Part 2

»Eihän tuota ole ampumalla elelty ennenkään. Ja vihillekö sinulla semmoinen hätä on, kun olet laittanut itsesi noin kirlkonkorleaksi?»

Hilma punastui ja tuli hiukan hämilleen.

»Ethän vain», mummo jatkoi ja pui leikillään sormea vuoteella istuessaan, »ethän vain aikone Pirlunkalliolle — sinäkin?»

»Minäkin... Olisiko se sitten paljon, jos minäkin kerran vähän huvittelisin, niinkuin muutkin nuoret?»

»Nuorlet?... No, eipä ei — ethän tuota vielä vanha ole, mutta...»

»Älkää nyt huoliko siitä. Tässä on kahvia, keittäkää ja juokaa; aitan arkusta löydätte sokerit ja muut tarpeet.»

»Hilma hyvä, tarlpeen nuo kahvivähät taitaa olla omassakin kuivuudessasi», mummo säälien esteli, mutta vääntäytyi kuitenkin vuoteeltansa ylös tavallista ketteräminin.

»Riikka, nähkääs: kevät. Pidetään nyt lystiä kerta mekin, kumpikin omalla tavallamme. Kun te ette enää jaksa tanssia, niin juokaa kahvia... Tai ehkä te vielä — mikäs siinä on! Valssataan me kaksi mamman likkaa keskenämme täällä saunassa, kun toiset tytöt tanssivat sulhasineen polkkaa Pirunkalliolla.»

»Älä, Hilma rlakas, älä, älä», pyyteli mummo rukoilevalla äänellä ja asettui niin nöyrään asentoon kuin liehakoiva koirarakki väkevämpänsä edessä; sillä Hilman silmien ilmeessä ja koko olennossa oli hänen mielestänsä pakotetusta leikistä huolimatta jotain pelottavaakin.

Tuskin hän oli ehtinyt sanoa pyyntöänsä loppuun, kun Hilma jo rallittaen ja notkein liikkein valssin tahtia matkien retuutti paitasillaan olevaa, hullunkurisesti vastaan rimpuilevaa mummoa ympäri saunan epätasaista lattiaa.

»Voi, Hilma kulta... arlmahda, arlmahda... hihihi!... Älä viitsi, älä viitsi rletuuttaa vanhaa Rliikkaa — huonot jalat, kihtiset kompurlat, heikko rluustitautinen pää... Haprlaat luut voivat katketa, rlavistuneet liitokset ratketa. Pirlhana!... purlistat harltioitani kuin pihdillä... Voi, voi arlvoltaan, kun putosi kahvitötterlö kädestäni... Pyörlyttää — pyörlyttaä...»

»Kas näin sitä, Riikka, Jylhänmäen ainoan tyttären häitä tanssitaan — ooh!» sanoi Hilma ja hypähti kevyesti kynnyksen yli.

»Senkin villivarlsa!» oli mummo toruvinaan puiden nyrkkiä poistuvan jälkeen.

Toinnuttuaan huumauksestaan Riikka laittoi lastuvalkean saunan uuniin, kiehautti kahvin ja tassutteli virsut jalassa pannuinensa Hilman aittaan. Tuntui niin suurenmoiselta ja arvoa kohottavalta emännöidä näinikään ominpäin, ikäänkuin omassa aitassansa, omalla arkullansa sen, joka oli melkein koko elämänsä iän tottunut saamaan kaiken armopalana toisen kädestä.

— Että se uskalsikin jättää avaimen arkkunsa suulle, ettei johtunut näinkään ajattelemaan: entä jos se huutolaismuija sieltä jotakin kähveltäisi esiliinansa alle, tai ahneudessaan appaisi suuhunsa kaikki imelät, ja siinä mielessä nostanut tuohon kannelle kahvikuppeja, maitopulloa ja antipalaa sokeria ja sitten pistänyt avainta taskuunsa. Niin olisi joku toinen tehnytkin, mutta se onkin. Hilma, toista maata kuin monet muut. Eipä sillä, että olisi minussa mitään epäilyksen alaista. Rikettä mitä lienenkin nuoruuden hulluudessani tehnyt, varkauden synnistä ei ole tunnollani kannetta ollut. Ja vaikka olisi vähän ollutkin, niin tämä, että näin uskotaan ja luotetaan, pitäisi pitemmätkin kynnet erossa toisen omasta.

