Part 4

Seuraavana päivänä ei ollut jälkeäkään ajetuksesta eikä särystä. Ja Polle oikein murjotti. Olisi ollut mukavampi, kun tänäänkin olisi särkenyt, kun kerta eilenkin, ihan kuin vasite kiusalla.

Pyry houkutteli häntä Myllymäkeen. "Mennään katsomaan, joko on noussut kangassieniä!"

Polle lähti vastahakoisesti. Pyry lörpötteli ja oli hassunpäiväinen. Joka kerta, kun hän löysi suuren sienipaikan, niijasi hän ja puheli:

"Päivää, lättänaamat! Ikävä kyllä, että otan teidät vain syötäviksi. Mutta vakuutan teille, että teidät käristetään oikein voissa eikä missään rasvassa, ei edes rasvahäntälampaan rasvassa! Voi, voi. Polle-kulta! Minä suuresti himoitsen nähdä niitä rasvahäntälampaita siellä jossakin Kaspian kaltahilla. Siellä ne mennä kammertavat, ja rasvahäntä painaa, jotta pitää olla pienet kärryt alla!"

Hän nauroi omille jutuilleen. "Se vasta mautonta", olisi Kreets sanonut. Pollea vain harmitti.

"Ja kun kerran Ruotsin kuningas kysyi eräältä suomalais-äijältä — ei, kun suomalais-äijältä kysyttiin — taikka lappalais-äijältä —"

"Taikka voguli-ostjakki-samojeedi- ja niin edespäin -äijältä!" keskeytti Polle äreissään.

"Niin, kun häneltä kysyttiin, kuinka hän arveli kuninkaan elävän, sanoi hän: hätäkös sillä, makaa vällyissä uunilla ja syö voissa paistettuja rusinoita!"

"Tuo nyt on ikuisen vanha juttu", halveksi Polle.

"Kyllä, kyllä. Mutta kun ajattelen noita kangassieniä pannussa, tulivat ne voissapaistetut rusinatkin siihen."

Pyry näytti niin murheelliselta, että Pollen viimein täytyi hänelle mieliksi vähän hymyillä.

Ropsis, rapsis! Äkillinen pimeys ja vettä kuin kaatamalla. Ukonpilvi. He juoksivat suuren kuusen alle ja pysyivät kuivina.

Mutta nyt oli metsä sateen liottama. Läpimärkinä kietoutuivat hameet piankin pitkin sääriä, ja kengät litsuivat vettä. Päälle päätteeksi he olivat eksyneet.

Lopulta Pyry huomasi tuskin näkyvän polun kankaalla.

"Seurataan tätä, ehkä se vie kotiin. Jonnekin sen täytyy viedä, ehkä johonkin torppaan. Siellä saisimme jotakin lämmintä!"

Tie luikersi lepikköön, kulki pitkin vuoren kuvetta, painui näreikköön, nousi taas rinteelle, sieltä laskeusi laaksoon. Se tuntui loputtomalta, päättömältä. Tytöt alkoivat väsyä laahatessaan raskaita sienikorejaan.

Äkkiä he pysähtyivät hämmästyneinä. He olivat tulleet syvään rotkoon, jota kolmelta taholta piirittivät äkkijyrkät kallioseinät niin korkeina, että taivas näytti olevan määrättömän kaukana. Alkujaan ehkä nämä vuoret olivat olleet yhtä, niin toistensa osilta ne näyttivät. Jonkun mahtavan mullistuksen kautta olivat kai kerran repeytyneet, ensin halki, jolloin oli syntynyt tämä rotko, sitten poikittain, sillä oikeanpuolinen seinämä oli kuin jättiläistaltalla katkaistu.

Varmaankin rotkon suu antoi etelään, koska ylen voimakas kasvullisuus rehoitti siinä. Sananjalkaa monenmoista komeina pensaina, kuuset kohosivat mustina välkkyvälehtisten raitojen ja leppien lomitse. Ja missä vain hituisenkin multaa sopii jyrkänteen koloihin, siinä riippui sammal tai helisi haapa tai kumartui koivu hentona ja kituisena, varovasti työnnellen juuriaan kiven kovaan sydämeen.

