Part 5

Rovastin saarnatessa päivän evankeliumista, neljänlaisesta kylvömaasta, hän nyt kuten usein ennenkin kuumina kesäpäivinä sai ikäväksensä havaita, kuinka, yksi ja toinen kuulija vei käden suunsa eteen salatakseen haukotustansa. Samalla alkoi näkyä laimeita, lasimaisesti toljottavia katseita; väsyneet silmälaudat viivähtivät toisissaan yhä kauemmin, rakoutuivat hetkeksi, painuakseen jälleen kiinni, kunnes ummistuneitten luomien takaa näkyi vain heikkoa, elohiiren tapaista liikettä. Siellä täällä pisti puhujan silmiin laihasta jänteisestä kaulasta nuokkuva pää kuin korren nenästä raskas rukiin tähkä, alkoi siitä hiljalleen vaeltaa alaspäin unen valtakuntaan, rappu rapulta, yritti joskus liian pitkän harppauksen tehtyään ponnahtaa takaisin kuin säikähtäneenä ja jäi viimein edessä olevalle kirjalaudalle lepäämään, näköjään syvään hartauteen vaipuneena. Kaikkein ikävimmän vaikutuksen tekivät ne nukkujat, jotka painostuksen alkaessa sattuivat istumaan selkäkenossa. Ne kallistuivat taaksepäin ja jäivät suu ammollaan hiljaa kuorsaten tollottamaan ummistunein silmin kirkon kattoon.

Nämä sanankuulijat olivat niin perin mahdotonta maaperää, että siihen kylvetty siemen ei ottanut itämisen alkuakaan. Mutta rovasti odotti kärsivällisesti aikaansa. Niinpä hän saarnansa lopulla ikäänkuin alkuvalmistuksena poikkesi puhumaan kadonneesta lampaasta.

»Tässä meidän Herran seurakunnassamme on myös yksi korpeen kadonnut lammas», sanoi rovasti ja pysähtyi tarkkaamaan lausumansa tekemää vaikutusta.

Valveilla olijain hieman hätääntyneet katseet suuntautuivat kysyvinä rovastin kasvoihin: lienenkö minä se? Toiset tyrkkivät hereille nukkuvia vierustovereitansa.

»Muutamille, teistä lienee tunnettua se mieltä järkyttävä tapaus, että Hohonmaalla Jylhänmäen talon tytär, Hilma, noin viikko sitten on kadonnut kotoansa tavalla, joka käy pimitetyn ymmärryksemme ylitse.»

»Herra Jeesus!» kuului kuiskauksia naisten puolelta.

»Kun tuonelan enkeli oli jo levittänyt siipensä hänen kuolemansairaan ruumiinsa ylle, on hän yhdenkään ihmissilmän näkemättä noussut vuoteeltansa, melkein niinkuin — niinkuin Jairuksen tytär.»

»Taivaan vallat! Taivaan vallat!»

»Meidän jälkeen jääneitten on, niin sanoakseni, jätettävä yhdeksänkymmentä yhdeksän, jätettävä hetkeksi kiireisetkin arkiaskareemme ja etsittävä sitä, joka kadonnut on, kunnes olemme hänet löytäneet ja saattaneet siihen suureen lammaslaumaan, joka tässä kirkkomme ympärillä siunatun maan povessa odottaa ylösnousemuksen ihanaa aamunkoittoa.»

Alhaalta kirkon penkeistä alkoi kuulua äänekästä nyyhkytystä, vilahteli valkeita nenäliinoja, ja siellä täällä kohosi karkea käsi pyyhkäisemään kyyneleen äsken uneliaasta silmänurkasta.

Lopuksi rovasti luki nimismiehen kuulutuksen.

Kun sitten jumalanpalveluksen päätökseksi seurakunta nousi veisaamaan lähtövirttä, kaikui ääni niin voimakkaana, että mokomaa laulunjyräkkätä eivät vanhatkaan muistaneet siinä kirkossa ennen kuulleensa.

