa, ajoi Kreets kaikkien ihmeeksi varmasti ja komeasti mäetkin. Mistä tämä? Kreets oli opetellut salaa, vaikka jalka märki ja joka polkimen painahdus koski julmasti — siitäpä se rasittuminen ja sen surulliset seuraukset. Kaikki sanoivat yksimielisesti, että Kreets oli kamala. Kreets vakuutti, että heillä jokaisella oli vähän pikkusyntejä siinä asiassa. Pyry oli lentänyt täyttä vauhtia tiensivun kiviin, kun oli laskenut monimutkaista Rekolan mäkeä, vaikka ei vielä tietänyt, että pyörässä on jarrukin — kuinka lienee polvien ja kyljen laita nytkään — ja eikös vain Polle — — "No niin. Eihän tätä tarvitse selittää isällemme ja äidillemme", sanoi Pyry hieraisten polviaan. Ja niin se asia jäi.

Mutta Pyryn ystävättärestähän nyt pitikin kertoa. Se tuli siitä sairaanhoitajattaresta. Hän oli nuori ja vasta tullut paikkakunnalle. Pyry arveli hänen näyttävän niin yksinäiseltä, että eiköhän sopisi pyytää häntä heille. Äiti sanoi, että on kyllä ikävää aluksi yksin vieraalla paikkakunnalla ja että sellaiselle on jokaisen oltava ystävällinen, jotta hän viihtyisi. Mutta saattaa olla niinkin, että vieraan mielestä ystävyys on tungettelua. Paras on siis olla varovainen ihmisten suhteen.

Lämminsydäminen Pyry kuitenkin sanoi Klaara Aitolalle: "Jos teitä huvittaa käydä meillä, niin olkaa varma, että olette tervetullut!" — "Kiitos!" ilostui nuori hoitajatar, "olenkin niin yksin. Ja teillä tuntuu olevan niin hauskaa."

Klaara Aitola oli miltei jokapäiväinen vieras. Ja Pyry ylpeili siitä, että hän oli astunut ensi askeleen ja siten ilahuttanut yksinäistä Klaaraa. Klaara oli etupäässä Pyryn kanssa. Toisethan olivat niin paljon nuorempia, kun hän oli Pyryäkin vanhempi. Sitäpaitsi hän oli "niin kovasti aika-ihminen", kuten Kreets sanoi, että hän jäi muille melko vieraaksi. Tästä syystä Pyry hänen seurassaan tuli hiukan erottautuneeksi kodista. Ja se pahoitti häntä, hän kun pelkäsi kotiväen loukkaantuvan ja itse oli miltei sairaloisen kotirakas.

Eräänä helteisenä päivänä istuivat kaikki viileällä kuistilla ja heillä oli hupaista. Äiti ja Ter paikkasivat vaatteita. Ulkona kuivaneen pyykin haju lehahti miellyttävän puhtaana aina kun he penkoivat koriaan. Polle ompeli reikämallia kaulukseensa ja pyörähytti joka kerta puikkoa niin, että se omituisesti natisi. Kreets kuori perunoita, otti tavattoman paksuja kuoria ja viskasi perunan soikkoon, jotta vesi roiskahti korkealle ja läiskähti sitten hänen paljaille jaloilleen miellyttävän vilpoisena. Tätä eivät muut ehtineet moittia. Sillä Untuva kampasi missukkaa, joka pani vastaan kankein käpälin; se olisi mieluummin nauttinut unesta pehmeässä sylissä. Ja muut kuuntelivat "Gyurkovicin poikia", joita Pyry luki. Pyry nautti olostaan. Hän oli pannut tyynyn hartioittensa ja seinän väliin ja vetänyt jalat alleen. Oli niin suloisen viileätä ja raukeata ja hauskaa. Hän ei olisi viitsinyt hievahtaa tästä, ei kerrassa hituistakaan.

"Hyvää päivää!" Klaara Aitola seisoi siinä pirteänä sinisessä puvussaan. "Lähdehän, Riitta, heti aurinkokylvyille ja uimaan! Minulla on nyt juuri aikaa." — Klaara ei koskaan sanonut Pyry. Se oli hänestä sopimatonta.