"Tämähän on kuin rotkot Coloradon Canoneissa", tuumi Pyry ihastuneena.

He seurasivat polkua. Se vei hetteeseen, jonka hyllyvälle pinnalle ei uskaltanut mennä. Silmättyään eteensä he huudahtivat saman kauhun täyttäminä. Hetteen keskellä, aivan vasemmanpuolisen kallioseinän kupeessa, kiilui mustana ja uhkaavana synkkä suonsilmä.

"Me olemme 'Synninlukolla'!" kuiskasi Polle. Todellakin, se se oli. Synninlukoksi sitä sanottiin, tätä salaperäistä lähdettä, josta ei kukaan tietänyt, mistä sen musta vesi sai alkunsa, eikä sen syvyyttä ollut kukaan mitannut. Onneton se, joka sinne suistui; ei sen ruumista siunattuun maahan saatu, ken yritti ottamaan, vajosi itse. Ainoastaan kerran se oli uhrinsa päästänyt, joskin hengetönnä. Oli tuolta kalliolta pudonnut siihen lehmä ja pappilan tyköä joesta oli se ylös saatu. Tahtoi kai näyttää, että on sillä maan alla mahtavat väylät vallassaan.

Kaikenkaltaisia taruja kerrottiin Synninlukosta. Ehkä siksi, että paikka oli niin synkkä, nimi niin outo ja lähde niin kumma; kuivimpanakin kesänä sen vesimäärä oli sama kuin sateisimpana syksynäkin. Pyry ja Polle katselivat uteliaina luota merkillistä lamparetta. Kuin portti manalaan se oli tai kuin jonkun salaisen rikoksen tyyssija — siitäköhän sen nimikin? Oliko tällä paikalla tehty kaamea tihutyö ammoisina aikoina, vai oliko vain kansan mielikuvituksessa syntynyt synkkä nimi synkälle paikalle? Kukapa sen tiesi. Omituisen kaamea tuntu oli kumminkin koko rotkossa ja eniten tuossa lähteessä. Ei ollut ainuttakaan lintua livertämässä. Ja tytöistä näytti miltei luonnottomalta, että kimppu kissankelloja oli kiivennyt kallionkylkeen ja siinä sinisiä tiukujaan hilpeästi helisytti. Mikään iloinen ei tänne sopinut. He alensivat äänensäkin vain kuiskeiksi.

Lähteen yläpuolella oli kallioseinässä syvennys, aivan kuin ovi.

"Kas, siinä on kissanreikäkin, kuin metsämökkien porstuanovissa!" huomautti Pyry, ja hänen hilpeytensä palasi. "Mitähän, jos koputtaisi ja huutaisi Seesam! Millainen otus tulisi avaamaan?"

"Älä laske leikkiä!" Polle hätääntyi. "Minusta on kuin oudot voimat täällä peliään pitäisivät. Ihminen pienentyy niin mitättömäksi!"

"Annas kun katson litistyneitä kenkiäsi, joko ovat pienentyneet kuin Lagerlöfin Peukaloisen puukengät!"

"Sinun on hyvä olla", sanoi Polle surullisesti. "Mutta minun ei. Olen ollut häijy." Ja Polle kertoi kaikki. "Tässä nyt tulin ajatelleeksi, että se oli minulle oikea rangaistus, etten päässytkään. Sillä enkös vain toivonut, vaikkakin salavihkaa, että toiset tytöt olisivat hiukan harmissaan. Ja sitten minua ihan repeli, kun kuvittelin, kuinka hän tanssii muiden kanssa!"

"Rakas Polle!" Pyryllä kimaltelivat kyyneleet silmissä, "sinä olet pelkkää kultaa! Niinhän ajattelee moni muu, sen verran pahaa. Minä niin mielelläni olisin suonut sinulle sen ilon ja olin niin pahoillani, kun et päässyt."