IX

Nimismiehen toimeenpanema etsintä oli paljon järjestetympää ja yhtenäisempää kuin oman kulmalaisten hajanaiset hakuhommat. Pitäjän eri kylistä vuoropäivin kokoontuneet miehet asetettiin riviin määrätyn välimatkan päähän toisistansa ja komennettiin rintamalinjana eteenpäin kuin sotaväki. Sivustamiesten oli metsänlukijoitten tapaan merkittävä kuljetun palstan rajat, ettei jäisi yhtään käymätöntä kohtaa eikä tultaisi tarkastamaan samaa aluetta useampaan kertaan.

Näin jatkettiin päivästä toiseen, alettiin aina aamuisin siitä, mihin edellisenä iltana oli lopetettu. Vihdoin täytyi koko suuri puuha tuloksettomana lopettaa ja jättää kadonneen mahdollinen löytyminen sattuman varaan.

Vieraitten mentyä palautui Hohon kulmakunnalle jälleen entinen sydänmaan rauha ja hiljaisuus. Vasta nyt voitiin kunnolleen hengähtää, vasta nyt voitiin syventyä lähemmin miettimään ja pohtimaan järkyttävää tapahtumaa, joka salaperäisyydellään oli kiehtonut kaikkien mielen siihen määrin lumoihinsa, että viikkokausiin ei osattu juuri muusta puhua eikä muuta ajatella. Olihan niitä ennenkin silloin tällöin ihmisiä katoillut: joku lapsi tai vanhus eksynyt metsään ja sinne kuollut; mikä oli hukkunut heikkoihin jäihin, mikä uintimatkallaan vajonnut syvyyteen ja vasta viikkojen päästä löydetty tukiksi turvonnut ruumis veden hylkäämällä järven pinnalta kellottamasta. Ne olivat kuitenkin luonnollisia sattumia, ja verraten pian ne unhotettiin. Mutta harkittiinpa tätä nyt tapahtunutta asiaa miltä kannalta tahansa, niin yhä vain varmistui se mielissä kytenyt usko, että Hilman katoaminen oli yliluonnollisten voimain aikaan saama.

Paitsi Jylhänmäen vanhusten löytämiä pukin jälkiä, joita suurena kummana oltiin aikaisemmin käyty katsomassa ja ihmettelemässä, alkoi myöhemmin levitä suusta suuhun kulkeutuvia huhuja, jotka saivat kulmakunnan harvat ennakkoluulottomatkin hiukan horjumaan vastakkaisissa vakaumuksissansa. Niinpä muuan uskovainen kalastaja, kiivas tanssin vastustaja, ollessaan eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana Telkkälammella ongella, oli nähnyt Pirunkalliolla kirkuvan soiton tahdissa joukon hurjasti hyppiviä tanssijoita, joita aluksi oli luullut oman kylän nuoriksi. Mutta kun hän, pyhä mies, oli soutanut lähemmäksi, oli soitto yhtäkkiä lakannut ja tanssijat siinä samassa kalliolle kadonneet; vain ilkeätä naurun rähäkkää oli enää kuulunut sen puolisesta metsästä, niinkuin räkättävä harakkaparvi olisi lentänyt poispäin puusta puuhun.

Vähäistä myöhemmin oli Kiurupuron vanha mylläri eräänä yönä ollut jauhatustoimessa myllyssänsä, kaatanut tuutin jyviä täyteen ja niiden hienontamista odotellessaan heittäytynyt tapansa mukaan tulliarkun kannelle pitkäksensä. Kuinka kauan hän lienee siinä maannut, kun myllyn yläkertaan alkaa työntyä oven täydeltä miestä kuin metsää, kumaraisessa selässä säkit, joista he kaatoivat rouhennettua tulikiveä tuuttiin. Siitä huolimatta myllyn käynti yhä vain kiihtyi, syntyi niin kauhea jyrinä kuin seitsemän kiviparia olisi jauhanut maantiehiekkaa. Mylläriä alkoi peloittaa, mutta hän ei uskaltanut hievahtaakaan paikaltansa. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat miehet portaita myöten alakertaan asettamaan tyhjät säkkinsä jauhotorven alle. Viimeksi jäänyt tyrkkäsi lähtiessään makaajaa olkapäähän, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Nousehan jauhattamaan sinäkin taas omaa viljaasi. Mylläri kohoutui istualle ja palaneen käryä nenäänsä tuntien kuuli jo äänestä, kuinka mylly jauhaa jyristi tyhjää, niin että säkenet säikkyivät — kuinka kauan lie jauhanutkaan. Uskaltamatta katsoa alakertaan hän kiiruhti laskemaan veden sulkulaitteen alas ja meni sen tien tupaan akkansa viereen maata.