"Eihän nyt! Tulehan sinäkin istumaan tänne. Tässä on niin viileätä. Minä kerron sinulle alun, ja sitten kuuntelet mukana!" — Pyrystä oli surkeata ajatella laukkaamista päivänpaisteessa.

"Ei, minä en istu! Lähde sinä vain heti!"

Pyryä harmitti. Toisaalta hän ei hennonut kieltääkään, mutta matkalla hän oli miltei äreä ajatellessaan, kuinka vilpoista niillä on kotona, kun hän suotta juoksee kuumia kankaita.

Seuraavana päivänä hän ei taaskaan ilennyt kieltää, kun Klaara iloisena tuli ottamaan.

"Minun on poikettava pariin paikkaan ensin", sanoi Klaara.

Hän avasi matalan mökin oven. "Tässä asuu vanha Miina. Käväisen katsomassa. Luulen, että sinä mieluummin jäät ulos. Istuhan vaikka tuohon kivelle."

"Ei kyllä minä sisäänkin."

Pyryä kovin hävetti vastenmielisyyden-tunteensa. Mutta kylläpä teki mieli heti pyörtää takaisin, niin paksu oli ilma, joka vastaan syöksähti.

Vanha vaimo istui vuoteella ja heitti hätäisen silmäyksen oveen, aivankuin olisi joku kallis aarre liukunut käsistä, kun sairaanhoitajatar jätti oven auki.

"Siellä on aurinkoa ulkona ja lämmintä", sanoi Klaara. "Ehkä tekin tulette tuonne portaille vähäksi aikaa päivänpaisteeseen!"

"Ei, ei! En minä jaksa! Uijui — jui — —" — Hän alkoi surkeasti ruikuttaa ja heittäysi pitkäkseen.

"Kylläpä Miinan pää on taas siivossa." — Klaara haki kampaa.

"En minä jaksa kammata, ai, ai, ai!"

"Eikö se Mari — —?"

"Eihän se — mihinkäs se joutaa — voi, voi, voi!"

"Miina pysyttelee nyt näitten tyynyjen nojilla istumassa, niin minä kampaan."

Eukko pysyi aivan hyvin pystyssä, vaikka hän voivotti koko ajan. Klaara kampasi tyynesti tukan ja puhdisti sen syöpäläisistä.

Pyry hiipi ulos. Hän ei voinut kestää ilmaa eikä tuota tarpeetonta ulinaa.

"Kuinka sinä jaksat!" huudahti hän Klaaralle.

"Ohoh, neiti Hienohermo!" Klaara nauroi. "Pahinta on, että heille ei saa selväksi tuota ilma juttua. Heidän mielestään ulko-ilma on jotakin myrkkyä, jota pitää oikein varoa. Ja tuo itsensä puhtaanapito, se on monelle kauhistus. Monesti ajattelen, että meidän kansamme on sentään aika likaista."

"On ruvettava neuvomaan, valistamaan pidettävä esitelmiä raittiista ilmasta, puhtaudesta..."

Pyry innostui.

"Ja niitä ne sitten tulisivat kuulemaan. Luuletko, etten minäkin ole heille sitä terottanut. Mutta se ei auta. Katsoppas vain, eikö tuo eukko jo kiirehdi sulkemaan oveaan!"

Pyry vilkaisi taakseen. Siellä eukko todella kiskoi oveaan kiinni.

"Jotakin sitä olisi tehtävä", puhkesi Klaara mietteissään puhumaan. "Ja se jotakin on asunto-olojen perinpohjainen ja pikainen korjaus. Tulee ajatelleeksi paljonkin, kun kulkee kaikenkaltaisissa mökkösissä. Ajatteles nyt tätä Miinankin mökkiä, tuollaista hiirenpesää, ja siinä asuu Miina ja Mari ja Marin lapset. Ei ole ihme, että käydään tottumattomiksi puhtaaseen ilmaan ja että sairastetaan."

He olivat joutuneet toisen mökin kohdalle.

"Tuonne minun on vielä pistäydyttävä", sanoi Klaara. "Siellä kuoli lapsi tulirokkoon, ja parhaillaan pala formaliinilamppu siellä. Siinä on vähän vikaa, on välillä katsottava, että palaa kunnollisesti."

