Part 1

KAARILAN TYTÖT

Kertomus nuorisolle

Kirj.

ANNIKKI VIRVATULI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1920.

SISÄLLYS:

I. Pitkin Päijännettä ja Jämsänjokea. II. Kotona. III. Äidin-äidin kirstu. IV. Pyryn ystävätär. V. Aurinkokylpyä ja lehmiä. VI. Ilta Satukannaksella. VII. Pollen syntymäpäivä. VIII. Ruusunpunainen puku. IX. "Synninlukko." X. Kreets käy maailmalla. XI. Tehdas. XII. Untuvasta, kotoalähdöstä ja Pyryn palkasta.

I.

Pitkin Päijännettä ja Jämsänjokea.

"Huu — uu — iih!" Juna pysähtyi Vesijärvelle. Toisiaan työnnellen kiiruhti matkustajain joukko tavaroittensa kimppuun. Oli toukokuun viimeisiä päiviä. Päijänteen kauniit seudut vetivät taaskin puoleensa kesävieraitten tulvan sekä kotiin palaavien opettajain ja koululasten joukot.

"Puh — huh, shuh — huh", puhkuivat satamassa laivat. Ne liikahtelivat levottomasti ja syöksyttivät vahvoja savuja, aivan kuin kiirehtiäkseen matkustajia. Ja kiirettä matkustajat pitivätkin: he hätyyttivät asemamiehiä ja hoputtivat laivamiehiä, jotka ketterästi pujahtelivat joukossa ja kärräsivät tavaroita laivaan.

Pitkä, hintelä ylioppilas keikaroi tyhjäntoimittajana joukossa ja kiikaroi neitosia. Hän seurasi mielenkiinnoin nuorta tyttöä, joka tunkeusi vaunusta vaikeasti laahaten suuria kantamuksia. "Sininen kävelypuku ja valkoinen hattu, hoikka ja hauska!"

Ylioppilas harppasi avuksi.

"Suvaitsetteko, neiti?" Hän kumarsi ja otti tytön raskaat tavarat.

"Olen hyvin kiitollinen! — 'Heinola'-laivalle!" Ja tyttö kääntyi takanaan kurkkivan vanhan mummon puoleen. "Menkää tuon herran perässä. Hän vie tavaranne perille. Tuolla noin on 'Heinola'. Hyvää matkaa!" Hän puristi iloisesti vanhuksen kättä. Ja mummo lyllersi aika vauhtia auttajansa perässä.

Ylioppilas palasi pian takaisin ja tapasi neitosensa toimittamassa tavaralippuaan "Lahti"-laivan miehelle. Sitten hän näki hänen ottavan parkuvan pienokaisen eräältä vaimolta, että tämä sai etsiä tavaroitaan.

"Paljon kiitoksia!" huusi hän ylioppilaalle, ja silmissä välkkyi veitikka.

Ylioppilas oli hieman äkeissään. Mutta tytön hymy oli niin houkutteleva, että hän kysyi, voisiko auttaa. "Kyllä, ehkä tahdotte pidellä tätä lasta!"

Nuorukainen kääntyi poispäin, ja tyttö nauroi.

Satamassa keinuivat kaikki Päijänteen kyntäjät: heinolalainen paikassaan, Jyväskylän-puoleiset peräkkäin, komeasti kohoileva "Suomi", äsken maalattu "Jämsä", jolla on taipumus tutkia Päijänteen pohjia, korkea, keikkuva "Toivo", pieni, solakka "Aallotar", ja "Lahti" kuin hymyilevä vanha tuttu. Jo irroittautuivat laivat laituristaan ja alkoivat hiljalleen solua Vesijärven valkoista vettä kanavaa kohti.

"Lahti"-laivan yläkannella nojautui kaidetta vasten äskeinen vallaton tyttö ja ahmi aukenevaa selkää. Viima pörrötti ruskeita kiharoita hatunreunan alla ja hulmutti sinistä hametta. Kostea tuuli tuli pitkin järveä ja saattoi tytön silmät loistamaan. Tätä tuulta ja vettä hän oli kaivannut pitkän talven kuivassa, järvettömässä paikassaan.