Juotuaan suu maireellaan kahvia muutamia kuppeja Riikka aikansa kuluksi tarkasteli lähemmin arkun sekalaista sisältöä. Huomasipa tällöin eräässä nurkassa seista töröttävän mustan, synkännäköisen pullon. Hän otti löytönsä ylös ja ojentaen käsivartensa suoraksi alkoi vanhojen tapaan etäältä, tirkistävin katsein tavailla kuolonilmoitusta muistuttavaa mustareunaista paperia pullon kupeesta:

»Pee sano pee — oo — ärl — tee... Porltviiniä... Hilman saunavarlojen rlippeitä... Herla mun päiviäni!»

Puolillaan oleva viinipullo kädessä, ja vesi kielellä. Riikka kävi ankaraa oikeutta itsensä kanssa, painaen peukalonsa lujasti kuin lukoksi korkin päälle, ettei vastoin tahtoansa tulisi syypääksi synnilliseen tekoon. Mummon ajatukset rehellisyydestä joutuivat hiukan ristiriitaan hänen äskeisten ajatustensa kanssa. Kuinka hän siinä harkitsikin, souti ja huopasi, alkoi tulppaa painava peukalo vähitellen herpautua jännityksestänsä, ajatuksen päätyessä lopulta kultaiselle keskitielle:

— Koko pullon jos mukaani ottaisin, niin se olisi varastamista, mutta täällä aitassa naukattua pientä lirausta ei lue synniksi Jumalakaan. Sitäpaitsi Hilman sana: »Arkussa on sokerit ja muut tarpeet», — _muut_ tarpeet, niin.

Riikka kaataa pulputti pullosta mustanpuhuvaa nestettä vähinvajaan kahvikupin. Aluksi hänen nautintoonsa pyrki sekaantumaan epämääräinen vastenmielisyys teon oikeutuksesta ja aiheeton arkuus siitä, että Hilma minä hetkenä hyvänsä saattaa ilmaantua aitan ovelle. Mutta maistelemisen hiljalleen jatkuessa nämä häiritsevät tunteet häipyivät olemattomiin, ja mummo sai vielä kerta, elämänsä ehtoolla, nauttia olemassaolon suloa. Ikävä vain, ettei ollut ketään puhetoveria nyt, kun olisi ollut niin mieluista tarinoida maanmittarista, pojasta, miniästä.

Syvät uurteet mummon otsalla ikäänkuin silisivät, sammuva katse kirkastui, ja koko kasvoja valaisi hetken nuoruuden kaukainen kajastus. Hän liitti kätensä ristiin ja kyynelsilmin kiitti Jumalaa siitä, että hänelle, huonolle, vielä haudan partaalla annettiin armo tuta tällaista autuutta.

Kuta alemmaksi viinin pinta pullossa laskeutui, sitä ylemmäksi nousi Riikan sisäinen lämpö, kohoten viimein niin korkealle, että hän ei enää jaksanut kantaa iloansa yksin. Hän siirsi istuimensa kehdon luokse ja alkoi laulaa »Herlan terlttuansa», nyt paljon raikkaammalla äänellä ja syvemmin tuntein kuin, taannoin. Mutta mummon ylenpalttisen onnen purkaukseen ei riittänyt yksin laulu, onnettomuudeksi hän. tahtoi vielä leikkiäkin. Kun »haukka» aikansa liideltyään kehdon yllä iski ehkä liiankin kovakouraisesti nukkuvan rintaan, heräsi tämä ja silmät ummessa alkoi ryystää kesken untansa herätetyn lapsen itkun kärinätä. Pian se kuitenkin lakkasi ja oli hetken vaitonaan, niinkuin olisi muistellut jotakin hämärästi näkemäänsä, avasi äkkiä silmänsä ja tarkasti tutkivasta mummun kasvoja. Katseli sitten etsien ympäri huonetta, mutta kun ei kaipaamaansa löytänyt, ratkesi se uudelleen itkuun, nyt todenteolla.