Tosin oli kulmakunnalla niitäkin, jotka vastoin myllärin omia vakuutuksia sanoivat hänen nähneen vain unta; väittivätpä vielä niinkin, että myöskin kalastaja oli onkiessaan torkahtanut veneensä perään tai keksinyt koko jutun, herättääkseen nuorissa vihaamansa tanssin kammoa. Mutta ikäänkuin näille naurajille ja pilkkaajille varoitukseksi tapahtui sitten jotakin sellaista, jonka todenperäisyyttä epäuskoistakaan ei voinut, kieltää.

Eräänä, hyvin kuumana päivänä tulla rynnisti sydänmaalta käsin kylää kohti näkymätön voima, joka oli ollakseen kuin tuulispää, mutta ei ollut oikein tuulispääkään. Se kulki viivasuoraan sydänmaan halki ja jätti jälkeensä metsään leveän tien kuin valtakunnan rajan, jonka oli raivannut niin sileäksi, että siinä ei ollut jäljellä paljon muuta kuin suurimmat kivet. Se kiskoi maasta suuria petäjiä juurineen ja nakkeli kauas sivuilleen asettaen ne seisovia puita vasten nojalleen, latvat alaspäin; ja mitä ei jaksanut juurineen ylös saada, sen oli taittanut poikki kuin päretikun. Osumatta onneksi ihmisasunnoille kylän aukean yli kulkiessaan, se hajoitti niityillä tiellensä sattuneita heinälatoja, repi aitoja, otti pelloilta kuhilaita mukaansa, ja monenlaista muuta pahaa tehtyään jatkoi raivoisaa matkaansa Valkeisen järveen. Siellä kun ei muuta osannut, niin nosti ilmaan pilviä pitävän vesipatsaan ja sen kera riensi eteenpäin pitkin järven selkää kuin kosken pauhu.

Ne, jotka itse eivät olleet tilaisuudessa näkemään tätä voimallista kulkua, kävivät katsomassa sen tuhoisia jälkiä. Aseettomina moista ylivoimaa vastaan elettiin alati pelon ja turvattomuuden vallassa. Sen — ei hiivitty nimittää pahaa oikealla niinellänsä — kaikkinäkevän silmän edestä ei ollut yrittämistäkään kätkeytyä perunakuoppiin tai muihin piilopaikkoihin, eikä ollut mahdollista paeta sen käden ulottuvilta.

Välittömänä seurauksena kaikesta tästä oli, että itsekukin kurkisti sisimpäänsä ja alkoi salaisuudessa muistella vähin omiakin askeliansa. Kun on niin, että tulessa kulta koetellaan, tuli tällöin moni uskovainenkin, joka ennen oli nähnyt rikan vain veljensä silmässä, kauhuksensa äkkäämään malan myöskin omassa silmässänsä; huomasi kulkeneensa hyvin kaukana kaidasta tiestä — jumala paratkoon, liekö koko elämänsä aikana sille polulle jalkaansa kunnolleen astunut.