Viimein hän istuutui ja kaivoi käsilaukustaan kirjeen. "Kotiopettajatar Riitta Kaarila" oli kuorella. Riitta Kaarila luki ja hymyili. Se oli äidiltä, hellältä, vilkkaalta äidiltä, joka iloissaan Riitta-tyttönsä kotiintulosta unohtui kirjoittamaan liikoja. "Isä on maalannut venettä, samanlaiseksi kuin ennenkin. Mutta tämä on yllätys sinulle, jotta älä ole tietävinäsi!" Niin äidin tapaista. Ja isän tapaista. Riitta oli talvella kirjoittanut, että maalauttaisivat veneen; se oli jo viime kesänä maalin tarpeessa; mutta isä oli vastannut, että "mitäs joutavia". Oli aikonut yllättää, mutta äidin oli mahdoton pitää salaisuutta. Riitan silmissä kimalteli onnellinen nauru hänen pistäessään kirjettä laukkuunsa. Häntä vastapäätä istuva vanha herra nauroi myöskin. Teki hyvää katsella iloisia kasvoja.

Hitaasti keinui "Lahti" kanavaan. Sukelsi sulusta toiseen, vuoroin laskien, jotta rantalaituri jäi korkealle yli yläkannen, vuoroin kohoten, niin että yläkannelta ei ulottunut kurkoittamaankaan laiturille. Iltapäivän aurinko sai rannan uhkeat koivut loistoon, hiirenkorvalehdet heloittivat vaaleanvihreinä ja lähettivät toukokuisen tuoksun yli kanavan.

Riitta heitti makeisen laiturilla seisovalle repaleiselle pojalle, joka jäi aukomaan sen käärepaperia, iloissaan unohtaen kiittää. Laiva soljui hiljalleen Päijänteeseen, ottaen tasaisen vauhdin. — Päijänne! Hämeen ylpeys ja Sisä-Suomen komea kulkutie! Toisinaan avautuu selkä taivaanrantaan hukkuvaksi mereksi, jonka äärillä ui sininen auer ja yllä välkähtelee kalalokin valkoinen rinta, tai kun laiva rantoja sivuaa, rikkoo se milloin salmen kirkkaan pinnan, jossa koivut kuvaistaan katselevat, milloin solahtaa ohi kalliosaaren ja sille pystytettyjen valkeiden merimerkkien.

Riitta Kaarila seisoi yhäti kannella juoden Päijänteen uljasta kauneutta sielunsa täydeltä. Hän oli yksin ja uneksi avoimin silmin. Yhtä yksin seisoskeli vanha herrakin ja muuan keskenkasvuinen koulutyttö, joka arkana oli vetäytynyt syrjään sinne tänne liikkuvasta meluavasta joukosta.

Joku veti esiin eväänsä, ja heti tunsivat kaikki nälkää. Ryhmityttiin pöytien ympärille ja koetettiin laivan täristessä pysyttää pystyssä munakuppia tai maitolasia.

Riittakin oli etsinyt eväskorinsa ja alkoi tyhjentää sen sisällystä, kun hän samalla huomasi syrjässä seisovan koulutytön.

"Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja syödä kanssani!" pyysi hän. "Minun nimeni on Riitta Kaarila."

Tyttönen oli Hilja Berg, ja hän istui mielihyvin uuden tuttavansa viereen. Kuinka hyvältä munat ja voileivät maistuivatkaan!

Hilja-tyttönen tuli Hämeenlinnasta, eikä hän arvannut matkaa näin pitkäksi. Ei hän ollut osannut ottaa evästä mukaan. Siitäpä tulikin nälkä ja kauhean ikäväkin. Hän oli ensi kertaa matkalla. Oltiin kesää nyt täällä Päijänteen rannoilla. Kotiväki oli jo tullut. Hän vain oli jäänyt koulun loppuun asti kaupunkiin ja niin joutunut yksin tulemaan. Hyvänen aika, kuinka hänestä tuntui äkkiä matka hauskalta ja mukavalta! Riitta Kaarilaa hän ihaili. Hän vasta osasi kysellä juuri sellaista, mitä ihan ilokseen kertoi.