"Minä kyllä tiedän, että jotkut monesti ovat aika häijyjä", sanoi Polle miettivästi, "enkä käsitä, miksi he eivät saa siitä muistutusta. Minun on kuitenkin niin, että saan heti palkan, kun ajattelenkin olla paha. Ei kai minulle ole suotu sellaista onnea kuin muille tytöille."

"Jos nyt kaikkea voi onneksi ottaa. Eiköpähän onnea ole juuri se, että revitään juurineen pahan idutkin, niin kirvelevältä kuin se silloin tuntuukin. Oikea onnihan kasvaa sisästä käsin. Usko minua, Polle, elämässä on suurempiakin arvoja kuin tanssiaiset. Mutta minä olen huomannut, että ne voi saavuttaa vasta sitten, kun on oppinut voittamaan oman itsensä."

"Pyry, se sinut tekee niin yllättäväksi, että sinä saatat puhua tyhmyyksiä ja taas jotakin niin kovin viisasta. Ja sitten sinä osaat puhaltaa huolet pois."

"Olen oikea sekasotku!" Pyry nauroi kyyneleet kuiviksi. Mutta Polle vaistosi herkästi, että vallattomuuden alla oli taisteluja, ehkä ankariakin, vaikka Pyry oli kyllin voimakas kantamaan kaiken yksin, uskoutumatta kenellekään.

"Usko pois, elämä on suurta ja hyvää aina, kunhan sille vain kykenemme antamaan oikean arvon!" — Pyry kietoi kätensä Pollen vyötäisille.

Iloinen elämänrohkeus ja elämänhalu, jota Pyry ikäänkuin kuohui, terästi ja virkisti Polleakin.

Taivas seestyi. Sininen läikkä näkyi rotkon yllä ja peipponen lennähti haavan oksalle liverrellen: pink, pink, link, link!

"Ehkä Synninlukko on sellainen, että se sulkee pahan meistä itseensä!" sanoi Polle keventynein mielin.

"Minusta tämä on komeampi Ljungarsin lähteeksi kuin Topeliuksen kuvaama", virkkoi Pyry.

"Kun vain ilmestyisi joku valkoinen tyttö meitä johtamaan!"

"Menemme vain takaisin päin, tottapahan viimein tulemme tielle!"

Reippaasti astuen he ennen pitkää joutuivatkin maantielle.

"Heipparallaa! Tuollapäin on Myllymäki!" He alkoivat juosta, kunnes kasvot hehkuivat ja märät jalat olivat kuumina liikkeestä. "Liike synnyttää lämpöä!" luki Pyry, innokas voimistelija.

Kaukaa karahutti ratsastaja. Aage Rhein oli tuokiossa maassa. "Täältäkö sinut viimeinkin löydän, metsänneito!"

Polle antoi kättä rehellisenä ja nöyränä. Ei ollut hiventäkään turhamaisuutta hänen sielussaan tällä hetkellä. Ei hän yrittänyt kätkeä litiseviä kenkiään eikä märkää hamettaan, joka joka askeleella kietoutui ilkeästi ympäri vartalon, eikä hän ajatellut auennutta tukkaansa, vaikka se oli kosteana sateesta ja täynnä lehtiä ja havunneuloja.

Mutta Aage Rhein ajatteli kaikkea tuota ja hän taputti ruskeata kättä hellävaroen kysyessään: "Miksi sinä et tullutkaan eilen?"

"Minä — minun särki hammasta ja luulen, että se oli oikein."

"Miksi?"

"Kun minä niin kovasti toivoin pääseväni!"

"Sinä pieni, hyvä metsänneito! Minä kiitän sinua, että sinä kovasti toivoit!"

"Tanssitko sinä — kenen kanssa — kokoillan?"

"Kuinka minä olisin voinut, kun joka ainoan tanssin sinä lupasit minulle, eikä sinua ollutkaan!"

"Kuinka sinä —?"

"Minä lähdin pois, kun hetken olin odotellut sinua."