Riikka souti, lauloi, koppa ritisi ja köydet kirkuivat mutta yli kaiken kuului pelkäävän lapsen huuto. Tilanne muodostui vähitellen kilpailuksi siitä, kummalla noista kahdesta lapsesta on voimakkaampi ääni. Viimein mummo otti tytön syliinsä ja koetti hyssytellä ja viihdytellä, mutta kun se näytti vain pahentavan asiaa, juolahti hänen humalaisiin aivoihinsa viimeinen hätäkeino: hän kalvoi paitansa aukeamasta esiin kuivettuneen rintansa ja tyrkytti sitä lapsen suuhun — tarjous, jonka tämä suuttuneena jyrkästi torjui.

»Perlisyntiä», huokasi mummo ja pudisti huolestuneena päätänsä.

Viimein voitti kuitenkin nälkä perisynnin: lapsi imeytyi tarjolla olevaan nisään kuin iilimato paiseeseen. Kuului vain hiljaista, tohinaa, kun se huulet pitkällä, silmät pullollaan koetti imeä ravintoa ehtyneestä lähteestä kuin kuivan sarven nenästä. Mutta vaikka sen suuhun ei herunut pisaraakaan, tunsi Riikka kuitenkin ruumista suloisesti herpaisevaa voimaa virtaavan lapseen aina sydänjuuristansa asti.

Kun Kaisu vihdoin huomasi tulleensa narratuksi, siitti perisynti tekosynnin: tyttö löi pienellä lihavalla nyrkillänsä mokomaa kuivettunutta pahkaa, alkaen samalla kiukkuisena kirkua, huitoa käsiään ja säikyttää sääriänsä, niin että oli vähällä pudota lattialle hoitajansa käsistä.

»Hilma hoi, etkö sinä ala tulla kotiin jo. Hyppäät rletkottelet siellä Pirlunkalliolla ja jätät minut, tänne huutavaan hukkaan», päivitteli mummo ja katseli hätääntyneenä ympärilleen kuin apua etsien.

Yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät viinipulloon kuin pelastuksen kallioon.

»Antaahan Rliikka — antaahan Rliikka pieneliö», hän viihdytteli lirauttaessaan kahvikuppiin viiniä, jonka vaivoin sai kaadetuksi tytön suuhun. Tämän vastustaessa osa juomaa pärskyi rinnoille, osa valui kurkusta alas, ja ennestään tulipunaiset kasvot muuttuivat hiukan sinertäviksi kuin tukehtuvalla. Mutta Riikan laskelmat osuivat oikeaan: lapsi rauhoittui ja kehtoon laskettuna nukkui raskaasti kuin tukki.

Pian sen jälkeen mummokin kellistyi sänkyyn maata.

* * * * *

Saunan luota lähdettyänsä Hilma riensi tanssikalliota kohti suoraan metsän halki, ehtiäkseen pikemmin perille ja välttääkseen tapaamasta ihmisiä yleisellä kulkutiellä. Kisapaikkaa lähetessä alkoi hänen korviinsa kuulua ajoittain viulunsäveliä ja ikäänkuin maanalaista kumeata jyminää. Hilma kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Mutta tultuaan Telkkälammelle, jonka vastaisella rannalla veteen pistävällä niemekkeellä sijaitsi korkea, päältä tasainen Pirunkallio — uskovaisten antama herjausnimi sen johdosta, että nuoret olivat, valinneet sen tanssipaikaksensa — häneltä laukesi rohkeus mennä toisten joukkoon, kuten alkujaan oli aikonut. Piilottautuen rantapensaan suojaan hän jäi salaa tarkastamaan entisiä tanssitovereitansa, samoin kuin oli heitä vähäistä aikaisemmin varkain kurkistellut aittansa oven raosta.

