Part 3

Kuultuaan puhelua ja ihmisliikettä Musti kapsahti jaloilleen ja kävellä rapsutti isäntänsä luokse. Heiluttaen turhaan tuuheata häntäänsä tavanmukaista, hyväilyä odottaen se istui lattialle kuin mies ja ojensi käpälänsä pistääkseen kättä. Kun siihen ei tartuttu, tyrkkäsi se kuonollaan isäntää sääreen herättääkseen huomiota — mutta turhaan. Koetettuaan kaikki keinonsa Musti asetti leukansa isännän polvelle ja katsoi miettivästi hänen huolestuneisiin kasvoihinsa.

— Ei, nyt ei ole asiat oikein. Minkätähden ollaan ääneti melkein aina, puhutaan kuiskaillen ja kuljetaan hiipien kuin oltaisiin väijymässä arkaa lintua puun latvasta? Onko tässä tietämättänsä tullut tehneeksi jotakin pahaa — vai onko isäntä nukkunut istualleen, silmät auki?

— Hau!

Lyhyt, terävä haukahdus leikkasi hiljaisuutta kuin aavistamaton laukaus. Molemmat vanhat säpsähtivät, ja säikähtäen omaa ääntänsä lyyhistyi Musti kokoon kuin lyöntiä odottaen.

»Siunatkoon!» pääsi emännältä tahtomattansa hillitty huudahdus.

»Musti, Mus— ti!» torui isäntä ja pudisti koiralle varoittavasti kättänsä.

Musti vetäytyi häpeillään ovensuu nurkkaan ja kiersihe myhkyrään maata, lattialle, päästäen pitkän, ikävystyneen ulvahduksen. Kuono käpälän päällä koira katsoi surullisesta lattiaan ja räpyttäen kosteita silmiänsä vikisi hiljaa, niinkuin olisi itkenyt.

Isoon aikaan ei kuulunut taas muuta kuin sairaiden hiljaista hengitystä ja koiran valittavaa vikinää ovensuunurkasta.

»Että kun nyt näin tämmöinen onnettomuus piti ylhäältä annettaman», lausui emäntä vihdoin ääneen ajatuksensa.. »Että ihan kuin liiton mukaan tupertuivat tuohon käsin käännettäviksi, melkein samana päivänä.»

»Kiireinnä heinäaikana», lisäsi isäntä huolensa.

»Eipä se taida tauti ja kuolema katsoa näitä maallisia kiireitä, näitä tämän maailman heinäntekoja.»

»Nehän ne mustalaiset, hyväkkään kiertolaiset tuon varitaudin tartuttivat», kuohahti isännän mieli.

»Ei niin, Joonas, vaan näin: Ei tauti tartu, eikä rutto rupea Jumalan sallimatta. Ja mitenkäs lukee Sana: Vaikka tuhat kaatuisi sivullas ja kymmenen tuhatta oikeallas, ei se sinuun satu.»

»Sanokoon Sana mitä sanookin, mutta minä sanon, että jos Hontelo-Tanelin joukko uskaltaa vielä astua jalallaan kynnykseni yli, niin minä näytän, mistä on viisi hirttä poikki.»

»Olisi kai meitä tässä ollut — jos niin, että tauti olisi tarttuakseen eikä ylhäältä annettu — ollut huonompaa ja heikompaakin, mihin kivun kyntensä iskeä», puolusti emäntä väitettänsä.

Kun isäntä siihen ei osannut, sanoa mitään, jatkoi emäntä huokailuaan:

»Kumpi heistä ensin nukahtanee, Hilma vai Kalle.»

»Hilmalle se olisi parempi», sanoi isäntä jotenkin tylyllä äänellä.

Emäntä vilkaisi salaa mieheensä.

