Part 4

Joonas käänsi ylös pelokkaan katseensa. Eri korkeudella risteilevät pilvet näyttivät hänen mielestänsä vastakkain hyökkääviltä sotajoukoilta; toisinaan näytti korkeudessa mustaa taustaa vasten liitävän valkoiseen paitaan puettu ihmishaahmo ja katoavan alempana olevan pilven taakse.

— Jos sinä olet siellä, Hilma, niin rukoile — rukoile minunkin puolestani.

Joonaan katsellessa pilvien kummallista risteilemistä oli sydänmaa hänen huomaamattansa ehtinyt verhoutua synkkään varjoon. Mutta yli muun metsän kohoavat kelohongat näyttivät entistä valkoisemmilta, niinkuin olisi omaa niiden kaamea valaistus. Alastomine oksineen ne olivat kuin käsivarsiaan ojentelevat jättiläisluurangot äärettömällä hautausmaalla..

Ennen pitkää alkoi sydänmaa raskaasti huokailla, puitten latvat levottomasti huojahdella, ja jostakin kaukaa kuului kuin suunnattoman kosken kohina. Pian oli joka lehti laulava suu, joka oksa soittava kieli, ja säestyksenä kaikelle tälle Joonas oli aika-ajoin kuulevinaan myrskyn keskeltä kuin itkua ja kuolevan valitusta. Hänen ruumistansa alkoi puistattaa kylmän väreet, Hilman kohtalo ja oma raskas syyllisyyden tuntonsa painoi hänet polvilleen siihen missä oli, kantonsa viereen, ja ristiin liitetyt kädet kohosivat hitaasti salamoivaa, tuomiona jyrisevää taivasta kohti.

»Jumala!... Jumala!»

VI

Seuraavana päivänä herättyään Haukkavuorella Joonas aluksi ei ollut selvillä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Puolivalveilla venytellen raukeita jäseniänsä hän näki auringon paistavan siniseltä taivaalta, kuuli haavan lehtien rattoisaa liputusta yläpuoleltansa ja rastaitten räkättävää pelehtimistä jostakin itseänsä alempaa kuin syvyydestä. Pitkällään olo pehmeällä sammalvuoteella tuntui niin suloisen uuvuttavalta, että teki mieli antautua uudelleen unen valtaan. Mutta eilisten ja yöllisten tapausten muistot alkoivat myös heräillä piilossansa ja hiipiä sieluun kuin raatelevat pedot. Riuhtaisten itsensä irti unen kahleista. Joonas nousi istualle ja ensi työkseen katsoi aurinkoa arvatakseen ajan kulkua. Mutta korkeuden kellonviisari näytti hänen mielestänsä tällä kertaa väärin: näytti nousevan lännestä käsin. Pian setvisi kuitenkin, että aurinko olikin jo alamäkeä laskemassa, ja hän, nukkuja, ottanut hyvin pitkät, unet.

— Mokoma etsijä! raapaisi itsesyytös Joonaan sydäntä verisellä kynnellänsä. Maata mätköttää sunapölkkynä, päivän pitkän, samalla, kun toiset, ventovieraat, ovat arvatenkin parastansa panneet pelastaakseen kuoleman kynsistä heille kaukaista, vieraan lasta. Ehkäpä ovat jo etsittävänsä löytäneetkin, ehkä on Hilma itse sekaannuksesta selvittyään koettanut omin voimin koteutua.

Pieni toivon kipinä sydämessä Joonas lähti kotiansa kohti, oijustaen toista suuntaa kuin oli tänne kulkeutunut. Kotipihaan päästyä tervehti häntä raskas, salaperäinen hiljaisuus. Ainoa näkyvissä olevaa ihmistä oli pikku Kaisu, joka nyhti ruohoa tuvan seinustalla laiduntavalle käpykarjallensa. Mutta huomattuaan, kuka tulija oli, putosivat heinät helmasta, ja tyttö juosta kipaisi tuvan taakse pakoon, kurkottaen nurkan suojasta valkotukkaista päätänsä kuin pyy piilostansa puun rungon takaa metsästäjälle.