Syrjäisenä ja näin edempää katsoen Hilman mielestä näkemänsä ja kuulemansa oli kuin ihanaa unennäköä. Itse mukana ollen ei sitä ollut ennen näin kauniiksi huomannutkaan. Korkealla kalliolla kuulakkaa yötaivasta vasten kuvastuvat valkopukuiset tytöt näyttivät ilmassa liihoittelevilta keijukaisilta. Ja syvällä lammen kirkkaan pinnan alla oli kuin satukuva: samat tanssijat miltei kauniimpina vielä, vaikka ne matkivina liikkeineen ja päät alaspäin riippuen näyttivät samalla hiukan naurettaviltakin. Hilman veli, Kalle, kylän kuulu pelimanni soitti viulua niin kauniisti, että se mieltä värisytti; ja alhaalla kallion juurella istui ruuhessa pari venäläistä laukunkantajaa tupruuttaen savuja tyyneen ilmaan omatekoisista savukkeista.

Kaiken tämän lisäksi lämpimän kesäyön viekoitteleva salaperäisyys kiihoitti kiusattuja veriä, niin, että Hilma vaistomaisesti tarttui kädellänsä pensaaseen, pidättääkseen itseänsä, ryöstäytymästä lammen päitse tanssin pyörteisiin, ja painot hetkeksi toisen kätensä suunsa, eteen hilliytyäkseen huikkasemasta noille parrakkaille miehille, että tulisivat häntä veneellä noutamaan.

Vaikka tuottikin tuskia toisten riemun näkeminen sille, jonka oli pakko itseltänsä ilon ovet sulkea, vaikka viilsikin sydäntä verisin veitsin nähdä narraajansa, syyllisimmän syyttömänä ylinnä tanssin humussa, niin olihan kuitenkin hyljätylle jonkinlaista nautintoa siinäkin, että sai kadotettuun paratiisiinsa edes näin portilla katsoa ja elää muistoissansa entisiä, onnellisempia aikoja.

Kenties Hilma olisi viipynyt piilossansa pitemmänkin aikaa, ellei hän olisi tullut aiheessansa häirityksi.

»A vot!» huudahti yhtäkkiä toinen ruuhessa istuvista ryssistä ja lyöden sormillaan näppiä ilmassa alkoi meloa suoraan Hilmaa kohti, jonka hänen vaaniva silmänsä oli sattumalta huomannut pensaan suojasta. Rantaan päästyä hän meni tämän luokse ja veikistellen kysäisi:

»A tulu sie meiän kans?»

Hilman kasvot sävähtivät punaisiksi, hän puraisi huultansa, ja tuntui kuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen kuumalle ihollensa. Äskeiset haaveilut haihtuivat kuin pettävä sumu, ja karkealla tavalla herätetty todellisuus tuli taas raskaana sijaan. Onko sitä todellakin laskeutunut ihmisten silmissä jo niin alhaalle, että, kuka tahansa maankiertäjä rohkenee hänelle esittää mitä hävyttömyyksiä hyvänsä. Niinkö, että nuo miehen liuhakkeet luulevat hänen kyttäilevän täällä niissä hankkeissa — silläkö tavalla häntä arvostellaan. Mutta hänellä oli vielä jäljellä tarpeeksi ylpeyttä ollaksensa vastaamatta ja selittämättä mitään mokomille.

»Antama silkit.»

Seurasi pitkä äänettömyys.

»A tulu sie?... Karjalan briha...»

Vastaukseksi Hilma sylkäisi vasten kysyjän vilkkuvia ketunsilmiä.

»Pjerkele!» kivahti ryssä ja pyyhiskellen karvaista naamaansa punaiseen nenäliinaansa lähti melomaan irvistelevän toverinsa kera jälleen kallion juurelle.