— Sen on otsassa ja suun ympärillä yhäti nuo samat ankarat uurteet kuin jäätyneet vaot syysharmaalla kynnöspellolla, ja silmissä tuo jäinen ilme, niinkuin näiden neljän katkeran vuoden leppymätön viha olisi niihin kaihiksi kasvanut. Pehmiää nuo kovimmatkin kirret ja sulaa suurimmatkin järven selät kevätauringon alla; mutta sitä aurinkoa ei taida olla, joka jaksaisi sulattaa roudan Joonaan sydämestä — jaksaneeko edes oman lapsensa kuolemakaan. Niin kova kolaus se oli vanharukan kunnialle tuo Hilman isättömän lapsen maailmaan tulo — lapsi parka siinä niin kauniisti nukkuu äitinsä rinnalla viatonta untansa... Voi, Hilma poloinen, että sinä yhtäkaikki saatoit eksyä oikealta tieltä niin kauas pettävälle polulle. Ei jaksa tuomita äidin sydän, se voi vain surkutella, säälitellä. Ja onhan toki lohtua jälkeen jäävälle siinä, että olet koettanut katua, anteeksi anella ja niin monet salaiset itkut itkenyt, että sen kyynelvirran pitäisi voida puhdistaa valkeaksi veriruskeakin synti. Kohtapa seisset sen tuomarin edessä, joka oikein tuomitsee.

»Niin. Hilmallehan se taitaisi parempi olla», yhtyi hän alistuvasti miehensä mielipiteeseen kuin salaisten ajatustensa loppupontena.

Hetken kuluttua sairas hiukan vavahti ja aukaisi silmänsä, ikäänkuin Mustin äskeinen haukahdus olisi nyt vasta, vaikuttanut hänen hämärään tajuntaansa.

»No, johan nyt taidetaan olla parempaan päin, kun noin kirkkailla silmillä katsellaan. Tunnetko minua — tunteeko Hilma minua?» kysyi äiti ja kumartui lähemmäksi sairaan kasvoja.

Vastaukseksi Hilma hymyili kalpeilla huulillansa, ja silmissä kuvastui iloinen lapsekas luottamus, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: Kyllä tunnen, äiti, tunnenpa paljon enemmänkin kuin nuo ryppyiset kasvot: lempeän sydämen.

»Tunnetkos, kuka tuo on?» kysyi äiti osoittaen kädellään hiukan ulompana seisovaa isää, joka myös oli tullut sairaan tilaa katsomaan.

Hilman käännettyä katseensa isään häipyi hymy hänen huuliltansa, ja pelokkaissa silmissä karehti avuton hätä kuin satimeen joutuneen linnun, jota pyytäjä lähenee ase kädessä. Kääntäen kasvonsa seinään päin hän yritti painautua piiloon pielusten sisään ja vetää peitettä päänsä suojaksi.

»Se pelkää, se kammoo sinua», sanoi äiti ja lempeällä kädellä torjui isää pois sängyn luota.

Sairas sulki taas silmänsä ja vaipui entistä syvempään tajuttomuuden tilaan. Äiti laski kätensä hellävaroen hänen otsallensa.

»Mikä tulinen pätsi hänen sisällänsä mahtanee kiehuakaan, kun pitää tuon otsankin olla niin kuuma että ihan kättä polttaa. Olisi siihen saatava edes kylmä kääre.»

»Laita, laita häneen kääre, kehoitti isä jonkun verran murtuneella äänellä.

»Istuhan sinä täällä ja katasta heitä sen aikaa, kun minä pyörähdän sieppaamassa ämpärillä läikäyksen kylmää vettä lähteestä.»

»Joudan tästä minäkin. Paras hakea saavilla yksin tein, muihinkin tarpeisiin», sanoi isäntä.

»Kun nuo uskaltaisi jättää yksin», epäili äiti.

»Ei kai ne nyt siitä karkuun lähde.»

»Hm... voivatpa lähteäkin. Mikä heissä on maahan menevätä, se kyllä pysyy kuolemaa kahleissa, mutta ylös pyrkivä henki tuo lie enää vain heikon säikeen varassa.»

Vanhukset nostivat eteisestä saavin korennossa olalleen ja lähtivät niityn laidassa olevasta lähteestä, vettä noutamaan.