»Kaisu, älä pelkää, älähän pelkää, en minä ole vihainen. Vaari ei enää koskaan ole paha lapselle» maanitteli Joonas lempeällä äänellä ja selkä kumarassa, käsi kurkolla hiipi lasta kohti, niinkuin olisi maitokupin avulla houkutellut kiinni arkaa kissaa.

Kaisu katsoa murjotti sormi suussa alta kulmain epäluuloisena vaariin, valmiina livistämään pakoon, mutta pysyi kuitenkin kuin uhmaten paikallansa. Tytön luokse päästyään vaari ojensi molemmat kätensä häntä kohti, mutta nykäisi ne samassa takaisin, niinkuin hänen tekisi mieli lyödä lasta, kuten oli tapahtunut joskus ennenkin. Seisten hetken sanattomana kahden tulen välissä vaari vilkaisi ympärilleen, näkyisikö ketään sivullista, ja äkillisellä liikkeellä kaappasi lapsen syliinsä.

Luullen joutuneensa petollisesti ansaan Kaisu itsepuolustuksekseen tarrautui vaarin leuanaluspartaan kuin takkiainen ja veti niin, että tämän oli pakko taivuttaa päänsä kumaraan.

»Älä, rakas lapsi, vedä parrasta... tii-tii!» pyyteli vaari.

»Jot vaali ei päättä minua, niin minä kitkon pahatta niin, niin, niin... että vaali kuolee», peloitteli Kaisu.

Moinen uhkamieli kiehautti vaarin sappea; mutta kun hän tunsi povellansa uhmailusta huolimatta avuttoman, pelosta värisevän ihmisolennon ja lisäksi ymmärsi, että omanpa kylvämänsä ohdakkeen piikit tässä pistävät, hän pakottautui hillitsemään vihansa.

»Tahdotko sinä, että vaari kuolee — että vaarikin kuolee?»

Irroittamatta käsiään parrasta Kaisu hellitti jonkun verran otettansa ja katsoi ukkoa tutkivasti silmiin.

»En minä tahto, että vaali kuolee.»

»Hellitä sitten parrasta.»

»En minä utkalla.»

»Miksi et uskalla?»

»Vaali piitkaa.»

»En minä piiskaa.»

»Niin mutta... vaali tukittaa titten.»

»En tukistakaan.»

Tultuaan lopulta vakuutetuksi vaarin vilpittömyydestä Kaisu karkasi molemmin käsin hänen kaulaansa, ensi kerran elämässään, ja pusersi minkä jaksoi. Kuin itsestään kiertyivät vaarinkin kädet lapsen hennon ruumiin ympärille. Viimein muisti Kaisu:

»Lemmät.»

»Lehmät, niin», kertasi vaari hajamielisenä.

»Heinät putoti tykyttä.»

»Otetaan heinät syliin taas.»

»Niin — päättäkää minut nyt.»

»Uuppis!» sanoi vaari nostaen tytön kainaloista korkealle ja laskien hänet hiljaa suorin käsin maahan.

Kaisun kokoillessa pudonneita heiniä helmaansa kysäisi vaari:

»Joko äitisi on tullut kotiin?»

»Ei te ole tullut. Täällä oli niin paljon, paljon vielaita, piha täynnä. Ne menivät hakemaan äitiä kotiin. Äiti tuo titten namutia. Ja Jumala jylitti yöllä — minä kuulin. Ja mummo oli polvillaan tängyn vielettä ja pani kätentä littiin ja tanoi, että taivaan itä toluu.»

»Vai niin, vai ei ole äiti tullut», sanoi vaari ja käveli laahustavin askelin eteistupaan, jossa emäntä oli muuttanut vartiopaikkana» Hilman tyhjän sängyn luota Kallen vuoteen viereen.