Miesten jäädessä veneeseen vaanimaan kuin hämähäkit otollisempaa saalista verkkoonsa lähti Hilma omalle tahollensa. Kun hän vasta myöhään aamupuolella yötä palasi aittaansa, tapasi hän kehdossa itkevän lapsen ja sängyssä kuorsaavan mummon, joka kuitenkin pian heräsi.

»No, saitko nyt taipeeksesi tanssia rletkotella?» kysäisi Riikka.

Mutta kun vastausta ei kuulunut, raotti hän hiukan silmiänsä ja katsoi Hilmaa kasvoihin.

»Näyttää nuo silmäsi niin punaisilta ja turvonneilta että etkö lie ollutkin hautajaisissa.».

»Paljonhan sitä, mummo hyvä, on pitänyt parastansa taas hautaan laskea», huokasi Hilma. »Mutta verestävänpä nuo näkyy Riikankin silmät.»

Mummo heitti hätäisen silmäyksen arkun kannelle, mutta kun pulloa ei siellä näkynyt, hän jälleen rauhoittui.

»Verlestävän?... Liehän tuota murlhetta minullakin.»

Hilman nostettua lapsen kehdosta ja sitä tarkastettua hän hämmästyneenä huudahti:

»Hyvä isä sentään! Mikä sen sisukset nyt noin on sotkenut?»

Riikka yritti kohottaa päätänsä pieluksesta paremmin näädäksensä, mutta antoi sen samalla vaipua alas. Huomautti sitten hetken kuluttua viattomana:

»On voinut mennä vatsa vähän kurlalle — Raskaaltapa tuo tuntuu minunkin pääni.»

III

Raskaina ja ikävinä kuluivat Hilman äiteysvuodet. Varsinkin niinä hetkinä, jolloin toivottomuuteen vaipuva katse pyrki väkisinkin tunkeutumaan tulevaisuuteen nykyisen elämän harmauden lävitse, löytämättä sieltä ainoata valon pilkahdusta, kuvastui edessä oleva taival ylivoimaiselta kulkea. Aiheuttihan tosin jonkin verran vaihtelua nähdä lapsensa kehittyvän, nähdä sen yrittävän ensimäisiä horjuvia askeliansa ja kuulla lepertävän: äiti. Mutta ei edes tämä kalpea ilon kukkanen ollut pistävää piikkiä vailla: tyttö ei saisi ikänä lausua isä-sanaa omalle kohdallensa. Tästä johtuva katkeruus kalvoi mieltä aina ja kiihtyi aika ajoin niin raivoisaksi, että Hilman teki mieli surmata lapsensa, ikäänkuin se olisi syyllinen. Mutta samalla hän kauhistui moista ajatustakin ja katuvaisen tuskia kärsien tuhlasi lempeä pienoiselle, kuin olisi sen kuolemasta pelastanut.

Vuosien vieriessä Hilman rinnan ristiaallokko kuitenkin tyyntyi, ja hän alkoi vähitellen vaipua tylsään välinpitämättömyyteen, antaen päivän mennä, toisen tulla, piittaamatta juuri siitä, oliko hän elossa vai kuolleena.

Mutta nyt viime aikoina hän oli ilman tiettävää aihetta tuntenut sielunsa salaisissa syvänteissä käsittämätöntä ahdistusta jostakin uhkaavasta vaarasta, saaden aavistuksilleen lisävirikettä Riikan houreista ja omista hämäristä unennäöistänsä. Määräajoin uudistuville unille oli yhteistä se, että hän joka kerta oli harhailevinaan eksyksissä suuressa metsässä; mutta kiusallista oli, että unikuva hänen herättyään ikäänkuin siirtyi kauas ajassa taaksepäin, niin että hän ei koskaan muistanut sen yksityiskohtia enempää kuin sitäkään, miten hänelle metsässä lopuksi kävi.

Viime vuosina taakaksi muuttunut elämä alkoi tuntua taas elämisen arvoiselta. Lapsen isättömyys, siitä johtuva häpeä ja muut pienet mielikarvauden aiheet saivat väistyä syrjään vähäpätöisinä sivuseikkoina. Unhottaen kaiken muun Hilma tunsi vain kiihkeää tarvetta riippua kiinni elämässä, nyt, jolloin se tuntui olevan ikäänkuin luisumassa jalkojen alta.