"Nyt me tilaamme teetä", sanoi Riitta, kun he olivat lopettaneet, "ei missään tee maistu niin hyvältä kuin laivalla kuivain voileipäin lisäksi". Ja kun tee sitten tuli, oli se oikein ihanaa, niinkuin Hilja vakuutti.

Riittipä heillä rupattelua. Ujous oli kadonnut, ja vilkas tyttönen juoksi vuoroin puolelta toiselle; milloin oli sorsaparia, milloin kummallista pilvenlonkaa näytettävä toverille.

Mutta Riitta huomasi pikku ystävänsä käyvän viluiseksi ohuessa puvussa. "Sinun pitää hakea päällystakkisi", sanoi hän.

"Ei minulla ole", tunnusti toinen, "äiti käski lähettää tavarat edeltäpäin, ja minä pakkasin päällystakkinikin, kun oli niin lämmin ilma".

"Sepä oli pahasti", tuumi Riitta, "matkoilla aina tarvitsee päällysvaatetta lämpimilläkin ilmoilla". Hän mietti. "Jopa keksin!" Ja hän juoksi hakemaan sadevaippansa. Se oli pehmeä ja vahva, ja Hiljalla oli siinä varsin lämmin, alkoi vain raukaista niin kovin. Yö olikin jo puolessa kohta. Useat matkustajat olivat vetäytyneet makuusijoilleen.

"Mihin sinulla on piletti?" kysyi Riitta.

"Tänne yläkannelle."

"Niinpä saat tulla naisten salonkiin nukkumaan."

"Kuuluuko se pilettiin?"

"Kuuluu. Tulehan."

Naisten salongissa virui leveä rouva yhdellä sohvalla. Muut paikat hän oli sälyttänyt täyteen matkatavaroitaan, siten varustaen itselleen turvaavan linnoituksen muita matkustajia vastaan. Hilja vetäysi arkana pois.

"Mitä vielä!" Riitta työnsi hänet reippaasti sisään. "Hyvä rouva! Luvallanne autan teitä tavaroittenne järjestelyssä!"

Tuokiossa olivat tavarat sohvan alla rouvan mulkoilusta huolimatta, ja Hilja-tyttönen pehmeään vaippaan käärittynä sohvalla.

"En minä peitettä, ota sinä, ettet palele", vastusti hän.

"Nukkuessa pitää aina olla peite, muuten tulee kylmä! Hyvää yötä! Kyllä minä ajoissa herätän!"

Tyttönen sopersi jotakin puoli-unessa. Kun on koko päivän ollut ihmistungoksessa, nälissään ja viluissaan, ja sitten saa ruokaa ja lämmintä ja oikaista itsensä pitkäkseen, niin ei ole ihme, jos nukkuu heti, varsinkin kun on lapsi vielä.

"Hyvää yötä teille ja tavaroillenne!" Riitta niijasi rouvalle ilkamoiden. "Se oli ilkeästi kyllä", tuumi hän, "mutta ilkeä oli se rouvakin".

Kansi oli tyhjä. Vain vanha herra oli siellä kääriytyneenä vahvaan turkkiin. Riittaakin alkoi puistattaa yön kylmyys.

"Voin tarjota teille hyttini, jos suvaitsette." Vanha herra seisoi hänen vieressään.

"Kiitos", sanoi Riitta, "en voi nukkua Päijänteellä. Tahdon katsella sitä."

"Sen jo arvasinkin", murahti vanha herra. "Käärikää sitten tuo huopa ympärillenne."

Riitta otti tottelevaisesti huovan hänen vierestään, kääriytyen siihen.

Äkkiä häntä alkoi naurattaa.

"Mikä on?" kysyi vanha herra.

"Niin vain, kun me olemme kuin kaksi karhua näin köytettyinä!"

Riitta nauroi heleästi. Vanha herra nauroi myös. Ja sitten he alkoivat jutella. Ja vanha herra jutteli niin hauskasti, että Riitta unohti Päijänteen.