»No, viimeinkin», sanoi emäntä hiukan ilostuen. »Tässä juuri mietin, että joko sitä on lähdettävä hakijaakin hakemaan... Mutta mitä ihmettä... minkä sinä olet näköinen! Kädet ja kasvot verinaarmuilla, vaatteet liassa yltä päältä — virsut riekaleina. Mitä kaiken maailman rämeitä sinä olet rämpinyt?»

»Onhan niitä sydänmaassa rämeitä ja risukolta», sanoi Joonas, ryhtymättä tarkempaan selontekoon matkastansa.

»Lie sinulla, ukko rukka, jo hiukan nälkäkin, siellä kun olet sydänmaita pitkin vuorokausimäärin koirana juossut, saamatta suuhusi eineen murenta. Siinä on ruoka pöydällä syöjäänsä odottamassa. Paistoin hiilillä lahnaa, ajattelin: tuosta saa suolaista sydämeensä. On siinä lämmin liesikko, voita, talkkunaa ja viilipytty — ota ja syö», touhusi emäntä.

»Mitenhän olisi — olisiko tuota suupala haukata», oli Joonas epäröivinään, nieleskellen ruuan esiin kiihoittamaa sylkeä vatsaansa.

Kun hän hetken viivyteltyhän istui pöytään ja avusi suunsa ensi palalle, valahti kielelle kertynyt kirkas vesi pöydän laidalle. Vilkaisten vaimoonsa Joonas pyyhkäisi veden nopeasti paitansa hihalla ja suu ruokaa täynnä sopotti:

»Eipä tässä tunnu olevan niin erin nälkäkään.»

»Koettaisit nyt kuitenkin syödä, jos luontosi vastaan ottaa — vaikkapa sitä viiliä», sanoi emäntä ääneen, mutta ajatteli itsekseen:

— Nälkä sillä on, hirveä nälkä, kyllä siinä leivän kanta katkeaa.

Isännän jatkaessa syöntiään kertoi emäntä Hilman etsinnästä.

»Olleet hakuhommissa koko illallisen iltaa ja tänään aamusta varhain. Siellä ovat parhaillaankin eväineen — saaneeko häntä sitten enää koskaan elävänä nähdä, lapsiraukkaansa. Vaan ehkäpä se oli näin parhaaksi ylhäältä nähty.»

»Ei tämän taivaan alla Hilmaa elävänä nähdä», sanoi Joonas odottamattoman jyrkästi.

»Mitenkä niin?»

»Ei se sarvipää ole onnen huvikseen huudellut.»

»Sarvipää?»

»Eikä ne itkut ole ilon enteitä.»

»Mitkä itkut?»

Joonas kertoi huuhkajan huhuilemisesta ja kuinka hän Haukkavuorella ukkosen jyristessä oli kuullut selvää itkua yli myrskyn pauhun.

»Voi, laupias luoja!» huokasi emäntä ja liitti kätensä ristiin. »Jos nyt tuo Kalle vielä nukahtaa — ja nukahtaahan se — niin sitten sitä mekin olemme lapsettomia, katoamme vuorollamme kuin lahot kannot, jättämättä jälkeemme ainoata vihreää vesaa.»

»Onhan se poika siellä Ameriikassa, Ville», lohdutti isäntä.

»Se on sekin siellä niin kaukana merien takana, melkein kuin iankaikkisuudessa.»

»Onhan sinne vellivesi väliä», myönsi isäntä.

»Vaan entä jos Hilmaa ei löydy lopultakaan, jos ei edes sen ruumista saa siunattuun multaan, niin siinä se vasta paikka on.»

»Löydettävä se on. Jos ei oman kulman apu auta, niin on vietävä kuulutus kirkkoon, on nostettava jalalle koko pitäjän väki», sanoi isäntä varmasti, nuoli lusikkansa ja nousi kylläisenä pöydästä.