Kun kerta yksi oli joukosta kadonnut, niin kuka takasi, että viejä tähän yhteen tyytyi. Tai oliko Hilma sen syntisempi kuin joku toinen, vaikka hän lapsensa takia oli joutunut kaikkien silmätikuksi. Kohennetaanpa hiukan omiakin helmasyntejä. Mahtoi olla hyvin harva se isoisemmankin poika, joka ei ollut yöjuoksuissa ja tansseissa kenkiänsä kuluttanut, renkipojista puhumattakaan. Auennut se oli niin talontyttären kuin piikaheilakankin aitan ovi hiljaiseen koputukseen yön pimeydessä. Mutta kyllä nyt saavat olla ne juoksut juoksematta, saavat nyt pysyä pönkät ovien edessä, tulkoon vaikka itsensä rovastin poika koputtelemaan.

Kuinka moni rehellisen kirjoissa kulkeva isäntämieskin oli markkinoilla kaatanut viinaa laiskan hevoskoninsa korvaan, vieläpä puhaltanut pillillä ilmaa nahan ja luitten väliin, niin että kaakki kauppoja tehtäessä oli ollut pyöreä kuin makkara, hirnunut ja teiskaroinut kuin hyväkin tallisyöttiläs. Tällä tavoin hevoskaupoissa ja muissakin kaupoissa vetänyt nenästä pitkätukkaista lähimmäistänsä kuin paras mustalainen, vieläpä kotiin tultuaan nauranut ja kunnioikseen kerskunut petoksillansa. Siihen Iisaksi hoiperrellut usein juovuspäissä kyliltä kotiin, räiskänyt vaimollensa ja ollut huonona esikuvana viattomille lapsillensa — kiroillut ja maanitellut maille sitä, jonka nyt on luoksensa saanut. Sillä oi kai se kahta kutsua odota eikä itseänsä houkutteluin; siksipä saakin nyt sydän kurkussa kulkea, niinkuin joka pensaan ja kiven takana olisi samainen kiljuva jalopeura väijymässä ja kimppuun hyökkäämässä.

Eihän ollut oikein tehty myöskään emäntäväen puolelta porista piioillensa aamusta iltaan kuin kiehuva perunapata, ja äyskiä särpimen asemesta avuttomille kerjäläisraukoille kuivaa leipäpalaa antaessaan. Mutta ei tarvitse piikojen tästedes pahaa sanaa kuulla, vaikka eivät, tikkua ristiin kääntäisi, ja tuohon istuttaa kerjäläisen rinnallensa samaan pöytään, samasta kupista syömään.

Entäs kenen kelkassa sitä oltiin, vanhat ennen nuorempana, kuljettu keritsimineen kalliina juhlaöinä ihmisten navetoissa, kenen käskystä kyttäilty metsissä kupariraha suussa ja lakkia maahan nakaten nostettu karhut naapurin karjaa kaatamaan; kenen voimalla oltiin manattu käärmeet kiekkona, kytevä taulapala hampaissa, puremaan myrkyllistä hauvaa vihamiehen jalkaan ja sytyttelemään hänen huoneitansa.

* * * * *

Miten ollakaan, kun suuret kymmensoutuiset kirkkoveneet lähtivät lauantaisin valkamistansa, olivat ne tupaten täynnä pyhäpukuista kirkkokansaa, joukossa sellaisiakin, joita ei oltu niissä, veneissä ennen nähty. Toisia kulki maanteitä myöten katkeamattomana jonona samaa päämäärää kohti, rikkaat hevosilla ajaen, köyhät jalkaisin, eväsnyytit kädessä, kengät olalla ratsastaen. Käsiään hykerrellen sai rovasti, joka taas oli alkanut itsekin saarnailla, vielä vanhoilla päivillänsä nähdä sen kauan ikävöimänsä ilon, että hänen kylvämänsä siemen oli lopultakin alkanut kantaa satakertaista hedelmää, ainakin hoholaisiin nähden.