Laiva vihelsi, ja Riitta meni herättämään pikku ystäväänsä. Isä ja äiti olivat Hiljaa vastassa. Ja Hiljan isä juoksi laivaan kädestä kiittämään Riittaa ja pyytämään häntä kesällä heille tulemaan. Ja kaikki he heiluttivat nenäliinojaan niin kauan kun laiva oli näkyvissä.

"Ihmiset ovat sentään hyviä", sanoi Riitta.

Vanha herra hymyili. "Niin, tiedättehän: kaikki, mitä te tahdotte, että..."

"Minulle se oli lapsena kompastus, se lause."

"Kuinka niin?"

"No, kun minä en osannut sanoa profeetat, vaan aina tuli porohetat!" nauroi Riitta.

Vanha herra hymähti. Hän oli merkillinen, hänelle puhui kuin isälleen.

"Ei olekaan sanoista väliä, kunhan elämässään toimittaa sitä enemmän."

"Mutta kun ei tule toimitetuksi mitään suurta."

"Pientä sitten. Esimerkiksi auttelee vanhoja mummoja ja pikku lapsia, opettaa nuoria herroja, holhoo koulutyttöjä ja nuhtelee itsekkäitä rouvia!" — Vanhan herran suupielissä piili veitikka.

"Oh", sanoi Riitta hämillään.

"Niinpä niin, nuori ystäväni, joka pienessä on uskollinen, sille uskotaan suurtakin. Mutta ehkä nyt autatte minuakin. Tässä tulee minun rantani!"

Riitta auttoi häntä laiturille. Rantatiellä surisi auto.

"Jos joskus haluatte tavata, olette tervetullut", sanoi vanha herra hyvästiksi ja ojensi nimikorttinsa. Riitta niijasi hämmentyneenä. Hänelle hän oli uskaltanut puhua tyhmyyksiä! Mitä hän mahtoikaan tuumia, siitäkin, kun hän vertasi häntä karhuun! Kuin vastaukseksi vanha herra heilutti autosta kättään.

"Hauskaa kesää, karhutoveri! Kiitos ilosta!"

Riemuiten liehutti Riitta nenäliinaansa. Ei hän ollutkaan puhunut tyhmyyksiä.

Tehin aukeella selällä muutettiin laivaa. Pian alettiin kulkea Jämsänjokea. Rehevät rannat puistoisine taloineen, kaikki uhkeata ja kukkeata. Tuossa on tumma vuori, Virmapyhä, se kohoaa ihan eteen. Eipäs! — joki polvistuu, väistää vuoren, ja jo näkyy kirkko kellotorneineen. Sitten laiva sätkyttää Jämsän komean kirkonkylän, Seppolan, satamaan. Joku viluinen odottelija harmaalla rantasillalla. Koko kylä nukkuu toukokuisen aamuyön valoisassa hämärässä. Rannan puissa vain linnut livertelevät. Nukkuvat vehmaat, heleänvihreät ruispellot vanhan kirkon ympärillä, nukkuvat rakennuksetkin: punakattoinen yhteiskoulu niittyjen keskellä, sen takana kansanopisto, lännempänä kauppatalot ja matala kansallispirtti pilareineen, nukkuvat poikki joen kaartuvat korkeat sillat, kivinen ja komea Valtasilta ja puinen, runollinen kirkkosilta — palanen isänmaata, sirpale Suomea.

"Hyvää huomenta, isänmaa!" Riitta huiskuttaa rannoille. Tuntuu taas niin suloiselta saapua kotipaikkaan. Laiva sivuuttaa Paunu-puiston ikivanhat koivut; — entisaikain kalmisto, nyt kansanjuhlainpito-puisto. Nukkuvat siellä vanhat jäämit ikuista untaan. Mitä miettinevät haudoissaan, täytyneekö heidän kääntää kylkeään ja murahtaa: "Sanoja, sanoja, tekisivät työtä!" Oliko Riitta tehnyt työtä isänmaalle?