Jonkun aikaa heidän mentyänsä sattui eteistuvassa harvinainen, vaikka ei suinkaan ennen kuulumaton tapahtuma. Hilma, joka päiväkausiin tuskin oli kyennyt sormeansa, liikauttamaan, ponnahti yhtäkkiä sängyssä istualleen kuin jonkin salaisen voiman tempaisemalla. Hämmästyneemmän näköinen hän tuskin saattaisi olla herättyään haudassaan tuomiopäivänä, kuin nyt katsellen ympärilleen kuumehoureisilla silmillänsä. Hetkisen istuttuaan hän hiljaa, hyvin hiljaa nosti peitteen päältänsä ja varovasti, miltei kuulumattomasti! laski jalkansa lattialle, ikäänkuin peläten liikkeillänsä herättävänsä jonkun. Seisten sängyn vieressä pitkine valkeille pahoillensa hän taas aavemaisesti tähyili kaikille puolin. Huomattuaan sängyssä nukkuvan lapsen hän hätkähti kuin olisi äkännyt käärmeen. Kumartuen pienoisen yli hän tuijotti lapseen ja sipaisi tuskaisena kädellä otsaansa, niinkuin olisi tahtonut palauttaa muistiinsa jotakin hyvin kaukaista, unohtunutta asiaa. Yhtäkkiä hänen silmiinsä leimahti mielipuolisuuteen vivahtava, kamala tuli, hampaat kiristyivät yhteen, kaulajänteet pingoittuivat kuin kanteleen kielet ja nyrkkiin puserrettu käsi alkoi hitaasti kohota ylös, niinkuin hän olisi voimiaan äärimmilleen ponnistaen jännittänyt hyvin jäykkää jousta. Saatuaan kätensä olkapään tasalle näytti siltä kuin hän aikoisi iskeä nyrkkinsä nukkujan sydämeen.

Juuri siiloin — sattumaltako, sallimastako — lapsi avasi silmänsä. Käsittäen unimielissään leikiksi äitinsä uhkaavan asennon hän hymyillen ojensi ylös kätensä.

»Äiti, äiti — tykkyyn, tykkyyn.»

Aivan kuin pienten sormien nenistä olisi virrannut vastaista, puoleensa vetävää sähköä äidin silmien salamoivaan ukkospilveen hän levitti kätensä ja äkillisellä, hurjalla, liikkeellä tempasi lapsen syliinsä, painaen sitä rajusti rintaansa vasten. Hillittömän tunteenpurkauksen jonkun verran heikettyä hän näytti aikovan ulos lapsi sylissä, mutta laski kuitenkin tytön vuoteelle ja käsi kuumeisella otsalla sanoi hätäisesti, honottavalla äänellä kuin unissapuhuja:

»Äidin on kuuma, äiti menee ulos jäähdyttelemään.

Älä itke, kyllä äiti tulee pian takaisin.»

Nyökäyttäen lapselle päätänsä äiti lähti, vilkaisi ohimennen ovensuusängyssä nukkuvaan veljeensä ja sulki oven lukkoon jälkeensä.

Musti, joka epäluuloisena oli nurkastansa seurannut houreisen outoja eleitä, kapsahti akkunaa vasten katsomaan, vingahti ja ryntäsi ovea vasten, mutta kun ei saanut sitä auki, alkoi se levottomana kävellä ympäri lattiaa.

Kun veden hakijat melkein heti Hilman lähdettyä palasivat kartanolle, laskivat he saavinsa maahan ja pysähtyivät henkeä pidättäen kuuntelemaan metsään päin etenevää, hiljenevää töminää.

»Johan nyt kummia kuuluu. Mitä, se oli?» kysyi emäntä pahaa aavistaen.

»Kuka hänen tiennee. Kuulosti tuo vähän siltä, kuin vauhko hirvenvasa olisi siellä, kangasta myöten juosta jymistänyt», arveli isäntä.