"Voi sinua!" Suuri ilo säteili viattomasta silmäparista.

Aage Rhein hymyili.

"Mutta", sanoi Polle katuvana, "olisit sinä saanut tanssia heidän kanssaan!"

"Pollenka! Pysy sinä aina samana, semmoisena kuin olet, kirkkaana! Minä lähden nyt. Hyvästi!" Hän teki kunniaa Pyrylle, hypähti ratsulleen ja katsahti vielä kerran Polleen. Ja, hyvä isä, hän ei hymyillyt yhtään. Silmät olivat totiset. Ja sitten hän meni. Hirveän kiire hänellä oli.

"Melkein luulen", sanoi Polle, kun he kotvan äänettöminä olivat kulkeneet, "että ellemme olisi käyneet Synninlukolla, emme olisikaan tavanneet häntä."

Pyry vain nyökäytti päätään ja auttoi toisella kädellään Pollea tämän sienikorin kantamisessa.

X.

Kreets käy maailmalla.

Kreets istui junassa, joka läheni Tamperetta. Sydän sykki ja posket paloivat. Nyt hän pääsisi kiihkeästi haluamaansa maailmaan.

"Aina ja ikuisesti saan minä olla kotona", oli hän ruikuttanut. Ja koti oli tuntunut vankilalta ja hän itse elinkautiselta vangilta, joka ei ikinä saisi kurkistaa avaraan, ihanaan maailmaan. Semmoiseksi oli kasvanut hänessä maailmallelähtökuume, että koko kotiväki oli siitä kiusaantunut. Ja viimein hänet oli pakattu hevoseen ja käsketty kyytimiehen hommata hänet junaan. Ja siinä hän nyt körötti junan pysähtyessä Tampereen asemalla. Oli keskiyö, Kreets ensi kertaa matkalla, eikä ketään vastassa. Se oli Kreetsin oma syy. Hänen oli pitänyt kirjoittaa veljelle, mutta kotiväen tietämättä hän oli sen jättänyt tekemättä toimittaakseen yllätyksen. Hiukan häntä pökerrytti turvattomuuden tunne. Matkustajia tunkeutui vaunuista ja vaunuihin. Kaikilla oli kiire, eikä kukaan välittänyt Kreetsistä. Kreets työntyi toisten mukana läpi asemahuoneen.

Elokuun yö oli jo tumma, mutta katuvalot olivat sytyttämättä, ja hämäränä hupeni Hämeenkatu etäisyyteen. Kreets tiesi, että veli asuu juuri tämän kadun varrella. Olisipa ihme, ettei iso ihminen osaisi, kun tietää kadun ja numeron! Varmuuden vuoksi hän meni vielä tarkastamaan kadun nimeä. Oikea se oli. Hän laahasi suurta matkalaukkuaan ja asteli eteenpäin. Hänestä oli hauskaa, vaikka vähän peloittavaakin, olla näin yksin vieraassa kaupungissa. Tietäisivätpä ne kotona, niin ei niitä nukuttaisi! Liikkeitten suuret näyteakkunat loistivat peileinä hämärässä, ja katukivityksellä kaikui ajurin hevosen kapse.

Kreets joutui Hämeensillalle. Tammerkoski kohisi. Sen molemmin puolin jyrisivät monikerroksiset tehtaat. Valaistuina ne näyttivät satulinnoilta. Eivätkö sitä olleetkin! Kuinka monta ihmiskohtaloa kätkeekään tuollainen tehdas! Ja eikö se samalla jyrise jännittävintä satua: keksintöjen mahtia, maan vaurastumista.

"Tampere, Tammerkosken varrella, kauniilla paikalla, maamme suurin tehdaskaupunki..." — lörpötti Kreets, maantiedetunteja muistellen. Kiusallista on lukea maantiedettä, toista olisi nähdä sitä.