* * * * *

Sinä keväänä — Kaisu kävi jo neljättä vuoltansa — oli suven tulo hyvin aikainen. Jo huhtikuun puoliväliin päästessä olivat, hanget sulaneet, ja aurinko paahtoi kuin kesäsydännä. Maaliskuu oli tosin syntynyt pohjoistuulella, ja vanhain ennustus, että siitä alkaen pitäisi kylmiä jatkua vielä kolme kuukautta, ei näyttänyt tällä kertaa pitävän paikkaansa. Mutta myöhemmin, toukokuulla, palasivat pakkastiaiset metsistä jälleen kartanoille tirskumaan pahaenteisesti, niinkuin viilalla olisi terästä karauteltu; samoin alkoivat viirin lehdet salkojen päässä kirahtaen pyörähdellä. Eteläisillä ilmoilla asustanut tuuli etsi sijaansa useita päiviä, kunnes viimein kiersi myötäpäivää pohjoiseen ja asettui sinne. Ilmat vaihtuivat kylmiksi, ja sataa lötkäytti maahan märkää lunta.

Eräänä iltapäivänä Jylhänmäen isännän ollessa pihassa purkamassa puukuormaa reestänsä, alkoi hänen korviinsa kantautua maantieltä outoja ääniä. Hän lakkasi hetkiseksi työstänsä ja kuulosti käsi korvalla. Melu läheni lähenemistään, voi erottaa jo eri ääniä. Siellä siunattiin ja kirottiin, itkettiin, puhuttiin sekaisin suomea ja mustalaisen kieltä, siellä kilisi kulkuset, parkui siat ja ulvoi koirat. Saattoi kulua runsas puoli tuntia, ennenkuin musta matkue ehti pihaveräjälle, niin hitaasti siinä kuljettiin. Eellinnä tuli itse Hontelo-Taneli notkahtelevine polvineen hevosen rinnalla, auttaen sitä aisasta kärryjen vetämisessä, joiden pyöriin oli paakkiutunut paksut lumivanteet. Kärryillä istui Tanelin vaimo, Leena, musta- ja punaruutuisessa isossahuivissansa tavaroittensa keskellä mahtavana kuin kuningatar. Toisen hevosen kärryillä lojui puolimakuullaan turkkiin kääriytyneenä näköjään sairas mies ja puoli tusinaa kirkuvia mustapäitä, joita sika säkissä säesteli. Jäljessä laahusti hajahiuksin sairaan vaimo, kantaen pienintä käsivarrellansa, ja joukon jatkona suuri koira, joka väliin ulvahteli, luultavasti niiden toisten surkeutta.

»Hai, hyvä isändä, baaliba loppu daidaa dulla», Taneli jo kaukaa surkealla äänellä nenäänsä huusi:

»Budda dii se od, eddä ku siivolda elää baalibassa eikä dee kellekää pahaa, dii auduassa kuolee — dii se od», tarkoittaen huomautuksellaan, että hänen väkensä ei ole samanlaista varasjoukkoa kuin muni mustalaiset.

Sairas mies, Tanelin poika, talutettiin tupaan ja sijoitettiin omin luvin Kallen sänkyyn maata. Vaimot ja lapset veivät kukin kantamuksensa kamaa tupaan: sianporsaan, kahvipannun, pusseja, tyynyjä, nahkasia, vakkasia. Taneli jäi vielä ulos hevosille ruokaa ja suojaa huoltamaan. Riisuttuaan pienen pattijalkaison kaakkinsa, jonka kaulassa nahkakantimessa kilisi tusinan verran tiukuja ja länkien puassa useita pieniä umpikulkusia, hän konia pyörittäen ja ohjasperillä laihoille kyljille rapsien koetti innostaa isäntää hevoskauppoihin.