VII

Hitaasti ja vähin äänin kulkee etsijäin joukko Hohon sydänmaalla. Terävin, pelokkain katsein pälyen ympärilleen hakijain askeleet ovat epävarmat, ikäänkuin pelkäisivät joka hetki astuvansa etsittävänsä ruumiille risukoissa ja korkeassa kanervikossa. Kuta syvemmälle sydänmaahan tunkeudutaan, sitä toivottomammalta näyttää päämäärän saavuttaminen; rannattomaan erämaahan hajaantuneena etsijäin joukko hupeni kuin pisara mereen.

Vähitellen alkoi hakijain kesken kiteytyä varmuudeksi arvelu, että Hilma ei voi kuulua enää elävien joukkoon. Tämä ajatus ja lisäksi vanhusten ihmeelliset tarinat metsänpeittoon kadonneista ihmisistä ja eläimistä aiheuttivat sen, että yksi ja toinen herkkäuskoinen alkoi epäluuloisin silmin katsella kaikkea vähänkin tavallisuudesta poikkeavaa. Valkoiselta hohtava kivi saattoi kauempaa katsoen haahmoutua istualleen kuolleeksi, valkopaitaiseksi naiseksi, pää syliin nuokahtaneena, ristiin liitetyt kädet polvien ympärillä. Tyvestä kurjenpolvelle kasvaneen puun pitkä kanto näytti rukoukseen polvistuneelta ihmiseltä, tuulen leyhäyttämä lehvä valtoimina hulmahtavilta naisen hiuksilta.

Kuitenkaan ei ehdottomasti tarvinnut olla näin, saattoihan kadonnut olla luonnollisessakin olossaan jonnekin kätkeytyneenä. Mutta jos pääsiäisyönä navettaan hiipinyt noita — kuten se entinen jalkansa menettänyt talon emäntä — voi hädän tullen naamioitua taikoksi, jos Tilusen lehmä kaavautui honganpökkelöksi aukealla aholla, niin yhtä hyvin Hilma voi olla muuttuneena miksi hyvänsä noista kummallisen muotoisista kivistä tai kannoista; siksi oli parasta olla niitä koputtelematta, parasta olla lausumatta varomattomia sanoja niiden läheisyydessä.

Vihdoin etsittävä tavalla tai toisella oli läsnä kaikkialla. Kun joku mainitsi nenäänsä löyhkäävän ikäänkuin hautuumaan hajua kuumana kesäpäivänä, alkoivat monet muut ilmaa nuuskittuaan tuntea sieraimissaan outoa kalman katkua.

Yhtenä kiihkeimmistä kannustajista vainajan löytymiseen oli tietoisuus siitä, että jos kuollut jää tänne sydänmaahan, niin se tulee olemaan koko kyläkunnan ainaisena painajaisena. Kuka nainen ja kuinka moni mieskään uskaltaa silloin tulla täältä lehmäänsä hakemaan, kuka marjoja poimimaan? Näin joukossa ollen ja valoisana aikana ei kammon tunne ollut vielä muuta kuin kaukaista aavistelua; mutta annahan syksyn tulla synkkine päivineen ja pilkkopimeine öineen! Taivas varjelkoon silloin arkaluontoista ihmistä joutumasta tänne yksin ja eksyneenä yöpymästä! Jo pelkkä sellainen mahdollisuuskin puistatti hartioita ja karmi ihoa kylmin värein.

Paheksuvaa ihmettelyä herätti se huomio, että Jylhänmäen isäntää itseänsä ei näkynyt hakijain joukossa, ikäänkuin asia ei häntä koskisikaan. Jos lie isännälle anteeksianto tyttärensä eläessä ollut ylivoimainen tehtävä, niin kyllä olisi aika nyt jo laskea lankainen menneen yli. Mutta kun talon palvelijatar tiesi kertoa, että isäntä on Mustin kera aamuin ensimäisenä ja illoin viimeisenä etsimässä omalla tahollansa, muuttui moite myötätunnoksi. Saattaapa olla Joonaalla eristäytymiseensä omat, hyvinkin pätevät syynsä.