Vanhusten astuttua eteistupaan ja vilkaistua sivusänkyyn, jossa Kaisu yksin istuen ja nyrkeillään silmiänsä hieroen hiljaa itkeä tuhersi, he jäivät sanattomina ovensuuhun seisomaan. Uskomattomalta tuntuva havainto vaikutti heihin kammottavasti, ikäänkuin olisivat ruumishuoneeseen tultuaan vainajan asemesta tavanneet, tyhjän arkun.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan emäntä riensi sängyn luokse, kahmaisi lujalla otteella lapsen pään käsiensä väliin kuin pihtiin ja katsoi tiukasti sen vesikierteisiin silmiin.

»Herra Jumala! Missä on äiti?»

Äiti meni ulot jäähytteleinään», vastasi tyttö itkunsekaisella äänellä.

»Sanoiko äiti niin?»

»Tanoi... äitin oli kuuma.»

»Sanoiko äiti mitään muuta?»

»Äiti tanoi, että äiti tulee pian takaitin.»

Mummon ote lapsen päästä vähitellen heltisi, hän oikaisi vartalonsa ja käänsi kysyvän katseen mieheensä. Seisten yhä ovensuussa alas luoduin silmin tämä näytti hänen mielestänsä hukkuvalta mieheltä, joka pohjan pettäessä jalkain alta tuijottaa kauhistuneena mustaan syvyyteen.

Karttaen emännän katsetta kuin syyllinen hän viimein sanoi:

»Kuule, Saara.»

»Mitä?»

»Onkohan — mitä sinä luulet onkohan Hilma mennyt yksin?»

»Miten — yksin?»

»Yksin, omin jaloin... vai onko hänet joku vienyt?»

»Mikä joku?»

»Joku, joku... Jumala tai...»

»Mitä hirveitä sinä hourit. Kuulithan, että Kaisu sanoi äitinsä menneen jäähdyttelemään.»

»Jäähdyttelemään... En kuullut, en minä mitään kuullut. Mutta mennään nyt, mennään nyt. Tule Saara, mennään yhdessä etsimään Hilmaa, lasta!»

Jättäen toisen sairaan ja pikku Kaisun omiin hoteisiinsa vanhukset lähtivät kumisevaa, kalliopohjaista karjapolkua sinne päin, minne äsken kuulemansa jyminä oli edennyt.

»Niin - niinkuin juoksisi kilpaa... kuolleen kera», höpisi isäntä hengästyneenä.

»Niinkö... minunko kera?» kysyi emäntä.

»Ei kun — Hilman.»

Eräässä kohden polku oli pehmeämultaista, johon uponneita paljaan ihmisjalan jälkiä etsijät pysähtyivät tarkkaamaan.

»Voi, taivaan vallat, miten pitkiä askelia!» huudahti emäntä. »Katsohan tuotakin jälkeä — varpaat vain ehtineet maata kaapaista kuin kuokalla. Kiire siinä on ollut mentäessä, ihan siinä on siivillä lennetty.»

»Siivilläkö?»... Eikö siinä olekin joka toinen askel kuin kyntysen — kuin pukin sorkan jälki?»

»Oletko sinä sekaisin! Lampaanhan nuo ovat jälkiä.»

Etsijät kiiruhtivat taas puolijuoksua eteenpäin jälkien viittomaan suuntaan; mutta kuta pitemmälle he etenivät, sitä heikommaksi muuttui haarautuva polku, kunnes viimeinenkin ura katosi kokonaan. Seisten neuvottomana tiettömällä kankaalla, tietämättä minne mennä, sanoi Joonas vihdoin:

»Juokse sinä nyt, Saara, kotiin ja kiidätä käsky heinämiehille, että lennättävät hätäsanoman naapureille ja tulevat sitten yhdessä toisten kanssa Hilmaa etsimään. Minä jään tänne. Ja pidä silmällä Kallea, ettei sekin pääse ryöstäytymään läpi käsien sisarensa jälkeen, kääri vaikka köydellä sänkyineen samaan kapaloon ja aseta aukinainen raamattu rinnan päälle.»

»Leiviskäinen paino sairaan rinnalle!» kummasteli emäntä.