Sillankorvassa on teatteri. Sen hän tunsi kuvien mukaan. Siellä oli valoa, soittoa, ja verannalla riippui kukkia ja värilyhtyjä. Kreetsin päätä huimasi maailman ihanuus. Siinä vieressä on vanha kirkko. Olipa sen puisto pimeä! Vanha aaveitten pelko valtasi Kreetsin, ja puolijuoksua hän tuli poikki torin. Raatihuoneen kello oli jo tulossa kaksi. Jopa olisi aika päästä sänkyyn.

Vihdoinkin Kreets löysi oikean numeron alituisesti juostessaan kurkoittamaan puolelta toiselle. Mutta — portti oli lukittu. Kreets jyristi kaikin voimin, vaan siitä ei apua. Siinä hän nyt seisoi raskaine kantamuksineen ypö-yksin sydän-yöllä, keskellä tehdaskaupungin pääkatua. Alkoi miltei itkettää. Tässäköhän hänen oli seistävä aamuun asti? Ja niin tuiki väsyneenä.

Joku yksinäinen herrasmies tulla toikkaroi kadun poikki. Kreets ilostui. Ehkäpä tuo keksii keinon.

"Minä en saa porttia auki!" huudahti hän.

"Oo, pikku ystävä, se ei tee mitään", soperteli tämä, "minä kyllä saan portin auki".

"Saatteko!" Kreets unhotti kyyneleensä.

"Saan, minun porttini, mennään yhdessä, serkku!" Hän tarttui Kreetsin matkalaukkuun. Mutta Kreets riuhtasi sen reippaasti pois.

"Serkku!" huudahti hän, "minulla ei täällä päin voisi olla muita serkkuja kuin Bir..."

"Minä juuri Bir!"

Kreets nauroi että katu kaikui. "Kylläpä Birin naama venyisi, kun hän kuulisi itseään verrattavan tuommoiseen vanhaan ukonkänttyrään!"

"Minäkö vanha ukkokänttyrä!" Herrasmies astui loukkaantuneena lähemmäksi.

Samalla Kreetsin naurun houkuttamana lähestyi poliisikin. "Mitäs täällä on?"

"Niin, kun tuo sanoo itseään Biriksi ja tahtoo kantaa laukkuani..." Kreet lopetti kummissaan. "Mihin hän joutui?"

"Piti parhaimpana kadota. Mutta mitenkäs te tässä, keskiyöllä?"

"Minä vain..." Kreets kertoi koko matkansa ja nykyisen toivottomuutensa.

"Mennään nyt aluksi poliisikamariin. Tuumitaan siellä sitten." Ja niin Kreets astui keskelle puoli-unista poliisiparvea, joka uteliaana katseli häntä. "Mitenkäs tämmöinen tänne?"

Mutta kun he kuulivat asian, olivat he kilvassa kohteliaita. "Neiti istuu tähän, neuvotellaan yhdessä!"

Kreets istui helpoittuneena, pyyhki hikeä kasvoiltaan ja katseli kaihoten topattuja penkkejä. "Voisipa täälläkin nukkua", virkkoi hän.

"Niinpä kyllä", myöntelivät miehet. Heidän tuli sääli. Kreets oli niin turvaton honteloine vartaloineen, ruskeine palmikkoineen ja unisine lapsensilmineen.

"Enhän minä osannut arvata, että pannaan portit lukkoon, vaikka on poliisit ja kaikki. Jos minulla vain ei olisi ollut matkalaukkua, olisin kiivennyt yli."

"Tokkohan sentään!"

"Olisin. Kotona minä kiipeän vaikka mihin!" Kreetsin uni haihtui ja poliiseilla oli hauskaa.

"Meneeköhän sinne telefoonia?" huomasi joku kysyä.

"Menee!" Kreets muisti numeronkin, ja niin siitä pulma selvisi. Veljelle soitettiin, ja hän lupasi tulla heti, kun saa vaatteet ylleen.

"No, miten sinä täällä olet?" Veli oli uninen ja äreä.

"Niin, kun sinun porttisi oli lukossa, ja eräs herra sanoi minua serkukseen."

"Mikä herra?"