"Hirveätähän on mennä sinne sisälle!"

"Niinhän se on, mutta kun kunta ei myönnä varoja uudenkaan ostoon. Pitää koettaa tällä."

"Vai niin! Sieltä se tulee se röökinä!" Vaimo seisoi uhkaavana nurkalla kädet vyötäisillä. "Köyhästä ei väliä, vaikka sen rääsyt palvataan ja huone kärytetään! Se on sitä herrain metkua! Sitä uutta tapaa piinata!"

Klaara meni ääneti sisään. "Älä tule ovea likelle", varoitti hän kasvot tukittuna syöksyen korjaamaan lamppua.

Mutta Pyry oli sittekin pyörtyä, kun oven avautuessa formaliinipilvi syöksähti vastaan.

"Katsokaahan toki", sanoi hän vaimolle, kun Klaara huohottaen juoksi ulos, "mikä vaiva sairaanhoitajattarella on! Ei tuota ilokseen tee!"

"Pakkokos tehdä, ilkeyttään tekevät."

"Mutta ettekö te ymmärrä, että täten taudinsiemenet kuolevat, tauti ei pääse leviämään. Omaksi hyväksennehän se tapahtuu."

"Emme me tomppelit ymmärrä!" Vaimo nauroi katkerasti. Vai omaksi hyväksi! Ja: ettekö ymmärrä!

"Klaara", sanoi Pyry kyyneleet silmissä, kun he kiiruhtivat pois, "en ymmärrä, kuinka sinä jaksat toimittaa tuota kaikkea!"

"Sehän on minun virkani. Teen vain velvollisuuteni. Sitäpaitsi ei tuon vaimo-paran vihanpurkaus ollut ilkeyttä."

"Mutta hänhän sanoi ihan ilkeästi..."

"Tuntui siltä. Mutta katsoppas syvemmälle. Hän on murheen murtama, lapsi oli hänen ainoansa, formalisoiminen on hänestä kuin rakkaan muiston häpäisemistä. Sitten sanoi hän aivan oikein, etteivät he ymmärrä. On niin paljon lyöty laimin heitä, siksi he epäilevät ja asettuvat vastarintaan. Mutta jos he olisivat saaneet asua ihmisiksi, olisivat he kasvaneetkin toisenlaisiksi. Ennenkuin se katkeruus katoaa, tarvitaan enemmän ilmaa ahtaisiin asuntoihin ja enemmän ilmaa välinpitämättömiin, ummehtuneihin ihmissydämiin!"

Pyryn ajatukset avartuivat. Kuinka paljon kärsimyksiä ja väärinkäsityksiä olikaan maailmassa? Kuinka paljon rakkautta tarvitaankaan parantamaan "kylmänvihoja"!

Hänen mieleensä muistui viime sunnuntainen saarna laupiaasta samarialaisesta. Pappi ja leviitta menivät ohi, he olisivat osanneet auttaa, ja heidän korkea asemansakin velvoitti. Kuinka ääretön joukko sellaisia pappeja ja leviittoja meneekään ohi välittämättä siitä, "joka ryövärien käsiin joutunut on", välittämättä kärsivästä, suuresta ihmisryhmästä. — Laupias samarialainen, se halveksittu, auttoi. Eikö se merkitse sitä, että kuka tahansa voi auttaa, lievittää? Hänkin, Pyry, kunhan vain luopuu itsekkäästä välinpitämättömyydestään.

Eikös hän ollutkin kuin pappi ja leviitta eilen! Häntähän oli harmittanut se, että Klaara tuli häiriöksi. Eikä hän ajatellut, kuinka suuri ilo oli Klaaralle raikas ilma metsissä, että se oli hänelle välttämätöntäkin tällaisten käyntien jälkeen.

"Klaara, nyt me otamme oikein aikamoisen aurinkokylvyn!"

"Tuletko sinä? Jo vähän ajattelin sinun kyllääntyneen."

"Kissoja vielä! Minä melkein luulen juoksevani!" Pyry pyrähti nauraen juoksuun. Ilo tarttui, ja Klaara kiiti tuulena mukana.