Vihellys. Tuolla ne tupruttavat, tutut pitkät savutorvet, kuin tulivuoret. Kohoavat tehtaiden tiiliseinät, Jämsänkosken teollisuuskeskus, Sydän-Suomen Tampere. Kuuluu rytinä ja ryske. Työ käy yötä päivää. Pitkin rantaa mustia proomuja ja pikku höyryjä; niitä täytetään tehtaitten tuotteilla maailman markkinoille vietäviksi.

Sirpale Suomea siinäkin, palanen sen kohoavaa teollisuutta.

Kosken varrella olevia tehtaita katselee suojaavasti hymyten Linnasten vuori, jonka rinteillä ammoisina aikoina on taisteltu, katselee lastensa taistelua nytkin, taistelua töin ja toimin, pyrkimystä sivistyskansain rinnalle.

II.

Kotona.

Eläköön! Siellä ne ovat rannalla, isä, Polle, Ter, Kreets ja kultainen Untuva. Äiti on jäänyt kotiin. Tietysti kahvin tähden.

"Ei saa mennä vielä!" huutaa laivapoika.

Mutta Riitta on jo lautoja odottamatta hypännyt laiturille.

"No, opettajatar, kauniisti!" toruu isä.

"Minä en ole mikään opettajatar täällä, olen vain Pyry!" — Se oli Riitan kotinimi.

"Sinä olet niin kovin hyvä, kun olet vain Pyry", sanoi Untuva ja taputti ison siskon käsivartta. Hän olisi kovin mielellään kiivennyt syliin, mutta ei ilennyt laivapoikain nähden, kahdeksan vanha ihminen.

Isä ja Polle ottivat kuljettaakseen matkakoria ja hakkasivat sillä vuoronperään jokaista. Kreets möykytti Pyryä selkään eväskorilla, kun ei muuten sopinut taputtaa. Pyry itse huimi käsilaukullaan jokaista ja jutteli sekaisin matkastaan. Ainoastaan Ter käveli moitteettomasti, luultavasti siitä syystä, ettei hän ollut saanut mitään kannettavakseen.

"Voi minun pikku tyttöäni, kuinka sinä raukka olet laihtunut!" — Äidin mielestä lapset aina kotiin tullessaan olivat laihtuneita, vaikka he olisivat olleet ympyriäisiä kuin kerät.

Sitten äiti taputteli Pyryä ja auttoi häntä riisuuntumaan siten, että rypisti hatun naulaan ja tunki takin hattuhyllylle. Ja Pyry kysyi, että ripustetaanko hänet naulaan vai nostetaanko hattuhyllylle.

Ja kaikki nauroivat.

Ja sitten he joivat kahvia auringon noustessa. Ja Untuva kiipesi Pyryn syliin ja sai kuumaa kahvia päälleen, mutta ei huomannut itkeä. Missukka kehräsi ja pyyhkieli Pyryn jalkoja. Mutta kesken juttelun torkkui Pyry ja nukkui auttamattomasti vaatteet yllä sohvalle.

III.

Äidin-äidin kirstu.

Satoi. Tuli ihan tulvimalla. Untuva oli kastellut itsensä läpimäräksi kattokourun alla ja istui nyt vilttiin käärittynä keinutuolissa, sillä aikaa kun Ter etsi hänelle kuivia vaatteita. Kreets oli sohvannurkassa jalat alla ja luki "Välskärin kertomuksia". Pyry parsi sukkia. Se oli kaikkien mieliksi hänen lempityötänsä. Polle liimaili kasveja.

"Kuulkaapas, tytöt!" sanoi äiti, "nyt, kun sataa, saatte mennä vinnille leikkelemään matonkuteita. Poutapäivinä siitä ei kuitenkaan tule mitään."

Kreets ei ollut kuulevinaan. Hän oli juuri Ester Larssonin kanssa kiikkumassa ikkunaluukussa. Eivätkä muutkaan näyttäneet halukkailta. Mutta kun Pyry, "näyttääkseen hyvää esimerkkiä", kääri sukkansa kokoon ja valmistautui lähtemään, täytyi toistenkin seurata.

"Yksi jää tänne auttamaan päivällisen laitossa", julisti äiti.