Harvat kotiin jääneet kokoontuivat sunnuntairauhaisiin tupiin ja kuuntelivat pitkää. Lutheruksen postillasta luettua saarnaa hartaina loppuun asti. Vieläpä arki-iltoinakin nähtiin yhden ja toisen kirja kädessä sanaa katselevan. Illoin vuoteille kallistuttua liittyivät kädet ristiin peitteitten alla ja arat huulet höpisivät nöyrinä osittain unhottunutta isämeitäänsä, moniailla salaa kätketty virsikirja pieluksen alla. Jotkut vanhat, joilla mielestänsä oli varaukseen erikoisempaa syytä, kantoivat päivisinkin kirjakopasta löytämäänsä irtonaista katkismuksen lehteä tai muuta painettua sanaa amulettina taskussansa.

X

Eräänä, varhaisena aamuna Hilman epäonnistuneen suuretsinnän jälkeen istuivat Jylhänmäen vanhukset eteistuvassa neuvotellen, olisiko enää mitään mahdollisuutta vainajan etsinnän jatkamiseen vai olisiko parasta Joonaan lähteä kirkolle ja pyytää rovastia tulemaan ja lukemaan siunauksen sydänmaan yli. He eivät ehtineet tehdä päätöstä puoleen tai toiseen, kun Riikka tulla köpitti heidän luoksensa, näköjään hyvin tärkeillä asioilla.

»Hyviä huomenia, terlveisiä taivaasta», toivotti hän iloisena ja tapansa mukaan kaula kurkolla vilkuili ympäri huonetta, niinkuin olisi etsinyt jotakin.

»Antakoon. Taivaastako se Riikka näin varhaisia terveisiä?» kysäisi isäntä eikä voinut olla hiukan hymähtämättä ajatellessansa mustaa saunaa.

»Taivaasta, taaevaasta», toisti mummo.

»Onpa Riikka ollutkin sitten pitkillä matkoilla.»

»Ei Rliikka, mutta Rliikan luona on käynyt kaukaisia vierlaita. Puolilta öin olen saunan akkunasta kurkistellut ja vahtaillut kyökin piippua, ja kun näin emännän kahvisavun alkavan taivaalle tuprluta, niin läksin postittamaan terlveiset verlekseltään», sanoi mummo.

Ilmaisematta kuitenkaan vielä salaisuuttansa hän loi tirkistävän katseen sängyssä makaavaan sairaaseen ja huudahti sitten päätänsä kallistellen kuin tutkimuksensa tuloksena:

»Hehee!... Ei se tuo Kallokaan enää terlveeseen huokaise.»

»Kertahan se kituva puukin kaatuu», huokaisi emäntä,

»Ei kitu kuoleta. Kalle on päinvastoin ollut näinä viime päivinä paremminkin niinkuin toipumaan päin», huomautti isäntä.

»Taitaapa sitten hyvinkin tuosta vielä virlota», käänsi Riikka kelkkansa. »Ja löytyy se Hilmakin vielä.»

»Hilmako?»

»Löytyy, löytyyhän Hilma...se rlakas.»

»Unessako sitä on semmoista Riikalle näytetty?»

»Eipähän ihmisissään arlvoltaan. Eilissä iltana unentorleisiin mentyäni olin kuulevinani hiljaa naputettavan saunan oveen, niinkuin tikka olisi nokallaan koputellut. Kuka se siellä ei anna ihmisten maata rlauhassa? torluin enkä ollut uskaltavinani mennä hakaa avaamaan. Ulkoa ei vastattu mitään, mutta nyt kolkutettiin niin lujasti ja käskevästi, että minun oli pakko totella. Ja arlvatkaapas, kuka se siellä oven takana oli sisään pyrlkimässä?»

»Kuka, kuka se oli?» kysyi emäntä malttamattomana aavistaen.

»Kukas muu kuin Hilma.»

»Hilma!.. Muille ilmestyy, ei omalle äidilleen. Minkälaisessa se oli olossa— mitä se sanoi? Kerro, rakas Riikka!»

»Ei luotua sanaa, katsoi vain minuun niin kummallisesti, kuin että: Tässä minä nyt olen, tämmöinen minä nyt olen.»

»Jumala armahtakoon! Minkälainen — tämmöinen?»

»Morlsian.»

»Morsianko? Oikeinko totta, että kruunut ja kaikki?»

