Part 6

Vaikka Joonas itseensä sulkeutuneena oli tottunut vaieten nielemään häneen kohdistuvat moitteet ja naurun uhmaavan äänettömästi, teki hän kuitenkin tällä kertaa poikkeuksen, valaistukseen velkojallensa laiminlyöntinsä todelliset syyt.

»Kun minä vuosikymmeniä sitten isä-vainajani kuoltua otin haltuuni velkaisen kotitaloni, oli minun pakko heti isännyyteen astuttuani lisätä velkaa uudella lainalla, voidakseni suorittaa sisaruksille näiden perintöosuudet. Tunsin kannettavani raskauden, mutta sen paino ei kuitenkaan lannistanut minua, silloin nuorta miestä. Päinvastoin otin elämäntehtäväkseni jättää jälkeläisille velattoman talon kerta kuoltuani. Tähän päämäärään aioin aluksi pyrkiä helpointa tietä, ottamalla itselleni rikkaan vaimon.»

»Ei tartu ne kalat jokaisen onkeen», huomautti Isoahola kuin loukkautuneena.

»Ei tartu, ei ollut ketään varakkaan puoleista tulijaa velkaiseen pesään. Niinpä sitten nainkin vain köyhän piikatytön, Saaran, jonka vuosien varrella olin oppinut tuntemaan kunnolliseksi työihmiseksi. Vereksin voimin kävimme maahan käsiksi, parantelimme vanhaa viljelystä ja raivasimme uutta. Velkataakka vaappui kahtaanne kuin vaaka; katovuosina kallistui velan puolelle, mutta hyvinä aikoina nousi taas keventyneenä hiukan entistä ylemmäksi. Kun vihdoin omat lapset alkoivat kyetä työntekoon, oli vaaka vähitellen saavuttamaisillaan tasapainon. Toiveeni näytti jo lähenevän toteutumistansa, kun vanhin poikani, Ville, jolle olin aikonut talon antaa, lähti Ameriikkaan.»

»Sano paremminkin, että karkasi», keskeytti Isoahola kiivastuneena moisesta menettelystä.

»Olkoon niinkin, väkisin en olisi tahtonut häntä pidättää, jos olisin siihen kyennytkään. Kaikissa tapauksissa sellainen teko lamautti minua enemmän kuin pahin hallavuosi; ei niin paljon menetetyn työvoiman takia kuin siksi, että oma poika halveksi kotikontua ja kaikkea sitä, mitä hänen hyväksensä olin tehnyt — minä ja esi-isät onnen minua... Tuli sitten se Hilman kohta ja lisäksi monta muuta Joopin postia, jotka herpaisivat loputkin voimani ja kukin osaltaan painoivat velkojeni vaakalautasen niin alas, että se ei sieltä minun voimillani ylös kohoa.»

»Onhan sinulla, mies parka, ollut harmia lapsistasi.» sanoi Isoahola kuin säälien.

»On ollut huolta omista, jos lie ollut ristiä vieraastakin.»

Isoaholan tuoli narahti hermostuneesti. — Eihän se vain tuolla viittauksellaan lie tarkoittanut sekoittaa meidän Pekkaa samaan soppaan?

Mutta Joonas ei halunnut nyt puhua siitä asiasta sen enempää, jatkoi vain tyynesti:

»Vaikka velkaisenakin on Jylhänmäki yhtäkaikki kulkenut suvussa perintönä polvesta polveen. Sen vuoksi on sydäntäni raskauttanut erikoisemmin se, että juuri minun pitää olla se ruostunut rengas, jossa ketju katkeaa. Mutta — jumalan kiitos — nyt on kuitenkin onni onnettomuudessa, että minä olenkin ketjun viimeinen rengas, että ei ole minulla ketään läheistä, jolle talon antaisin.»

»Onhan se Kalle», huomautti isäntä.

»Ei ole Kallessa talon ottajaa, enempää kuin on minussa antajaa.»

»Miksi ei — onko se kuollut?»