Jokaiselle tuli tavaton into leikkaamaan matonkuteita. Oli nyt niin, että he tahtoivat aina olla yhdessä. Siitäpä riitti kahnausta, kun ei kukaan olisi yksin ryhtynyt mihinkään. Jos yksi määrättiin auttamaan Vanhaa-Maria pyykillä, olivat kaikki mukana, jotta siitä tuli oikea sekamelska pesutuvassa. Jos yhden piti mankeliin, menivät he kaikki, ja Vanha-Mari väitti tulevansa kuuroksi. Puhumattakaan jostakin huvimatkasta tai iltamasta, jollaisissa he olivat harvoin. Sillä kun vain yksi kerrallaan saattoi saada pääsylipun, tunsi tämä itsensä niin onnettomaksi kuvitellessaan kotiin jääneitten ikävää, että mieluummin hänkin pysyi kotona. Kävelyllä he olivat kaikin, ja heitä oli tien täydeltä. Ikävintä oli pyöräily. Pyöriä oli vain kaksi, joten pyöräiltiin vain asioissa.

"Eihän ole saksiakaan kaikille", yritti äiti puolustautua.

"Onhan meillä kolmet, yksi saa ommella, ja minä haen Hietalasta keritsimet!"

Kreets oli nuolena ulkona. Mutta Ter tunsi tunnonvaivoja. Vaikka vasta viidentoista, oli hän järkevin joukossa.

"Ehkä me kaikki ensin laitamme päivällistä ja menemme sitten vasta", ehdotti hän.

Se olisi ollut vihoviimeistä. Niin he saivat kaikki kavuta vinnille.

Siellä he pian istuivat piirissä lattialla suuri kudevasu keskellä ja toinen vieressä keriä varten. Sade ropisi hauskasti kattoon, ja seinän toiselta puolen kuului pääskynpoikasten piipitys pesästä. Keritsimistä vain oli hetkisen kiistelyä.

"Untuva saa ne", julisti Pyry.

Untuva huomasi piankin, ettei ollut mikään nautinto pienelle kämmenelle leikata keritsimillä, ja hän luovuttikin ne Kreetsille, joka kateellisena vilkuili hänen leikkuu-yrityksiään.

"Ala jo!"

Untuva hiipi lähelle Pyryä. Pyryn oli tapana kertoa satuja sateella ja hämärissä, ja kun Topelius ja Andersen loppuivat, keksi hän lisää heidän omista tyhmyyksistään. Nämä "sadut" olivatkin mielenkiintoisimpia, sillä niitä sopi toisten oikaista, jos kertoja kovin liioitteli.

"Hiljaa! Äidin-äidin kirstu rytisee!"

Pyryllä oli paha tapa peloitella, hän kun ei itse pelännyt mitään. Urhoollinen Kreets unohti kadehdittavat keritsimet ja tuijotti silmät suurina hämärään ullakonnurkkaan. Siellä se oli, äidinäidin kirstu, iso, raskaasti raudoitettu kuperakansinen arkku 1600-luvun mallia. Se oli täynnä vanhoja kuvalehtiä, kirjeitä ja "Pyryn päiväkirjoja", ja pohjalla oli vahva, paksuihin nahalla päällystettyihin puukansiin sidottu "Se coco, Pyhä Raamattu". Oli mieluista penkoa kirstun sisältöä, ja joulun aikaan kiellettyäkin, sillä sinne piiloiteltiin joululahjoja. Mutta oli se myöskin hiukan kammottavaa, sillä sen paksuissa seinissä oli kirveen iskujen jälkiä, ja jykevä lukko oli rikki: se oli ollut metsässä rosvojen käsissä.

"Kerro äidin-äidin kirstusta", pyysi Untuva. He olivat kuulleet siitä moneen kertaan äidiltä, mutta yhä se viehätti heitä.

"Niin", alkoi Pyry, "äidin-äidin kirstu oli äidin-äidin kotona, silloin kun äidin-äiti oli lapsi vielä, eikä ketään meistä ollut olemassa".