Poliisi selitti asian. Veli suuttui. "Kuinka sinä sillä tavoin tulet! Olisit joutunut vielä jonkun roiston kynsiin!"

Kreetsiä suloisesti pöyristi. Sehän oli kuin parhaimmissa salapoliisiromaaneissa. Entäs jos täälläkin olisi oikea rosvoliiga, kuten esimerkiksi Sisiliassa! Ja ne olisivat pidättäneet hänet ja vaatineet lunnaita, ja häntä olisi kauheasti kammottanut.

"Mutta kylläpä ne olisivat saaneet pitkän nenän", sanoi hän ylpeästi. "Minun rahani ovat kaikki sukassani!"

"Oletko sinä yksin raahannut tätä laukkua? Miksi et ottanut ajuria asemalta?"

"Ettäkös vain minä maksamaan ajurille, kun minulla kerran on jalat ja kädet! Ja äiti käski minun valvoa laukkua, siellä kun on sinulle kaikkea, voita ja kotona leivottua pullaa ja...

"Tule nyt jo!"

"Kiitoksia paljon kaikesta ja hyvää yötä!" hyvästeli Kreets uusia tuttujaan.

"Hyvää yötä ja kiitos seurasta!" vastasivat he iloisesti.

Kreets tahtoi heti peseytyä, vaikka olikin yö, sillä äiti oli sanonut, että rautatiellä pölyttyi ja sai vaikka mitä. Veli neuvoi hänelle kylpyhuoneen salaisuudet. Kreets loiskutteli hirveästi ja nautti "ihmistymisestään".

Mutta aamulla veli heräsi ennen aikojaan epämääräiseen solinaan. Kylpyhuoneen oven alitse tihkui vesi. Kreets oli jättänyt johdot auki. Veli ärtyi aika lailla, sillä hän sai itse tehdä siivoojan virkaa. Kreets ei avannut edes silmiään, vaikka veli kävi häntä herättelemässä. Hän nukkui makeasti puoleen päivään ja oli onnellinen, kun ei kuulunut tuota tuttua: "Kreets, sinä ikuinen unikeko, etkö sinä milloinkaan opi heräämään!"

"Pyhyh!" tuumi Kreets, kun veli vähän happamana kertoi uhanneesta tulvasta. "Mahdotontahan on heti muistaa kaikkea. Ja sitten sanookin Pyry, että parempi on turvautua vieraisiin herroihin kuin veljeensä; sillä veljet ovat aina epäkohteliaita sisarilleen!"

"Ohoo! Hämmästyttävä totuus, neitiseni. Mutta minä tahdon nyt olla kohtelias ja tarjoudun käytettäväksesi!"

"Kiitän sekä kumarran! Lähdet siis näyttämään minulle kaupungin merkillisyyksiä!"

He kulkivat pitkin puistoa Mustanlahden kallioille, jonka rinteellä taiteilija Vikströmin muovailema suihkukaivo päättää esplanaadin. Ylevänä istuu kaarellaan Pohjan neito, ja somasti kimalsivat suihkut päivänpaisteessa. Kreets haltioitui.

"Ajatteles, että voi luoda jotakin niin elävää! — Ihan kuin meidän Missukka!" ilostui hän huomatessaan kissan mummon liepeissä. Altaasta kohoilevat vesisuihkut olivat kuin hentoja kukkavihkoja, helmistä koottuja. Kreets nautti vilpittömästi.

"Terveisiä maalta!" kuului läheltä ivallinen ääni. Pari tyttöä meni ohitse kasvot ilkeässä viurussa. Kreets punastui ja aristui. Oliko hänessä jotakin tahditonta?

"Nyt nousemme kalliolle katsomaan Näsijärven aavaa pintaa!"

Mutta Kreets oli haluton. Ei Näsijärvi eikä Näsilinna aarteineen häntä huvittaneet.

"Mitäs nyt, neitiseni!" ihmetteli veli.

"Niin, kun minä en ymmärrä, miksi ne vieraat tytöt sanoivat niin ja katsoivat ilkeästi!"