Joonas koputti sormella otsaansa kuten taannoin kotonansa.

»Hullu?»

»Miten häntä nyt isäntä tahtonee nimittää — vähämielistä.»

»Kyllä... kyllä on...», tapaili isäntä jotakin sanoaksensa, niinkuin hänenkin rahanahne sydämensä olisi yhtäkaikki tuntenut pistosta kohtalon alaisen miehen edessä. Hetken mietittyään hän jatkoi:

»Voisihan... voisihan ehkä ajatella lykkäystä. Mutta, toisekseen, ei kai asia siitään somene. Muuten eihän sinulla liene mitään sellaisia mielen hauteita, että, minä niinkuin — niinkuin vääryydellä ja lain varjolla....?»

»Mitä joutavia. Minä tulinkin oikeastaan tarjoamaan talorähjääni ja vähiä rihkamiani vapaaehtoisesti vasaran alle.»

»Vai niin... niin... Sinä olet sittenkin, Joonas, miesten mies», sanoi isäntä ja kaasi viinaa pikareihin.

»Otetaanhan tästä tuikut.»

»Kiitos. Isännän sopinee ottaa — _minulla_ ei ole tällä kertaa erikoista syytä ryypiskellä.»

»Ehdon valta. Sinä kai ymmärrät, että minunkin täytyy pitää pennin laidasta kiinni kynsin hampain, jollen tahdo joutua puille paljaille, niinkuin... Arvaan kyllä, että minua tullaan tästä taas soimaamaan, niinkuin on moitittu monesta muusta, mitä olen tehnyt, tai tekemättä, jättänyt. Mutta nimeäppäs joku toinen, joka nyt tässäkin sinun asiassasi olisi minun sijassani toisin menetellyt.»

»Eipä taitaisi olla yhtä tuhannesta.»

»Siinä ollaan. Näet: kruunu ottaa omansa, pappi ottaa omansa, usein köyhän ainoan lehmän.»

»Niinpä. Milloinka se on sitten huutokauppa?»

»Tuolla vähän syksymmällä — ehkä siinä kissaviikon alkupäivinä.»

»Sehän tuo liekin puoleensa vetävintä aikaa tällaisille toimituksille, ja on silloin palvelusväelläkin penniä taskussa. Jumalan haltuun!»

»Haltuun!»

Xl

Nimismiehen kutsumattoman vierailun jälkeen Joonas karttoi entistä enemmän ihmisten seuraa. Oli ollut taloiselle talolle kylliksi häpeätä jo siinä, kun joskus ahtaina aikoina oli kirjoitettu lehmä, pari, maksamatta jääneistä kruunun veroista, vaikka ryöstöä ei ollut tapahtunutkaan, kun isäntä aina viime tingassa oli onnistunut saamaan lainaksi puuttuvan rahan.

Nyt koko omaisuuden jouduttua paperille Joonas oli mielestänsä kuin paljaaksi riisuttu ja sitä alastomuuttansa ujostellen etsi yksinäisyyttä. Milloin kuitenkin kävi välttämättömäksi antautua puheisiin rajanaapurin, Korpelan isännän kanssa, ja tämä lausui naukuvan surkuttelunsa, keskeytti Joonas lohduttajan kiivaalla käden liikkeellä ja kysäisi ivan sekaisella äänellä:

»Sinä kai tulit tyrkyttämään minulle suuria rahojasi, että voisin lunastaa tuomion ja vielä yhdennellätoista hetkellä pelastaa taloni ja tavarani ryöstäjän kynsistä?»

»E-ee... mistäpäs minä...», soperteli hämilleen joutunut naapuri korvallistansa kynsien ja alkaen tehdä poislähtöä.

»Niin no, mitä siinä sitten turhia leksottelet. Kun tässä kerta pitää kulkukoiraksi ruvetakseni, niin kyllä minä itse haavani nuolen.»

Naapurin yrittäessä Joonaan mieliksi nuijia Sanan moukarilla Isoaholaa paikkakunnan pahimmaksi kiskuriksi, nakkasi tämä kalikan hänen omaan nilkkaansa.