»Krluunut, krluunut — mitenkäs muuten arlvoltaan. Mikäs morlsian se semmoinen on, jolla ei krluunua ole.»

»Oliko se kaunis?»

»Monta morlsianta minä olen eläissäni nähnyt, korleitakin, mutta niin kuvankaunista kuin Hilma oli, en ole onnen katsellut, eikä niitä semmoisia saa nähäkään muualla kuin unessa. Vaatteittenkin piti välkkyä kuin keväinen hanki aurlingon paisteessa, ihan silmiä häikäisi; ja sellaisia kukkia kuin sillä oli kruunussaan ei kasva tämän maailman rlyytimaissa.»

Emännän silmiin kiertyivät ilonkyyneleet; oli kuin hänen salainen unelmansa Hilman suhteen nyt olisi toteutunut, vaikka se ei vastannutkaan maanpäällisiä toiveita.

»Voi yhtähyvin sentään! Vai niin oli ihana lapseni, vai niin suureen kunniaan oli koroitettu Hilma. On niin kevyt ollakseni nyt pitkästä aikaa, että ihan kuin suuri kivi olisi vieritetty sydämeltäni... Ei sen kuitenkaan sallittu puhua, ei sen vertaa, että terveisiä lähettää vanhalle äidillensä?»

»Sen verlan sanoi: Vie äidille rlakkaita terlveisiä.»

»Ei minulle lähettänyt?» kysyi Joonas.

»Ei puhunut mitään sinusta.»

»Ei annettu sitä armoa, että kuulumisiaan kertoa?» kysyi äiti.

»Olipa siinä aika kuulumisia kysellä, jolla oli sellainen kiirle, että tuiskuna lähti sydänmaalle päin ja viittilöi minua itseänsä seurlaamaan. Sillä tavoin mentiin metsäisiä, tiettömiä taipaleita, Hilma edellä, minä koettaen jäljessä pyrlkiä vanhoilla jaloillani. Annahan nähdä, minne se minua tällä kyydillä lennättää, ajattelin. Viimein hän pysähtyi suurien juurikkaaseen kaatuneen kuusen luokse ja katosi siihen paikkaan. Minä jäin ihmeissäni jahkailemaan ja kurlkistelemaan, kunnes huomasin kuusen juurlien alta häämöittävän jotakin valkoista. Kun katsoin tarlkemmin, niin eikös olekin Hilma siellä paitasillaan, näköjään nukkuneena, toinen käsi suorlanaa sivulla, toinen pieluksena pään alla... Että sen kuusen juuriin kun olisi käydä perlkkäämässä, niin sieltä sen löytäisi niiden alta.»

»Et taida muistaa kuvata tarkemmin sen kuusesi seutuja?» kysyi Joonas.

»En hoksinut merlkitä seutuja.»

Riikan mentyä jäivät vanhukset taas kahdenkesken hiljaisiin mietteisiin kuulemansa unennäön johdosta. Kun emäntä vihdoin kohotti alasluodun katseensa ja vilkaisi sattumalta, ovensuusänkyyn, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja päästi tahtomattansa iloisen huudahduksen:

»Jumalan kiitos! Nythän seuraa ilosanoma toisensa jälkeen.»

Vanhempainsa huomaamatta Kalle oli noussut vuoteellansa istumaan, ensi kertaa omin voimin koko sairautensa aikana.

»Kiitos Jumalan, että hän antaa taas päivänkin pilkahtaa tähän pimeyteen, että varjeli kuitenkin Kallen sisaren kohtalosta... Mutta minkä se on näköinen! Poloisen makuulla ollessa ei sitä niin huomannutkaan kuin nyt: ei entiseksi tuntisi — ei sitten likikään. Hyvä isä, kun pitää tuon päänkin olla niin sileä ja kalvakka kuin kananmuna. Ei niin hiuksen haiventa ole jäänyt jäljelle, ei sen vertaa, että siemeneksi. Jaksaneeko tuommoiseen iljanteeseen tukka nousta enää oraallekaan... Entäs kasvot sitten: ryppyiset ja vanhat kuin kuusikymmenvuotiaan... Kalle.»