Pyry ajatteli, kuinka typeriä saattaa kuvitella tietämättömyydessään. Niinkuin hänkin oli ihannellut sairaanhoitajattarena oloa: sairaat vanhukset kyynelsilmin siunaavat häntä, kun hän astuu siistiin tupaan, ja pienokaiset puhtoisissa vuoteissaan somat myssyt päässä hymyilevät ja kurottavat huuliaan suuteloon. — Herranterttu, kuinka hän oli ollut tyhmä!

V.

Aurinkokylpyä ja lehmiä.

"Nyt me menemme kahvinkeittoretkelle. Minä olen löytänyt erinomaisen paikan!" Klaaralla oli kori käsivarrella houkuttelevan näköisenä.

He kulkivat pitkähkön matkan ja päätyivät viimein lahdenpoukamaan honkaisen harjun kupeelle. "Tämä on niin syrjässä, ettei kukaan ihminen tule tänne, niin että voidaan huushollata ihan Eevoina", selitti Klaara riisuutuen nopeasti.

Siinä he sitten paratiisinpuvuissaan kahvivalkeata laittelivat. Pianpa mustunut kenokaula kiehua pumpahteli. Aurinko paistaa hellitti eholtaan, ei ollut niin hattaraa haittaamassa, sulana hopeana heloitti lahden pinta, ja harjun rinne hikoili. Sammaleet henkivät helteisen kosteutensa väriseväksi autereeksi. Pihka kihoili honkien kyljistä, sen haju kyllästytti ilman.

Ihmeellinen teho tuollaisessa pihkatuntuisessa päivänpaisteessa. Aurinko ihan illikseen killittelee, että etköhän raukene ja siihen paikkaan torkahda. Mutta ei. Metsänmehu tunkee hipiän huokosiin, tekee ruumiin raikkaaksi, veren vetreäksi, lihakset kiertyvät kimmoisina ihon alla, jäntereet jännittyvät. Luonnon alkuperäinen voima, metsäihmisen aikuinen mainio mahla se tahkoaa tahdon ja terästää hermot.

Täynnä elämän-iloa käyskelivät neitoset hongikossa.

"Kun rupeaa hiostamaan, sitten järveen!"

Ei ollut mitään häiritsevää. Ainoastaan orava kurkisteli kirkkain silmin, suu kummastuksesta selällään, kahta valkoista vartta, outoja otuksia Tapion karjassa, ja tikka tähysti heitä hetken takomisensa lomasta.

Äkkiä kaamea möly täyttää helteisen hiljaisuuden. Molemmat Eevat ehtivät tulen ääreen ja sieppaavat vaistosta vaatteet syliinsä.

"Lehmiä vain! Me juomme kahvimme", päättää Klaara.

"Siellä voi olla härkäkin", hätäilee Pyry. Häntä on lapsena ajanut vihainen härkä, ja siitä on häneen jäänyt kammo kaikkiin sarvipäihin. Hän katselee vahvempia puita. "Emme voi kiivetäkään näin, pistelee."

Pyryn pelko tarttuu Klaaraankin. Tuossa tuokiossa on kahvi kaadettu lieteen tulen sammukkeeksi, tavarat viskattu koriin hujan hajan, ja neitoset hurjaan pakoon läpi metsän. He huikaisevat poikki metsäpolun. Pari akkaa kulkee siinä parhaiksi ja lysähtävät niijaamaan, luulevat kai menninkäisten olevan liikkeellä ehtiessään nähdä vain jotain notkeaa ja ilki-alastonta suhahtavan viidakon varjoon.

"En minä yhtään tiedä, missä ollaan", vaikeroi Pyry.

"En minäkään", Klaara läähättää.

He kiitävät yhä, kunnes äkkiä töksähtävät rantaan jonkun mökin aidan taa. Eukko siinä pellollaan tonkii ja jää toljottamaan merkillisiä tulokkaita.

"Onko teillä tuvassa ketään?" huutaa Klaara.

"Ei yhtä ristinsielua!"

He syöksyvät suoraan järveen. Eukko siunaillen rannalle.

"Emme me huku!" nauraa Pyry polskiessaan. "Meille tuli vain kuuma, kun kauhea joukko härkiä hätyytti meitä!"