»Sinä kai Isoaholan sijassa olisit menetellyt tässä minun asiassani siihen tapaan kuin se muinoinen kuningas, joka palvelijalleen antoi anteeksi miljoonain velan vai olisitko ehkä tehnyt niinkuin teki toverilleen se armoton palvelija?»

Saatuaan taaskin vastaukseksi vain neuvotonta ryiskelyä ja lähtökiireessä lausuttuja epämääräisiä kannan ilmaisuja, Joonas jatkoi:

»Teet näin ollen viisaimmin, että puhut Jumalasta hyvin hiljaa, sinä niinkuin muutkin — tahi on järkiään parempi, että et ota sitä nimeä huulillesi ollenkaan.»

Joonaan ei kuultu koskaan valittavan kohtaloansa eikä hän kärsinyt kuulla muittenkaan surkuttelua. Sivullisesta saattoi sen vuoksi näyttää siltä, että perhettä kohdannut haaksirikko ei tuottanut hänelle suurtakaan surua. Näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta Joonas sai kuitenkin yksinäisyydessä taistella monta sisäistä kamppailua, ennenkuin hän voi mukautua siihen ajatukseen, että hänellä nyt enää oi ole omaa mitään, tuskin takkia yllänsä, lakkia päässänsä, pieksuja jalassansa. Vieraan penkillä hän istui kotonansa, vieraan vuoteella virui unettomia, öitänsä, vieraan oli leipä pöydässä, vieraan hevonen tallissa, lehmät navetassa.

Pyrkien vähitellen ennen lopullista leikkausta kokonaan irtautumaan entisestä omaisuudestansa, jonka näkeminen tuotti hänelle vain piinaavaa katkeruutta, Joonas ei ollut kotosalla juuri muulloin kuin öisin. Päivänsä hän kulutti enimmäkseen Hohon sydänmaalla. Asian nimellisenä oli olevinaan Hilma-vainajan etsiminen, ja vilkaisikin hän muodon vuoksi Riikan unennäköä muistaen kaatuneen kuusen juurikan alle, milloin sattui sellaisen huomaamaan. Kadotettuaan jo aikaisemmin uskonsa tyttärensä ruumiin löytymiseen, hän ei sitä enää toivonutkaan. Mitäpä lohtua hänen löytymisestään olisikaan nyt enää, kun sille ei kuitenkaan jaksaisi omaa erikoista hautaa lunastaa, ei pappia saattonsa jälkeen kustantaa, ei edes kahvikuppia muistoksensa tarjota. Eikö lie tätä köyhyyttä ja alennusta itsekin aavistellut, kun kerta tänne pyrki; ei kai tahtonut yhteiseen hautaan, ties minkälaisen rötkäleen rinnalle. Ja mikäpä hänen on ollaksensa täälläkään. Samaa kai se on maata siunattu kuin siunaamatonkin — täällä vain laajemmat leposijat ja olo rauhaisampi. Ja yhtä hyvin tuo kuulunee tuomiotorven ääni tänne kuin sinnekin, koskapa suurten merien syvyyksienkin pitää kerta omansa, antaman.

* * * * *

Kun Joonas huutokauppapäivän aatto-iltana patasi kotiin tavanmukaiselta sydänmaan matkaltansa, huomasi hän uudet, puhtaat kuusen havut asetetuiksi rappusien eteen, lattiat, pöydät, penkit, astiat pestyiksi ja kaikki paikat puhdistetuiksi ja järjestetyiksi kuin pitoja varten.

»Millä mahdilla sinä olet tämän suursiivouksen saanut aikaan näin lyhyenä päivänä?» kysyi hän ihmetellen emännältä.

»Pyysin naapurien akkoja avukseni, ja kun oli kymmenkunta husaa ja huosiata yhtaikaa huokaamassa, niin siinä oli sihinää ja sohinaa, ja puhdasta tuli kuin talkoolla vain», sanoi Saara.