"Mutta äiti oli". — Untuvasta oli ikävää jättää äitiä pois.

"Eikä ollut, sinä tyhmyri!" Kreets kutitti Untuvaa keritsimillä jalkapohjiin. "Sen minä sanon, että voi nykyajan nuorison luigi-vampaisuutta!"

Täytyy vähän selittää, mitä merkitsee luigi-vampaisuus. Äidin-äidin kirstussa oli myöskin risaisina vihkoina "Montekriston kreivi", jota oli kielletty lukemasta, "koska oli parempaakin tehtävää". Jos nämä vihot olisivat olleet pöydällä, ja Wagnerin "Kotilieden ääressä" ja Foersterin "Osaatko elää?" haudattuina kirstuun, olisivat varmaan jälkimmäiset tulleet ahmien luetuiksi ja "Montekriston kreivi" saanut ehkä rauhan. Nyt sitävastoin jokainen Kaarilan tytöistä, joka vähänkin "ihmistyi", katsoi kunnia-asiakseen tutustua Dantesin seikkailuihin. Se oli jännittävää, sillä millä hetkellä tahansa saattoi tulla yllätetyksi. Siksi siitä muodostui kuin jonkinmoinen hartauskirja. Pyry osasi monet sivut ulkoa siitä, ja Kreetskin luki sitä jo toiseen kertaan. Ja koska Luigi Vampa rosvopäällikkönä oli siinä hänestä mieltäkiinnittävin, käytti hän sitä voimasanana loukatessaan Untuvaa, jonka kanssa hän usein oli sotajalalla. — "Mitä on Luigi-Vampa?" uteli Untuva, joka ei vielä ollut noussut sisartensa tasalle maailman kirjallisuuden suurteosten tuntemisessa.

"Se on vanhaa latinaa ja Suomeksi 'pikkuvanha'", selitti Kreets ilkeästi. Siitä pitäin Untuvan pienet kasvot aina värähtivät mielipahasta Kreetsin sanoessa häntä Luigi Vampaks.

Ter antoi tylleröisellä kädellään Kreetsille pehmeän korvapuustin. "Älä huoli, Untuva, Luigi Vampa oli vain viaton rosvopäällikkö, ja sinä tulet kerta tunteinaan hänet oikein hyvin!"

"On kiusallista, kun nuo pienet alituiseen tappelevat", huomautti Polle, "Pyry ei ikinä pääse kertomaan".

"Minä en kerro sanaakaan", sanoa pamahutti Pyry.

Tuli hiirenhiljaisuus. Untuva vain nyki Pyryn pörröistä tukkaa. Se oli äänetön rukous.

"No", alkoi Pyry, "kun äidin-äiti oli lapsi, oli tämä kirstu suuressa aitassa, ja siinä oli paljon tavaraa, talon kalleimmat: silkkiä, hopeata, kultaa".

"Ja kultainen kruunu", keskeytti Kreets.

"En minä oikein tiedä", väitti Pyry.

Mutta nyt nousivat kaikki häntä vastaan. Kirstussa oli kuninkaan kruunu.

"No, siinä oli myös kuninkaan kruunu", jatkoi Pyry, "ja sitten siinä oli raamattu. Sillä raamattu oli siihen aikaan kallis kapine."

"Meillä on kauniimpi. Siinä on kuvia", virkkoi Untuva.

"Mutta ei ollut oikein piiloittaa jumalansanaa kirstuun, sillä sitä pitää lukea. Ja niin tulivat rosvot eräänä yönä ja veivät kaikki mitä aitassa oli. Kirstu löydettiin sitten metsästä, ja siinä oli vain jäljellä raamattu; sen olivat rosvot jättäneet kirstun pohjalle, jossa se vieläkin on."

"Ja ne rosvot ottivat sen kruununkin", valitti Polle.

"Jos me voisimme löytää sen kruunun takaisin", sanoi käytännöllinen Ter, "niin äidin-äidin suku heti tuntisi meidät".

"Ne ovat niin julman rikkaita", voihkaisi Kreets.

"Kun ne tuntisivat meidät, antaisivat ne meille rahaa", jatkoi Ter.