»Hai, vanaha duddu, vaihdakaa hevosda. Siidä od siddo luondokappale kerranki ihibise biele bukaide: ruho pyöreä ku herdeedpalko, selkä joukea ku beredlaide. Ja ku od oikea keli ja sille lähdöluva andaa, dii jubalauda, se od diinku pääskyse käbbedeldää lendoo laskis.»

Kun isäntä ei tuntunut olevan halukas hevoskauppoihin tällä kertaa, käänsi Taneli puheen toisaalle.

»Onkos isäddällä salveddavaa oridda, pässiä, eli huuda porsasda?»

»Ei satu nyt olemaan», vastasi isäntä vähän häpeillään.

»Eikö ole koiradpedikkaa eli kissadpoikaakaa?»

»Ei ole, ei ole niitäkään.»

»Bidäs deillä sidde od?»

Lämmittyään hiukan kohmetuksestansa Tanelin vaimo ensi työkseen keitti kahvin, jota nurkumatta antoi jokaiselle, kellä suuta oli. Tiedettiin ennestään, että niin hyvää kahvia kuin Leena ei osannut keittää moni mustalaisakkakaan, ja niin mestarillista kahvin kaatotapaa ei ollut kellään toisella. Tavallisten tusinakaatajien tapaan hänkin alkoi juoksuttaa kahvia kuppiin pannun ollessa alhaalla, mutta ei riiputtanut sitä siinä koko aikaa, vaan nesteen keskeytymättä valuessa kohotti pannun korkealle, laski alas ja nosti jälleen entistä ylemmäksi, päänsä tasalle, niin että kahvi ilmaputouksen tehtyään kohisi ruskeana ryöppynä erehtymättä määräpaikkaansa, kunnes kuppi ja lautanen olivat täydet. Leena tiesi, samoinkuin jokainen oikea kahvinjuoja tietää, minkä arvokkaan nautinnon lisän moinen näky ja lorina, vaikuttavat niihin, joilla on ei ainoastaan suu, vaan myös silmät ja korvat.

Sairas mies, jonka luonnostaan musta naama oli melkolailla vaalennut, valitteli hiljaa sängyssä, välittämättä kahvista enempää kuin mistään muustakaan.

»Mikäs tauti se tätä Kustia vaivaa — eihän se liene tarttuvata?» kysäisi isäntä.

»Hai, hyvä isäntä, ei siinä ruttoa ole. Se on vain sellainen jalanpäällinen sairas, yskää mitähän vähän lie», selitti Kustin vaimo.

Lumen sulamista odotellen Tanelin joukko viipyi Jylhänmäessä useita päiviä. Jo heti heidän tultuaan Hilma päätti antaa Leenan katsoa korteista, merkitsivätkö hänen oudot unensa ja aavistuksensa mitään erikoista. Mutta vaikka hänellä oli kiihkeä halu saada tietää jotakin vastaisen elämänsä kohtaloista, ei hänellä tuntunut riittävän rohkeutta kuulla ehkä hyvinkin synkkää totuutta. Tavallisesti povautettiin mustalaisakoilla vain leikin vuoksi tai päästäkseen rauhaan heidän mankumiseltansa, mutta Leena oli tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa poikkeus vertaisistansa. Hän ei koskaan tyrkyttänyt taitoansa, ei imarrellut eikä luvannut kymmentä hyvää ja kahdeksaa kaunista, vaan sanoi suoraan, mitä kortit näyttivät; siksi häntä uskottiin ja peläten antauduttiin hänen ennustustensa alaiseksi.

Vasta kun mustalaiset alkoivat tehdä poislähtöä, vihjasi Hilma povaajan salaa kanssansa kamariin. Tämä otti korttinsa esiin ja lateli ne pöydälle määrättyyn järjestykseen, samalla höpisten puoliääneen outoa kieltänsä, niinkuin olisi keskustellut jonkun näkymättömän kanssa. Hilma odotti tulosta jännittyneenä ja pelon vallassa kuin heikko sairas lääkärin tutkimusta, sillä povaajan yhä huolestuneemman näköisiksi käyvistä kasvonilmeistä hän saattoi havaita, että lehdet eivät luvanneet hänelle mitään hyvää.