»Hyvähän on olemassa puhtauskin ja järjestys, mutta eiköhän tuo puuhasi yhtäkaikki olisi joutanut olla tekemättä tällä kertaa.»

»Miten niin: tällä kertaa?»

»Näitä huomisia pitoja varten.»

»Minä olen näitä lattioita pessyt jo monta kertaa juhannukseksi ja joulujuhliksi ja olen silloin aina mielessäni kuvitellut, että milloin heitä saanen pestä poikaini häitä tai tyttäreni läksiäisiä varten, ja ajatellut vielä: milloin näitä huoneita nuoremmat kädet puhdistanee ja kuusen havuja valkeille lattioille ripotellee meidän vanhojen kunniaksi, kun tästä kerta hautaan kallistumme.»

»Kun toden sanon, niin saman tapaisia ajatuksia on usein askarrellut minunkin aivoissani mutta ei valkene ne päivät», sanoi Joonas liikutettuna.

»Ei valkene. Vaan olkoot nyt nämä huomiset pidot mitkä ovatkin, niin Jylhänmäen uudella emännällä, kuka hän lieneekin, ei saa olla sanan sijaa siinä, että entinen emäntä jätti jälkensä siivoamatta ja pesänsä puhdistamatta.»

»Taitaapa toisekseen olla niinkin», myönsi Joonas.

* * * * *

Oli jotakin kolkon juhlallista hautajaistunnetta iltakorvalla kosteutta tuoksuvissa, hämärissä huoneissa, jotka näin pesun jälkeen olivat ikäänkuin avartuneet ja joissa pienikin ääni kaikui kuin kirkossa. Tavallista aikaisemmin rupesivatkin talonväet maata tänä iltana, Joonas eteistuvan lattialle, Saara Kaisun kera Hilma-vainajan sänkyyn ja Kalle omalle vuoteellensa oven pieleen. Väsyneenä päivän puuhista nukkuivat toiset jotenkin pian, mutta isännän aivoissa askartelivat niin monet ajatukset, että hän ei yrittänytkään saada unta silmäänsä. Kun makuuhuoneessa ei ollut kelloa, kävi hän useita kertoja tarkkaamassa Otavan kulkua, unohtuen väliin pitkäksi ajaksi akkunaan katsomaan tähtikirkasta taivasta.

Arvellen vihdoin puoliyön olevan ohi, hän sytytti lyhdyn talikynttilän, pisti virsut jalkaansa, takin yllensä ja aikoi lähteä ulos. Mutta vaikka hän liikkui hyvin hiljaa, ettei herättäisi nukkujia, havahtui Saara kuitenkin ja kohottaen päätänsä pieluksesta kysyi:

»Minne sinä menet lyhtyinesi?»

»Käväisenpähän vähän tallissa, nuku sinä vain.»

»Ei, älähän jätä, minäkin tulen.»

Joonas ei kieltänyt, ei myöntänyt, mutta odotti kuitenkin niin kauan, että Saara ehti saada lipposet jalkaansa ja vaatetta yllensä.

»Kylläpä no nyt tähdet palavat», huomautti Saara kävellessänsä Joonaan jäljessä jäätynyttä, kopisevaa, pihapolkua myöten, lyhdyn salaperäisesti tietä valaistessa.

Heidän mentyä talliin hörähti ruuna hyvän huomenen pilttuustansa ja alkoi vähitellen kompuroida jaloillensa. Saaran pitäessä lyhtyä valmisti Joonas aamuapetta. Oudon hätiköivästi hän tällä kertaa otti ruumenkopan tallin nurkasta ja kaasi silppuja onton hongan puolikkaasta tehtyyn pyöreäpohjaiseen kolaan. Kurkotti sitten seipään nenästä alassuin killuvan kipon, kasteli ruumenet ja sekoitti puuhangolla. Lopuksi hän ripotteli jauhoja appeeseen ja kouhautti kevyesti kädellänsä.

»Rivauta häntä nyt päällistä runsaalla kädellä — viimeisen taisitkin appeen Liinalle laittaa», kehoitti Saara.