"Maksaapas vaivaa pahoitella sellaisia! Joitakin sivistymättömiä tyttöjä!"

"Mutta heillä ehkä oli syytä sanoa niin. Minullahan on varsikengät, kun heillä oli puolikengät ja niin korkeakorkoiset — ja heillä oli uudet hansikkaat, kun minun on Pyryn vanhat!" Reipas Kreets, joka kotona ei huomannut, mitä hänellä oli yllään, oli äkkiä tullut turhan tarkaksi ulkonäöstään parin tyttöheilakan typerän sanaheiton vuoksi.

"No, sen me korjaamme heti", virkkoi veli hyväntuulisesti.

Mentiin kenkäkauppaan. Kreets mieltyi kohta korkeakorkoisiin kiiltonahkakenkiin. Mutta sitten tarvittiin toiset sukat myös ja hansikkaat. "Otan molemmat ruskeat. Pyry sanoo, että on hauska, kun sukat ja hansikkaat lyövät yhteen. Ja minulla on hatussa vähän ruskeaa."

Kreets tarkasti tyytyväisenä itseään isosta kuvastimesta. Hoikka vartalo tummansinisessä kävelypuvussa. Se oli kyllä Pollen vanha leninki, mutta kun se oli käännetty ja somistettu ruskeankirjavalla silkillä, niin se oli kuin uusi. Pieni, sininen, ruskeareunainen hattu oli vähän vinossa, ja toinen palmikoista oli pudonnut yli olan. "Olenko minä nyt 'terveisiä maalta'?"

"Sinussa taitaa olla tyyliä!" nauroi veli. "Mutta enpä luullut, että Kreets voi olla koketti!"

He ihailivat Pyynikin kaunista harjua ja sen alla päilyilevää Pyhäjärveä. Kreets asteli joustavasti ja heitti uhkamielisiä silmäyksiä käveleviin kaupunkilaistyttöihin.

"Nainen nauttii aina siitä, että hän on hyvin puettu", selitti hän.

"Ohoo!" ihmetteli veli.

Samassa nauttiva nainen päästi tuskanhuudon. Korkeat korot kostivat. Hän oli nyrjähyttänyt nilkkansa. Se koski kipeästi. Ja yhtä kipeää teki, kun tohtori veti sen paikoilleen.

"Olen ollut aika typerä, kun rupesin näyttelemään", sanoi hän vähän häpeissään.

"Mitä näyttelemään?"

"Kaupungin-daamia. Kun minä kumminkin olen vain Kreets, maalaistyttö!"

"Hyvä on, että olet vain Kreets, maalaistyttö!" sanoi veli lämpimästi. "Terveisiä maalta on paljon miellyttävämpi kuin tyhjä keimaileva kaupunkilaiskoketti. Mutta vedäpäs nyt oikeat kengät jalkaasi, niin lähdemme Pelitiin!"

"Eläviin kuviin!" Kreets riemastui. "Pyry kertoo, kuinka te pieninä näyttelitte eläviä kuvia ja olitte sytyttää lakanan!"

Veli nauroi ääneen. Lapsuusajan ilot muistuivat mieleen, ja hän oli jälleen poikanen poikamaisesti rupattelevan siskon rinnalla.

Kreets nauroi niin tartuttavasti hassunkurisille kuville, että koko katsomo oli yhtenä hihityksenä. Veli tunnusti, ettei hänellä ole pitkään aikaan ollut niin hauskaa iltaa. Kreets sanoi samaa. Ja kun veli oli varannut kokonaisen torttuvuoren teepöytään, vakuutti Kreets, että maailmalla on kerrassa hauskaa.

Seuraava päivä oli sunnuntai.

"Haloo, unikeko!"

Kreets oli noussut, kiehauttanut teen ja tarjosi veljelle sänkyyn. Hän oli äärettömästi ponnistellut voidakseen nousta, ja että hän siinä onnistui, oli ihmeellistä. Mutta eilisiltaisia torttuja oli vielä jäljellä. Ja sitten hän tahtoi tunnollisesti mennä kirkkoon, kuten kotonakin joku heistä aina meni.