Kun Leena kolmannen kerran oli sekoittanut korttinsa ja ladellut ne pöydälle, jäi hän otsa, rypyssä isoksi aikaa äänettömänä katsomaan lehtiin. Viimein hän liitti kätensä ristiin, kohotti pikimustat silmänsä akkunasta taivaalle ja huudahti omalla kielellänsä:

»Oi, sihko Deevel, jelepa komunengo kenta meribosta!»

Antamatta sanallakaan tietoa ennustuksen tuloksesta. Leena kokosi kortit taskuunsa, eikä Hilma selvitystä liioin kaivannutkaan. Kuu povaaja sitten hyvästeli, pusersivat molemmat naiset toistensa kättä sellaisin tuntein, että he nyt näkevät toisensa viimeisen kerran.

IV

Jylhänmäen eteistuvan laipion rajassa risteili suuri kiiltävänsininen kärpänen, napsautteli silloin tällöin ruumiillansa aikoinaan valkeaksi maalattuun kattopaperiin, johon vuotanut sadevesi oli kirjaillut ruskeita, kummallisen muotoisia kuvioita, ja istui viimein ovensuusängyn päätylaudalle levähtämään. Suurilla liikkumattomilla verkkosilmillänsä se katsoa, parritti uhkaavan näköisenä sängyssä makaavan talon pojan, Kallen, kalpeihin kasvoihin, ja alkoi hetken kuluttua liikutella lyhyitä tuntosarviansa, ikäänkuin ilman hajua tunnustellen. Kuopi sitten tyytymättömänä etujaloillaan niskaansa, oikoi takaisillaan siipiänsä ja lentää hyrähti sivuseinällä olevan sängyn kirjavalle karttuunipeitteelle, jonka alla nukkui Hilma, pikku tyttönen kupeellansa. Kyyhöttäen hetkisen peitteellä, matalana kärpänen lennähti lyhyen välimatkan, aivan kuulumattomasti ja istahti Hilman kattoa kohti piipottavan terävän nenän päähän, alkaen tunkea, imutorveansa ihon sisään.

Vuoteen vierellä istuva talon emäntä karkoitti kättänsä huiskuttamalla kärpäsen varovasti, melkein arkaillen pois, jonka jälkeen se alkoi vainota lattialla auringon paisteessa loikovaa Mustia, kuten pääskynen narraa, kissaa.

Ollen nukkuvinaan Musti hiukan raoitti toista silmäänsä ja asetti hampaansa irveen iskuvalmiiksi. Joka kerta kun kärpänen läheni vaarallista pyydystä ja koira äkillisellä liikkeellä tavoittaen kiusaajaansa suuhunsa loksautti kuuluvasti yhteen suuria leukojansa, vavahti emäntä lentäjän puolesta. Hän tunsi suurta helpotusta, kun kärpänen viimein istui seinälle akkunan pieleen ja alkoi kiukuissaan kihnuttaa etujalkojansa vastakkain.

»Taitaa olla ilmassa ukkosen enteet, kun ovat nuo kärpäset niin äkäisiä», huomautti Kallen sängyn sivulla liinasillaan istuva isäntä.

»Eivät ole ukkosen ennustajia nämä», vastasi emäntä varmasti.

Isäntä nousi seisaalle ja käsi ojossa alkoi virsuilleen hiljaa hiihdätellä akkunaa kohti.

»Mitä sinä nyt?» kuiskasi emäntä hätäisesti.

»Tapan tuon kiusanhengen.»

»Tapat — _kuolemankärpäsen!_

Isännän ojennettu käsi kohosi korvalliselle ja vaipui sieltä vitkalleen alas. Oltuaan hetken kahden vaiheella hän peräytyi entiselle paikallensa.

Saattaapa olla rauhoitettuja lintuja tämä.