Joonas lainasi kurkustansa alas, niinkuin jotakin vaikeasti nieltävää, ja lisäsi ruisjauhoja appeeseen niin runsaasti, että tahdasmainen seos tarttui kiinni hevosen ikeniin ja kitalakeen.

»Poloisen hampaat jo niin tylsyneet, että pitää näet käämiä pyörittää», sanoi Saara huomattuaan hienontamattoman puruksen putoavan ruuheen ruunan suusta. »Kuinka vanha jo liekään?»

»Onhan sillä päiviä päässä jo alun kolmattakymmentä vuotta siinä Hilma-vainajan kanssa yksiä ikiä». tiesi Joonas.

»Niinpä tuon onkin vanharukan otsa jo harmaantunut, harjajouhet tippuneet pitkin teitä ja hännästä jäljellä suoltanut suikale kuin virttynyt liinasormaus.»

»Eihän se olo Liinakaan enää kuin kummitus entiseksi; eiköhän tuo kumma olekaan, siellä kun on pitänyt pitkät talvet sydänmaissa raskaita tukkikuormia kiskoa umpikelissä. Mutta ennen nuorianna, orinna ollessaan, sillä oli kokoa ja näköä: vako lautasella, karva kiilsi ja välkkyi, että kuvaisensa näki, jousella kaartui kaula korkealle ja polvia tapaili liinaharja.»

»Niin oli, kyllä minä muistan», yhtyi Saara arvosteluun.

»Entäs se jalannousu. Nauruun se veti sivullisenkin suuta, kun tällä karautteli kirkkotiellä, ihmeekseen sitä katsoi niin herra kuin talonpoika. Kun edelle yritti, niin sitä ei tarvinnut kahta kertaa rinnalle tarjota, ja kaulaa piti venymän, vaikka kilpailijana olisi ollut hyväkin menijä.»

»Kyllä minä muistan.»

»Kerran pyyhkäisin kappireessä Kuorelahden yli yksiöistä kierää. Jää ritisi ja ulvoi kuin henkensä edestä ja painui alla hyllyvänä hetteenä, niin että Liinu sai polkea pakenevaa vastamäkeä rannasta toiseen, ja kenkien joka naulan tiestä tihkui jäälle sula vesi. Siinä ei, jos mieli pinnalla pysyä, sietänyt kompsahdella eikä jäädä kaivon paikkaa katsomaan ja aprikoimaan, mennäkö vai eikö mennä», innostui Joonas vanhoista muistoista.

»Et taitaisi nyt enää mennä Liinulla yksiöiselle jäälle kuskailemaan?» naurahti Saara.

»En kaksiöisellekään, enkä olisi mennyt silloinkaan, jollen ollut vähän hiprakassa.»

»Jos lie ajonne Kuorelahdella ollut kulkua kuoleman sillan ylitse, niin kyllä hipaisi loppu läheltä Liinua silloinkin, kun tuonne Raivion niitylle suo-ojaan putosi ja selkäänsä myöten kylmään mutaan hautautuneena virui pitkän syksyisen yön. Kun se vihdoin huomenissa löydettiin — sinähän sen taisit löytääkin — ja mentiin hätään, niin sitä sen silmänluontia minä en ikänä unohda. Puhua kun ei osannut, niin se sillä katseellaan sanoi kuin ihmiskielellä: Voi, hyvät ihmiset, kun ette ennen apuun tulleet, nyt on myöhäistä jo — jääkää hyvästi. Mutta kun sitten hierottiin, annettiin suuhun kanvärkkiviinaa ja sammuva elämä alkoi jälleen palautua, niin se niinkuin nauroi silmillänsä ja ihan päätänsä nyökytti, että: kiitos, kiitos.»