»Jos lie raamattu liian raskas, ota virsikirja, sydämen kuvakirja eli muuta kevyempää jumalista, mitä kirjakopasta löydät. Ja ota uunista hiiltä eli paremminkin raaputa nokea padan kupeesta ja piirusta sängyn päätylautaan näkyvä risti.»

»Minkä vuoksi?» kysyi emäntä.

»Varauksen vuoksi.»

V

Kulovalkeana kulki viesti Hilman äkillisestä, salaperäisestä katoamisesta niityltä niitylle, joissa kylänväet olivat heinänteossa. Se vaikutti mieliin ahdistavan, kammottavan tunteen, ikäänkuin kohtalon käsi olisi raskaana laskeutunut itsekunkin sydämelle. Arkinen aherrus tuntui turhalta, vähäpätöiseltä, ja halpa päivätyöläinen kohosi isännän vertaiseksi, kun oli kyseessä ihmishenki. Sanoma oli kuin mahtajan käsky, jota kaikkien oli toteltava. Kiireisessä rehunkorjuussa olijat riisuivat hevoset heinärekien edestä ja jättivät kuivat karhot levälleen uhkaavan ukkossateen alle. Naiset painoivat haravansa varresta pystyyn luokonsa laitaan, niittomiehet jättivät lakeuksensa kesken ja ripustivat viikatteensa pajupensaitten oksille tai latojen nurkille.

Äsken iloisen äänekkäillä niityillä vallitsi ennen pitkää rauhaisa hiljaisuus kuin sunnuntaina. Tyhjät, täyttymistään odottavat ladot näyttivät suu ammollaan kysyvän: minne niin kiire lähtö? Ja pystytetyt haravat olivat kuin hautaristit hiljaisella kirkkomaalla. Jostakin varjoisasta lehdosta saattoi leyhkeän tuulen kantamana kuulua silloin tällöin vain hevosenkellon tukahtunut kalahdus; ja vihreä sisilisko rohkeni taas luikertaa piilostansa ladon seinähirrelle rauhassa päivää paistattamaan.

Yksitellen ja pienin joukoin saapui väkeä eri tahoilta Jylhänmäkeen. Ihmeteltiin, päivitettiin; kuuluipa joukosta yksinäisenä soraäänenä Isoaholan isännän karkea moitekin:

»Olisi pidettävä parempi huoli sairaistaan etteivät pääsisi piileksimään sydänmaihin kuin varkaat ja karkurit. Mokoma heinäpouta; ja kuka sen korvaa vahingon, jos tämän takia saadaan sianheiniä.»

»Varkaat ja karkurit! Älkää, hyvä isäntä, sanoko niin», vaikeroi emäntä. »Onhan näitä, sairaita, koetettu varjella ja vartioida kuin kalleinta aarretta, tuskin siunaaman ajaksi silmän alta jätetty. Lähteellä pikipäin piipahdimme ja... Kuka olisi uskonut ja aavistanut, että se nyt sill'aikaa. Hilma, joka oli melkein kuin kuollut. Paha se on, että piti häiritä heinämiehiä, paha se on. Mutta kun on tämmöinen asiallinen asia, kun on näin elämä ja kuolema kilpasilla» niin ei osattu muuta kuin lähettää sana kulkemaan.».

»Eikö tuota lie kuormaa nykyisin tämän emännän harteilla sen kuin vanhan valjaat kestää, tarvitsematta sianheinillä lastia lisätä», kuului väkijoukosta Isoaholan isäntään kohdistuva moite.

»Ja jos kenelle heinänsä ovat kalliimmat kuin ihmishenki, niin sopii palata niitylleen karhejansa kouhottelemaan — ei tuo nyt sota yhtä kaivanne.»

»Yhtä! Täällä on meidän koko heinäväki, näen mä», väitti isäntä.

»Eipä täällä näy poikaannekaan, Pekkaa — vaikka...»

»Pekka mihin lie niityltä livahtanut, hävisi kuin huiluilla heti kun sana tuli.»

»... vaikka hänen pitäisi olla etukynnessä etsimässä.»

»Miten niin etukynnessä?»

»Morsiantaan...»