Osanotto kasvoi sääliväksi surkutteluksi, kun kuultiin, että isäntä ei saa unta yölläkään: sen oli palvelijatar omin silmin nähnyt ollessaan eräänä yönä emännän nukahtaessa muutaman tunnin valvomassa Kallen vuoteen ääressä. Eteistuvan lattialla tilapäisellä vuoteellaan maaten oli puhunut unissaan kauheita asioita sarvipäisestä linnusta, joka uhkaa kaapata hänet kynsiinsä. Oli höpsinyt ketusta ja luolasta, ollut toruvinaan kiivaasti jotakin ja lopuksi huudahtanut: »Pimenee, pimenee... Hilma, älä itke, älä itke!» Siihen huutoonsa herättyään oli noussut istualle vuoteellaan, pyyhkäissyt kädellä otsaansa ja silmät renkaina töllistellyt ympärilleen, niinkuin ei olisi ollut oikein selvillä, oliko hän jo valveilla vai näkikö vielä unta. Vuoteelta noustuaan oli mennyt ulos ja pihakoivuun selkäänsä nojaten katsonut ison aikaa sydänmaalle päin. Siitä oli lähtenyt ja mennyt riihen luokse, ottanut kylkiäisen lattian alta ruumislaudan ja kantanut sen kainalossaan Hilman aittaan, niinkuin odottamaan sille lepääjää. Kotvan aikaa aitassa puuhailtuaan oli istunut kynnykselle, selkä ulospäin. Siinä kyyröttäessään oli saanut väliin kuin ankaria vilunkohtauksia ja kädet nyrkkiin puserrettuina näyttänyt kamppailevan niitä vastaan; mutta viimein oli yhtäkkiä iskenyt, kädet kasvoilleen ja ratkennut itkuun, niin surkealta näyttävään, äänettömään, hartioita puistattavaan itkuun, että myöskin palvelijattarelle, joka oli salaa vakoilemassa eteistuvan akkunan pielessä, olivat kyyneleet herahtaneet silmiin.

VIII

Varhaisena lauantai-aamuna noin viikko Hilman katoamisen jälkeen lähti Jylhänmäen valkamasta vene vesille. Ohjaajana perätuhdolla istui Joonas ja soutajina pari talon torpparia. Järven aamutyynen pinnan yläpuolella kaareutui sininen, mittaamaton korkeus, alapuolella pohjaton syvyys. Vene näytti liukuvan eteenpäin sillä ohuella hopeakalvolla, missä nuo kaksi avaruutta toisiansa koskettivat.

Joonas katsoi järveen ulohtaalle veneestä, missä veden pinta oli rikkomatonta, niin kiinteästi, että se herätti matkatoverien huomiota.

»Näkyykö siellä mitä merkillistä?» tutkaisi vihdoin toinen soutajista.

»Joku valkoinen siellä liikkuu», vastasi Joonas nostamatta silmiänsä ylös.

Airomiehet lakkasivat hetkeksi soutamasta ja tähystelivät hekin alansa leviävää avaruutta.

»Niinpähän näkyy tuolla kotka kaartelevan, suurinta lajia. Tuommoinen peto sitä uskaltaa iskeä kyntensä vaikka miehen niskaan, kun pahan päänsä ottaa.»

»Onhan niillä voimia», lisäsi toinen. »Tässä muuanna talvena kaadoin tuolla Hohon sydänmaalla kotapuiksi suuren hongan, jonka latvassa oli kotkan pesä ja siinä lampaan kello — vai vasikanko lie ollut.»