»Ei palannut ennalleen Liinu, jäykkyyttä se yö jätti jäseniin», sanoi Joonas. »Mutta sitä minä olen monasti itsekseni ihmetellyt enkä ole siitä siihen päässyt, että mikä kumma vetämyksensä ja vaikutuksensa hänessä lienee ollut, kun piti lähteäkseni Raivion niitylle ihan jantussa jaloin, vaikka minulla ei ollut sinne asian nimellistäkään. Vieläpä oli olevinaan kova kiire, niinkuin joku olisi lakkaamatta korvaani kuiskutellut: joudu, joudu. Ellen olisi mennyt, niin se olisi Liinukin jo aikaa ollut siinä suuressa hevosjoukossa.»

»Maksoihan se sen velkansa ja hyvän työsi, kun tässä muuanna talvena sydänmaalla kaatamasi hongan tyvi löi sinut tainioihin ja tämä vaaran nähtyään laukkaa pyrynä kotiin tyhjine rekineen. Siitä arvattiin, että onnettomuus on tapahtunut, ja hätäännyttiin, kun ei tiedetty edes sitä, missä olit. Ellei Liinu olisi osannut viedä sinne, missä hangella turkkinesi tiedottomana makasit, niin etpä taitaisi sinäkään nyt olla siinä.»

Tämä muisto koski Joonaan sydämeen niin syvästi, että hän näin eron hetkellä ei kyennyt hillitsemään itseänsä, vaan kietoi kätensä ruunan kaulan ympäri kuin syleilyyn. Liinu laski päänsä raskaasti hänen olallensa, osoittaen siten ymmärtävää osanottoa puolestansa. Kuin osaveljet ja saman arvoiset toverit nuo kaksi olivat kotvan hiljaiseen hellyyden osoitukseen vaipuneina.

Kun Saara mielestänsä ei muulla näkyväisellä tavalla voinut ottaa osaa tunnelmaan, alkoi hän pitkäveteisellä, liikutuksesta väräjävällä äänellä veisata virttä:

»Ah, mik' onpi elomm' tääll'...»

Kohtauksen ja virren värsyn päätyttyä oltiin ääneti hetken aikaa.

»Kuka hänen Liinunkin saanee», huokasi Saara kuin itseksensä.

»Tänään tuo sekin tapansa sanonee», vastasi Joonas.

»Saisi se olla joutumatta maailman kululle enää vanhoilla päivillänsä — ties vaikka päätyisi lopulta mustalaisten ruoskittavaksi kauppakoniksi.»

»Vähätpä siitä lie takeita siitäkään.»

»Niin, niin — vähätpä vähät... Vieläkös se poku osaa kättä antaa?» sanoi Saara ja taputti kädellänsä ruunaa etulapaan.

Kun tämä jaksoi kohottaa jalkaansa vain hiukan, tarttui emäntä kavion asemesta polvitaipeeseen ja pudisti kuin hyvästiksi.

»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun... Sanohan sinäkin. Joonas, hyvästi vanhalle palvelijallesi.»

Kehoitusta, noudattaen Joonas tarttui toisella kädellään Liinun polvitaipeeseen, toisella pyyhkäisi kyyneltä salaa silmästänsä ja sanaakaan enää lausumatta poistui tallista viipyvin askelin.

»Olisiko käydä, navetassakin yksin tein?» sanoi Saara ulos tultua.

»Käy häntä navetassakin.»

»Etkö sinä viitsi tullakaan?»

»Joudan kai tästä minäkin.»

Saaran edellä, Joonaan jäljessä mentyä navettaan ynähtivät lehmät aamutervehdyksen vitsakytkyissänsä ja lampaat määkivät karsinassansa.

»Viskaa heille heinätukkoa tai oljensuortuvata eteen», kehoitti Joonas.

Saara kahmaisi pimeästä rehuvajasta sylyyksen heiniä, ja jakaessaan niitä, puhutteli ja taputteli erikseen kutakin lehmää.

»Kukahan kylän ämmä lypsänee kiuluunsa sinunkin maitoasi, Omenaiseni... Kuka keittänee haudeheiniä Helunalleni — jos keittänee ollenkaan... Entäs kenen vaajaan se minun pikku Tiistikkini kytketään talveansa seisomaan... Voi, yhtähyvin, on se sentään vaikea erota näistä.»