»Se on helvetin vale», kivahti isäntä poikansa puolesta. »Meidän Pekalla on parempiakin.»

Tämän ikävän välikohtauksen jälkeen väki hajautui metsään emännän osoittamaan suuntaan, arimpien pysytellessä toistensa lähettyvillä; sillä tuntuipa kammottavalta löytää etsittävänsä yksin, mahdollisesti kuolleena.

Jälkijoukkona kulki pari vanhusta haastellen keskenänsä.

»On tämä nyt, tämä tällainen tapaus, ennen kuulumaton kumma», arveli toinen, Kankaanpään vaari.

»On, kumma on — vaikka onhan näitä tämän tapaisia ihmeitä ennenkin nähty. Se väliin varitautinen — muistan niiltä suurilta nälkä- ja kuolovuosilta — saa sellaisen yliluonnollisen voimanpuuskan, että sitä ei pidätä lukot, ei salvat. Mutta kun voimat loppuvat, niin ne katkeavat niin tikkua taittaen, että sairas kiivaimmasta kulustaan suistuu suulleen hervottomana kuin lankavyyhti. Eikä se niistä retkistään jälkeenpäin muista enempää kuin unissakulkija.»

»Niinkuin tuo metsokin, haavoitettu metsokin. Sekin näet lentää, lentää — luoti, kuolema rinnassa, etkä sen voimakkaassa menossa huomaa mitään erikoista. Mutta yks kaks huimaa päätä, vihlaisee sydäntä, ja lintu kiitää liikkumattomin lentimin vinosti maata kohti kuin heitetty helmi. Siihen jää hajasiivin, ojokauloin, niinkuin olisi jatkavinaan matkaansa yhä — eikä höyhenen juuri värähdä.»

»Löydätkös sen sitten, haavoittamasi metson?»

»Harvoinpa sen hakien löytää.»

»Pelkään pahoin, että tämän tänäisen lentäjän laite on samoin: löytyy jos löytyy. Jos tyttö — tai miksi häntä sanoisi — ennen voimain lopullista herpautumista on saanut houreisen päähänpiston kätkeytyä jonnekin, niin — hyvästi silloin! Tämä on suuri, tämä Hohon sydänmaa, täällä on lukemattomia piilopaikkoja.»

»Ja siksi toiseksi, jos metsän väki kenen ottaa omakseen, niin se pitää sen, vaikkei olisi suojana yhtä oljenkortta... Mitenkäs kävi Tilusen Ollin lehmän tässä takavuosina.»

»En tuota enää niin tarkalleen muista.»

»Katosi Tilusen ainoa lehmä. Olli etsii, etsii lehmäänsä, huutelee päivän ja toisen. Tuleepa siinä hakiessaan aukealle aholle, istuu levähtämään Haavaiselle honganpökkelölle, panee tupakaksi ja lähtiessään kopistaa piippuansa pökkelön päässä piipottavaan tervasoksan tynkään. Mutta lehmää ei löydy lopultakaan.»

»No, mitäpä kummaa tuossa.»

»Onpa niinkin. Jälkeenpäin, vuosien kuluttua, osuu Olli sattumoin samalle aholle ja tapaa entisen pökkelön paikalta lehmänsä luurangon.»

»Ettäkö — meinaat...?»

»Aivan: hongan pökkelöllä oli Olli istuvinaan — lehmänsä kyljellä istui, honganoksaan oli piippuaan kopistavinaan, lehmänsä sarveen kopisti.»

* * * * *

Iltamyöhällä palasivat väsyneet, nälkiintyneet etsijät taloon tyhjin toimin, luvaten aamulla tulla uudelleen etsintää jatkamaan eväskontit selässä.

Mutta syvällä sydänmaassa harhaa hämärtävänä heinäkuun yönä Joonas yksin, avopäin, avorinnoin, risukoissa huosiamiksi repeytyneet virsut jalassa.

»Hilma!... Hilma...!»