Joonas ei puuttunut keskusteluun, sillä hänen ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Hän katsoi kotkaa ylhäällä, vuoroin sen kuvaista alhaalla, kuinka ne molemmat liikkumattomin siivin liitivät näkymättömiä kiertoportaitansa ääretöntä tyhjyyttä kohti, kumpikin tahollensa. Kotkan ja sen kuvaisen yhä edentyessä toisistansa ne näyttivät pieniltä kuin valkoiset perhoset: ja jos hetkeksikään heitti silmistänsä toisen tai toisen, oli vaikea löytää sitä jälleen. Sivuuttaen viimein sen rajan, jonka yli katsojan silmä ei enää kantanut, ne häipyivät kokonaan kuin iankaikkisuuteen kadoten.

»Tuolla lailla — tuolla lailla kahtaanne kaikkoavaa se on ihmistenkin elämän juoksu täällä ajassa: toinen menee ylöspäin, toinen alaspäin», sanoi Joonas kuin itseksensä.

»Se sana sattui kohdalleen», myönsivät airomiehet.

Elävänä esimerkkinä sen totuudesta oli isäntä itse, jonka talo muutaman viime vuoden aikana oli mennyt sangen nopeaa vauhtia alaspäin.

»Ja samoinpa taitaa olla siellä näkymättömissäkin maailmoissa», jatkoi Joonas.

»Niinpä... Isäntä pitäisi vähän vaaria siitä perämelasta, ettei veneen kokka käänny vallan kotiin päin. On tässä selällä tehty senkin seitsemän viikatevartta ja pyöritty melkein yhtä ympyräänsä kuin päiväkinnasta, ettei kohta tiedä, mennäänkö eteen- vai taaksepäin.»

Joonaan käännettyä veneen oikeaan suuntaan soudettiin edelleen samoja suuria selkiä ja kapeita virtaavia vesiä, joita monasti ennen oli näin lauantaisin suurissa yhteisissä kirkkoveneissä kuljettu. Väliin kiidettiin alas kuohuvia koskia: kun toinen heikkenevällä mahdillaan työnsi vielä veneen perää, alkoi toinen jo kokkaa kiskoa; kun toisen pauhu takana vaimeni, alkoi jo toisen huuto kuulua edestäpäin.

Vasta iltapäivällä ehdittiin kirkkorantaan. Soutumiesten kävellessä kirkolle yöpaikkaa kuulostamaan lähti Joonas oikopäätä pappilaan. Tultuaan rovastin virkahuoneeseen hän jäi lakki kourassa ovensuuhun seisomaan. Kamarissa ei sillä kertaa sattunut olemaan ketään talonväkeä, mutta ovi sisähuoneisiin oli raollaan, ja kuului sieltä äänekästä vieraan kielen mongerrusta ja iloista naurua. Mahtaa olla rovastilla vieraita, sukulaisia tai muita herrasväkiä, ajatteli Joonas. Neuvottomana ryiskellen hän tunsi olonsa tässä hienon juhlallisessa ympäristössä yksinäiseksi ja turvattomaksi. Hänen teki mieli lähteä pois ja palata myöhemmin uudelleen asialleen. Mutta ennenkuin hän ehti lähteä, tuli rovasti vierashuoneesta kamariin, hymyilevillä kasvoilla seuran tartuttamaa päivänpaistetta, tervehti ystävällisesti tuttua vierasta ja pyysi istumaan.

»Mitäs nyt kuuluu Hohon sydänmaille?» kysyi rovasti istuttuaan kiikkutuoliin.

»Kiitos kysymästä, herra, rovasti — kuuluuhan tuota nyt kerta jotain sinnekin», vastasi Joonas.

»Hyvinkö tulee satoisa heiliä vuosi sinne salokylille?»

»Jumalan kiitos, kyllähän törkyä tulisi, joka heidät jaksaisi saada kunnolla korjuun.»

»Mikäs on saadessa. Luoja kun on armossaan antanut meille kauniit, poutaisat heinäilmat.»