"Hyi sinua, Ter", sanoi Pyry, "mitä auttaa ihmistä tämän maailman tavara!"

"Kyllä se vain auttaa", vastusti Polle silitellen pitkiä kapeita käsiään. "Silloin saisi lukea miksi tahtoisi, kun nyt meidän pitää aina lopettaa kesken ja hakea joku paikka."

"Eikä Pyryn tarvitsisi lähteä kauas opettamaan toisten lapsia", virkkoi Kreets. "Vaan sinä saisit opettaa Untuvaa, ja olisi niin hauskaa."

"Ja minä saisin opiskella maalausta. Ja minä tekisin niin ihania tauluja, että koko maailma olisi haltioissaan", uneksi Ter. Hänen hartain halunsa oli taiteilijan ura; hän maalasi ja piirsi aika somasti.

"Niin, niin, kaikkeen tarvitaan rahoja", mietti Pyry. "Mutta onpa meillä terveet kädet ja jalat, voimme tehdä työtä sitä lujemmin".

"Mistä me lähtisimme hakemaan sitä kruunua?" kysyi Untuva, tullen levottomaksi sisarusten miettivistä kasvoista.

"Voi", huokasi Polle, "ei sitä voi koskaan löytää!"

"Pyhyh!" sanoi Pyry. "Kunnollisella työllä kun itse itseään auttaa, niin se on paljon kunniallisempaa kuin tuhannet perinnöt, joitten saamiseksi ei ole tarvinnut liikuttaa pikkusormeaankaan!"

"Mutta Erland-eno?" sanoi Polle. "Kerroppas Erland-enosta!"

"Niin, Erland-eno oli äidin-äidin veli. Ja Erland-eno oli hyvin nuori ja hyvin kaunis. Hänellä oli taivaansiniset silmät ja vaaleat kiharat, jotka valuivat olkapäille."

"Mistä tiedät, että hänellä oli juuri vaaleat kiharat?" Kreetsistä se ei ollut oikein miehekästä. Kaikilla rosvopäälliköillä oli aina sysimusta tukka.

"Juuri kuin minä en olisi lukenut Rydbergin 'Singoallaa'! Ja siinä kerrotaan Erlandista juuri niin", loukkaantui Pyry. "Siis Erland-enolla oli sellaiset kiharat. En voi kuvitella häntä muullaisena."

"No, hänellä oli", myöntyi Kreets.

"Ja äidin-äiti oli myöskin hyvin nuori ja hyvin kaunis, ja hänen nimensä oli Sabina. Siksi nimitänkin häntä vain Sabinaksi, näin kertoessani, sillä se on hyvin kaunis ja ylhäinen nimi."

"Minä olen lukenut jostakin kauniista roomattaresta, jonka nimi oli Sabina", huomautti Polle.

"Ja historiassa on 'Sabinitarten ryöstö'", innostui Kreets. "Ja minusta on kuin sitä lukiessani näkisin äidin-äidin, jota uljas roomalainen rosvopäällikkö ryöstää!"

"Ei ole sopivaa ajatella noin äidin-äidistä", muistutti Ter säveästi.

Pyry kiiruhti kertomaan. "Sabinalla oli mustat kiharat, valkoinen otsa ja soma suu."

"Sinähän olet nähnyt hänet", sanoi Polle.

"Niin, mutta olin niin pieni silloin. Muistan vain, että hänellä oli musta tukka niin pehmoisissa laineissa ohimoilla, että teki mieli silittää sitä."

"Jospa meistä jokukin olisi saanut äidin-äidin tukan!" huokasi Polle.

"Pyry ja Kreets ovat saaneet kiemuroita", lohdutti Untuva.

"Mutta vain ruskeita, ruskeita!" Pyry puisti murheellisena pörröistä päätään. "Enkä minä muista hänestä muuta kuin mustan tiukan puvun, jossa oli edessä kimaltelevia nappeja. Ja kun niitä oli niin tiheässä, toivoin minä, että hän olisi antanut minulle joitakuita."

"Saitko sinä?" uteli Untuva.