Hän on huutanut äänensä käheäksi, kerraten tuota yhtä ainoaa nimeä, joka hänelle nyt on kalleinta maailmassa. Mutta vastausta, ei kuulu. Pitkiin toviin ei kuulu mitään, ei pienintä linnun tirskahdusta, ei hiljaisin tuulen henkäys värähdytä arkaa haavan lehteä, Ja kuitenkin tuntuu, kuin kaikkialla olisi läsnä vaanivin katsein joku näkymätön, erämaan suuruinen, jonka salaperäinen hengitys kuuluu korvissa hiljaisena huminana. Silloin tällöin matkan varrella katkaisee hiljaisuuden risukosta kuuluva risahdus — jänis kiitää poispäin yön harmaana haamuna. Milloin säikähdyttää metsän ryteikössä aavistamalla syntyvä, ryminä, kun makuultaan karkkoutuva metso pyrkii pakoon raskain siivenlyönnein; milloin vilahtaa puitten välissä saalista etsivä yöpöllö kuin äänetön aave.

Raskaisiin mietteisiin vaipunut kulkija yhtäkkiä hätkähtäen pysähtyy ja käsien vaistomaisesti kohentuessa ylös kuin päätänsä iskulta suojellen hän jää kauhistunein katsein tuijottamaan läheisen hongan latvaan.

— Huuhoo — huuhoo — huuhoo — kuuluu kuolemankolkko, pahaenteinen ääni läheisen kelohongan latvasta, ja istuu siellä ylhäisellä valtaistuimellansa heinäruon suuruinen ruskeankirjava erämaan yön majesteetti, höyhentöyhdöt kruununa päässä, mahtavana katsellen avaraa valtakuntaansa pyöreillä silmillänsä, joiden pikimustaa keskustaa ympäröi tulikivenä palavat keltaiset renkaat.

‒ Huuhoo — huuhoo — jatkuu pienin väliajoin sydänmaan ääriin kantava manalainen ääni.

Viimein hirviö lehahti lentoon kallistellen pyöreätä, sarviniekka päätänsä, niinkuin etsisi jotakin. Hetken kuluttua kuultu loitolta korven laidasta yksinäinen kipeä rääkäisy — huuhkaja on iskenyt jäniksensä ja, alkaa hiljaisuudessa yöllisen ateriansa.

Eteenpäin kulkee Joonas, tietämättä minne, kuusen luota kuusen luokse, kohottaa varovasti alinta, maahan ulottuvaa oksaa ja kurkistaa himmeän lehväholvin alle.

»Hilma!... Hilma...!»

Huomaamatta tulee vastaan vuori, tie nousee pystyyn. Hän kohottaa ylös väsyneen katseensa, mutta, ei näe muuta kuin alaosan jyrkkää louhikkorintaa.

— Tuon huipulle kun jaksaisin kiivetä, niin sieltä ehkä saisin osviittaa, missä olen ja missä päin on koti.

Kiveltä kivelle, kaatuneiden honganrunkojen ylitse ja alitse tai ainstoitunutta pintaa pitkin syvien rotkojen ylitse käy vaaranalainen kulku. Jyrkkien kalliorintain niljaisella pinnalla irtautuu pettävä peite virsun alta, ja takaperin, sammaltukot kourissa, saa usein liukua alas sen, minkä on nelinryömin ylöspäin kontannut.

Vuoren puoliväliin päästyä pistää silmiin kallioluolan ammottava suuaukko. Hän kurkistaa sinnekin ja kuuntelee henkeä pidättäen.

‒ Mitä... liikkuuko siellä joku?

»Hilma!... Hilma!»

Vastaukseksi on kuuluvinaan vihaista murinaa luolan synkästä pimennosta. Tällöin johtuu Joonaan mieleen: Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta...

Hän kääntyy katsomaan taakseen, nähdäksensä millaisia maita hän on kulkenut. Alhaalla jalkani tila näkyy puun latva puun latvan vieressä silmän kantamattomiin.

Niitä on tuolla rannattomalla tasangolla kuusia, lampia ja suosilmäkkeitä määrätön luku, ja vuorten rinnoissa luolia, ja rotkoja lukematon paljous.