»Ei ole luojan syytä siinä, ei ilmoissa vikaa mitään, mutta on siellä meidän kulmalla tällä kertaa ollut heinämiehillä tähellisempää tehtävää.»

Heittäen vieraaseen tutkivan silmäyksen rovasti huomasi tämän sydämellä olevan jotakin raskasta, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi. Auttaakseen asiaa alkuun hän kysyi:

»Ehkä isännällä on minulle tärkeätä sanottavaa — jotakin kahdenkeskistä?»

»On, rovasti, hyvin tärkeätä: olisin nöyrimmästi pyytänyt huomiseen kirkkoon kuolleen kiitoksen ja kadonneen kuulutuksen», sanoi Joonas ja alkuun päästyään kuvasi juurta jaksaen tyttärensä kummallisen katoamisen ja tähänastisen turhan etsinnän.

Kertomuksen kuultuaan rovasti nousi ja sulki raolleen jääneen kamarinoven, sillä vierashuoneista kuuluva ilonpito alkoi vaivata häntä, niinkuin se oli Joonasta jo alun pitäen vaivannut. Sitten hän istui jälleen kiikkutuoliin ja hiljaa keinuen vaipui hetkeksi miettimään.

»Sanoiko isäntä, että tyttärenne juuri vähäistä ennen katoamistansa oli kuin kuollut?» keskeytti rovasti vaitiolon.

»Ihan niin, melkein kuin kuollut — tuskin sormeansa jaksoi liikauttaa.»

»No, mitä te itse arvelette tästä?»

»Lyhyen ymmärrykseni mukaan hänen ei olisi pitänyt kyetä omin voimin vuoteeltansa nousemaan.»

»Jaa, sinne päin kallistuu minunkin mielipiteeni. Ihmeitten aika ei ole vielä ohi. Raamattu kertoo meille menneiltä ajoilta, kuinka Jumala äärettömässä armossaan on nähnyt hyväksi kutsua luoksensa muutamia pyhiä miehiä sieluineen ja ruumiineen täältä katoavaisuuden maasta — niin Heenokin, niin Mooseksen, niin Elijan ja ennen kaikkea Hänen, joka sieltä kerran tuleva on... Kuinka vanha olikaan tyttärenne?»

»Siinä mitähän lie ollut jonkun ajastajan yli kahdenkymmenen.»

Rovasti avasi pöydällä olevan suuren kirkonkirjan ja alkoi lähteillä sitä. Hänen löydettyä etsimänsä Jylhänmäen sivun Joonaan teki mieli vaipua häpeästä maan alle.

»Vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden iässä», sanoi rovasti ja Joonaan suureksi mielihyväksi aikoi panna kirjan kiinni, mutta vilkaisi kuitenkin kuin sattumalta uudelleen lehdelle, jolloin hänen otsansa vetäytyi synkkiin ryppyihin.

»Hm... isätön lapsi... näkyy olevan nyt nelivuotias. Synnyttäessään on äiti ollut siis vasta yhdeksäntoista vuoden vanha», mumisi hän puoliääneen.

Rovastin mielestä asia sai uuden käänteen, isännän kertomusta oli arvosteltava kokonaan toisessa valossa.

»Ellen kuullut väärin, sanoitte te sillä polulla, jota arvelette tyttärenne menneen, nähneenne vereksiä ihmisen jälkiä ja niiden rinnalla niinkuin pukin sorkan jälkiä», sanoi rovasti Joonaan puoleen kääntyen.

»Niistä pukin jäljistä en pane sormeani kirjan päälle; Saara väittää, että ne olivat lampaan jälkiä», sanoi Joonas.

»Toivokaamme, että niin olisi ollut. Historiat kertovat meille pukin sorkasta ihmeellisiä asioita — te kai ymmärrätte, mitä minä tarkoitan?»

»En — en oikein tajua.»