Sairas ei ollut puhuttelusta tietääkseenkään, katsoi vain silmää räpäyttämättä yhteen kohti, niinkuin tekee se, joka on kiinnittänyt tahdonvoimansa kuuntelemiseensa niin yksinomaan, että silmät jaksavat muodostaa vain hämäriä kuvia sieltä, minne hän tärkeän näköisenä tuijottaa.

»Kalle!» toisti äiti lujemmin, mutta yhtä huonolla tuloksella.

»Miksei se vastaa — onko se onneton menettänyt kuulonsa?» hätääntyi äiti.

»Olen jo aiemmin pannut merkille, vaikken ole huolinut sinulle siitä mitään mainita, että Kallella on ollut tuommoisia hetkellisiä kuurouden kohtauksia silloin tällöin», sanoi isäntä.

»Onhan tuo edes hyvä, että vain hetkellisiä — ettei jää kuuroksi ihan kokonaan. Ehkäpä se sekin virhe vielä paranee, kun muutenkin tuosta tervehtyy.»

»Tervehtyy...» jamasi isäntä ja oli hetken kahden vaiheella ennenkuin jatkoi:

»Mitäpä tuosta enää turhia salannen tuostakaan, tulet sen kuitenkin tietämään ennemmin tai myöhemmin: vaikka Kalle olisi menettänyt kuulonsa kokonaankin, niin pahinta ei kuitenkaan olisi se.»

»Pahinta!... Mitä sinä sillä sanalla ajat takaa?»

Vastaukseksi isäntä koputti sormella otsaansa, sillä hänen oli vaikea ilmaista tarkoittamaansa asiaa muulla tavoin.

»Sittenhän olisi ollut parempi — parempi, että Kallekin olisi...

»Mitä olisi?»

»Olisi kuollut.»

»Sanon tässä yksin tein senkin: Jylhänmäen talon asiain ollessa sillä kannalla kuin ne nyt ovat, olisi se ollut parempi, mutta hyvä näinkin.»

»Toivotko sinä, että oma lapsesi olisi — hullu?»

»Toivothan sinäkin sen kuolemaa.»

»Varjelkoon! Enhän minä... enhän minä muuten, mutta, niinkuin sanoin, jos se jää nöyräpäiseksi, niin siinä tapauksessa olisi ehkä kuolema ollut otollisempi.»

Keskustelijat vaikenivat ja seurasivat jännittyneinä sängyssä istuvan poikansa eleitä. Katsoen yhäti samaan kohtaan, kasvoilla onnellinen hymy, tämä alkoi vaistomaisesti liikuttaa laihoja käsiänsä ylös ja alas, niinkuin olisi viitannut tahtia näkymättömille soittajille. Viimein hän tarttui päähänsä molemmin käsin, ikäänkuin siten koettaen vangita kuulemansa säveleet. Nähtävästi onnistumatta aiheessansa hän laski kätensä peitteelle ja jännitys näytti lauenneen.

»Kalle!» sanoi isä.

Puhuteltu käänsi päänsä ääntä kohti, ja vaikka hän ei mitään vastannutkaan, oli huomio kuitenkin merkkinä siitä, että häiriytynyt kuulo oli jälleen palautunut. Sen jälkeen hän tähysteli tutkien ympärilleen, niinkuin olisi etsinyt sitä näkymätöntä soitinta, jonka ääntä juuri oli kuunnellut. Huomattuaan viulun seinällä sänkynsä kohdalla hän ojensi kätensä sitä kohti.

»Se pyytää tuota viuluansa», sanoi äiti.

»Anna, anna hänelle viulu», kehoitti isä.

Soittokoneen saatuansa Kalle näppäili sen kieliä, pudisteli päätänsä kärsivän näköisenä, väänteli ruuveja kuin vanhasta tottumuksesta, näppäili ja väänteli niin kauan, kunnes oli sointuihin tyytyväinen. Alkoi sitten kuljettaa käyrää viritetyn viulun kielillä, ja kun sairaan sormet heikkoudesta vapisivat, oli hänen soittonsa hienosti väräjävää kuin taiturin soitto.