Tämä masentava havainto pyrkii herpaisemaan kokonaan Joonaan ennestäänkin vähät voimat. Asettaen kätensä torveksi suunsa eteen hän päästää rinnastansa pitkän, epätoivoisen huudon erämaan yli:

»Hiiiilmaaaa!»

— Hiiiilmaaaa! vastaa apinoiva kaiku jostakin etäältä.

Päästyään vihdoin mäen päälle Joonas silmäili tienoilta ja huomasi tulleensa Haukkavuorelle. Hän istui vanhalle sammalpeitteiselle puun kannolle, kyynärpäät polvilla, hartiat kumarassa, ja katsoi eteensä maahan. Rohdinpaita oli liimautunut kiinni märkään selkään, lämpimiä hikivirtoja valui ihoa pitkin, yhä uusia puhkeili, ja otsalta tipahteli suuria, hikihelmiä pehmeän sammalistoon.

Jostakin taivaan rannalta kuului kaukaista ukkosen jyminää.

Kuinka kauan Joonas lienee istunut, kun hän oli kuulevinaan vuoren loivalta rinteeltä, vastaiselta nuo että kun, mistä hän oli tullut, jonkun huutelevan Hilmaa. Aluksi hän luuli olevansa kuulohäiriön tai jonkun muun salaperäisen ilmiön lumoissa. Mutta kun ääni yhä läheni, täytyi täällä sydänmaassa olla siis joku toinenkin, mahdollisesti harhautunut etsijä kuten hänkin oli. Olipa Joonas lisäksi tuossa haikeassa huhuilussa kuulevinaan kuin omasta rinnastaan lähteneen äänensä kaiun.

Pian ilmaantuikin metsän kätköstä esiin mies, jonka Joonas tunsi Isontalon Pekaksi. Huomaamatta ennen saapunutta hän läheni suoraan tätä kohti, nähtävästi aikeessa ottaa asemastaan selkoa hänkin vuoren korkeimmalta kohdalta. Vasta muutaman sylen päähän päästyään hän hätkähtäen äkkäsi kannon päässä istujan, jolla oli oksankaranko kädessä, niinkuin aikoisi sillä tervehtiä tulijaa. Miehet katsoivat kotvan toisiansa mitään virkkamatta, Joonaan silmissä leimuten kipinöivä viha, Pekan välttelevässä katseessa karehtien arka syyllisyys.

»Jos minä olisin nuorempi mies ja näissä käsissäni olisi vielä entiset voimat, niin arvaappa mitä minä tekisin nyt?» alkoi Joonas näköjään tyynenä, vaikka ääni värähtikin vihasta.

»En voi arvata», vastasi Pekka.

»Minä ottaisin ja sitoisin sinut tuohon lähimpään petäjään, kiskaisisin paidan korviisi ja huitelisin tällä kädessäni olevalla karangolla paljaaseen selkääsi, niin että joka iskulle nousisi sininen makkara — niinkuin suomittiin ennen vanhaan naisen raiskaajia, varkaita ja muita roistoja kaakinpuussa.»

Pekka ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi, merkiksi siitä, että isku oli sattunut kipeästi lyömättäkin.

»Ja siinä minä tekisin oikein», Iisasi Joonas hetken vaiettuaan.

»Eihän se taitaisi väärinkään olla», myönsi Pekka alistuvasti, tietämättä oikein mitä sanoi.

»Ei ollenkaan väärin; sillä se on sinun syysi tämä — tämä kaikki.»

»Mikä?»

»Se, että Hilma on nyt sillä tiellä kuin on. Sinä olet murhannut hänet.»

Pekan pää nuukahti alas kuin tuomitun, joka ei ei voi vedota asiataan enää mihinkään ylempään oikeuteen.

»Se on sinun — se äpärä», jatkoi Joonas kuulusteluaan, istuen kannollaan vakavana kuin entisaikainen tuomari käräjäkivellä.

»Äpärä?» kertasi Pekka.

»Kaisu.»

— Missä lienee Hilma nyt?