»Anna heille lehtikerppua noillekin», sanoi Joonas, nähtyään lampaitten kapsahtaneen karsina-aitaa vasten pystyyn ja vuonien aidan raoista, pyytävinä kurkistelevan vihreän palavilla silmillänsä.

»Antaahan Saara piijuillensa, kun tässä kerkiää», vastasi emäntä ja pisti kahisevan kerpun karsinan keskelle pystytetyn matalan seipään nenään.

Kuin pyöreän ruokapöydän ääreen asettuivat lampaat sen ympärille kauniissa sovussa, isot ja pienet rinnan, väkevämmän heikompaansa suutimatta.

»Toisen keritsimet naksaa kohta teidänkin selässänne, toinen karttaa ja kehrää villojanne pitkinä puhteina, toisen hartioita turkkinne lämmittävät», surkeili Saara katsellessaan, kuinka lampaat ahnehtimatta nyppäsivät kuivan lehden suuhunsa ja sitä sievästi hampaillansa hienonsivat.

— A'-a'-aa-aaa! huomautti kukkokin omasta ja väkensä olemassa olosta orreltansa.

»Kas sitä! Minun kultarintainen kukkoni ja valkoiset kanaseni, en ollut muistaakaan teitä, kun on niin monta suuta ottamassa; mutta parasta viimeiseksi», leperteli Saara, otti orren päältä vakasta liinan siemeniä ja kurkottaen kättänsä antoi kanojen kunkin vuorollansa nokkia siemeniä kämmeneltänsä.

»Kävisimmekö vielä sikaakin katsomassa?»

»Saisihan tuota vilkaista tuotakin», myöntyi Joonas.

Täällä tyytyivät vanhukset vain katsomaan selkä kumarassa sikolätin matalasta ovesta sisään. Ei sillä näkynyt nälkäkään olevan, koskapa oli jättänyt eilisiä perunakeitikkäitä ruoan tähteeksi kaukaloonsa.

— Noh, noh, tervehti sika uneliaasti, viitsimättä vaivautua ylös lämpimästä pahnastansa, jonne se oli kaivautunut niin syvään, että vain vähän kärsän päätä oli näkyvissä.

»Kuka herkkusuu häntä tuonkin läskiä pannussansa käristänee», lausui Saara, hiukan kateellisena.

»Ja laskiaisrokkaansa sen sorkilla höystänee», lisäsi Joonas.

Tämän yöllisen jäähyväiskäyntinsä tehtyään vanhukset palasivat eteistupaan, riisuutuivat ja kallistuivat jälleen maata vuoteellensa.

XII

Jo aamuhämärissä alkoi Jylhänmäen tupaan kertyä huutokauppaväkeä: torpparia, joutilasta kissoillaan olijaa ja muuta vähävaraista. Toisten hiljaisella äänellä, ikäänkuin arkaillen keskustellessa ja vedellessä vaatimattomasti palturisavuja piipuistansa, suhtautui muuan heistä, Lillukan Matti — köyhä mäkitupalainen Isoaholan takamailta — eristäytyvästi ja muutenkin ärsyttävästi vertaisiinsa. Ollen hieman humalassa tuo pieni miehen kessikka kädet housuntaskuissa kävellä rehvasteli edestakaisin tuvan lattiaa koppavan näköisenä, röyhyävä sikari suupielessä, ruiskauttaen silloin tällöin suustansa mustan tupakkasyljen puhtaalle permannolle. Viimein hän pysähtyi hajasäärin keskelle lattiaa ja huulilla ivallinen hymy kysäisi:

»Kessujako ne miehet käryyttelee nysissänsä?»

»Eipähän sitä tämän alamaisen kansan kannattane herrastupakkaakaan poltella, niinkuin tuon muun äveriään», annettiin sana sanasta.

»Eipä kai, eipä kai... Missäs meiningeissä sitä ollaan liikkeellä näin varhain?»