"Härkiä! Mistäs niitä olisi! Kun ei näillä main pitäisi olla ainuttakaan härkää!"

"No sitten ne olivat lehmiä. Ja se on yhtä kamalaa. Onko teillä kahvia? Meidän kahvimme meni tulen sammukkeeksi. Jos te keitätte kahvia, on meillä kaikki muu, on nisuakin!"

Eukko köpitti pannua päälle panemaan. Ja kun neitoset viimein vaatteissaan tupaan tulivat, höyrysi kahvi jo kupeissaan. Ja se maistui ehkä yhtä hyvältä kuin olisi maistunut metsässä. Sillä ilma oli raikasta täälläkin, akkunat auki ja ovi vielä lisäksi. Eukko oli kalastajan vaimo ja tottunut tuuliin.

"Mitäs tuo ruskea on?" Pyry osoitti uteliaana pyttyä penkillä.

"Suolassa keitettyjä herneitä, semmoisia ruskeita löttösiä."

"Saako niitä maistaa?"

"Syökää, hyvät ihmiset, jos maittaa!"

Herran ihme, kuinka ne olivat mainioita! Tytöt kyselivät ostaakseen niitä herkkuherneitä. He olisivat laittaneet niitä joka päivä. Mutta ei ollut. Oli itsekin saanut muualta.

"Mikä teillä jalassa on, kun onnutte?" kysyi Klaara.

"Koukkuhan siinä. Tulin astuneeksi veneessä. Eikä ole tullut pois vedettyä."

"Näyttäkääs!"

Näkyihän siinä koukuntapainen ja punotti pahasti koko kantapää.

"Onko teillä mitään terävää?" —

"Onhan sillä Akuslilla partaveitsi. Mutta mitäs...?"

"Antakaahan tänne!"

Pian oli vettä kiehautettu kattilan pohjassa. Siinä Klaara huljutti veistä ja vetäisi äkkiä aukon akan kantapäähän. Tuli siinä koukku ja muuta moskaa lisäksi.

"Siinä on toinen Kreets", nauroi Klaara.

"Taitaapa jättää jomotus", tuumi akka tyytyväisenä, kun Klaara puhtailla rievuilla oli sitonut haavan. "En minä maksusta", torjui hän, "kun vielä nisutkin ja reta ja sokursipaleet ja kantapää! Minähän tässä velassa. Kun tulen sinne käymään, tuon jonkun ahvenen körilään tai hauen vetkaleen, kuinka sattuu Akustille nykäisemään!"

Virkeinä ja iloisina tytöt painalsivat kotiin.

Hyvää tekivät aurinko ja vesi pitkin kesää Pyrylle. Iho ruskettui, silmä kirkastui, ja voimaa lisääntyi talvenkin varaksi. Ja hyvää ne tekivät muutenkin: avartui sydän ja tajusi mieli, että ei ole rakkautta vain kodin piiriin rajoittaminen.

VI.

Ilta Satukannaksella.

Georg ja Birger Borg pistäytyivät Kaarilassa. He olivat kaukaisia serkkuja, eivätkä he olleet nähneet tyttöjä eivätkä tytöt heitä sen jälkeen kun aivan pieninä. Ja he suuresti ihmettelivät tyttöjen "venymistä". Sitten he saivat olla Jorina ja Birinä, sillä Kaarilan tytöthän eivät käyttäneet oikeita nimiä.

— Miksi he olivat Pyry, Polle, Ter, Kreets ja Untuva? — utelivat pojat.

Kotinimet, mistä ne ovatkaan alkuisin! Sitä on vaikea välistä arvata.

Pyry nyt oli pelkkää pyryä, ja Pollenkin huomasi helposti johtuneeksi pitkistä sääristä. Ihan pienenä oli häntä sanottu "Tähtisilmäksi".

"Se sopisi nytkin", ilmoitti Jori.

"Sopisi hän Keltaruusuksikin!"

"Miksikä?"