Kun hän vihdoin lakkasi soittamasta ja kallistui väsyneenä vuoteellensa, istuivat vanhukset vielä senkin jälkeen ison aikaa ääneti, hartaina kuin kirkossa.

»Tuolla lailla ei Kalle ole ennen soittanut. Mitä se mahtoi olla?» kysyi emäntä.

»Ei tuo lie ollut mitään, mutta se kai koetti tapailla niitä äsken kuulemiansa säveliä», sanoi isäntä ja nousi lähteäkseen.

»Minne sinä menet? kysyi emäntä.

»Käyn vähän tuolla Isoaholassa.»

»Siitäkö sinä menet puhumaan Isoaholan isännälle velasta?»

»Siitä.»

* * * * *

Kun kohtalon käsi puuttuu ihmisen elämään, viittoen uusille, tuntemattomille teille, pysähtyy hän kulkemansa taipaleen rajapyykille ja heittää silmäyksen taaksepäin elettyyn elämäänsä.

Tällaista taakse katsomista ja tilintekoa oli Joonaan ajatusten juoksu hänen hiljaa kävellessänsä muutaman virstan päässä olevaan Isoaholan taloon.

Isäntä otti vieraan hiukan alentuvasti vastaan, mutta vei hänet kuitenkin kamariinsa.

»Tulin puhumaan isännälle siitä velastani», kävi Joonas suoraan asiaansa.

»Vai niin, vai niin, hm... vaikka eipä se taida enää puheista parantua», sanoi Isoahola.

»Taitaa olla totta se, mitä olen kulkupuheina kuullut, että isännällä on aie panna Jylhänmäki vasaran alle?»

»Eihän se taida valheeksikaan joutaa. Minulla on jo hallussani tähän kiinnelainaan valmiit tuomiot, niin että Joonas saa nyt aluksi odottaa kotiinsa vieraita lähipäivinä.»

»Ketä vieraita?»

»Semmoisia vain tähtilakkisia, kiiltonappisia.»

»Vallesmannia?»

»Niin. Olen pyytänyt hänen huutokauppaa varten takavarikoimaan kaiken kiinteän ja irtaimen, mitä Jylhänmäessä on paperille pantavaa.»

Tämän ilmoituksen jälkeen keskustelijat hetkeksi vaikenivat ja painoivat kumpikin päänsä alas, niinkuin olisivat hävenneet katsoa toisiansa silmiin.

»Minulla kyllä ei ole pienten rahojen tarvetta, että sen vuoksi olisin kiirehtinyt näitä pakkotoimenpiteitä», sanoi Isoahola. »Mutta kun talon asumisesi näyttää luisuvan yhäti alaspäin, samalla kun velka maksamattomineen korkoineen kiipeää ylöspäin, niin on minulla syytä pelkoon, että näin jatkuen nämä kaksi likeisesti toisiansa koskevaa asiaa viimein etääntyy toisistaan niin kauaksi, etten saa omaani takaisin... Eikö; se Raivion niittykin taas jäänyt kokonaan tekemättä?»!

»Tekemättähän se jäi; mutta enhän voinut kahdeksi haljeta, kun sattui siinä kiireisinnä heinäaikana sairauksia ja kuolemantapauksia — siihen lisäksi Hilma-vainajan hakuhommat ja monet muut puuhat ja juoksut.»

»Hm... kyllä — kyllähän... Rappeutuu se kartanosikin, ettei siitä kohta saa kalua korjaamallakaan» Tukkisit edes sen tuparakennuksesi katon suurimpia reikiä tuohenlevyllä, laudankappaleella tahi muulla turpeella, ellet muun vuoksi, niin välttyäksesi kuulemasta irvihampaitten vertaavan sinua entiseen isännän vetelykseen, joka sadeaikoina kökötti pöydän alla pata päässä.»