»Akkaansakos se Matti on lähtenyt karkuun sieltä sikolaitumilta, vai joko on Lillukasta lillukat loppuneet?»

»Ei akkaa eikä akan takaista — huutokauppaan minä tulin», kivahti Matti.

»Eikö tuota lietänekin sitten yksillä asioilla.»

»Ettäkö aiotte huutaa tekin?»

»Mekin... Eikö Matti aio huutaakaan?»

»Perältä kuuluu.»

»Ei kai tässä oltane pekkoja pahempia yksi kuin toinenkaan.»

»Kyllähän köyhälläkin suuta on ja ääntä maailmaan mahtuu; mutta milläs te huutonne maksatte?»

»Pirhana!.. Milläs se Matti maksaa?»

»Raha se on, joka komteeraa», kerskaili Matti, lyödä läjäytti kämmenellä povellensa ja jatkoi taas kismittävää kävelyänsä.

Vasta päivemmällä alkoi tulla isäntäväkeä ja muuta varakkaampaa, ja lopuksi ajaa karautti itse Isoahola nimismiehen kera kartanolle. Joonas oli jo aikaisemmin mennyt sydänmaalle, ja Saara piileksi koko huutokaupan ajan eteistuvassa. Paitsi lakkaamatta päivittelevää Riikkaa rohkeni entisestä talonväestä vain Kalle näyttäytyä vieraille. Kun ankara tauti oli jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa ja kun lisäksi päähän kasvanut uusi tukka oli aivan valkoinen, näytti hän ikäiseksensä vanhukselta. Omaten alun pitäen taipumusta harvapuheisuuteen ja muihinkin kummallisuuksiin hän toipumisensa jälkeen oli tullut entistäkin vaiteliaammaksi. Lukuun ottamatta yhtä ainoaa lausetta hän nytkin koko ajan seurasi äänetönnä asiain menoa, eikä voitu sanoa, mitä hän siitä ajatteli, jos lie ymmärtänyt ajatella mitään.

Aluksi myytiin talon kiinteä omaisuus. Ensimäisen tarjouksen, neljätuhatta markkaa, teki velkoja itse. Nähtävästi ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan nuiji nimismies tämän huudon lukkoon, vastoin tavallisuutta niin kiireesti, että toiset huutajat, joita oli saapunut pitkienkin matkojen takaa, eivät ehtineet suutansa avata, kun nuija jo paukahti kolmannen kerran. Näiden myöhästyneiden jäädessä kuin puusta pudonneina kynsimään korvallistansa, lausui Kalle kuuluvalla äänellä:

»Siitä tulee juttu — juttu siitä tulee.»

Hymyiltiin hiukan surumielisesti, mutta kukaan ei voinut tietää, mitä hän tuolla vastalauseellansa mahtoi tarkoittaa.

Irtaimen kauppaamisessa noudatettiin yhtä ovelaa menettelytapaa: aluksi myytiin vain jonnin joutavaa rihkamaa ja kiihoitettiin köyhää kansaa kilpailemaan keskenänsä. Moni renkipoikakin, kohotuksensa piikaparven silmissä ja saadakseen nimensä kirjaan, huusi huutamistansa. Vasta tavaroita lähemmin tarkastettua putosivat suomukset silmistä: joutavaa, tarpeetonta roskaa! Mutta maksu oli tinkimättä suoritettava, ja siihen hupeni useankin pienet vuotiset säästöt melkein kokonaan. Surkumielin he sitten myyskentelivät tavaroitansa moninkertaisin tappioin, kiukkuisimmat kiroillen ja sadatellen paiskelivat niitä kiviin säpäleiksi.

Vasta sitten kun kaikki huono oli saatu käsistä pois, tarjottiin arvokkaampaa tavaraa, jonka huutamiseen vain varakkaat kykenivät. Niinpä kaikki eläimet, Liinankin, huusi Isoahola, jonka mielestä huutokauppa tähän asti oli luistanut sangen hyvin. Samoin se olisi kai jatkunut loppuun asti, ellei sattunut paria hänelle harmillista välikohtausta.