Sitä ei selitetty. Se oli jännittävä salaisuus. Viime kesänä Polle oli ollut matkalla ja saanut "kavaljeerin". Se oli ollut hirvittävän kohtelias ja kysynyt, oliko Polle lukenut Jókain "Keltaruusua"? Se oli johtunut hänen mieleensä, kun Polle oli niin lämpimänkeltainen! Niinkuin Polle olisi joku kiinalaiskaunotar! Ja hän oli lähettänyt Pollelle runonkin. Sen nimi oli "Keltaruusu", ja se alkoi näin:

"Keltaruusu, kaunis tyttö, orvonkukka tumma, monen mielen sala-syttö, sydäntuskain summa!."

Ja he sanoivat, että se oli varmaan ollut suuri runoilija tai valepukuinen prinssi! Mutta Pyry sanoi, että se oli joku kauppamatkustaja tai henkivakuutusasiamies. Se oli vähän häijysti sanottu.

Ter oli ollut alkuaan Pater.

"Hänessä onkin kunnianarvoisinta pyylevyyttä", vakuutti Bir, "onhan hän yhtä paksu kuin piikakin! Ja hän on hirvittävän järjestyksellinen."

Kreets oli lyhennys Lucretia Borgiasta. Miksi hän on juuri Lucretia Borgia? Mahdotonta tietää. Ei hänellä ainakaan ole yhtäläisyyksiä kuuluisan kaimansa kanssa. Sillä tuskin Lucretia Borgian nenä oli pysty ja tuskin hän oli puvussaan sellainen kuin Kreets, äärimmäisen huolimaton. "Kreets, sinulla on reikiä sukansäärissä! Kreets, oletko sinä käyttänyt esiliinaasi uuniluutana? Kreets, mikä merkillinen sinulla on päässä, onko se olevinaan hattu!"

Untuvako? Ei hän muuta voisi ollakaan kuin Untuva. Isällekin hän on vain Untuva, vaikka isä täsmällisesti sanookin toisia heidän oikeilta nimiltään. Untuva on vasta kahdeksanvuotias, pehmoinen, hentoinen, kevyt, kiltti ja suloinen, ihan kuin untuva.

"Olette aika lapsellisia!" arvosteli Jori. Hän oli jo toista kesää ylioppilaana. Bir oli tämänkeväinen keltanokka.

"Jori on niin musta, että sopisi melkein Luigi Vampaksi, kun hänellä vain olisi hartioita!" ihaili Kreets.

Oli elokuun ensimmäisiä päiviä. Ja kuu näkyi jo iltamyöhällä.

"Tänä iltana mennään Satukannakselle", ehdotti Ter.

Sinne mentiin veneellä. Georg ja Birger olivat kaupungin lapsia, joten heistä soutaminen oli hauskaa harvinaisempana huvina.

He auttoivat innokkaasti voileipien teossa ja tarjoutuivat kohteliaasti kantamaan kahvipannua ja eväskoria. Pannu oli oikea nokitotto, sitä kun käytettiin vain tällaisilla retkillä, eikä siis maksanut vaivaa puhdistaa sitä. Kreetsin oli tapana kantaa sitä seipäässä olallaan "rosvolippuna". Mutta kun nyt Bir tarjoutui sitä kantamaan, kääri Pyry sen paperiin.

Isä ja äiti jäivät kotiin ja Untuva.

"Miksi?" kysyi Jori.

"Meidän veneemme kantaa vain kuusi henkeä ja Untuvan."

"Eikö Untuva olekaan 'henki'!"

"Eikä Untuva enää pääse mukaan, kun on jo kosteat illat."

Tultiin metsään ja kiivettiin kiertävää mäkitietä, jonka molemmin puolin kasvoi valtavia kuusia.

"Tässä on Väärämäki", sanoi Kreets, "ja tässä Pyry aina kaatuu suksilla."

"Ja tässä sinä olit taittaa niskasi pyörällä! Nähkääs, Kreets laski polkupyörällä koko ajan vilkuillen taakseen; hän muka ei tarvitse silmiä pysyäkseen pyörällä!"

"Minähän olin olevinani unkarilainen tyttö. Ne laskevat täyttä vauhtia pustalla kuinka päin tahansa."

"Niin, mutta hevosella", sanoi Jori.

"Osaan minä olla Unkarilainen hevonenkin! Katsokaas!"