»Minä en tahtoisi sälyttää kiviä teidän ennestäänkin raskaan kuormanne päälle, mutta totuuden julistajana minä en voi salata teiltä, että Jumala käsittämättömässä viisaudessaan antaa ihmisen toisinaan saatanan haltuun. Siitä on meille hurskas Joob elävänä esimerkkinä.»

»Hurskas... saatanan haltuun!... Mitä viisautta siinä on? Minä läjäyttäisin korvalle sitä ihmistä, joka antaisi viattoman linnun elävänä kiiluvasilmäisen kissan kynsiin. Ja jos rovasti tarkoittaa, että Hilma... niin minä en usko sitä, en usko», väitti Joonas kiivastuneena vastoin omiakin entisiä mielipiteitänsä. »Hilma oli hurskaampi kuin...»

»Kuin kuka?»

»Kuin me molemmat vanhat yhteensä.»

»So-so! Tämä puhuu toista», sanoi rovasti nuhtelevasti kirkonkirjaan viitaten.

»Tuossa kirjassanne näkyy vain muutamien ihmisten julkiset synnit, mutta siinä ei näy kyyneleitä, joita niiden syntien tähden on vuodatettu. Jos Hilma lie ollut saatanan vallassa, niin on hän ollut näiden neljän viime vuoden aikana, mutta nyt hän on siitäkin pahasta päässyt.»

»Mistä pahasta?»

»Minusta.»

»Onko isä ollut paha lapsellensa?»

»Paha... hyvin paha.»

»Minkä tähden?»

»Senpä sen — häpeän tähden, saman, josta rovasti juuri tuomionsa lausui. Minä olen kyllä nyt jälkeenpäin katunut kovuuttani, piehtaroinut tunnon tuskissa vuoteellani unettomina öinä ja luullut väliin tulevani hourupäiseksi, mutta lohdutusta en ole löytänyt mistään.»

»Kristityn ei kuitenkaan sovi antautua toivottomuuteen, niinkuin niiden, joilla ei toivoa ole», koki vanha sielunpaimen lohduttaa.

»Ei ole tainnut rovastilla olla omakohtaista kokemusta siitä, minkälaista on olo sen, jolla on omallatunnollansa melkein kuin oman lapsensa murha lyijynä painamassa, ja tahtoisi polvillaan ryömien kuulla anteeksi antavan sanan siltä itseltään, jolle on paha ollut, mutta on välillä sellainen ylipääsemätön kuilu kuin kuolema erottamassa.»

»Tukekaamme itseämme sillä lohduttavalla tiedolla, että meidän kunkin on kerta astuttava saman kuilun ylitse, jolloin isä voi kohdata lapsensa — toivon mukaan», lievensi rovasti äskeistä ankaraa lausuntoansa.

»Sehän tuota lienee tässä tuskassa viimeistä oljen kortta», sanoi Joonas ja pyysi vielä kerta rovastia kuuluttamaan ja kehoittamaan, että mies talosta yli pitäjän lähtisi kadonnutta etsimään, niinkuin monasti ennen oli lähdetty yhteisvoimin suuria, sydänmaan laajuisia kulovalkeita sammuttamaan.

Rovasti lupasi mielellään täyttää pyynnön, mutta neuvoi Joonaan kääntymään myös nimismiehen puoleen, jonka virkavelvollisuuksiin kuulutuksen antaminen ja asian käytännöllinen toimeenpano kuului.

* * * * *

Kun seuraavana, päivänä, sunnuntaina, saarnavirren loppusäkeistöä laulettaessa saarnastuolin kullatun laidan takaa kohosi rovastin mustan kalotin kattama harmaa pää, heitettiin alhaalla kirkon penkeissä merkitseviä silmäyksiä toisiinsa: mitäs tämä tietää? Eipä ukkoa itseänsä ole näkynyt pöntössä pitkiin aikoihin.