"Joudupas pukeutumaan, että ehditään! Missä kirkossa sinä tavallisesti käyt?"

"Minäkö?" Veli hämmentyi. "Johanneksen kirkossa", sanoi hän viimein. Siellä hän oli kumminkin käynyt kerran.

Kuinka kaunis onkaan Johanneksen kirkko harmaine kiviseinineen ja punaisine kattoineen! Jo kiviaitakin ilostutti Kreetsiä.

"Tämähän onkin pohjoismaiden kauniimpia", huomautti veli.

Ja sisällä! Pehmoisena virtaa valo lasimaalausten läpi, ja alttaritaulun valoisa ylösnousemus ylentää mieltä. Urkujen äänet kaikuvat juhlallisina ja sulavina.

Ruskeapalmikkoinen pää painui penkkiin rukoukseen. Sitten hehkuvat kasvot kohosivat veljen puoleen. "Tämä on saarna!" kuiskasi hän.

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että jo tämä kirkko ja soitto on ihana saarna!" Hän vaikeni, pappi oli astunut alttarille.

"Kyllä se on ihmeen kaunis. Mutta minulle on kotikirkko rakkaampi!" tunnusti hän kotimatkalla.

"Niin vainenkin", nauroi veli. "Siellähän ovat vielä ne mainiot ornamentit pyhistä miehistä ja naisista, jotka ovat siveästi avokaulaisia!"

"En minä niitä. Mutta alttaritaulu on kaunis. Siitä ihan säteilee kirkkaus, ja kun Pyry pääsi ehtoolliselle ja oli polvillaan valkoisessa puvussaan alttarin edessä, täytyi minun itkeä. Sillä Pyry oli kuin enkeli. Ja kaikki oli niin ihmeellistä."

Veljen mieli herkistyi. Hän muisti oman polvistumisensa alttarin edessä ja isän, äidin ja Pyryn liikutetut kasvot. Hän oli vanhin. Ja kun hänen ja siskojen väliltä vielä oli kuollut veljiä, oli ikäero sitä suurempi. Pyry oli kauemmin pysynyt lähempänä. Nuoruudestaan huolimatta oli veli saanut huomattavan paikan ja työskenteli kuumeisen kiihkeästi, työ ja pyrkimys eteenpäin olivat hänelle kaikki kaikessa. Hän tunsi kykynsä ja ne suuret mahdollisuudet, mitä se avasi hänelle, ja omat voimat miltei huumasivat hänet. Koti jäi niin kaukaiseksi.

Nyt hän kuin havahtuen huomasi, että juuret ovat aina kodissa. Missä ikinä kuljemmekaan tai kuinka pitkälle pääsemmekään elämän kilpakentällä, koti se on sittekin sitä, mikä on parasta meissä. Hän oli laiminlyönyt kodin. Nyt hän tahtoi jollakin tavoin korjata laiminlyöntinsä.

"Kreets", sanoi hän lämpöisesti, "jääpäs sinä tänne minulle emännöimään! Minä kyllä ostan torttuja ja muuta hyvää!"

Herkuttelu oli Kreetsin helmasynti, ehdotus siis houkutteleva. "Sinä olet koko hyvä!" huudahti hän. Ankarasti takoi hän lattiaan jalkojaan; hän mietti. Viimein hän virkkoi: "Suo anteeksi, minä en voi jäädä."

"Miksi et?"

"Niin, näätkös, on niin paljon sellaista, niinkuin nuo vesijohdot, voisin unohtaa. Ja sitten minä taitaisin tulla niin merkilliseksi, ymmärräthän, ne korkeat korot ja muuta semmoista. Enkä minä osaakaan vielä paljon mitään laittaa. Ja kun jo tulee syksy, niin täällä on niin valoista ja kuivaa!"

"Mutta sehän juuri on hyvä! Ja kyllä täälläkin sataa, jos sitä ikävöit!"